sunnuntai 29. marraskuuta 2009

Pilipilipom.

Sataa. Koko ajan ja joka päivä. Kynttilät, lyhdyt ja takka auttavat jaksamaan. (Tosin nyt on satanut niin paljon, että ulkona olevien lyhtyjen kanssa on ollut melkomoista taistelua.) Ei silti hämmästytä, että suomalaiset ovat melankolisia ja masennukseen taipuvaisia. Vähemmästäkin menee alahuuli mutruun.

Liekkien lisäksi pimeyden keskellä jaksamisessa auttaa lomahaaveilu. Välillä tuntuu, että loman odottaminen ja suunnittelu on yhtä hauskaa kuin itse loma. Tätä olenkin hyödyntänyt menestyksekkäästi perustellessani (itselleni) kalliita lomamatkoja: jos varaa matkan ajoissa ja jakaa kustannuksen myös lomaa edeltäville päiville, jotka matkan suunnittelu tekee mukavammiksi, jää päivähinta loppujen lopuksi melko pieneksi :)

Siis sateen keskellä suuntaan katseeni - rauhoitetulla omatunnolla - Similanille!



perjantai 27. marraskuuta 2009

Hikeä, karvoja ja rapaa

Aamupäivällä Leevin keuhkoröntgen. Ei ollut ihan puistokävely pidellä 40-kiloista hätääntynyttä voimanpesää röntgenpöydällä. Mietityttää, että miksi ihmeessä ei voi olla semmoista röntgenlaitetta, joka olisi kutakuinkin lattian tasalla? Ei olisi ollut mikään ongelma pyytää Levanderia köllettelemään siinä. Mutta se, että tuommoinen lähtökohtaisesti kokonsa vuoksi nosteluun tottumaton kaveri heivataan metrin korkeudelle liukkaalle pöydälle... No karvat pölisi ja hellämieliset omistajat olivat välillä monin tavoin kovilla, kun piti vaan pakottaa koirula pysymään paikallaan. Tyytyväisiä olimme kuitenkin siihen, että kuvat saatiin otettua ilman rauhoitusta. Ensi viikon puolivälin paikkeilla lupasi sitten eläinlääkäri soitella kuvista ja mietteistään. Pidän peukkuja, ettei löydy mitään vakavaa. Toisaalta en oikein osaa kovin vakavaa pelätäkään, kun Leevi kuitenkin on tosi reipas ja hyvinvoivan oloinen. Ja söötti!

Illalla jälleen viikon kohokohta: ratsastustunti! Keli oli mitä hirvein; satoi ja rapa roiskui, mutta sitä tuskin hyvältä mieleltään ehti huomata.

Tänään sain kaverikseni Nastan, joka on vastaansanomattomasti nimensä veroinen tyyppi. Menohaluja kyllä löytyi ja enin energia minulla menikin pidättelyyn. Mukava oli usean Koijarin pomppuravin värittämän tunnin jälkeen huomata, että kyllä siellä harjoitusravissa ns. normihepalla pystyy edes 10 metrin pätkiä istumaan hallitusti.

Harjoiteltiin myös pohkeenväistöjä. Jotenkin luulin, että ne tulisivat ohjelmaan vasta paaaaaaljon myöhemmin, mutta miten väärässä olinkaan. Nasta osasi pohkeenväistöt tosi hyvin, ja olisi mielellään tehnyt niitä jo opettajan käskystä. Haasteeksi siis minulle muodostui saada heppa tekemään asioita vasta minun pyynnöstäni. Pohkeenväistöt meni vähän miten meni, mutta ravi tuntui tänään enimmäkseen tosi mukavalta ja pari laukannostoakin onnistui kohtuullisesti. Niin, ja jalat pysyivät tänään vähän paremmin jalustimissa (tosin se varmaan näkyi sitten repsahduksena käsissä, ryhdissä tai jossain).

Ratsastamisessa on niin paljon asioita, jotka pitäisi saada toimimaan yhtä aikaa. Huomaan olevani aika hidas, tarvitsisin selkeästi enemmän aikaa koota ajatuksiani ja miettiä liikkeet etukäteen pala palalta. Valitettavasti on vaan niin, että - ainakin minun osaamisellani - on kovin vaikea saada hevonen kiltisti odottamaan sitä, että täti saa ajatukset järjestykseen :) Pitää siis vain sopeutua ja yrittää opetella vähän nopeammaksi tai saada liikkeistä mielessään semmoisia kokonaisuuksia, joita ei tarvitse palastella joka kerta ennen niiden suorittamista. Resepti taitaa siis rakentua vahvasti kärsivällisyyden ympärille - ei varsinaisesti vahvuuteni, joten sitäkin arvokkaampaa oppia.

torstai 26. marraskuuta 2009

Kynttilähysteriaa

Lommilassa, Turun moottoritien varrella sijaitseva huonekalu- ja sisustusliike on kynttilä- ja tilpehööräfriikille aika vaarallinen paikka. Mitään en oikeastaan tarvinnut, mutta viisikymppiä köyhempänä kävelin ulos. Mukaan lähti jos jonkinlaista kynttilää ja tuikkukuppia. Niin ja pari uutta säilytyskoria, niitä ei voi koskaan olla liikaa. Lisäksi muutama uusi lyhty tuomaan edes pientä valoa tuohon pilkkopimeään pihaan. (Ihan mahtaviksi osoittautuivat muuten öljykynttilät; kokeilukappaleena ollut pienehkö öljykynttilä (2 kpl noin euron) paloi melkein kolme vuorokautta putkeen!)

Leevi Petteri Virolaiselle sain varattua ajan keuhkoröntgeniin huomiseksi. Röntgenlaitteita on aika harvassa paikassa, ja joudumme siksi menemään Espoon Eläinsairaalaan. Saa nähdä miten käy riehuvan Petterin kanssa tuommoisessa vilkkaasti liikennöidyssä laitoksessa. Toki käytiin samaisessa paikassa maahantulotarkastuksessa ja sirutuksessa vuonna 2001, mutta tuolloin olin itse vielä nuori ja uhkarohkeasti kuljin Petun kanssa ihan ihmisten ilmoillakin. Oi niitä aikoja ja nuoruuden rämäpäisyyttä!

Nyt lienee parasta sytyttää muutamia kynttilöitä, sillä tämänpäivän hankinnoista tulee sanomista, jos ei aktiivisesti osoita niitä hyödyntävänsä. Tosin tulee niistä sanomista joka tapauksessa. Kuulemma ei aina tarvitse ostaa uusia kynttilöitä. En ymmärrä. En ole koskaan väittänytkään, että kyse olisi tarpeesta - minä haluan!

keskiviikko 25. marraskuuta 2009

Haasteita ja huutoa

Tänään oli ensimmäinen ratsastustunti uudella tallilla. Sain kuulemma helpoimman hevosen...joka sitten osoittautui haasteellisemmaksi kuin yksikään ratsastamani hevonen vanhalla tallilla.

Vaikeuksia oli uralla pysymisessä, myös siihen suuntaan, että välillä jalka hipoi aitaa. Ongelmitta eivät myöskään sujuneet siirtymiset; välillä raviin päästiin ihan pienellä pohkeella, välillä vaati tosi paljon pohjetta, laukannosto ei onnistunut kertakaan. Kädet huitelivat ihan missä sattui, ajatuskin ajoittain. Jotenkin tuntui, että olin aika hukassa. Ja opettaja oli kaikkea muuta kuin lepsu!

Hieman karuhkosta kokemuksesta huolimatta en meinaa jättää leikkiä sikseen. Uskon, että on avartavaa kokea erilaisia hevosia ja opettajia, ja aion käydä näillä keskiviikkotunneilla ainakin vuoden loppuun asti. Matkan jälkeen sitten uusi tilannearvio.

On muuten ihan huikea matkakuume! Koko ajan tekisi mieli katsella edellisten reissujen kuvia ja unelmoida samettihiekasta.




Eilen katselin muutamia sukellusvideoita Mikan ja Riikan matkablogista Balilta, ja jo pelkkä ääniraita olisi riittänyt virittämään sukellustunnelmaan. Siinä pulputusäänessä on jotain todella maagista! Tänään kävin uimahallissa ja yritin simuloida pulputusääntä...no, näistä imitaatiotaidoistani taisinkin jo mainita jotain edellisessä kirjoituksessa.

Uimahallin aulassa tuli vähän déjà vu -tunne, kun ensimmäinen henkilö vastassa oli peruskouluaikainen liikunnanopettaja. Mietin, että kävisin tervehtimässä, mutta jänistin. Tuli tunne, että pitäisi alkaa selitetellä lihomistaan jotenkin - ja siinä vaiheessa totesin, että ehkä on parempi ensin kasvaa aikuiseksi ja itselliseksi (mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan).

tiistai 24. marraskuuta 2009

Tuoksukoira tutkimuksiin

Leevi Petteri Virolainen on pärskinyt jo vuoden. Huonona koiranomistajana jätin viime syksynä vaivan hoitamisen yhteen nenäpunkkikuuriin, vaikkeivät oireet kadonneetkaan. Silloin saatiin siis väärä diagnoosi. Siihen johti luultavasti surkea imitaationi; ei ole helppoa matkia koiran pärskimistä!

Tänä syksynä rokotuskäynnin yhteydessä mainitsin vaivasta uudelleen ja onnekkaasti Leevi päätti juuri siihen kertomukseni perään pärskäyttää oikein kunnolla. (Säästyinpä sentään noloilta imitaatioyrityksiltä tällä kertaa.) Varattiin uusi aika nielun tähystystä varten.

Tähystyksessä paljastuivat todella ärtyneet nielurisat, johon hoidoksi kolmen viikon Doximycin 150 mg kuuri, 5 tablettia päivässä.

Tänään oli jälkitarkastuksen aika. Nielurisat näyttivät jo paremmilta, mutta pärskiminen jatkuu, joten huomenna varaan ajan keuhkoröntgeniin.

Leevin oireilun syy on siis vielä hämärän peitossa. Yksi asia, joka sen sijaan on päivänselvä, on omistajan huono omatunto. Toivon, ettei Leevillä ole kovia kipuja, jotka se on sitkeänä sällinä opetellut peittämään. Ja ehkä tässäkin olisi taas jotain opittavaa.

*****
Ripusteltiin tänään jouluvaloja sekä sisälle että pihalle. Ajatus oli, että ulkojouluvalot helpottaisivat vähän tätä pimeyttä (rakennusbudjetti loppui sen verran kesken, että näillä pimeyksillä täällä kuljetaan kutakuinkin käsikopelolla). Ihan hyvä ajatus, mutta eivät ne kyllä mitään valaise. Toki on mukavaa, että ikkunasta katsoessa näkee muutakin kuin mustaa (verhotkin puuttuvat vielä) ja helpottavathan ne suunnan ottamista. Edellyttäen, että muistaa minne on valot ripustanut.

*****

Huomenna alkaa uusi ratsastuskurssi Navalan tallilla. Vähän jännittää mennä uudelle tallille ja uuteen ryhmään. Onkohan talleilla kovin erilaisia käytäntöjä hevosten hoitamiseen ja sen sellaiseen liittyen?

*****

Jos otsikon tuoksukoira-asia mietityttää, niin sitä olen sivunnut aiemmassa tekstissä.

maanantai 23. marraskuuta 2009

En tekisi mitään toisin

Tämä teksti sai innoituksensa Maikkarin Diili-ohjelmasta. Pudotettu Minna toteaa videohaastattelussa, ettei tekisi mitään toisin. Minna ei ole ainoa, joka tappion hetkellä hakee turvaa noista sanoista. Tappion hetkellä se on ihan ymmärrettävääkin.

Toivon kuitenkin, että jälkeenpäin tapahtumia tarkastellessa ainakin itse olisin valmis myöntämään virheeni ja ehkä jopa oppimaan niistä. Surullisinta on mielestäni se, jos ihminen tietoisesti estää itseltään mahdollisuuden pyrkiä kehittymään ja kasvamaan - kilpailijana, työntekijänä, puolisona, vanhempana, ystävänä, ihmisenä.

Itse uskon vahvasti kantapään kautta oppimiseen. En väitä, että asiat menevät kertamöhläyksestä jakeluun tai että pystyisin läheskään joka kohdassa korjausliikkeisiin. Olen silti iloinen ja kiitollinen siitä, että nykyään (edes joskus) tunnistan kasvumahdollisuudet ja -tarpeeni.

Tästä huolimatta en ole mikään jatkuvan kasvun ja elinikäisen oppimisen saarnaaja. Hyviä asioita, mutta uskonnokseni en niitä(kään) halua. On hyvä, jos onnistuu säilyttämään uteliaisuuden uusia asioita kohtaan. On hyvä, jos tahtoo kasvaa ihmisenä. On hyvä, jos ei suhtaudu niihin velvollisuutena.

Matkakuumetta

Reissuun taitaa olla enää viitisen viikkoa, ja sen kyllä huomaa: matkakuume kasvaa päivä päivältä. Pystyn melkein tuntemaan varpaissani sen sametinpehmeän, vitivalkoisen hiekan. Viimeisestä sukelluksesta on jo viitisen kuukautta ja pääsen taas kiinni siihen jännitysfiilikseen. On siinä tavallaan puolensa, että joka kerta on melkein kuin ensimmänen. Onneksi sentään taidot vähän kehittyvät matkan varrella.

Puntaroin, että viedäkö regu huoltoon vai ei. Vuosi sitten vein eikä kuulemma olisi ollut tarvetta. Huolto maksaa satasen verran, joten pihinä senkin rahan mielelläni säästäisin. Toisaalta turvallisuudesta ei tee mieli tinkiä yhtään. Kun vaan tietäisi, että siinä on jotain huollettavaa... Voi, miksi on pakko aina jäädä näitä pähkäilemään; miksen vaan päätä viedä sitä huoltoon tai sitten jättää huoltamatta! On (tällä) ihmisellä näemmä tarve kasata itselleen päänvaivaa.

Teen nyt sen päätöksen, että teen päätöksen huollosta tämän viikon aikana :)

Matkakohteiksi varmistuneet: Similan (sukellussafari), Hin Daeng ja Hin Muang (sukellussafari), Koh Libong (siellä voi bongata dugongin!). Harkinnassa Lipe, Lanta, Kradan, Ngai ja Tarutao - ainakin. Valinta ei tule olemaan helppo, ja ainakin osa päätöksistä tehdään vasta matkalla. Vähän houkuttaisi myös käväistä Raya Yailla, mutta toisaalta ei voi aina jumittaa samoissa paikoissa. On jo riittävän paljon seliteltävää siinä, että matkataan taas Thaimaahan.

*****

Wax on -aika on muuten täällä taas. Olen päättänyt vihdoin jatkaa muuton vuoksi keskenjäänyttä sisätilojen vahausta. Nuo puunvärisinä pilkottavat kohdat alkoivat vainota, joten oli pakko tarttua toimeen, vaikka onkin hommasta kokolailla hohto kadonnut. Siis wax on, wax on, wax on...

perjantai 20. marraskuuta 2009

Alaselän lihakset

Tänään pitkästä aikaa huomaan, että minulla on lihaksia alaselässäkin. Ellei sitten ole niin, että läski voi alkaa särkeä liiasta hytkymisestä :)

Siis kaksi tuntia ratsastusta peräkkäin. Kaverikseni sain Koijarin, joka on kaikin puolin ihana, suloinen ja superkiltti, mutta jonka ravi on todella pomputtavaa. Näillä taidoilla tietysti vielä kyyti kuin kyyti pomputtaa, mutta tämä ihan erityisesti.

Ensimmäinen tunti oli vieraan ryhmän kanssa. Kaikki muut ryhmäläiset olivat nuoria tyttöjä, siis kouluikäisiä. Ja niin kovin paljon taitavampia kuin minä. Välillä vähän hävetti oma osaamattomuutensa, mutta enimmäkseen oli oikein mukavaa.

En saanut Koijaria nostamaan laukkaa kuin yhden ainoan kerran, tosi monesta yrityksestä huolimatta. Olin jo vähän huolissani, että menetän kaiken arvovaltani ja toinen tunti menee ihan pipariksi. Sain onneksi jotenkin koottua itseni toiselle tunnille, ja laukkakin onnistui yhtä kertaa lukuunottamatta joka yrittämällä. Hurjan hieno ja palkitseva tunne!

Nyt kolottaa alaselkään ja vatsalihaksiin, pohkeisiin ja takamukseen. Ehkä kaksi tuntia perätysten oli tällä osaamistasolla vähän turhaa ahnehtimista :)

torstai 19. marraskuuta 2009

Glögiä!

Nyt se on sitten kädessä. Marlin glögi Kiroileva Siili -mukissa. Tuli räiskyy takassa ja koira hörisee vieressä. Mitä ihminen voisi muuta toivoa?

Päivällä löysin metsästä tosi suloisen pienen puron. Pieneksi puroksi siitä lähti tosi suuri ääni. Vuolas virta vaatimattoman vesinoron vaatteissa. Asiat eivät aina ole sitä, miltä näyttävät. Eivätkä ihmiset.

Ei blogimerkintää ilman heppapäivitystä. Huomenna on kaksi tuntia ratsastusta perätysten. Niin monesti on ollut se tunne, että tunti loppuu juuri, kun on pääsemässä jyvälle. Siksi halusin kokeilla kahta tuntia putkeen. Vähän jännittää, että kestääkö kunto.

Nyt täytyy mennä laittamaan takkaan lisää puita. Rauhallinen ilta.

keskiviikko 18. marraskuuta 2009

Tutustumassa uuteen talliin

Kävin tänään tutustumiskäynnillä uudella keskiviikko-tallilla. Seisoin sateessa, erittäin mutaisen kentän laidalla ja katselin tulevien ryhmätovereiden viimeistä alkeistuntia. Olin etukäteen pelännyt, että saattaisin olla heitä selkeästi jäljessä, jolloin en tahtoisi mennä mukaan jarruttamaan muun ryhmän edistymistä. Ilokseni kuitenkin huomasin, että osaan enimmäkseen samat asiat. Joissain kohden ehkä vähän enemmänkin. Ja mitä en osaa, sen innokkuudella paikkaan :)

Ajatus joulusta lämmittää tänä vuonna poikkeuksellisesti jo nyt marraskuussa. On mukavaa, että saan hyöriä joulumuorina. Haha, onnistun tosiaan kokemaan itseni joulumuorina, vaikka olen vaatinut, että joulu järjestetään nyyttäriperiaatteella. Itsepetos, se on mun laji.

Joulusta luonteva siirtyminen tämän päivän impulssihankintoihin: glögiä ja rusinoita. Tarkoitus oli nautiskella niitä takkatulen ääressä ja miettiä elämälle suuntaa. Mutta tuli lumosi ja glögi unohtui. Ehkä sitten huomenna?

maanantai 16. marraskuuta 2009

Positiivisuus

Onneksi useimpina päivinä se on automaattisesti läsnä. Valitettavasti on myös päiviä, jolloin sitä joutuu houkuttelemaan esille. Tänään on sellainen päivä.

Viestintä on tosi haasteellinen laji. Joskus (usein?) käy niin, että viestisi tulkitaan ihan toisin kuin olit sen tarkoittanut. Toisinaan se johtuu huonoista sanavalinnoista, toisinaan viestiä tukevasta sanattomasta viestinnästä, toisinaan jostakin oikeaa tulkintaa estävästä tekijästä vastaanottajan päässä.

Syitä väärinymmärryksiin ja vääriin tulkintoihin on monia. Olennaisempaa kuin syiden tai syyllisten etsiminen, on kuitenkin siihen yhteiseen ymmärrykseen pyrkiminen. Vaikkakin sitten mutkien kautta. Kunpa itsekin muistaisin tämän useammin.

Jonkun sananlaskun mukaan jokaisessa pilvessä kultareunus (tai jotain sinne päin). Tämän päivän kultareunus liittyy - yllätys, yllätys - ratsastamiseen. Sain tänään tiedon toiselta lähialueen tallilta, että pääsen mukaan heidän keskiviikkoryhmäänsä. Tarkoittaa siis sitä, että jatkossa pääsen heppailemaan kahdesti viikossa. Ihan huippua!

Toinen huippujuttu on suloinen Leevi-koira, jonka rapsiminen rauhoittaa kummasti. Tiesitkö muuten, että Leevi erittää ihanaa myskin tuoksua. On kuulemma hienommissakin vinttikoirapiireissä tosi harvinaista , mutta meidän sekarotuinen se vaan tuon tuosta sulostuttaa päiviämme tuoksuillaan. Ja joku vielä väittää, että koiratalouksissa haisee kamalalta :)

(Mielenterveyteni epäilijät voivat tutustua tuoksukoira-asiaan vaikka Lumikedon Kennelin sivuilla.)

Harmi, ettei nykyteknologialla vielä pysty liittämään tuoksua mukaan kuviin. Alla kuitenkin tuoksuton kuva tuoksuvasta Leevi-koirasta. (Ja jos tuoksujen välittämiseen on jo olemassa teknologia, niin vinkkaathan heti!)




sunnuntai 15. marraskuuta 2009

Hulluna heppailuun

Ei ole vienyt mennessään tämän blogaaminen. Tai aika harvakseltaan on ollut sanottavaa. Ehkä se tästä virkistyy.

Viime aikoina olen piinannut ystäviä toistuvilla heppaintoisilla statuspäivityksillä Facebookissa. Mietin, että ehkä intoilu olisi hyvä siirtää tänne blogin puolelle ennen kuin ystävät kyllästyvät ja jättävät.

Lapsena olisin halunnut ratsastaa, mutta rahasyistä en koskaan päässyt pidemmälle kuin katsomaan ystävieni ratsastustunteja aidan takaa. Hyväksyin kohtaloni, jopa suurempaa katkeruutta tuntematta.

Muutimme keväällä haja-asutusalueelle. Syksyn tultua lenkkeily pimeillä maanteillä ei enää tuntunut houkuttelevalta. Pitkät ajomatkat harrastuksiin eivät sovi järkevyys-ajatteluuni. Mitä sitten voin harrastaa? Kotijumppaa?

Yhtäkkiä heräsin katselemaan ympärilleni ja huomasin, että alle kymmenen kilometrin säteellä kodista on kymmenkunta tallia. Ehkä ei olisikaan liian myöhäistä, ehkä ratsastuksen voi aikuisenakin aloittaa?

Nyt takana on jo yhdeksän ratsastustuntia. Olen niin tolkuttoman tohkeissani! Mikään harrastus ei koskaan ole tuntunut yhtä hyvältä, innostavalta ja mukaansatempaavalta.

Olen lapsesta asti ollut surkea sitoutumaan mihinkään säännölliseen harrastukseen pitkäjänteisesti; yleensä kolmen viikon jälkeen on jo alkanut ahdistaa ja olen keksinyt erilaisia tekosyitä jäädä pois harjoituksista.

Erityisesti mieleen on jäänyt ahdistus, joka syntyi siitä, kun piti piano-opettajalle keksiä aina uudenlaisia syitä, miksi en taaskaan osannut kotiläksyjä. Kerran kuvittelin olevani tosi nokkela ja "unohdin" kotiläksyn nuotit kotiin. Annoin ymmärtää, että olisin kerrankin harjoitellut kunnolla, joten harmi, ettei nyt nuotteja sattunut mukaan. Olipa noloa, kun opettaja kaivoi nuotit omasta kaapistaan ja kävi ilmi, etten minä mitään osannut. Taaskaan. Eikä kyse ollut siitä, ettenkö olisi soittamisesta tykännyt. En vain tykännyt siitä tarpeeksi tykätäkseni tylsästä harjoittelusta.

Ratsastuksen kanssa on toisenlaista. Luulenpa, että jos kotonani olisi satula, istuisin siinä enimmän osan iltaa ja harjoittelisin oikeanlaista istuntaa. Haluaisin oppia mahdollisimman nopeasti ratsastamaan niin, että aiheutan mahdollisimman vähän epämukavia tunteita hevoselle. Luen hyvien ratsastajien ohjeita ja katselen videoita, joissa valtavan taitavat ratsastajat saavat ratsastamisen näyttämään niin vaivattomalta ja kauniilta. Ratsastuksessa ja paritanssissa on paljon samaa, yhteisen liikkeen kauneutta ja vaikuttavuutta. (Tosin eläimen kanssa kommunikoinnissa on vielä omanlaistaan magiikkaa.)

Unelmissani toivoisin olevani luonnon lahjakkuus ratsastuksessa. Mutta kun en ole, otan kaiken ilon irti siitä, että saan harjoitella ja huomata (toivottavasti) kehittyväni koko ajan paremmaksi ja paremmaksi. Ja siten aiheuttavani koko ajan pikkuisen vähemmän harmia hevoselle, joka minua joutuu kantamaan :)

***

Voi siis olla, että jossain vaiheessa joudun vaihtamaan blogin nimeksi Pientä puhetta poneista. Tosin kuuden viikon kuluttua pääsen jälleen sukeltamaan, joten ehkäpä jatkossakin löytyy heppojen lisäksi muitakin intoilun aiheita. Niin, ajatukseni oli, että yrittäisin pitää tämän blogin enemminkin positiviisena intoiluna kuin kriittisenä vuodatuksena, vaikka jälkimmäiseen minulla tuntuukin olevan enemmän taipumusta. Saa nähdä...