torstai 28. maaliskuuta 2013

Kannusta – älä maiskuta

Kouluratsastuksen säännöissä ja arvostelussa kummastuttaa monikin asia, mutta juuri nyt pinnalla on tämä:

Miksi maiskuttaminen vähentää pisteitä mutta kannuksilla tökkiminen ei? (Ainakaan, jos sen pystyy tekemään niin, ettei tuomari näe...)

Onko tavoitteena tosiaan vain pelkkä ulkoinen kimallus? Illuusio, joka on hyväksyttävämpää saada aikaan väkivallalla kuin ääntelemällä?

Minuun tekisi ainakin suuren vaikutuksen ratsastaja, joka saisi hevosen toimimaan pelkillä ääniavuilla. Ja mieluummin katselen (ja kuuntelen) maiskuttavaa ratsastajaa kuin sellaista, joka käyttää maiskutusten tilalla kannuksia.

Tottakai hienointa olisi varmaan, jos mitään ulospäin näkyvää tai kuuluvaa ei tarvittaisi, että yhteys ratsastajan ja hevosen välillä olisi vahva mutta näkymätön. Tähän kuitenkaan harva pystyy, mutta miksi kummassa yhteyden luomisessa halutaan enemmin suosia kannuksia kuin maiskutusta?

Eikä tämä nyt ole mikään yleistettävä puheenvuoro kannuksia vastaan tai maiskutusten puolesta - molemmille voi olla aikansa ja paikkansa. Ymmärrän hyvin, ettei valmentajani halua minun maiskuttavan, se ei nimittäin aiheuta hevosessani minkäänlaista reaktiota. Lisäksi olen aiempien haasteiden seurauksena henkisesti riippuvainen kannuksista, joten en todellakaan ole mikään upea esimerkki.

Kyseenalaistan silti kouluratsastuksen säännöt, jotka rankaisevat maiskuttamisesta, mutta sallivat kannusten käytön – ja itse asiassa edellyttävät kannuksia osana kilpailuasua.

Jossakin tämän vuoden Hippoksessa käsiteltiin hevosen hyvää elämää. Sieltä jäi mieleen, että hevonen on yksi harvoista eläimistä, joka ei juurikaan ääntele kivusta. Jutussa herätettiin miettimään, miten erilaisena (koulu)ratsastus näyttäytyisi, jos hevonen uikuttaisi tai vinkaisisi joka kerta, kun kannus osuu kylkeen tai kuolain satuttaa suuta.

Niinpä niin, mutta sääntöjen valossa on vain tärkeää olla maiskuttamatta...

torstai 21. maaliskuuta 2013

Laardia ei voi hallita

Kuntokuuri on sujunut vähän vaihtelevasti. Tai no kuntoiluosuus on kyllä sujunut paremmin kuin hyvin, mutta ruokapuolella on välillä ollut enemmänkin huomauttamista. Erityisesti tuo edellisviikko yksinhuoltajana muka oikeutti kantamaan kotiin kaikenlaista lohtupupellusta.

Ajoittaisista lipsumisista huolimatta tuloksia on kuitenkin syntynyt.

Kehonkoostumusmittaus 8.2.2013
Paino 68,4 kg
Rasvaprosentti 32,8
Rasvan massa 22,4 kg

Kehonkoostumusmittaus 16.3.2013
Paino 66,6 kg
Rasvaprosentti 29,3
Rasvan massa 19,5 kg

Jos tuosta nyt tarkastelisi pelkkää painoa, tulos näyttäisi aika masentavalta: reilut 5 viikkoa ja alle kaksi kiloa. Mutta koska tavoitteena ei ole (vain) painonpudotus, olen tuloksista todella iloinen: multa on lähtenyt näinä viikkoina lähes kolme kiloa rasvaa!!!

Oon myös epäsäännöllisen säännöllisesti heilunut mittanauhan kanssa 2012 keväästä lähtien. Vyötärön ympärys oli 14.3.2012 86 cm ja eilen 20.3. 74 cm – ei ihme, että osa vaatteista on tuntunut vähän isoilta :) 

Kehonhallintaa


Keventyneen ja urheilullisemman olemuksen myötä ratsastuskin on muuttunut ehkä piirun verran helpommaksi.

Väitän nimittäin, että ylimääräinen rasva asettaa suuria haasteita kehonhallinnalle. Vaikka alla olisi minkälainen korsetti, ei se estä laardia kulkemasta omia polkujaan. Tämä koskee omalla kokemuksellani erityisesti vatsan ja rinnan alueelle kertyvää ainesta.

Tissit nyt voi vielä jotenkin kiristää kiinni kroppaan laittamalla kahdeksat liivit päällekäin, mutta mistäs sille mahamakkaralle saisi samanlaisen virityksen?

Erityisesti harjoitusravissa on kiva istua: siinä vaiheessa, kun lihasosio on jo tulossa alaspäin, matkaa makkara vielä kohti lakipistettä ja kun lihaksisto aloittaa uuden pompun ylöspäin, iskee maan vetovoima laardirenkaaseen, joka laskeutuu lötsähtäen jonnekin sinne satulan etukaaren tietämille.

No juu, ehkä nyt vähän lähti mopo käsistä :) Mutta oon ihan oikeasti sitä mieltä, että tässä on pieni totuuden jyvänen – tai isokin.

Paitsi satulassa saman ilmiön huomaa ihan jo jumpassa haara-perus-hyppyjä tehdessä; se luonnon muovaama hulavanne vaan kertakaikkiaan elää ihan omaa elämäänsä. Eikä muuten tee hyppimisestä mitenkään mukavan tuntuista.

Mutta hei, tämä ei nyt ollut mikään täydelliseksi muuttuneen avautuminen tyyliin: entinen elämäni mahamakkaroiden kanssa. Nimittäin makkaraa löytyy kyllä edelleenkin ja se jäntevä, urheilullinen ja energinen ratsastaja seikkailee toistaiseksi lähinnä mielikuvissani. Mutta en lakkaa tavoittelemasta sitä päivää, jolloin minun olisi – edes teoriassa – mahdollista hallita koko kehoani.

Mielikuvaa superjäntevästä kehosta yritän vahvistaa katsomalla vähintään parin viikon välein tämän videon:




maanantai 18. maaliskuuta 2013

Myönteisiä ajatuksia

Vasen laukka on vielä selkeästi huonompaa kuin oikea, mutta suunta tuntuisi olevan hitusen parempaan ja olen varovaisen toiveikas.

Tavallaan on vähän karua, että oppia pitää hakea hevosen oireilujen kautta, mutta haasteet vasemmassa laukassa ovat selkeästi kehittäneet mun tasapainoa, sekä henkistä että fyysistä.

Aiemmin, jos D nosti väärän laukan heilahdin yleensä välittömästi etukenoon ja menetin kokonaan yhteyden sekä hevoseen että omaan suunnitelmaani.Viime torstain tunnilla oli selkeästi useiten kuultu huuto Mian suusta "Istu!" – ja uskaltaisin väittää, ettei ihan hukkaan mennyt se huutaminen.

Löysin tuolla tunnilla sekä vakautta istuntaan että toimivampaa suhtautumista tilanteeseen, jossa kaikki ei mene kerralla oikein; vaikkei ensimmäisellä pyynnöllä saisi toivomaansa, ei se ole syy luovuttaa ja plösähtää henkisesti. Jos vasemman laukan sijasta nousee oikea, niin sitten ratsastetaan muutama askel sitä laukkaa, siirrytään hallitusti raviin ja otetaan uusi yritys. Paitsi ettei ajatus siinä hetkessä saa olla se, että yrittää vaan se että tekee.

Vähän samantapainen oivallus tuli taas tänään tunnilla. Minun piti ravissa kääntää vähän lyhyen sivun keskikohdan jälkeen pituushalkaisijalle ja ratsastaa ensin suoraan, sitten muutama askel pohkeenväistöä uralle päin, muttei sinne asti ja sitten taas suoraan.

Vasemmassa kierroksessa Durandon suoristaminen tuntui aluksi todella työläältä. D heitti perää oikealle ja minä pungin sitä pohkeella takaisin paikoilleen ja jos sen sain, niin sitten karkasi jompikumpi lapa tai vähintään oli kaula ihan mutkalla johonkin suuntaan. Äh, ei tästä mitään tuu -ajatus meinasi jo päästä valoilleen, kunnes Mia taas antoi toimivan ratkaisun avaimet: Jos keskityn korjaamaan, keskityn virheeseen. Mun pitää ajatella sitä, mitä haluan saada aikaan eli suoraa hevosta. Ja simsalabim!, tämän jälkeen tehtävä oli monin verroin helpompi ja ennen kaikkea tunnelma mun ja Durandon välillä todella paljon miellyttävämpi.

Paikoitellen tänään tuli muutenkin kivoja onnistumisia, ja mieltä lämmitti Mian kommentti tunnin lopuksi, että sain ratsastettua kaikki askellajit molempiin suuntiin ajoittain hyviksi.

Kaikkein eniten lämmittää kuitenkin ne hetket, jolloin tunnen, että D on oikeasti kuulolla, mun kanssa. Ei sitä hienompaa tunnetta ole. Eilen semmoinen fiilis oli, kun käveltiin yhdessä pellon ympäri auringon laskiessa. Siihen hetkeen olisi voinut pysähtyä pitkäksikin aikaa.

*****

Jos olisin blogannut viime viikolla, olisi myönteisiä ajatuksia ollut vähän vaikeampi löytää: mies oli reissussa, töitä oli älyttömästi, koira sairasti ja koko ajan oli kiire johonkin tai huono omatunto siitä, kun ehti olla niin vähän kotona koiran kanssa. Kaiken huipuksi torstain tunnin jälkeen loimittaessani, D hieroi turpaansa jalkaansa vasten sillä seurauksella, että ohjat tarttuivat ensin suojaan ja sitten pienen tempoilun jälkeen olikin melkoinen show pystyssä ja heppa irti maneesissa.

Lopulta sain kuin sainkin Durandon uskomaan, että pysähtyminen on ainoa järkevä ratkaisu. Suitset olivat toki menneet jo rikki, mutta ohjat olivat niin tiukasti kiinni suojassa, että piti irrottaa ensin ohja kuolainrenkaasta ja sitten suoja jalasta, että sain paketin purettua. Sen jälkeen tulikin vähän kyyneleet silmiin. Onneksi sentään säilyi toimintakyky niin kauan kuin sitä tarvitsi. Täytyy olla kiitollinen, ettei sattunut mitään pahempaa, ei Durandolle eikä maneesissa olleelle toiselle ratsukolle. Niin että kai tässäkin pilvessä oli hopeareuna. Ja kyllä, opinkin jotain: en aio laskea jatkossa ohjista irti, en edes sekunniksi. (Enkä ainakaan ennen kuin tämä järkytys on unohtunut.)

sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Kliseitä ja seteleitä – eli hevosenomistajan elämää

Kirjoittelin tämän postauksen jo ennen joulua, mutta jostain syystä se jäi silloin julkaisematta. No, ei ole mieli ehtinyt vielä muuttua, joten tämä on edelleen ajankohtainen :)

********

Nimimerkki M toivoi kommenteissa postausta elämästä hevosenomistajana, lähinnä talousvinkkelistä. Kuten jo kommenttiinkin vastasin, joudun raha-asioiden osalta tuottamaan pettymyksen, sillä en suostu niistä täällä kovin tarkasti kirjoittamaan. Enkä edes voisi, sillä totuus on, että omakaan kipukynnys ei kärsinyt pitää kovin tarkkaa kirjaa heppamenoista. Puhumattakaan siitä, että uskaltaisin rustata niitä johonkin ylös sillä riskillä, että mieheni saattaisi nähdä laskelmat.

Rehellisesti voin kuitenkin sanoa, että tiesin jo etukäteen hevosenomistamisen olevan kallista hommaa, mutta ehkä totuus silti pääsi vähän yllättämään. Siihen, kuinka paljon hevoseen ja omaan ratsastukseen voi upottaa rahaa, ei varmasti ole mitään ylärajaa. Toisaalta hyvin paljon pienemmilläkin menoilla tätä voisi tehdä kuin miten itse olen valinnut.

Laskelmia en ole tehnyt myöskään siksi, että jollain tavalla koko totuus varmaan hävettäisikin. Minut on kasvatettu tarkan markan tytöksi, säästäväiseksi ja järkeväksi. Sellaiseksi, joka ei koskaan pyyhi tiskipöytää talouspaperilla, joka riemuitsee jokaisesta säästetystä eurosta ja menee sekaisin punaisista hintalapuista (se nyt ei tosin kovin järkevää ole).

Onneksi hevosmaailma imi mukaansa vähitellen. Alkuun ratsastuskoulun alkeiskurssi tuntui kalliilta: 26 euroa yhdestä tunnista, kun kansalaisopistossa sai jumpata koko lukukauden neljällä kympillä! Mutta jotenkin siihen kai turtuu... hetken päästä mukaan tuli satunnaisia ekstratunteja, sitten tilapäinen vuokraheppa, sitten pysyvä vuokraheppa ratsastuskoulun rinnalle, sitten puoliylläpitoheppa, joka tuolloin tuntui ihan maksimilta, mitä talous voisi kestää; siis puolikas tallivuokra ja valmennukset pari kertaa viikossa. Niinpä niin.

Kliseitä patjan alla


En tiedä, olisinko koskaan päätynyt ostamaan hevosta tai edes harrastamaan ratsastusta niin intohimoisesti, ilman aikaa, jolloin odottelin tuloksia ultraäänistä, magneettikuvista ja koepaloista. Kuulostaa kliseiseltä ja naurettavalta sanoa, että vasta sitten, kun jouduin jollain tavalla kohdakkain elämän rajallisuuden kanssa, opin elämään.

Kliseisyyden lisäksi se ei myöskään ole totta. On minussa aimo annos murehtijaa, suorittajaa ja ylihuomenessa elejää edelleenkin, mutta ehkä olen myös vähän oppinut hellittämään. Ja ainakin raha-asioissa yritän muistutella itselleni, että ei täältä mitään mukaansa saa kuitenkaan, joten miksi hilloa seteleitä patjan alle, jos niillä voi tehdä jotain sellaista, joka tekee onnelliseksi. Elämäni päätarkoitus ei (enää) ole asuntolainan lyhentäminen.

Sitoutuminen


M myös kysyi kommentissaan, onko hevoselämässä mitään ikävää tai onko jotain sellaista, mitä kaipaan edellisestä elämästä.

Hevosen (tai minkä tahansa muun eläimen) hankkiminen edellyttää sitoututumista sen hoitamiseen. Täysihoitotalli helpottaa tietysti urakkaa merkittävästi, mutta tämän reilun vuoden ajalle ei kyllä ole montaa päivää mahtunut, jolloin en olisi käynyt tallilla ollenkaan. Joskus on ollut töiden vuoksi vähän kiirettä, ja silloin tallireissu on saattanut aikataulullisesti vähän stressata, mutta siitä huolimatta on tallille ollut aina kiva mennä.

Talli on minulle se paikka, missä muun elämän huolet ja murheet oikeasti unohtuvat. Vaikka työssäni olen nopea, tallilla olen hidas. Se on minulle rauhan ja rauhoittumisen paikka. Se paikka, jossa todella harjoittelen hetkessä elämistä. Sekä omasta halusta että hevosen vaatimuksesta.

(Toki hevosen omistaminen tuo mukanaan omat huolet, jotka aika yleisesti tuntuvat liittyvän hevosen terveyteen ja hyvinvointiin. Ne huolet välillä tunkeutuvat rauhan tyyssijaani ja varjostavat muuten niin ihania tallikäyntejä.)

Elämä (haasteellisen) koiran kanssa on opettanut minut siihen, että mitään kovin spontaania ei ole yleensä voinut kalenteriinsa sovittaa. Töistä on pitänyt tulla kotiin huolehtimaan koiran ulkoiluttamisesta ja lomamatkat on pitänyt varata hyvissä ajoin, jotta on ollut aikaa sopia myös koiralle hoitopaikka tai hoitaja. Siinä mielessä hevosen omistaminen ei ole merkittävästi muuttanut tilannetta. Tosin liikuttajan löytäminen hevoselle on vielä vaikeampaa kuin hoitajan löytäminen koiralle – no, rahalla sekin tietysti ratkeaa, jos klinikkakäyntien, heinälaatikoiden ja valmennusten jälkeen vielä on jäänyt jotain pussin pohjalle ;)

Krooninen aikapula


Hevosen ostamisen myötä suurin muutos on ollu kroonisen aikapulan paheneminen. Kun joka päivä menee vähintään kolme tuntia tallireissuun ja jotain muutakin urheilua pitäisi harrastaa, jää ystävien näkemiseen häpeällisen vähän aikaa ja energiaa.

Olen kyllä nähnyt niitäkin hevosenomistajia, jotka ehtivät vaikka mitä, joten ehkä se menee tämän aloittelijuuteni piikkiin, mutta kyllä tämän vuoden aikana on usein tuntunut siltä, että jos en ole tallilla, olen kuskaamassa Durdea klinikalle, hakemassa traikkua lainaan, etsimässä sopivia putseja, roudaamassa rehusäkkejä jostain Lohjan perukoilta tai surffaamassa nettikaupoissa etsimässä halvimpia nivelvalmisteita.

Aikapula on siis se mielestäni ainoa jollain tavalla negatiivinen asia hevoselämässä. Ristiriitaiseksi tilanteen tekee se, että kaikki hevosaiheinen tekeminen (no ehkä ei klinikkakäynnit kuitenkaan) on mieleistä, mutta välillä sen hohtoa himmentää kolkuttava omatunto siitä, ettei aikaa tärkeille ihmisille meinaa järjestyä millään. 

Lisää kliseitä


Rahanmenosta ja aikapulasta voivottelun vastapainoksi ajattelin kirjata tähän pitkän plussalistan hevosenomistamisesta. Sitten alkoi tuntua, ettei mikään plussalista ikinä pysty kuvaamaan sitä, miten iso merkitys hevosharrastuksella on minun elämälleni ollut. Ei minulla taida olla sille edes sanoja.








 

lauantai 9. maaliskuuta 2013

Ei nyt varsinaisesti mikään näyttävä paluu

Piikityksen jälkeiset neljä päivää taluttelin Durandoa maasta käsin. Sitten seuraavat neljä päivää sai mennä käyntiä ja kevyesti ravia selästä. Tänään kokeilin jo vähän laukkaakin.

Oikea laukka tuntui oikein miellyttävältä. Vasen taas...no, se uhkasi pitkään loistaa poissaolollaan. Kun viimein sain vasemman laukan nousemaan, olin jo siihen mennessä menettänyt sen vähäisenkin itsevarmuuteni eli laukan ratsastamisesta ei ollut tietoakaan – kunhan keikuin mukana. Jotain hyvää kuitenkin verrattuna siihen ihan pahimpaan aikaan: vasen laukka pysyi yllä, kunnes minä siirsin raviin eikä ollut yhtään sellaista tunnetta, että jos yhtään kosken ulko-ohjaan, niin rikkoisi heti.

Nyt täytyy pitää vaan peukkuja, että vasemman laukan hankaluuden takana ei ole (enää) mikään kipu, vaan esimerkiksi muistijälki aiemmasta epämukavuudesta tai sitten lomailun ja tätimäisen hömpsyttelyratsastelun aikaansaama vinous, joka tekee vasemmasta ylipäätään vähän hankalamman suunnan. 

Ja kun mulla kuitenkin on niin pitkä historia laukannosto-ongelmien kuningattarena ;), niin todettakoon tässä, että kyllähän tänäänkin jokainen laukkapyyntö sai aikaan laukan, mutta vasemmassa kierroksessa ei vain kovinkaan usein sitä toivottua vasenta laukkaa.

Ensimmäinen saikun jälkeinen tunti on vasta maanantaina, mutta täytyy toivoa, että huomenna menee paremmin. Tai pitäiskö vaan unohtaa ratsastaa huomenna :)

Joku lämminkin päivä on mahtunut joukkoon. Nakukävelyn jälkeen päästin Durandon hetkeksi tarhaan ja arvelin, että saattaisi innostua riekkumaan. No tää kuvan toiminta oli rajuinta, mitä irtos =)

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Kurssivinkki

Superhypermahtavamaailmanparasvalmentaja Mia Kainulainen järjestää Tasapainoinen ratsastaja -intensiivikurssin kotitallillaan Kirkkonummella 15.-17.3. Lisätietoa kurssista ja ilmoittautumisesta löytyy Mian sivuilta.

Suosittelen lämpimästi!

tiistai 5. maaliskuuta 2013

Durandon dosetti

Durando sai odotetusti hyaluronipiikit molempiin takapolviin viime torstaina. Ja samalla tietysti kokovartalonaksauttelun. Tähän asti on vain taluteltu, mutta nyt pikkuhiljaa saa alkaa palautella herraa takaisin liikunnan riemukkaaseen maailmaan.

Näin sairausloman ratoksi – ja kun muutenkin tuolla edellisen postauksen kommenteissa tätä jo vähän sivuttiin – ajattelin jakaa teille sen karmaisevan totuuden aiheesta: kuinka monesta purkista hevostani ruokin. Nimittäin todella monesta:

Osa lisäravinnepurkeista...

Durandon dosetti = lisäravinteet jaettu valmiiksi kullekin päivälle somiin pikkupurkkeihin.


Pihinä tätinä jätän kaikki valmiit nivelvalmisteet kauppaan ja olen sijaan tilannut puhtaita nivelaineita erikseen. Siis MSM:ää, kondroiittisulfaattia, glugosamiinia, C-vitamiinia ja kalaöljyä. Lisäksi biotiinia, ADE-vitamiinia ja kuureina inkivääriä ja B-vitamiinia.

Varsinaisella ruokapuolella menee sitten kauran ja kivennäisen lisäksi Build uppia, Greenlinea ja pellavaista. Eli pahimmillaan heinä + 12 erilaisesta purnukkaa. Huhhuh, kyllähän se kuulostaa aika hurjalta määrältä. Jotenkin onnistun itselleni kuitenkin kerrasta toiseen vakuuttamaan, että kaikkia tarvitaan.

*****

Nivelaineet ovat muuten käytössä myös koiralla. Leevi on tosiaan vähintään 12,5-vuotias suurikokoinen sekarotuinen löytökoira, joka on tullut minulle Virosta 11,5 vuotta sitten. Viime vuosina Leevin liikkuminen on mennyt vähän huonommaksi, ja erityisesti makuultaan ylösnouseminen on ollut vähän kankean näköistä. Viime syksynä Leevi alkoi äkillisesti ontua toista etutassua todella voimakkaasti. Röntgenkuvissa näkyi spondyloos; kaksi nikamaväliä rintarangasta oli silloittunut yhteen.

Kipulääkekuuri tepsi nopeasti ja Leevi oli jo kahden päivän jälkeen ennallaan. Siitä lähtien myös Leeviä on ruokittu pikkupurkeista. Spondyloosi ei ole vaivannut ja väittäisin, että kaveri on muutenkin ollut vetreämmän oloinen. Ellei nyt sitten taas ole kyse niistä konkurssin sumentamista silmistä, jotka näkevät juuri sen, mitä haluavat nähdä :)