Yllättäviä ajatuksia

Eilen ratsastin itsekseni. Tein samoja tehtäviä kuin edellispäivän tunnilla: herättelin heppaa ravissa (joo, se juoksuvaihe menikin sitten olikin sellaista ohikiitävää :)) ratsastamalla välillä reippaasti eteen, tekemällä paljon suunnanvaihdoksia ja siirtymisiä – ja mitä mahtavuutta, sehän heräsi melko piankin!

Laukassa tehtiin loivia kiemuroita, sitten taas välillä vähän ravissa siirtymisiä. Näiden jälkeen oli yritystä vielä tehdä laukassa kasia niin, että ravin kautta vaihtaisi aina uuteen laukkaan, mutta siinä vaiheessa oli jo maneesissa sen verran ruuhkaa, että luovutin suosiolla ekan kasin jälkeen, kun sekin oli jo vaatinut niin monta ylimääräistä pääty-ympyrää, että löytyi sopiva rako suunnata radan poikki.  Loppuun vielä vähän rentoa kevyttä ravia, jossa Durtsi jaksoi kivasti kantaa itsensä eikä roikkunut raskaana pää polvissa.

Tulin alas satulasta ja olin melko tyytyväinen itseeni. Oikein hätkähdin, kun sain itseni kiinni ajattelemasta, että mähän ratsastin ihan kelvollisesti.

Okei, tottakai voin jälkikäteen listata jo ihan nopeastikin kymmenkunta juttua, jotka olisi voinut tehdä paremmin, mutta se ei ole tässä olennaista. Vaan merkittävää on se, että tämä oli – jos ei ihan ensimmäinen niin ainakin – yksi niistä harvoista kerroista, jolloin ajatus jalkautuessa ei ole: voi miksi mä en tehnyt sitä, tätä ja tota paremmin, miksi mä taas päästin Durtsin luistamaan siinä ja siinä ja miksen vaatinut täpäkämmin ja blaablaablaablaablaa.

Vaikka ratsastaessa fiilis on useinkin hyvä, niin jalkautuessa realismi on usein rynninyt paikalle ja tehnyt karmean kokoisia reikiä itsensä huijaamisen kiiltävään kuplaan. Nyt on siis joko niin, että olen onnistunut vahvistamaan kuplaani realismin kestäväksi tai sitten ehkä ihan oikeasti onnistuin keskittymään ratsastukseeni ja pystyin aidosti olemaan tyytyväinen siihen, mitä selässä tein. Aion antaa ääneni jälkimmäiselle vaihtoehdolle ja olla onnellinen :)

Ja sen vielä halusin sanoa, että heppani on ihana!

Niin ja sen, että on ihan käsittämätöntä, miten mahtavalta tuntuu se, kun saa hevosen edes muutaman askeleen ajaksi kuulolle. Niin, että vaikkapa askeleen pidennyksen pystyy ratsastamaan pelkällä ajatuksella (tai onko se samalla myös sitä, että saa itsensä niin kuulolle, että kun miettii askeleen pidennystä, niin kroppa tekee automaattisesti ja huomaamatta sen mitä siihen tarvitaan). Niin, että tuntuma tuntuu täydelliseltä. Niin, että tuntee kuinka voi omilla sisäreisillä kohottaa heppaa. Niin, että tuntuu kuin kaksi olisi oikeasti yksi. Niin, että hymyilee maailman leveintä hymyä, samalla kun silmät täyttyvät kyynelistä.

Myönteisiä ajatuksia

Vasen laukka on vielä selkeästi huonompaa kuin oikea, mutta suunta tuntuisi olevan hitusen parempaan ja olen varovaisen toiveikas.

Tavallaan on vähän karua, että oppia pitää hakea hevosen oireilujen kautta, mutta haasteet vasemmassa laukassa ovat selkeästi kehittäneet mun tasapainoa, sekä henkistä että fyysistä.

Aiemmin, jos D nosti väärän laukan heilahdin yleensä välittömästi etukenoon ja menetin kokonaan yhteyden sekä hevoseen että omaan suunnitelmaani.Viime torstain tunnilla oli selkeästi useiten kuultu huuto Mian suusta "Istu!" – ja uskaltaisin väittää, ettei ihan hukkaan mennyt se huutaminen.

Löysin tuolla tunnilla sekä vakautta istuntaan että toimivampaa suhtautumista tilanteeseen, jossa kaikki ei mene kerralla oikein; vaikkei ensimmäisellä pyynnöllä saisi toivomaansa, ei se ole syy luovuttaa ja plösähtää henkisesti. Jos vasemman laukan sijasta nousee oikea, niin sitten ratsastetaan muutama askel sitä laukkaa, siirrytään hallitusti raviin ja otetaan uusi yritys. Paitsi ettei ajatus siinä hetkessä saa olla se, että yrittää vaan se että tekee.

Vähän samantapainen oivallus tuli taas tänään tunnilla. Minun piti ravissa kääntää vähän lyhyen sivun keskikohdan jälkeen pituushalkaisijalle ja ratsastaa ensin suoraan, sitten muutama askel pohkeenväistöä uralle päin, muttei sinne asti ja sitten taas suoraan.

Vasemmassa kierroksessa Durandon suoristaminen tuntui aluksi todella työläältä. D heitti perää oikealle ja minä pungin sitä pohkeella takaisin paikoilleen ja jos sen sain, niin sitten karkasi jompikumpi lapa tai vähintään oli kaula ihan mutkalla johonkin suuntaan. Äh, ei tästä mitään tuu -ajatus meinasi jo päästä valoilleen, kunnes Mia taas antoi toimivan ratkaisun avaimet: Jos keskityn korjaamaan, keskityn virheeseen. Mun pitää ajatella sitä, mitä haluan saada aikaan eli suoraa hevosta. Ja simsalabim!, tämän jälkeen tehtävä oli monin verroin helpompi ja ennen kaikkea tunnelma mun ja Durandon välillä todella paljon miellyttävämpi.

Paikoitellen tänään tuli muutenkin kivoja onnistumisia, ja mieltä lämmitti Mian kommentti tunnin lopuksi, että sain ratsastettua kaikki askellajit molempiin suuntiin ajoittain hyviksi.

Kaikkein eniten lämmittää kuitenkin ne hetket, jolloin tunnen, että D on oikeasti kuulolla, mun kanssa. Ei sitä hienompaa tunnetta ole. Eilen semmoinen fiilis oli, kun käveltiin yhdessä pellon ympäri auringon laskiessa. Siihen hetkeen olisi voinut pysähtyä pitkäksikin aikaa.

*****

Jos olisin blogannut viime viikolla, olisi myönteisiä ajatuksia ollut vähän vaikeampi löytää: mies oli reissussa, töitä oli älyttömästi, koira sairasti ja koko ajan oli kiire johonkin tai huono omatunto siitä, kun ehti olla niin vähän kotona koiran kanssa. Kaiken huipuksi torstain tunnin jälkeen loimittaessani, D hieroi turpaansa jalkaansa vasten sillä seurauksella, että ohjat tarttuivat ensin suojaan ja sitten pienen tempoilun jälkeen olikin melkoinen show pystyssä ja heppa irti maneesissa.

Lopulta sain kuin sainkin Durandon uskomaan, että pysähtyminen on ainoa järkevä ratkaisu. Suitset olivat toki menneet jo rikki, mutta ohjat olivat niin tiukasti kiinni suojassa, että piti irrottaa ensin ohja kuolainrenkaasta ja sitten suoja jalasta, että sain paketin purettua. Sen jälkeen tulikin vähän kyyneleet silmiin. Onneksi sentään säilyi toimintakyky niin kauan kuin sitä tarvitsi. Täytyy olla kiitollinen, ettei sattunut mitään pahempaa, ei Durandolle eikä maneesissa olleelle toiselle ratsukolle. Niin että kai tässäkin pilvessä oli hopeareuna. Ja kyllä, opinkin jotain: en aio laskea jatkossa ohjista irti, en edes sekunniksi. (Enkä ainakaan ennen kuin tämä järkytys on unohtunut.)

Mielen voima

Mieli on valtava voima, sekä hyvässä että pahassa. Eläimet aistivat mielenliikkeemme herkästi, ja siksi mielen merkitys on ratsastuksessakin todella suuri. Uskallan väittää, että ainakin omaa kehitystäni ratsastajana jarruttaa nimenomaan mieli ja sen hallintaan liittyvät puutteet. Uskon, että jos kun saan mielipuolen (haha) asiat kuntoon, olen harrasteratsastajan kehityspolulla jo melko pitkällä.

Läsnäoloa ja nopeaa reagointia

Jo tämä lyhytkin taival Durandon kanssa on opettanut sen, että hevosen kanssa pitää koko ajan olla läsnä. Ei hysteerisesti kyyläten, mutta sen verran skarppina, että pystyy tarvittaessa reagoimaan nopeasti. Tämän eron tekeminen ei ainakaan minulle ollut aluksi helppoa.

Esimerkiksi siihen aikaan, kun D käyttäytyi vähän huonommin ja kuopi käytävällä, olin kyllä läsnä, mutta niin, että koko ajan odotin seuraavaa kuopaisua, jotta voisin sitten korjata käytöstä. Korjattavaa todella riitti.

Nykyään vallitseva ajatus päässäni on "tottakai D käyttäytyy hyvin".  Ja niinhän se sitten käyttäytyykin. Toki joskus joutuu jostain sanomaan, mutta sillä, että luottaa asioiden sujuvan hyvin, saa monta asiaa sujumaan hyvin.

Talvella klinikalle lähdettäessä kaveri ehdotti, että otetaan lastaukseen varuilta kaksi liinaa. Koska D oli siihenkin mennessä aina kävellyt kiltisti koppiin ilman mitään vastusteluja, en nähnyt mitään ideaa murtaa omaa itseluottamustani lastauksen helppouteen varustautumalla jo etukäteen vaikeuksien varalta.

Mahdolliset haasteet kannattaa toki tiedostaa, mutta ainakin omassa päässäni niihin varustautuminen tuntuu niiden kutsumiselta. Jos päästän itseni miettimään, että onnistuukohan lastaus, olen varmasti hevosen silmissä vähemmän luottamusta herättävän oloinen kuin miettiessäni, että nyt kävellään sisään, piste.

Mieli hallitsee kroppaa

Durando on opettanut, miten herkästi hevonen reagoi pieniinkin signaaleihin. Niihinkin, joita ei välttämättä ymmärrä lähettävänsä.

Tallin vieressä menee tie, jolla varsinkin kesäisin ajelee kaikenlaista rallikuskiksi pääsystä toiveita elätteleviä. Jos en itse välitä yhtään yhtään mitään moottoripyörän kiihdytysäänestä, ei siitä välitä myöskään hevonen. Mutta jos saan itseni kiinni ajattelemasta, että mitenköhän D ääneen reagoi, on sekin jo ehtinyt jännittyä. Oman esimerkkini innoittamana.

Harvalla meistä mieli ja keho ovat niin irralliset, etteikö kroppa tahtomattammekin välittäisi viestejä hevoselle.

Kesäköllintää.

Kehonhallintaa. Sekin on tärkeää.

Ajattele sitä, minkä haluat tapahtuvan

Ratsastuksessa mielen ja kehon yhteispeliä voisi hyödyntää...jos vain osaisi joskus päästää irti ja antaa mennä. Niinä harvoina hetkinä, jolloin onnistun olemaan rento, tuntuu Durando tekevän asioita ihan pelkällä ajatuksen voimalla. Liian usein sorrun kuitenkin ajattelemaan sitä, mitä suunnittelen tekeväni päästäkseni toivottuun lopputulokseen, vaikka toimivampi ratkaisu olisi vain keskittyä siihen, mitä haluaa tapahtuvan.

Tämä korostui erityisesti taannoisissa laukannostohaasteissa, joissa keskityin ihan valtavasti siihen, missä järjestyksessä ja miten mun pitää tehdä asioita (asetus, puolipidäte, pohje). Suunnittelu johti kokovartalokipsiin, joka viestitti hepalle kaikkea muuta kuin laukkahaluja.

Sen sijaan muutamina erityisen hyvinä hetkinä olen huomannut laukan nousevan jo pelkästään sillä, että ajattelen laukkaa. Varmasti olen silloinkin tehnyt kropallani jotain, mutta en niin tietoisesti, suunnitellusti ja jäykistymällä.

Ja toimii se toisinkin päin: jos koko ajan ajattelen, että kohta D alkaa varmasti kiemurtelemaan ja mennäänköhän pian kylkimyyryä maneesin laitaa pitkin, voin olla varma, että todellakin kiemurtelee ja todellakin kylkimyyrätään. Sitä saa, mitä tilaa.

Nössöjen haaste

Kokonaan oma lukunsa mun ja Durandon taipaleella ansaitsee eteenpäin ratsastaminen.

Fakta on se, että olen vähän nössö. Veikkaan, että useat meistä, jotka aloittavat ratsastamisen vähän kypsemmällä iällä, eivät varsinaisesti voi paukutella henkseleitä hurjapäisyydellään. Eikä siinä periaatteessa ole mitään vikaa. Paitsi sitten, kun yksi osa kropasta käskee hevosta eteenpäin ja toinen jarruttaa. Pahimmillaan jalassa on järeät kannukset ja raippa viuhuu ahkeraan, mutta kaikki muu kropassa sanoo, Pliis, älä mee, mua hirvittää!

Äärimmäisin esimerkki tästä oli se meidän ensimmäinen rataharjoituksemme, jota edeltävä rodeo-osuuus tallentui videollekin. Sanon yli puolenkymmentä kertaa Durdelle "eteen", mutta kaikki – ja siis oikeasti ihan kaikki – kropassani huutaa jotain ihan muuta.

Minun ja muiden kaltaisteni nössöjen suurin haaste onkin tunnistaa ne omat, oikeat tuntemukset. Vasta sitten pystyy tekemään muutoksia ja kehittymään.

Minä yritän opetella nauttimaan vauhdista ja herkästi reagoivasta hevosesta. Rohkeampien voi olla vaikea ymmärtää, ettei hevosen saaminen pohkeen eteen ole aina pelkästään iloinen juttu.

Tiedän toki, että pohkeen takana oleva heppa on se, jolla on enemmän aikaa suunnitella kaikkea ylimääräistä, mutta pelot ja epävarmuudethan eivät yleensäkään ole järjen vaan tunteen asioita. Ja pohkeen edessä oleva heppa on niin paljon vauhdikkaamman ja herkemmän oloinen, että ne lyhyetkin onnistumisen hetket saattavat saada kaipaamaan sitä turvallisen tuntuista, pohkeentakanahiihtäjää.  

Tilaa liikkua

Durando on myös hyvä opettaja siinä, että usein eteenpäin ratsastamiseen riittää pelkästään se, että lakkaa puristamasta ja jännittämästä, antaa hevosen liikkua. Ja jos pelkkä rentoutuminen ei yksin auta, on se kuitenkin olennainen lähtökohta sille, että pohkeen/kannuksen/raipan käyttäminen on  reilumpaa ja todennäköisesti toimiikin paremmin.

Miten usein nihkeä eteneminen tulkitaan hevosen laiskuudeksi silloin, kun oikea syyttelyn kohde olisikin satulassa puristava nössö täti?

Tiedostamalla tuloksiin

Minulla on vielä todella pitkä matka edessäni siihen, että oikeasti osaisin nauttia kovastakin vauhdista ja luottaisin omaan mieleeni kaikissa tilanteissa. Koen kuitenkin, että päässyt jo hyvän matkaa eteenpäin pelkästään tiedostamalla haasteeni. On nimittäin aika vaikea korjata sellaista, minkä ei ymmärrä olevan rikki.

On aina helppo etsiä syitä hevosesta, välineistä, olosuhteista tai vaikka valmentajasta. Vaikeampaa, mutta samalla hurjasti hyödyllisempää on yrittää kohdata itsensä juuri sellaisena kuin on, pelkoineen ja epävarmuuksineen. Sellaisena kuin hevosesi sinut joka tapauksessa kokee.

Tämä itsetutkiskelu ja oivaltaminen on auttanut paitsi hevosen myös koiran kanssa. Ensimmäistä kertaa olen uskaltanut pitää Leeviä  vähän enemmän vapaana, ja yhteistä taivalta on sentään takana lähes 11 vuotta (surullista, mutta parempi kai myöhään kuin ei koskaan). Olen onnistunut saamaan itselleni sen fiiliksen, että tottakai se tottelee mua. Ja niinhän se sitten enimmäkseen totteleekin.

Kaikkivoipainen ei tämäkään metodi ole: mies kyllä karkailee pihahommista golfkentälle edelleen.

Hohhoijaa, toi täti vois kans välillä puhua vähemmän ja tehdä enemmän.