perjantai 27. syyskuuta 2013

Jotain ihan muuta

Heti kärkeen rohkea lupaus: tänään en valita. Haastan itseni kirjoittamaan yhden postauksen, joka ei sisällä mitään nurkumista, valitusta, voivottelua eikä tuskailua, edes rivien välissä.

Tässä tulee lista sekalaisista heppailun huippuhetkistä, hyvistä fiiliksistä, edistysaskelista viime kuukausilta.


  • Durandon Adequan-kuurin seitsemästä injektiosta, hoidin itse viimeiset viisi. Siis ihan yksinäni, ilman että edes kukaan oli paikalla neuvomassa. Olin ja olen hurjan ylpeä itsestäni!
  • Tänään ja eilen ratsastin yksinäni hyvällä fiiliksellä. Oli ihanaa, kun sai kehua heppaa oikein urakalla. Ratsastuksen jälkeen tehtiin vähän maastakäsin juttuja ja D vaikutti iloiselta ja tyytyväiseltä. Sellaiselta, että sillä oli kivaa mun kanssa.
  • Kääntyminen vasemmalle on alkanut sujua huomattavasti paremmin.
  • Olen muistanut hoitaa Durtsin riviä päivittäin ja se on jo melkein kadonnut. Luulen myös keksineeni aiheuttajan ja eliminoineeni sen.
  • Olen onnistuneesti komentanut Durtsia ilman että minun on tarvinnut korottaa ääntäni tai koskea.
  • Olen onnistunut paremmin keskittymään hevoseen ja hyvään fiilikseen kuin uhkakuvien miettimiseen. Esimerkiksi tuulisillakin keleillä ollaan kävelty hyvin seesteisessä tunnelmassa maneesiin.
  • Tänään mietin, että pitäisi taas joku päivä pakata hevo autoon ja mennä ratsastamaan jonnekin kotiympyröiden ulkopuolelle - aika rohkea ajatus!
  • D hörisee joka päivä, kun kävelen tarhaan sitä hakemaan.

Ja vielä lopuksi selvyyden vuoksi lisättävä, ettei näistä asioista suurin osa ole mitenkään ainutkertaisia, muta ne ovat niitä, jotka tällä hetkellä ovat pinnalla siellä myönteisellä puolella. Ja siihen halusin nyt vaihteeksi keskittyä. 


tiistai 24. syyskuuta 2013

Tie ajatuksiin, tule mukaan?

Tervetuloa matkalle pääni sisään! Pahoin pelkään, ettette tule varsinaisesti viihtymään! :)


1. etappi: Olen ratsastustunnilla ja tehtävänä on pohkeenväistö. Emme saa aikaiseksi ainoatakaan oikeasti ristiin astuvaa askelta.

Ajatuksia etapin varrelta:

Sivulle pitäisi mennä, noo käännän tästä, oho meni vähän pitkäksi, ehkä tästä vielä ehtii sivullekin, no ei ehtinyt, ai niin piti sillä ulko-ohjalla, miten mä nyt sen taas unohdin...uusi yritys, katso minne oot menossa, ulko-ohja...oijoi, joku tulee maneesiin, pitää keskittyä vaan omaan juttuun, nyt en edes katso sinne ovelle...tehdään tässä vaan pohkeenväistöä, no miten se pitkä sivu nyt meni noin nopeasti...noo, ei se mitään...ens kerralla tsemppaan...nyt pitää olla ajoissa...kääk, eihän tää reagoi pohkeeseen ollenkaan...mitä mä nyt, oijoi taas loppuu sivu kesken...nyt kyllä jo vähän hävettää...

2. etappi: Matkalla sänkkärille kävelemään kavereiden kanssa. Jossain vaiheessa heppa meinaa vähän innostua, mutta mitään kamalaa ei tapahdu.

Ajatuksia etapin varrelta:

Oijoi, oijoijoijoi...tuleekohan toi takana oleva hevonen liian lähellä? Hermostuukohan D siitä? Pitäisikö sanoa sille ratsastajalle jotain? Jos en sano ja jotain tapahtuu, niin sittenhän se on mun syy. Mutta pitäis pysyä rauhallisena, etten hermostuta heppaa...parempi olla hiljaa. Vai pitäisiköhän sittenkin sanoa jotain? Toivottavasti nyt ei just tuu autoa, kun ollaan tässä tien vieressä. Mitä jos D lähtis yhtäkkiä laukkaamaan ja törmäis edellä olevaan hevoseen ja kaaduttaisiin kaikki, oijoijoijoi, se olis kamalaa. Sanoikohan Marika jotain siitä, että voiko D:n kanssa lähteä maastoon niin että on muita hevosia? Oijoi, oonkohan unohtanut? Mitä jos sanoi, ja tässä me nyt mennään? Sitten jos jotain tapahtuu, niin se on mun syy, kun en muistanut. Alkaakohan kohta tuulla? D kyllä yleensä hermostuu tuulesta...mutta ehkei tänään, kun on niin lämmintä. Nonii, nyt tää lähtee, oijoijjoijoi, ei olis pitänyt tulla, mä arvasin tän. Nyt ne sanoo, että miks mä lähdin. Olis pitänyt tietää paremmin. Varmaan just tän luontoisen hevosen kanssa ei koskaan, koskaan, voi lähteä porukalla sänkkärille. Miks mä lähdin? Pitäisköhän nyt yrittää pysäyttää ja tulla alas selästä ennen kuin liian myöhäistä. Apua, nyt se yrittää purra tota edellä olevaa takapuolesta! Miten mä voin päästää sen noin lähelle, että se melkein pystyy puremaan? Kai nyt pitäis pystyä sen verran katsomaan, että pitää vähän etäisyyttä. Mitä jos se olis ehtinyt puremaan, niin sitten se toinen olis varmaan potkassu ja sit olis ollu helvetti irti. Ja kaikki vaan siks, etten voinut pitää edes pientä välimatkaa. Voi kun vois vaan tollain rennosti jutustella...ehkä vielä jonain päivänä. oijoijoijoi, nyt tuolta tulee vielä toi heppa, ne tulee varmaan tänne laukkaamaan, nyt on päästävä pois, äkkiä pois. Kehtaanko sano,a että voidaanko lähteä?  Tai lähdenkö vaan yksin? Hermostuuko D jos lähdetään ilman kavereita? Mitä tässä nyt voi oikein tehdä? Ei saa ainakaan jännittää...

Kompastuskiviä voi olla niin monessa kerroksessa. 

Se, etten osaa tehdä jotain, on tietysti mälsää. Pystyn kuitenkin hyvin elämään itseni kanssa, vaikka toistuvasti sössisin kaikki tehtävät, mitä ratsastustunneilla saan – jos epäonnistuminen johtuu siitä, etten osaa. En esimerkiksi onnistu ajoittamaan apujani oikein tai häslään ylimääräistä tai en saa kroppaani koordinoitua niin kuin pitäisi.

Kokonaan toinen juttu on se, jos asiat eivät onnistu siksi, ettei minulla ole toimivaa suhdetta hevoseen. Minun hevoseeni. Se sattuu enemmän kuin pystyn edes itselleni myöntää.

Pääni täynnä, kaikenlaista joutavaa, jok ei kuuluis sinne ollenkaan.

Minä en pelkää sitä, etten osaa jotain (vaikka kyllä sekin välillä huolettaa ja hävettää), mutta pelkään sitä, että teen vääriä ratkaisuja, vääriä tilannearviointeja, vääriä tulkintoja. Ja lisäksi (erityisesti?) pelkään vielä muiden ihmisten "tuomiota" vääristä ratkaisuistani.

Tämä näkyy yhtälailla isommissa kysymyksissä (maastoon vai ei) kuin ohikiitävissä hetkissä, joissa päätöksiä pitäisi pystyä tekemään (Onkohan tämä riittävän energistä ravia? Mitä jos jo onkin ja silti pyydän lisää?). 

Ajatukseni täyttyvät pelkoon ja epävarmuuteen liittyvistä ajatuksista eikä sille olennaiselle – hetkeen ja hevoseen keskittymiselle –  juuri jääkään tilaa. Ei kai ole ihme, jos hevoseni ei halua olla kanssani, kun minä keskityn vain itseeni?!

Ulkopuolista itsevarmuutta

Edellisessä kirjoituksessa yritin kuvailla sitä, miten olin perustanut "itsevarmuuteni" valmentajan varaan. Ehkä asiaa parhaiten kuvaisi esimerkiksi se, että jos kuviteltaisiin 2. etappi niin, että Mia olisi sanonut mulle, että tottakai menet!, niin kaikesta tuosta päänsisäisestä huolesta jäisi kokonaan se syyllisyysaspekti pois. Ja jos jotain olisi sitten sattunut, niin tuskin olisin puolustautunut sanomalla, että "Mia sanoi, että voin lähteä", mutta valtava henkinen merkitys sillä ulkopuolisen auktoriteetin siunauksella olisi ollut.

Ymmärrän toki, ettei se varmuus (joo, se on suhteellista), mitä olen kuluneen vuoden aikana kokenut, ole ollut oikeaa itsevarmuutta, mutta toisaalta se on sentään tuonut minut ja Durandon yhdessä tähän päivään asti. Toisinkin olisi voinut käydä, sillä itsetuntoni hevostelijana oli kyllä toissakeväänä ihan olematon enkä halunnut enää ollenkaan ratsastaa ja pelkäsin satulassa niin paljon, että selkäni puutui jo lyhyenkin ratsastuksen jälkeen ihan tunnottomaksi.

Koska itseluottamusta tuskin rakennetaan ihan yön yli, niin uskon ja toivon, että tämä on ollut hyvä ja tarpeellinen välivaihe, jonka avulla olen saanut jotain palikoita, joista voin alkaa kasata sitä oikeaa itseluottamusta ja -varmuutta.

Sille etapille olen nyt suuntaamassa ja valitsemassa, minkä kartan mukaan haluan reittini suunnitella. Pitäkää peukkuja, että valitsen oikein!


maanantai 9. syyskuuta 2013

Potkut.

En ole vieläkään toipunut sokista, mutta kai se on pikkuhiljaa alettava tätä tilannetta avaamaan. Ehkä omat ajatukset aukeavat siinä samalla?

On nimittäin tapahtunut kamalia valmennusrintamalla: sain potkut. Harvemmin kai menee näin päin, että valmennettava saa potkut, mutta ei se näemmä mahdotonta ole.

Vakavissaan, tähän ei liity mitään henkilöiden välistä dramatiikkaa, mutta tilanne on todella se, ettei Mia tällä hetkellä valmenna mua. Kirjoitin tällä hetkellä, koska toivon, että vielä joskus...

Totuttelu hevosteluun ilman Miaa ei alkanut hyvin: palasin saman tien lähtötilanteeseen eli esimerkiksi puristamaan vasemmalla jalalla niin paljon, että sain Durtsin kyljen taas auki.  Nyt pitää sitten pärjätä paitsi ilman Miaa, myös ilman kannuksia, kunnes opin taas olemaan puristamatta.

;(


Ihan järkyttävää :( Eikä pelkästään hevosen vuoksi. Onhan se nyt aika hurja tilanne, etten pärjää henkisesti päivääkään ilman Miaa ilman, että palaan taas kaikkiin vanhoihin huonoihin tapoihini.

Riippuvuus kauhistuttaa ja niin kauhistuttaa taantuminenkin. Samalla yritän kuitenkin ajatella, että ehkä – ehkä – tämä on minulle arvokas mahdollisuus rakentaa itseluottamusta, joka ei perustu toisen ihmisen uskoon pärjäämisestäni vaan siihen, että itse uskon itseeni.

En tiedä. En tiedä, koska mulla ei ole hajuakaan siitä, miten se tehdään. Välillä melkein henkeä ahdistaa, kun tuntuu, että oon niin hukassa. Tätäkin kirjoittaessa itkettää. Itsesäälistä. Miksi mä en osaa itsevarma? Miksi mä en voi vaan tehdä ratkaisuja ja luottaa siihen, että ne on oikeita? Miksi kaikkea värittää mutta entä jos...?

Miten itsevarmaksi tullaan?

*****

Vaikka juuri nyt ryvenkin kokolailla pohjamudissa, niin toivottavasti päivä vielä joskus paistaa tähänkin risukasaan yhtä upeasti kuin se tässä kuvassa paistaa rakkaan Durtsin yllä.


Edit:
Näköjään surun ja epätoivonkin hetkellä pitää yrittää hauskuutta ja dramatisoida juttuja, jopa sillä kustannuksella että varsinainen viesti välittyy väärin. Vastasin jo Maukan kommenttiin, mutta lisään nyt vielä vastauksen tähän, jottei enää muille tule väärää kuvaa:

Painotan nyt siis tässä vielä, että valmennusyhteistyö loppui Mian tahdosta, mutta hyvillä perusteilla eikä minua ole millään tavalla kohdeltu kaltoin – eikä siis missään nimessä ainakaan Mian taholta. Se, että olen itse tehnyt itsestäni riippuvaisen Miasta, on vain ja ainoastaan minun ansiotani, tiedän Mian pyrkineen nimenomaan kasvattamaan omaa itseluottamustani.

Olen ikuisesti kiitollinen Mialle kaikesta siitä, mitä olen häneltä vuosien varrella saanut. Samanlaista panostusta tulen tuskin koskaan keneltäkään valmentajalta saamaan. Ystävyys jatkuu joka tapauksessa, mutta toivon, että myös jonain päivänä voimme jatkaa valmennussuhdetta.