lauantai 30. kesäkuuta 2012

Elämä on ihanaa!



Paljon menee pieleen ja vähän sinnepäin, mutta siitä huolimatta päällimmäinen tunne on silti kehittyminen. Ja se on niin ihanaa!

Tunneilla on tehty paljon siirtymisiä, erityisesti ravi–laukka–ravi, ja nimenomaan laatuun panostaen. Laukasta raviin siirtyessä sain ohjeen ajatella ensin muutaman askeleen käyntiä ja heti niiden perään ravia. Näin päästään rauhalliseen raviin, joka kuitenkin jatkuu eteenpäin. Tärkeää on myös muistaa pitää ohjat kädessä, jolloin Durando pysyy myös siirtymisessä mun luona.

Välillä oon oikeasti onnistunut. Välillä varsinkin vasemmassa kierroksessa heitän ohjat pois ja ympyrästä leikkaantuu melkoinen siivu pois. Ylipäätään vasen kierros on kaikessa vähän vaikeampi, ja tuntuu haasteelliselta saada Durando oikealle ohjalle. Lapa seilaa vähän missä sattuu, ja kovasta yrityksestä huolimatta nousee usein oikea laukka (– ehkä yritän liian kovasti?). 

Laukannostoissa tarkkailun alla on myös mun sisäjalka, joka tahtoo elää nostoissa ihan omaa, varsin villiä elämäänsä. Yritän opetella pitämään jalan vähän paremmin paikallaan ja olemaan kääntämättä varpaita ulospäin. Ei ole helppoa.

Peruutuksia ratsastin tänään melkeinpä pelkän ajatuksen voimalla. Olin itse aivan äimistynyt ja nyt on melkein pakko miettiä, että olikohan se Durden konsti luikerrella karkuun jotain, mitä piti vielä vaikeampana? Tai miten se muka muuten voisi yhtäkkiä sujua noin hyvin? Siis oikeasti ihan rauhallisia askelia hyvin kevyellä pohkeella ja erittäin kevyellä tuntumalla. Melkein tuntui haasteelliselta  päästä peruutuksesta takaisin eteenpäin, kun en oikein osannut keksiä, mitä muuttaisin. Ratkaisu on tietysti mielessä: pitää vain ajatella peruuttamisen asemesta eteenpäin.

Yksinäinen ressu hirnuu toiselle laitumelle.
Ai joo, pakotettuna kokeilin torstaina rissakannuksia. Mia vähän pelkäsi etukäteen, että saatan alkaa itkemään, mutta taisin yllättää meidät molemmat ihan positiivisesti. Karmiva kannus teki minut melko tietoiseksi jalastani, ja vaikka se aina välillä vahingossa kylkeen osuikin, jäi kaivaminen ja puristaminen kerrankin pois ohjelmistosta. Kyljet säilyivät ehjinä, heppa oli reipas ja erittäin tyytyväisen oloinen, ja taisin ensimmäistä kertaa Durden kanssa saada kunnollisen tuntuman suuhun.

Rissat eivät jää pysyvästi jalkaani, eivät ainakaan vielä tässä vaiheessa, mutta valvotuissa olosuhteissa käytettyinä en kyllä keksi niistä juuri kurjaa sanottavaa. Tätä ette ehkä olisi odottaneet tämän kukkiksen suusta kuulevanne ;)

sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

Kurimuksen alkulähteillä – ja muita havaintoja viikon varrelta

Pullero.

Viikon teema on ollut eittämättä tahti, tahti ja vielä kerran tahti. Olen todellakin myös itsekseni ratsastaessa pyrkinyt olemaan todella tarkka ja täpäkkä tahtipuikonheiluttaja. Väitän, että se on tuottanut jo jonkin verran tulosta eikä pohjetta ja raippaa tarvitse enää käyttää ihan entiseen malliin. Sitä paitsi jotain kertoo jo sekin, että tällä uudella asenteella myös käynti on eteenpäin menevä askellaji. No en nyt väitä, että se on mikään energian riemuvoitto, mutta ihan todistettavasti eteenpäin kuitenkin.

Jottei tästä tulisi ihan kilometripostaus, niin kirjaan tällä kertaa vain viikon kohokohdat ja eniten oivalluksia tai päänvaivaa aiheuttaneet asiat.

Aina kannattaa vähän epäillä.

Pellon ympäri

Kiersin tosiaan pellon ratsain (en tosin sinä päivänä kuin alun perin piti, koska silloin satoi ja pelto oli vähän turhan märkä). Retki sujui ihan rattoisasti, vaikka päivä olikin todella tuulinen. Yhdessä kulmassa tulikin sitten niin hurja tuulenpuuska, että pusikot tuntuivat hyökkäävän päällä ja tuuli paukutti läheisen postilaatikon kanssa. Siinä kohden piti vähän reippaammin komentaa eteenpäin, sillä D olisi mieluummin halunnut kääntyä tai  suunnata keskemmälle peltoa heinää tallomaan. Ei kuitenkaan tullut edes mitään isompaa kränää siitä, että jatkettiin sinne, minne mä halusin. Muun ajan lenkkiä D oli jopa flegmaattisen oloinen :) Että jee, hyvä me!

Peruutusta

Takaperin menoa on harkkailtu sekä tunneilla että itekseen. Torstaina Mia kävi näyttämässä vähän mallia ja sen jälkeen etenikin vähän sutjakammin. D peruuttaa usein ihan suht kivasti sen neljä askelta kerrallaan, mutta enempiä askelia on vaikeampi saada sujuvasti. Tänään sain itsekseni kyllä yhden aika hyvän pätkän, jossa taisi tulla jopa yhdeksän perättäistä askelta.

Ohjaaminen

Perusasioiden kanssa tahkotaan. Ja niin pitääkin. Mielestäni olen edistynyt lapojen hallinnan kanssa jo isosti, mutta vielä liian helposti iskee uskonpuute ja se "äh, ei tästä mitään tuu" -mieli, jonka seurauksena ei edes yritä korjata vaan seilailee vaan menemään vähän minne sattuu.

Tänään olin kyllä itseksenikin tosi tarkka teiden kanssa ja huomaan, että jo pelkästään sillä saan Durden keskittymään huomattavasti paremmin muhun.

Kurimuksen alkulähteillä

Alan pikkuhiljaa olla vahvasti sitä mieltä, että iso osa mun istunnan ongelmista kumpuaa oikeasta hartiasta. Hiirihartia pyrkii koko ajan eteenpäin ja hiirikäsi lähelle säkää. Huomaan, että hilaan oikeaa kättä sinne keskilinjaan ja ylikin jopa ihan pitkillä ohjilla ratsastaessa, jos en skarppaa.

Jos onnistun pitämään oikean hartian ja käden oikeilla paikoillaan, on kaikki paljon helpompaa; ohjaaminen, istuminen, taivuttaminen, siirtymiset – ihan kaikki. Pitäisköhän se hartia teipata paikoilleen?

Satula-asiaa

Niinpä niin. Heppani on pläskistynyt kevään mittaan, ja syksyllä hankittu satula alkaa olla vähän turhan kapea. Olen lykännyt satulahärdelliä pienentämällä ongelmaa geelin avulla, mutta samalla kun etukaarelle tulee vähän lisää tilaa, siirtyy satulan painopiste hieman turhan taakse.

Koska selän kanssa on jo ollut ongelmia, en tietenkään halua niitä ehdoin tahdoin synnyttää lisää. Siksi tällä viikolla tallilla vieraili satula-auto.

Kokeiluun jäi yksi CB ja Kiefferin Malmö. CB keikkasi selässä vähän turhan paljon sivusuunnassa ja tuntui sitä paitsi liian pieneltä mun takapuolelle. Malmö taas tuntui istuvan Durandolle hyvin, mutta polvituet olivat omaan makuun aivan liian suuret, ja satulan toppaus tuntui melkein pumpulilta (?). Näistä kumpikaan ei siis taida saada uutta kotia meiltä. Ehkä mieluiten haluaisin samanlaisen K2:sen, mutta leveämpänä tai sitten sen Black Countryn Eloquencen, jonka perään jäin syksyllä haikailemaan. Jos siis jollain on myynnissä, niin saa tarjota :)

Mä niin tykkään tästä lörpöttävästä alahuulesta <3

maanantai 18. kesäkuuta 2012

Jäähyväiset laduille

Tunti alkoi ihan lupaavasti: onnistuin saamaan raviin sen verran mukavan tahdin, ettei Mian tarvinut siitä ihan joka toisen askeleen kohdalla huomautella. Samaa ei valitettavasti voi sanoa ohjaamisesta. Se ulko-ohja! Se on se, millä sen ulkolavan saa mukaan. Ja olen – ihan totta – alkanut viimein oivaltaa, että ne on tosiaan ne lavat, joita pitää ensisijaisesti ohjata. Ei siis turpa, kaula eikä edes peräpää, vaikka muuten olennainen osa onkin.

Alkuraveissa sain itse päättää kuviot, mutta sen jälkeen harjoitusravissa menin aina joka toisella kerralla lävistäjän. Sekä lävistäjillä että pitkillä sivuilla piti pidentää askelta. Muutamilla kerroilla sain jotain eroakin aikaan, mutta aaltoja ei katsomossa näkynyt. Haasteellista oli saada kelvollisesti alkanut lisäys jatkumaan koko sivun loppuun asti. Seuraavaksi laukassa sama kuvio eli enemmän laukkaa pitkillä sivuilla ja pari kertaa lävistäjällä. Tässä vaiheessa tuli palautetta, että se mun ns. lisäys oli vasta semmoista normaalia harjoituslaukkaa.

Rikko on rikko

Väliin pieni hengähdystauko, joka todella tuli tarpeeseen; olin ihan poikki, vaikka olin ratsastanut vasta 20 minuuttia.

Sitten ravissa kahden neliön kasia eli radan poikki S:stä R:ään ja I:n kohdalla muutama askel käyntiä ja R:stä uuteen suuntaan. Haasteellista oli saada raviin heti ensimmäisistä askelista lähtien oikea tahti. Vasen jalkkari meinasi välillä karkailla, ja sitä pyydystäessä aina keskittyminen hevoseen ja tahtiin herpaantui. Tässä skarppasin, kun tuli komento, että jos se jalkkareihin keskittyminen ei lopu, niin joudun luopumaan niistä kokonaan :)

Samaa kuviota mentiin myös laukassa. Jossain vaiheessa Durde alkoi vähän ennakoida laukannostoja, jolloin sainkin ratsastaa aina väliin puolikkaan tai kokonaisen kasin ravissa. Vaikka itse riemuitsenkin siitä, että tuskaisen, lähes laukattoman talven jälkeen D tarjoilee pyytämättä laukkoja, ei siitä kuulemma saa alkaa tykätä niin paljoa, etteikö todella täpäkästi pyytäisi takaisin raviin. Ja jos nyt ihan todenmukaisesti kirjaan tähän, niin ei siitä kuulemma pidä riemuita lainkaan. Rikkominen on rikkomista, oli suunta sitten mikä hyvänsä.

Radan poikki peruuttaen

Parissa vaiheessa Mia pisti mut myös harjoittelemaan peruutusta oikein urakalla. Ratsastin S:stä R:ään, pysäytys vähän ennen seinää ja siitä peruutusta kohti R:ää. Tavoitteena päästä koko matka. Alku oli tosi tahmeaa. Sain aikaiseksi aina pari askelta kerrallaan ja huomasin puristavani reisillä kuin viimeistä päivää. Miksi?! Että pysyisin paremmin kyydissä?!?!

Aina välillä reipasta käyntiä eteenpäin takaisin kohti R:ää ja sieltä taas peruutusta. Ohje oli tavoitella peruutukseen täsmälleen samaa fiilistä kuin käyntiin eteenpäin mennessä. Tätä harjoitusta tehtiin kahdessa eri kohdassa tuntia, ja jälkimmäisellä taisin saada kokea jo aavistuksen siitä, miten helppoa peruuttaminenkin voi olla. Kun sen osaa, tai onnistuu tuurilla.

Jottei jää väärää kuvaa, niin sanottakoon, etten kertaakaan päässyt peruuttaen lähimainkaan sinne S:ään asti. Askeleet olisivat jollain yrityksellä saattaneet ehkä riittääkin, mutta suoraan taaksepäin menemisen sijasta tehtiin komeita peruutuspiruetteja. Eli tekemistä riittää vielä senkin jälkeen, kun saan askeleen lähtemään oikeaan suuntaan riittävän aktiivisesti.

Jäähyväiset laduille

Päällimmäisenä mieleen jäi tunnista vauhti. Aika todella paljon kovempaa olisi tarkoitus posottaa kuin mihin olen itseni mukavuudenhalussani totuttanut. Mian ajatus ei siis ole, että koko loppuelämä nyt sitten kaahataan niin paljon kuin jaloista lähtee, mutta semmoinen reipas, normaali tahti ja aktiivisuus pitäisi löytää. Ilmeisesti sellaisesta mummoravista, josta jää ladut kentän pintaan, ei juuri pysty työstämään mitään :) Puhumattakaan siitä, että löntystely antaa D:lle aikaa kehittää kaikenlaista venkoilua, mutkittelua ja kytättävää.

Ja jäi mulle mieleen sekin, että en mä ihan susihuono ollut, ainakaan koko aikaa :)

Huomio!-lista

Eli näihin mun pitää yksin ratsastaessa erityisesti kiinnittää huomiota:
  • Tahti ja asenne!
  • Ulko-ohjan tuntuma ja ohjaus
  • Leveät kädet (= ei käsiä sään yli)
  • Rennot reidet ja polvet
Listaa voisi toki jatkaa loputtomiin, mutta jos nyt edes näistä saisin pidettyä huolta, olisi jo aihetta iloon.

Haasteita

Mua painostetaan pois turvalliselta alueelta. Hepan selkään pitää nousta jo heti tallin ulkopuolella ja ratsain pitää muutenkin liikkua muuallakin kuin kentällä ja maneesissa. Huomenna komennettiin maastoon. Ajattelin kiertää pellon ekaa kertaa kokonaan. Se kuulemma riittää näin aluksi. No on siinäkin tekemistä – mahtaakohan edes uni tulla... ;)


torstai 14. kesäkuuta 2012

Centered riding -kurssilla

Osallistuin blogin kautta saamani suosituksen perusteella kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna yhden päivän mittaiselle Centered riding -kursille Ratsutila Hélenillä.

Lähdin matkaan puoli seitsemältä ehtiäkseni puoli yhdeksäksi Asikkalaan. Perillä päästyäni aamu alkoi rauhallisella aamiaisella ja tarinoinnilla opettaja-Annen ja muiden kurssilaisten kanssa.

Silmät ristissä telkkarin edessä

Meitä osallistujia oli kaikkiaan viisi ja tunneille jakauduttiin kahteen ryhmään. Toisen ryhmän ratsastaessa toisella ryhmällä oli teoriaa, mikä hienoiseksi pettymyksekseni tarkoitti Sally Swiftin Centered Riding -videon katsomista. Ei siinä sinällään mitään vikaa ollut, mutta olin videon nähnyt jo aiemmin ja ehkä muutenkin mieluummin katsonut sen vaikka edellisenä iltana kotona ja lähtenyt ajamaan Asikkalaan aamulla vaikka tuntia tai puoltatoista myöhemmin.

Istunnan peruspalikat

Videon jälkeen päästiin ratsaille. Sain ratsukseni komean Viton (J.E.John), joka oli kuulemma luonteeltaan vähän Durden tyylinen eli enemmän laiska kuin reipas, mutta välillä vähän säpsy.

Tällä ensimmäisellä tunnilla ei juuri ehditty ratsastaa. Anne kävi jokaisen kanssa läpi istunnan peruspalikat. Tavoiteltu asento oli mielestäni pitkälti samankaltainen kuin se, johon olen tähänastikin pyrkinyt (aina siitä viime kevään pilatesratsastuskurssista lähtien). Käynnissä piti ajatella istuvansa takajalkojen päällä ja antavansa lonkkien liikkua hevosen takajalkojen tahdissa ylöspäin, ei eteen, ei taakse eikä oikealle tai vasemmalle, vaan ainoastaan ylöspäin.

Suurin ero käynnissä oli kädellä myötäämisessä. Anne toivoi todella reilua myötäämistä kädellä, myös pitkillä  ohjilla ratsastaessa. En tiedä, oliko ajatus se, että ääripään kautta päädytään kultaiseen keskitiehen, mutta itsestäni kyllä myötäysliike tuntui jo aika hurjalta, kun käsi piti viedä joka askeleella niin pitkälle eteen kuin pystyi.

Kuolaimet kädessä

Lounaan jälkeen jatkettiin yhteisellä teoria- ja jumppaosuudella. Harjoiteltiin ohjastuntumaa pareittain niin, että toisella oli kuolaimet kädessä ja silmät kiinni ja toinen teki erilaisia pidätteitä. Oppi oli se, että jo lähes olemattoman pieni pidäte tuntuu selkeästi.

Jumppapalloilla etsittiin istuinluita ja stepperilla opeteltiin nostamaan lonkkia ylöspäin. Kivoja ja havainnollisia harjoituksia!

Kevennys vain lantiosta

Toisella ratsastustunnilla päästiin jo menemään muutama kierros kevyttä ravia. Kevennyksessä keskityttiin siihen, ettei liike tule pohkeista, reisistä eikä yläkropasta vaan ainoastaan lantiosta eteenpäin, ja vain sen verran kuin hevosen liike "heittää".

Siinä missä lantion liike tuntui oikealta,  yläkropan asento tuntui ihan liian etukenolta. Mielestäni kenotusaste lähenteli jo sitä tuttua mäkihyppyasentoa, johon pahimpina pelkohetkinä ajaudu(i)n.

Tahdista ei täällä motkotettu, sillä tavoitteena oli vain hevosen luonnollinen tahti. Kiva, kaunis ja tavoittelemisen arvoinen ajatus, mutta omalla osaamisella ja Durden luonteenlaadulla ei taidettaisi tuolla filosofialla paljon eteenpäin päästä.

Pohdintaa

Jälkikäteen fiilis kurssista on vähän ristiriitainen. Toisaalta olen tietysti samaa mieltä kaikesta pyrkimyksestä pehmeyteen. Toisaalta tämä tuli vähän ehkä huonoon hetkeen, kun juuri on yrittänyt löytää itsestään vähän asennetta, vähän rohkeutta vaatia.

Ymmärrän toki, etteivät pehmeys ja asenne automaattisesti ole toisiaan poissulkevia ominaisuuksia, mutta kun tällainen perusnössö yrittää harjoitella olemaan hevoselleen reilu ja johdonmukainen johtaja, on ehkä parempi keskittyä hetken aikaa vain siihen. Erityisesti, kun huomaan jo selkeää eroa siinä, miten D minuun suhtautuu ja miten paljon tyytyväisemmältä se vaikuttaa, kun ei tarvitse koko ajan arpoa, kuka määrää.

Istunta-asioista oli helppo olla pitkälti samaa mieltä, joskin ylikorostunut kädellä myötääminen tuntui oudolta enkä kevennetyssä ravissa halua ihan niin etukenossa olla.

Ensimmäisenä ratsastuskeväänäni kävin yhdellä Annika Schulmannin CR-tunnilla - etenemisen tempo tuntui siellä (tai silloin) itselle paremmin sopivalta. Hoppu ei tokikaan ole hyväksi ja saatte haukkua vaativaksi, mutta kun matkaa kaikkiaan viitisen tuntia ratsastuskurssille, niin sitä toivoisi pääsevänsä vähän ratsastamaankin :) Semminkin, kun starttasin aamulla kotoa puoli seitsemältä ja kotiuduin illalla puoli kahdeksalta.

Paikka, hevoset, Anne sekä kurssikaverit olivat tosi mukavia ja ruoka herkullista, mutta en usko, että toiste tulisi vastaavan kurssisisällön vuoksi ajettua noin kauas.

maanantai 11. kesäkuuta 2012

Rataharjoitus – pika-analyysi, video ja numerot

Jännitys oli tällä kertaa selkeästi vähäisempää kuin viimeksi. Oikeastaan se alkoi vasta satuloinnista oikein toden teolla. Mia tuli onneksi auttamaan verkassa, ja tuntui siltä, että homma on hanskassa. Kunnes:

1. jouduin ratsastamaan maneesista ulos (tämän oon kai tehnyt kerran aiemmin) ja
2. jouduin menemään kentälle, jossa oli neljä muuta ratsukkoa ja
3. jouduin ratsastamaan takaisin sisään maneesiin (tätä en oo tehny ikinä) ja
4. edellinen ratsukko ei poistunutkaan silmän räpäyksessä ja
5. maneesissa tuntui olevan todella kuuma ja
6.  hengästyin heti ja
7. en tehnyt mitään niistä valmisteluista, joista oltiin Mian kanssa sovittu (reipasta ravia eteenpäin, muutama lävistäjä ja yksi laukannosto molempiiin suuntiin ja pätkä reipasta laukkaa).

Radalle lähtiessä olin fyysisesti ihan loppu, vaikka takana oli vain noin 20 min verkka ja sen päälle noin 20 min kävelyä eikä mitään muuta.

Viime aikoina tunneilla on tullut positiivista palautetta hyvän tahdin säilymisestä ja asenteen paranemisesta. Tämän päiväisessä radassa ei ollut kumpaakaan. Huonon tahdin vuoksi myös laukannostot menivät vähän plörinäksi ja päädyin taas kutsumaan pikkuoravat hätiin. No, eipä niistä kaksista apua ollut.



Jälkikäteen videota katsoessa hävettää erityisesti askeleen pidennykset, joissa ei näytä olevan edes mitään yritystä sekä peruutus, joka on aika rumaa kädellä vetämistä (hevosen muoto tietysti sen mukainen).

Kaikesta pettymyksestä huolimatta pitää osata iloita siitä, että olihan tällä radalla jo ihan toisella tavalla ratsastamista siihen ensimmäiseen verrattuna, ja istunta on selkeästi kivempaa katsottavaa. Tavoitteena oli saada prosentit yli 60, mutta jos osasin laskea oikein, jäin tavoitteesta niukasti: 59,75.

Nyt pitäisi saada jännitys vähän kuriin ja alkaa tietoisesti lykkäämään itseään vähän mukavuusalueen ulkopuolelle. Eli hepan selkään muuallakin kuin kentällä ja maneesissa ja rohkeasti ratsastamaan muiden ratsukoiden joukkoon.









sunnuntai 10. kesäkuuta 2012

Ei saa jäädä karsinaan itkemään

Ei ole valmentajan rooli aina ihan pelkkää avuista ja asennoista muistuttelua. Tänään Mia tuli vähän ajoissa, ja löysi mut karsinasta itkeä tihrustamasta. Durandon eilinen hyökkäys pyörii koko ajan mielessä, ja vaikka kaikki kuinka sanoo, ettei se ole mun syytä, niin silti...

Joka tapauksessa oli onni, että mulla oli tänään tunti. Yksinään ratsastamisesta tuskin olisi tullut siinä mielentilassa mitään. Mutta joku supertehokas taikasauva sillä Mialla taitaa olla, sillä mielestäni jo ensimmäisistä raveista lähtien ratsastin ihan ajatuksella ja keskittyen. (Tässä kohden täytyy muuten huomauttaa, että asennoitumisessa näyttää vielä olevan tekemistä: toivoisin, että tulevaisuudessa voisin muotoilla edellisen ennemmin niin, että jo ensimmäisestä käyntiaskeleesta lähtien.)

Tänään oli siis huomisen rataharjoituksen kenraali. Tällä kertaa kenraali onneksi sujui ilman rodeonäytöstä, vaikka maneesissa olikin samaan aikaan toinen ratsukko.

Haasteellisinta oli istua vasemmassa laukassa. Kun yritän saada lonkkaa siirrettyä taaksepäin, nojaan huomaamattani ylävartalolla eteen ja jarrutan Durden liikettä, mitä taas yritän kompensoida nylkyttämisellä – kaunista? Ei! Tehokasta? No ei edes sitä. Jotenkin se lonkka nyt pitäisi yrittää saada siirrettyä ilman, että muut osat liikkuu.

Skarppaamista oli myös paikoin ohjaamisessa. Erityisesti laukkaympyröillä kädet tahtoivat alkaa elää omaa elämäänsä, samoin viimeisessä ravivoltissa oli reippaasti parantamisen varaa.

Yksittäinen haasteellinen kohta ohjelmassa on jatkaminen ravissa vasemman laukan jälkeen. Tässä vaiheessa Durde on jo jotenkin laukkamoodissa, ja jos yhtään jännitän pakaroillani, nostaa D vasemmassa laukassa ratsastetun lävistäjän jälkeisellä lyhyellä sivulla oikean laukan. Ajatus takamuksen rentouttamisesta taas helposti johtaa ravin hiipumiseen. Pitäisi siis saada oma kroppa haltuun niin, että takamus pysyy rentona, mutta pohje toimii tarvittaessa.

Huominen jännittää, muttei onneksi ihan yhtä paljon kuin viimeksi. Mahassa möyrii vain ajoittain.

Pettynyt ja syyllinen

Itku pitkästä ilosta. Joskus jo tosi lyhyestäkin.

Laitumelle laskun päivä, jota olin odottanut ilon ja jännityksen sekaisin tuntein. Tunti ehti sujua mukavasti ennen kuin jotain naksahti Durandon päässä, ja se hyökkäsi toisen hevosen kimppuun. Todellakin hyökkäsi. Juoksi perässä ja puri. Ei päästänyt irti ennen kuin ehdittiin väliin. Samassa kaaoksessa loukkaantui myös toinen hevonen, joka potkaisi itseään jalkaan.

Eläinlääkärin arvioinnin perusteella molemmat loukkaantuneet onneksi toipuvat.

Olo on kamala. Syyllinen ja pettynyt. Järjellä ymmärrän, mutta sydämellä silti toivoisin, että omat eläimet olisivat niitä hyvin käyttäytyviä, kaikkien kanssa toimeentulevia ja pidettyjä tyyppejä.

Olisinko voinut tehdä jotain, ettei näin olisi käynyt? Miten elämä tästä jatkuu?

torstai 7. kesäkuuta 2012

Mitä opin tänään

Taisin tässä kevään aikana täälläkin hehkuttaa oivallusta siitä, miten mun pitää tehdä Durden kanssa koko ajan jotain tehtäviä, jotta se ei saa mitään tyhmiä ajatuksia päähänsä. Eikä tuossa oivalluksessa sinänsä mitään vikaa olekaan, mutta jotenkin tuntuu, että pääsin tänään tunnilla kiinni johonkin vielä olennaisempaan.

Ratkaisu ei nimittäin ole tehtävät, vaan joka ainoan askeleen ratsastaminen ajatuksella. Siis todellakin, ihan joka ainoan. Eikä pelkästään ajatuksella vaan myös asenteella! Pitää pystyä menemään kierros toisensa perään uraa pitkin ilman mitään sen kummempia temppuja niin, että hevonen pysyy kuulolla. Ja pystynkin, kunhan vain muistan haluta sitä riittävän päättäväisesti.

Durden kanssa pitää tietysti huolehtia siitä, että tahti säilyy, mutta erityistä huomiota piti tänään (ja spagettihevosen kanssa pitäisi tietysti joka päivä) kiinnittää lapojen kontrolloimiseen, tunnelissa ratsastamiseen ja ulko-ohjan tukeen. Helppoa ei ollut, ja sainkin huutia aika tavalla. Rataa harjoiteltiin maanantaita varten osissa eikä se ollut ihan yksi eikä kaksi kertaa, kun piti ottaa täysstoppi ja koko homma alusta.

Mutta mukaan mahtui myös ihania onnistumisen hetkiä, jotka (yllättävää kyllä) jäivät tänään vahvimmin mieleen. Esimerkiksi "täydellinen"-kommentti diagonaalilla tehdystä onnistuneesta tiestä ja kommentti siitä, että tahti oli tänään kuulemma paremmin hanskassa kuin tiistaina.

Vaikka huudon ja kehujen suhde on numeroina murskaava, on olo kuitenkin tällä hetkellä todella optimistinen, motivoitunut ja innokas. Tiedän, että se vie aikaa, mutta uskon, että kyllä mä tämän lajin tulen oppimaan sen verran hyvin, että pystyn olemaan heposille kiva kaveri ja kyydittävä. Tuntuu, että Durandokin tykkää musta enemmän nyt, kun oon ollut entiseen verrattuna jämäkkä ja määrätietoinen.

Tästä tuli nyt vähän tämmöinen hehkutuspostaus, jonka perusteella vois kuvitella, että nään itseni kohta  starttaamassa vähintään GP-radoilla ;) Mutta on vaan niin superhyvä fiilis. Sanoin tänään tunnin aluksi, että viime ajat on ollut ihan kuin eri hevosella ratsastaisi. Uskon, että Durden hoidattaminen on tuottanut tulosta, mutta Mian mielestä voisin kuulemma myös miettiä, minkä verran se oma asenne ja tekemisen meininki vaikuttaa hevoseen.


Mun pitää nyt luvata pyhästi, etten tältä määrätietoisuuden polulta enää koskaan lipsu. Yhdenkään eläimen kanssa – enkä varsinkaan itseni – kanssa.

(Pakko tässä kaikesta huutamisesta kirjoittamisen yhteydessä mainita, että huutaminen ei ole mikään Mian tavallinen valmennustyyli. Mun kanssa vaan ei yksinkertaisesti vähempi riitä. Eikä se siis ole sellaista huutamista, josta pahottaisin mieleni vaan sellaista, joka saa mut tsemppaamaan ja ylittämään itseni, tekemään eikä pelkästään yrittämään. Mutta siis ihan kelpo palkeilla, koska tallikaverit olivat tänään kentällä miettineet, että onkohan maneesissa joku hätänä:))


keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Heppa-aakkoset

Kiitos Anni aakkoshaasteesta – täältä pesee!

ASENNE! Siis oikeasti, se nyt vain on Se Juttu, jota ilman yritykset jäävät yrityksiksi.

Back on Track -verkkoloimi. Törsyhintainen, melko huonosti muotoiltu loimi, jota kuitenkin on pakko käyttää, koska saattaahan se auttaa.

C1-ohjelmaa harkkaillaan tavoitteena yli 60 prosentin suoritus.

Durando <3

Edistyminen on mulle tärkeää. Haluan tulla paremmaksi ratsastajaksi ja sitä kautta hevoselle miellyttävämmäksi kannettavaksi. En ole kilpailuhenkinen, mutta haluan jonkun ulkopuolisen peilin, jota vasten on helpompi arvioida omaa kehittymistä ja asettaa tavoitteita. Se tuo treenaamiseen mielekkyyttä ja suuntaa. Siksi rataharjoitukset.

FEEL. Asenteen ohella toinen hevostelun peruskivi.

Glugosamiini. Yksi monista jauheista, joilla Durdea myrkytän.

Hevoset. Vaikka sydän on aina sykkinyt hevosille, olen silti yllättänyt siitä, miten paljon hyvää ne ovat elämääni tuoneet.

Ihmiset. Hevostelun myötä olen saanut tutustua myös moniin ihaniin ihmisiin. Onneksi, sillä ei-hevostelevat ystäväni eivät kyllä heppajuttujani jaksaisikaan kuunnella :)

Jumppa enemmässäkin määrin olis paikallaan tämän ratsukon molemmille osapuolille. Ei mahda mitään, että vuodet tuovat mukanaan kaikenlaista pientä kremppaa.

Kengittäjä on yksi tärkeimpiä ihmisiä Durden elämässä. Ohuet seinämät tekevät naulaamisesta haasteellista, mutta onneksi nykyisen kenkääjän käsissä naulat asettuvat niin, ettei naulanpainamista johtuvaa ontumista ole enää tarvinnut voivotella.

Laukka – lempiaskellaji, vaikka välillä aiheuttikin vähän harmaita hiuksia.

Mialta saan korvaamatonta apua kadonneen asenteen metsästyksessä ja reiluksi hevosnaiseksi opettelussa.

Nortti. Ihana tamma, jota vuokrasin ennen Durdea. Superkärsivällinen, luotettava ja osaava. Oikea tätiratsastajan unelma. 

Onnellisuus. Se tavallisin olotila tallilla.

Punkemisen olen saanut paremmin kuriin. Vielä osuu heikkoja hetkiä, mutta yleisesti ottaen laidat eivät kolise enää lähimainkaan samaan tahtiin kuin vielä joku aika takaperin.

Qkausia Durden kanssa kasassa kutakuinkin 10. En sano, ettenkö päivääkään vaihtaisi pois; toki ne sairastelupäivät voisi mielellään vaihtaa terveisiin päiviin :) Mutta ratkaisuani en kadu, vaikkei se ehkä kaikinpuolin viisas ollutkaan. 

Ratsastus. Mun elämän ensimmäinen, ihan oikea, säännöllinen harrastus.

Sisäohjassa roikkuminen on paha tapa, joka korostuu erityisesti silloin, kun syystä tai toisesta hirvittää. Yritän vähentää.

Tahti on se, josta minun pitää päättää ja huolehtia jokaikisellä askeleella, ihan koko ajan. Miljoonan muun asian lisäksi.

Uskallusta toivoisin vähän enemmän. Voi kun sitä voisi tilata jostain verkkokaupasta...

Valmentaja. Yksi tärkeimpiä ihmisiä mun elämässä. Yksikseen ratsastamalla en saa kuin vahinkoa aikaiseksi.

Xx. Durden isoisoisoäiti oli täysiveriheppa. En ymmärrä näistä yhtään mitään, osatakseni arvioida näkyykö se D:ssä millään tavalla.

Ystävät. Heppailun kautta olen saanut niin paljon. Jopa uusia ystäviä.

Zorron heppa. Sellaisen mä ajattelin Durdesta saada. Tulee vihellyksestä mua odottamaan seinän viereen, että voin hypätä selkään. Heti hypättyäni astuu askeleen sivuun :) ...tai olikohan tää edes Zorrosta?

Åsna olis myös ihan kiva kaveri :)

Ääni on ihan kiva apu ratsastaessa, sillan kohtuudella käytettynä. Mun pitäisi kuitenkin yritää karistaa se oravalauma, joka tuntuu seuraavan mua ihan joka hetki.

Öljy odotetaan kuin kuuta nousevaa. Nimittäin pikiöljyä, joka toivottavasti saapuu huomenna. Migreeniherkkänä ihmisenä suurin osa noista karkotteista on omaan nenään niin kamalia, etten vaan voi niitä käyttää.

Huh, tää olikin vaikea! Tuplaveelle en kertakaikkiaan keksinyt mitään...

maanantai 4. kesäkuuta 2012

Ja nyt tarttis enää tietää, mitä tarkoittaa spee.

Valmentajan kehoituksesta ja mahdollistamana roudasin Durden purukalustoineen tänään Vermoon Jutin nähtäväksi. Edellisestä raspauksestahan on vasta alle kolme kuukautta, mutta koska D on kova pulaamaan suunsa kanssa sekä ratsastaessa että muutenkin, ei hampaisiin erikoistuneen lääkärin näkemisestä ainakaan mitään haittaa olisi.

Tuomio kuulostaa tältä: Kauttaaltaan epäsäännöllinen spee, joka kaareutuu väärään suuntaan. Korkeat 3/406-7 ja 1/210. Pitkät kulmahampaat. Terävä. 

Ja hoitona: Purennan oikaisuhionta. Kuolainsijan muotoilu. Raspaus. 

Ilmenevästi epäsäännöllinen ja väärään suuntaan kaareutuva spee aiheuttaa monenlaista ongelmaa, joista vähäisin ei ollut muutamiin hampaisiin muodostunut terävä harjanne. Ylähampaiden harjanne nimittäin saa aikaan sen, että vastaavalla kohdalla alarivissä hampaiden välinen rako suurenee ja sinne jää ruokaa, joka taas voi johtaa pahoihinkin tulehduksiin.

Osa hampaista oli niin matalia, ettei purennasta saanut tasaista tällä käynnillä. Uusi aika varattiin puolen vuoden päähän. Nyt sitten jäädään jännäämään, vaikuttaako tämä oikaisuhoito suun aukomiseen ja kielen näyttämiseen. Joka tapauksessa, onneksi tuli mentyä ennen pahempia ongelmia! (Onneksi joku patisti.)

Durdea nukuttaa.
Tätiä muka naurattaa, vaikka oikeasti joutui pinnistelemään voimat ihan äärimmilleen tuota päätä kannatellessa.
Ai niin, ja se spee. Parempi, että luette itse :)

lauantai 2. kesäkuuta 2012

Versaillesin hepat

Nyt on kyllä hyvä selitys pitkälle hiljaisuudelle: ihana mieheni vei mut yllärisynttärireissulle Pariisiin <3

Kaupunkilomallakaan ei ole hyvä kokonaan menettää kosketusta heppoihin. Päivä Versaillesissa  tarjosi heppoja monessa muodossa:

Louis ja heppa Versaillesin palatsin edustalla.


Heppoja yhdessä puiston monista upeista piilopaikoista. Bousquet des Bains d´Apollon.

Heppoja reliefissä linnan sisällä.

Heppoja (katto)maalauksissa linnan sisällä.


Versaillesin puisto on ISO – tilaa löytyi myös ihan oikeille hepoille <3