keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Mielipuolta, valmennuksia, onnettomuus ja jännitys

Olisi niin paljon, mistä tekisi mieli kirjoittaa. Niin paljon, että tuntuu työmuisti kuormittuvan, kun edes vähän sivuaa kaikkia aiheita, joista olisi sanottavaa. Jostain on lähdettävä liikkeelle, ja päädyin nyt kirjaamaan muistiin itseä lähinnä olevat havainnot ja tapahtumat viime päiviltä.

Mielipuolta


Se on käsittämätöntä, miten joinain päivinä tietää jo tallissa, että tänään jännittää ratsastaa. Sitä ajatusta kun sitten oikein vaalii ja ruokkii koko matkan maneesille, on saanut mahtavasti jo hevosenkin mukaan jännittämiseen.

Se on tavallaan jopa surullista, että neljän perättäisen, onnistuneen valmennuspäivän jälkeen, romahdan heti itsenäisesti ratsastaessani epävarmuusakselilla jonnekin todella alas.

Onneksi yksi Mian tunti korjaa tilanteen taas ennalleen. Välillä hävettää, että vähintään joka kolmas Mian tunti alkaa mun selostuksella siitä, miten on taas alkanut jännittää. Onneksi Mia ei turhaudu vaan pistää mut joka kerta hommiin niin, ettei mulle jää aikaa miettiä jännittämisiä. Ja koskaan se ei ole kiivennyt selkään, jos olen pyytänyt sitä oman jännitykseni vuoksi. Kyllä mä vilpittömästi uskon, että tällä metodilla ajan mittaan musta tulee rohkeampi, itsevarmempi ja luottavaisempi. Ja sitkeämpi.

Valmennuksia


Viikonloppu meni ihanasti hevostellessa. Mari oli jälleen valmentamassa, ja tällä kertaa osallistuin kaikikkina kolmena päivänä sekä katsoin muiden tunteja niin paljon kuin muu elämä antoi myöden.

Marin kanssa harjoiteltiin etuosakäännöksiä, pohkeenväistöjä, vastalaukkaa monilla eri kuvioilla, laukasta käyntiin siirtymisiä, laukkaympyrän pienentämistä ja tietysti hyvää perusratsastusta eli ohjaamista, hevosen suoristamista, pysähdyksiä ja siirtymisiä, hevosen saamista rennoksi.

Viikonloppuun mahtui paljon hienoja hetkiä. Erityisesti laukkaympyrän pienentämisessä ja vastalaukkaharjoituksissa koin hienoja hetkiä, kun sain sellaisia juttuja onnistumaan, joiden en olisi edes uskaltanut kuvitella onnistuvan.

Laukka-käynti-siirtymät tuntuivat haasteellisilta, varsinkin kun ehdimme harjoittelemaan niitä ainoastaan vasemmassa kierroksessa, joka kuitenkin on Durdelle se vaikeampi laukka koota.

Näissä laukka-känyti-siirtymissä taitaa olla osittain sama ongelma kuin aikoinaan laukannostovaikeuksissa, että en osaa tehdä selkeää päätöstä siitä hetkestä, jolloin siirtymän pitäisi tapahtua. Kokoan laukkaa ja ehdin ajatella, että nyt, mutta sitten viime hetkellä epäröin, että onkohan sittenkään vielä tarpeeksi lyhyt askel ja ratsastan vielä pari kolme askelta, jolloin hevopoloinen on jo ihan hämmentynyt. Sitten kun lopulta jotain pyydän, tuskin tiedän itsekään, mitä pyydän.

Näihin pitäisi keskittyä:

  • Ohjaaminen: tarvittaessa lavat voi siirtää sisälle siirtämällä molempia käsiä hetkellisesti sisälle päin. Durandon tapauksessa pieni liike riittää; iso korjaus menee ojasta allikkoon. 
  • Omien hartioiden kääntäminen kulmissa ja ympyrällä. 
  • Sisäjalan pitäminen pitkänä ja paikoillaan, silloin kun sillä pitää esimerkiksi taivuttaa.
  • Irti sisäohjasta, erityisesti vasemmassa kierroksessa.
  • Hevosen tasapaino.
  • Säilytä taivutus ja asetus myös siirtymissä alaspäin, jolloin siirtymästä tulee helpommin pehmeämpi.
  • Hevonen ei saa tukeutua kuolaimeen vaan sen pitää löytää oma tasapaino. Esimerkiksi laukassa ympyrää pienentäessä tuntuman keveyden tärkeys on sitä tärkeämpää mitä pienemmäksi ympyrä menee.
*****

Tiistaina Mian kanssa siis alkuun palauteltiin taas mun itseluottamusta, jonka olin ehtinyt maanantaina kadottaa. Sitten jatkettiin  siirtymillä: ravi-laukka-ravi ja laukka-käynti. Maneesissa oli samaan aikaan kaksi muuta ratsukkoa ja valehtelisin jos väittäisin, ettei osa keskittymisestä mennyt liikennestressiin. Väliin mahtui kuitenkin niitäkin pätkiä, jolloin keskityin hevoseen.

Oikea laukka oli helposti kivan oloista, mutta vasemman kanssa sain tehdä ympyrän toisensa jälkeen töitä ennen kuin Mia oli tyytyväinen. Ja ennen kuin itse olin tyytyväinen. Huomaan oman kehitykseni myös siinä, että olen vähän alkanut ymmärtää jo askellajien laadunkin päälle. Vielä ei itseluottamus riitä itsenäiseen korjaamiseen, mutta tunnen kyllä useimmiten, milloin laukataan menemään liian pitkänä ja holtittomasti. (Sen sijaan sellainen rauhallinen nelitahtiseen taittuva saattaa vielä mennä läpi.)

Laukka-käynti-siirtymiä tehtiin vasemmasta laukasta ja oliskohan ollut kuudes tai seitsemäs yritys, joka oli mun tasolle oikein kelpo :) Tulin superiloiseksi!



Onnettomuus


Heinälaatikko oli tarhassa nurinniskoin ja tarhan toisessa reunassa seisoi hevonen, jonka toisella poskella vilahti jotain tummaa roikkuvaa. Mielessä vilahti ajatus, että siellä roikkuu posken riekaleita, että Durde on jäänyt kiinni heinälaatikkoon ja repinyt poskensa rikki siihen metalliverkkoon.

Helpotus oli valtava, kun musta riekale oli vain rikkinäinen riimu. Durando tosiaan oli jäänyt riimustaan kiinni heinälaatikkoon ja irtautuessaan kaatanut koko laatikon nurin. Vasemmassa takasessa oli haava ja varmaan oli jotain lihaskipua, muuten selvittiin onneksi säikähdyksellä.

Durandon säikähdyksestä en ole edes ihan varma, koska huolettomasti aterioi laatikosta jälleen seuraavana päivänä. Se on joko minun ihana urhea heppa tai minun ihana hölmö heppa <3 p="p">
Laatikko on nyt timpurilla tuunattavana, ja toivottavasti versio 3.0 täyttää kaikki odotuksemme.

Jännitys


Huomenna on Durden raspaus Vermossa. Traikun vetäminen jännittää eikä sääennusteet ainakaan paranna tilannetta. Pitäkää peukkuja!

torstai 22. marraskuuta 2012

Takaosakäännöksen alkeita

Marrasmuotia

Durde the Teddy


Heräsin tänä aamuna päänsärkyyn. Tunnille mennessäni suunnittelin pyytäväni Miaa ratsastamaan ainakin osan tunnista, mutta sattuikin niin surullisesti, etten ollut ainoa päänsärkyinen tänään. Mia kuitenkin armahti minua ja verkkaravien jälkeen menin vain muutaman kierroksen harjoitusravia, jonka jälkeen lopputunnin askellaji oli käynti.

Harkkaravipätkistä pitää kuitenkin sanoa, että luulen päässeeni jälleen kiinni siihen oikeaan pomppufiilikseen, jossa tuntuu kuin takamuksen alla olisi vieterit ja jalat heiluvat (tai ainakin tuntuvat heiluvan) ainoastaan ylös-alas-suunnassa, eivät kohti hevosen kylkiä. Muutamaan pääty-ympyrään ehti mahtua sekä hyviä hetkiä, että niitä hetkiä, jolloin ohjaustehostin meni rikki.

Sain muuten jumppailla Mian hankkimalla Anky Free Rider -tuolilla ja jotain se teki, koska niiden jumppien jälkeen ravi-istunta on löytynyt huomattavasti paremmin. Ehkä olen pikkuhiljaa oppimassa sen, miten aktivoidaan vatsalihakset ilman että jalat jännittyvät?

Helpotusta tehtävään

Valmentajan suunnitelma oli alun perin se, että tehtäisiin laukannostoja takaosakäännöksistä, mutta sen verran kehnoja olivat mun käännökset, että se suunnitelma piti hylätä aika pian.

Paljon puhetta, analysointia ja yritystä selittää tuntemuksia. Lopulta päädyin siihen, että haaste ei ole siinä, ettenkö hahmottaisi, mitä liikkeessä kuuluu tehdä vaan mulla ei yksinkertaisesti vaan ole vielä sitä oikean liikkeen tunnetta omassa kehomuistissa.  Koska ajatukseni ei satulassa leikkaa liian nopeasti saattaa homma mennä esimerkiksi niin, että kun Durden peppu lähtee liikkumaan, en välttämättä heti tunnista onko se menossa oikeaan vai väärään suuntaan ja sitten jos ja kun sen vihdoin keksin, menee vielä aikaa miettiä, että millä sen korjaisin.

Aika monta käännöstä meni niin, että alkuun tuli huonoja askelia, sitten sain yhden onnistuneen ja sen perään useampia, kun taas tajusin, että ai niin, tätähän mä hain. Lopuksi taisi tulla jo oikeaan yksi tai kaksi käännöstä, jotka lähtivät ekasta askeleesta lähtien suunnilleen niin kuin pitäisi.

Tää suunnilleen niin kuin pitäisi tulee siitä, että jotta saisin edes kiinni siitä, mitä haetaan, piti tehtävää  helpottaa aika paljon: asetuksen kanssa ei ollut niin tarkkaa ja takajalatkin saivat mennä ristiin.

Oli taas jännä huomata sama tuttu ilmiö: kun on vielä niin vähän kokemusta, tunnistaa epäkelvot suoritukset yleensä vasta sitten, kun onnistuu ottamaan muutaman onnistuneen askeleen. Tämähän pätee mulla kaikkeen ratsastamisessa: tahtiin, energiaan, taivutuksiin jne. Olen usein hyvin tyytyväinen itseeni, kunnes joku tulee ja sanoo: Ratsasta! :)

Murinaa ja kavereita

Kun pari postausta sitten kirjoittelin luottamuksesta ja huumorista, unohdin kokonaan mainita yhden tärkeän elementin, nimittäin murinan. Olen alkanut murahdella Durdelle, jos meinaa keskittyä johonkin muuhun kuin muhun. En väitä, että sitä välttämättä kiinnostaisi tippaakaan, mitä mä siellä selässä murahtelen, mutta ehkä saan sillä murinalla itseni skarppaamaan – joka tapauksessa on tuntunut toimivan. Mia aikoinaan neuvoikin mua korvaamaan pelkoa vaikka tarvittaessa pienellä suuttumisella (ei siis hevoseen kohdistuvalla vaan semmoisella asenteella), niin onks tää murina nyt sitten vähän sitä? Räyh vaan!

*****

Durando oli alkuviikosta vähän tahmeampi, mutta tänään taas oikein mulle sopivan reipas ja myönteinen. Meillä on kyllä ollut kivaa viime aikoina!

Durdella on onneksi mun lisäksi muutama muukin kaveri, tässä heistä yksi:

maanantai 19. marraskuuta 2012

Tunne, tunne, tunne, tunne, tunne ja vielä kerran tunne

Tunteesta ja sen tärkeydestä ratsastuksen yhteydessä puhutaan paljon. Minunkin valmennuksissani ihan joka kerta. Tuntemisen tärkeyttä en todellakaan kiistä, mutta haasteellinen opetelteva se totta vie on. Jos voisin toivoa kahta asiaa, jotka olisin saanut synnyinlahjana, olisivat jaetulla ykkössijalla rohkeus ja herkkyys tuntea. Jälkimmäinen on minusta sinällään tärkeämpi, mutta ensimmäisen läsnäolo antaisi jälkimmäiselle enemmän tilaa.

Tuntemisen osalta voin sanoa, että minulla on varsin opettavainen hevonen. Durando ei todellakaan puksuta kuin juna raiteillaan vaan muuttaa itseään vähän väliä ellen ehdi olemaan nopea ja korjaamaan ajoissa.

Tuntemisen (tasapainon, suoruuden, tahdin) ohella keskitytty tunneilla tietysti istuntaan. Haussa on ylöspäin – ja vain ylöspäin – suuntautuva liike. Tänään istunta ravissa oli kuulemma jo vähän parempaa kuin edellisellä kerralla. Videon laadulla teitä en valitettavasti taaskaan pysty hemmottelemaan, mutta ehkä tästä jotain selvää saa.



Säälittävää tuossa istunnan harjoittelussa on se, että mulla kertakaikkiaan loppuu kunto kesken. Osittain se saattaa johtua siitä, että unohdan hengittää, mutta kyllä se on myös myönnettävä, että tahdin tekeminen on paljon raskaampaa kuin tahdin seuraaminen.

*****

Ankaran :) valmentautumisen lisäksi kuluneeseen viikkoon on mahtunut yksi vähän turhan jännittynyt maastotalutuslenkki, kengitys, yksi irtokenkä ja ylimääräinen kengittäjän käynti, paljon rakkautta ja onnellisia hetkiä satulassa ja hevosen vierellä, vähän ylenpalttista porkkanatarjoilua sekä tänään viimein klippaus.

Viime päiviin asti aatos oli antaa Durden mennä läpi talven luomuna, mutta kun kaverille kasvoi ihan himmeä teddyturkki, niin että hiki tuli jo vartin liikunnasta, alkuperäinen aatos alkoi hiljalleen tuntua melko typerältä. Unohdin ottaa kuvan uudesta lookista, mutta yritän muistaa huomenna. 




sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Rakkautta, luottamusta ja huumoria

Tällä hetkellä tuntuu, että katselen maailmaa ruusunpunaisten lasien läpi: näen toki kehitysalueet ja puutteeni, mutta fiilis on sellainen, että kaikki on mahdollista, mikään ei ole ulottumattomissa.

Durandon kanssa tuntuu, että ollaan tultu vähän tutummiksi. Ehkä luotetaan toisiimme hitusen enemmän. Minä olen tietysti ihan rakastanut, Durtsi ottaa vähän maltillisemmin ;)

Olen löytänyt itseluottamuksen siemenen ja onnistunut siitä jo jonkinlaisen hennon verson kasvattamaankin. Sen ansiosta Durando käyttäytyy enimmäkseen hyvin ja kaidalle polulle palauttamiseen riittää yleensä pieni murahdus (no, käytävällä kuopimisesta pitää välillä sanoa aika isosti silloin, kun oon hakemassa porkkanoita). Olen myös oppinut murahtelemaan selässä ollessani; en enää hyväksy ihan mitä tahansa haahuilua ja osaan välillä reagoida suht nopeastikin ei-toivottuihin aloitteisiin tai niiden aihioihin.

Itseluottamuksen verso on myös tuonut yhteiseen olemiseen enemmän hyväntuulisuutta ja huumoria: kun ei koko ajan jännitä ja pelota, jää tilaa vähän muillekin fiiliksille. Ja kun ei koko ajan jännitä ja pelota, osaa niihin jännittäviinkin asioihin suhtautua välillä vähän enemmän nauraen kuin jäykistyen.

Olen toki tietoinen siitä, ettei se välttämättä vaadi kovin kummoista välikohtausta, kun tämä fiilis murenee, mutta uskon myös, että koko ajan kehityksen myötä itseluottamuksen palauttaminen nopeutuu ja sitä pystyy aina rakentamaan pikkuisen vahvemmaksi, kestämään pikkuisen isompia välikohtauksia.

Kuluneelle viikolle on mahtunut todella paljon hyvää eikä mitään mainitsemisen arvoista huonoa. Mia oli reissussa, joten olin tähän päivään asti oman onneni nojassa ja pärjäsin ihmeen hyvin. Ratsastuksellisesti viikko oli kevyt, koska olen päättänyt, että viivyn selässä vain sen aikaa, kun pystyn siellä tekemään asioita keskittyneesti. Maksimissaan olen ratsastanut puolisen tuntia, mutta sen lisäksi on sitten kävelty ja harkkailtu maastakäsin perusjuttuja. 

Tässä kuluneen viikon kohokohdat:

  1. Olen useampaan otteeseen ratsastanut maneesissa muiden ratsukoiden kanssa. Myös yhden entuudestaan tuntemattoman ihmisen kanssa. 
  2. Selviydyimme toisen ratsukon ohittamisesta hyvin lähietäisyydeltä ja vielä niin, että oltiin seinän vieressä. Pidin katseeni eteenpäin ja mitään pahaa ei tapahtunut :) 
  3. Uskalsin jatkaa laukassa, vaikka maneesin ovi aukesi ja sisään tuli peräti kolmas ratsukko. Olin niin ylpeä itsestäni, että melkein tuli kyyneleet silmiin.
  4. En mennyt ainakaan hirmuisesti takapakkia vaikka muutama valmennustunti jäi väliin. Verrattuna taannoiseen suunnilleen saman mittaiseen taukoon, edistys on merkittävä.
  5. Olen onnistunut vakauttamaan istuntaani ja sitä kautta rauhoittamaan kättäni, tuntenut sen Durden tasaisuutena ja nähnyt peilin kautta, että Durden suu on välillä ollut kiinni (eli ei siis pelkästään tasaisesti auki :)). Sukeltelu ei ole ollut ongelma mitenkään merkittävässä määrin.
  6. Olen hymyillyt, nauranut, päässyt kehumaan itseäni ja ihanaa heppaani. 
Tänään oli sitten tunti pitkästä aikaa ja jatkettiin samoilla linjoilla kuin viimeksikin: energiaa, ylöspäin suuntautuvaa liikettä, pomppimista, säännöllistä tahtia sekä huolellisia teitä ja siirtymisiä. Varsinkin oikeassa laukassa tuli muutamia pätkiä, joissa onnenkyyneleet eivät olleet kaukana. (On ihan mahtava tunne, kun tuntee, että hevonen haluaisi kulman jälkeen pitkällä sivulla kiihdyttää tahtia, mutta pieni korsetin tiivistäminen riittää kertomaan, että eipäs kiihdytetäkään.) Vasemmassa ravissa oli myös yksi aika mainion tuntuinen pätkä, samoin loppuraveissa fiilis oli aika hyvä.

Haasteosastolla jatkui myös sama teema kuin viimeksi: vasemmassa laukassa lävistäjälle, kulma vastalaukassa ja lyhyen sivun keskellä hallittu siirtymä raviin. Muutama huono suoritus, joissa loppui oma usko kesken ja D rikkoi raviin joko kulmassa tai heti sen jälkeen. Lopulta kuitenkin kaksi kelvollista esitystä. Vielä jäi parantamisen varaa sekä siirtymiin että tahdin ja tasapainon säilymiseen myös vastalaukassa. Olin kuitenkin tyytyväinen itseeni.

Kaikkein eniten kuitenkin lämmitti mieltä Mian kehut kohentuneesta asenteesta ja itseluottamuksesta – kyllä musta vielä ratsastaja ja hevosnainen tulee! :)

maanantai 5. marraskuuta 2012

Perusasioita ja pientä edistystä pelkorintamalla


Viime päivinä on tahkottu ihan perusasioiden kanssa sekä tunneilla että itsenäisesti ratsastaessa. Siis tahti, ohjaus ja oma istunta. Tunneilla varsinkin on nimenomaan tahkottu. Siis idealla, että tehtävä ei vaihdu ennen onnistunutta suoritusta.

Ensin torstain tunnilla ratsastin aika monta kertaa lävistäjän vasemmassa laukassa siksi, kun ei meinattu millään päästä uralle kirjaimen kohdalla. Vaikka Mia opasti välillä tähtämään R:ään, onnistuin silti missaamaan B:n. Jotenkin omakin ajatus oli silti jo siellä B:ssä ja Durde punki oikealla lavalla sydämensä kyllyydestä. Sitten löytyi ratkaisu: asetus oikealle ja oikea pohje. Siirtyminen raviin jäin kuitenkin aika hätäiseksi, joten torstaille ei ihan superhyvää suoritusta tullut.

Perjantaille ruinasin ylimääräisen tunnin, koska tällä viikolla joudun taas pärjäämään itseksi. Alkuravien jälkeen lävistäjä vasemmassa laukassa ja - - - oho! Melkein tuli tippa linssiin, kun olin niin tyytyväinen itseeni: laukan tahti säilyi, tultiin uralle siellä missä pitikin ja tsemppasin vielä laukka-ravi-siirtymästäkin kelvollisen. Hyvä mä!

Varsinainen harjoitus perjantaina oli minusta aika haasteellinen: pääty-ympyrällä X:ssä myötälaukka, kokonainen ympyrä laukassa, X:ssä siirtyminen raviin, C:ssä vastalaukka ja kokonainen ympyrä vastalaukassa ja C:ssä siirtyminen raviin.

Vasemmassa kierroksessa vielä selvitin tehtävän suht kunnialla, mutta oikeassa kierroksessa oli kyllä tuskaisen vaikeaa sen vastalaukan nostamisen kanssa. Ravisiirtymän jälkeen piti ajatella sulkutaivutusta ja siirtää Durden takamusta vasemmalle. Ikävä kyllä oikea pohkeeni tuntui kaikuvan melko kuuroille korville ja edes sen tunteminen, milloin D oli oikealla tavalla taipuneena, tuntui ympyrällä tosi vaikealta.

Kertaakaan ei onnistuttu samaan koko kuviota kerralla oikein. Jos jossain kohden vaikutti lupaavalta, niin sitten vastalaukka hajosi raviksi juuri neljänneskierroksen ennen C:tä. Hikisiä oltiin Durden kanssa lopuksi molemmat. Durde varmasti tyytyväinen, että lopulta luovutettiin, mutta itseäni jäi kyllä nakertamaan Mian diagnoosi: kunnioituksen puute. ...Tarttis kai tehrä jottain?

Lauantaina ratsastin kevyesti, mutta ihan kohtuuhyvällä asenteella. Sunnuntaina käytiin talutuslenkillä maastossa ja törmättiin neljään peuraan. Se se vasta kasvatti rohkeutta lähteä noihin kohtaamisiin ratsain - not! Durde käyttäytyi kyllä hyvin, vaikka olikin alkuun vähän täpinöissään.

Tänään oli taas vähän säikkypäivä ja maneesin ulkopuolella ilmeisesti kaikenlaista uhkaavaa. Yhden kerran laukassa D lähti päätyovelta poispäin vähän turhan reippaasti. Näitä on nyt tapahtunut aika tasaiseen, ja kai sitä vanhakin alkaa pikkuhiljaa tottua. Ainakaan en tänään jäykistynyt kauhusta, eikä sydän alkanut tykyttää hullunlailla enkä lopettanut ratsastamista enkä edes laukkaamista. Lähinnä mua mietitytti, että kun se lähtee noin, niin kuuluuko mun pysäyttää se vai vaan rauhoittaa siihen laukkaan, jossa oltiin ennen lähtöäkin? Päädyin jälkimmäiseen.

Maasta käsin on myös treenailtu jokaisen ratsastuskerran yhteydessä aina pikkuisen. Pysähdystä, parkkeerausta, peruutusta, liikkeelle lähtöä ja myös ravia sekä niin että juostaan molemmat ja vaan niin, että D ravaa mun käskystä. Lakritsikarkkien houkuttamana Durandon sais varmaan vaikka heittämään voltin :D Se on ihana!