tiistai 29. huhtikuuta 2014

Muutettu on!

Huh, mikä päivä! Hirmuista tunnemyrskyä, jännitystä, uusia asioita, järkyttävästi roudattavaa ja ihan liian pitkä siivu ilman ruokaa. Mutta selvisin! Ihana mies kyllä auttoi paljon ja uudella tallilla oli  kaikinpuolin mukava ja turvallinen vastaanotto.

Durtsi matkusti kuin herrasmies. Ei liikkunut varmaan askeltakaan koko matkan aikana. Traikku oli sen näköinen, ettei siellä olisi kukaan koskaan ollutkaan, mitä nyt ulosperuuttaessa purukasa ihan vähän levisi:



Perillä uudella tallilla laitoin aika nopsaan hepan kuntoon ja suuntasin maneesiin samaan aikaan kuin Mia ratsasti omaa hevostaan (jotta olisi henkistä tukea tarjolla). Jotenkin oli kiire saada eka kerta äkkiä pois alta.

Maneesin ovi oli auki ja oviaukosta näkyvällä ulkokentällä kasattiin esteitä ja jotain sellaista - Durtsia se vähän jännitti, mutta jostain syystä nyt oli koko ajan sellainen olo, että jännityksestä huolimatta se oli siinä mun kanssa eikä itsellä tarvinnut olla sitä pelko pepussa, että milloin se lähtee ja mihin suuntaan.

Pikkuhiljaa se vähäinenkin jännitys katosi ja mentiin semmoinen lyhyt, mutta napakka sessio. Kivaa ravia, vähän laukkaa (vasemmatkin nousivat hienosti) ja lopuksi vielä ihan superkivaa ravia, jossa sivukorvaan osui ainakin kommentit "kivannäköistä, "hyvä istunta" ja "hyvin kädet". Jeeeeee! Ihana, kultainen heppa tuntui olevan mun kanssa ihan samassa juonessa.

Olin ollut tyytyväinen itseeni jo ennen ratsastusta (klaarasin itseksi kaikki vetokoukku- ja traikkuhommat) ja ratsastuksen jälkeen olin entistä tyytyväisempi. Jos tänään multa kysyttäis, kuka on mun idoli, niin just tänään se olisin ollut MÄ!

Mia sai myös mut houkuteltua loppukäynneille pihatietä pitkin, mutta pupu meni pöksyyn kesken matkan, kun yhdessä tarhassa pari tammaa esitti kaikkia mahdollisia korkeankoulun liikkeitä. Ehkei ekana päivänä rohkeus tartte riittää ihan kaikkeen, eihän? :)

Vaikka Durando vaikutti uudessa karsinassaan täysin tyytyväiseltä, vähän kurjalta tuntui jättää ukkeli yksin uuteen paikkaan, mutta vertaistuki vahvisti, että ovat ihan normaaleja tuntemuksia. Varmaan huomenna on jo helpompaa.

Kuvia tuli mieleen ottaa just tasan toi yksi, sooooriii! :D Mutta hei, tässä hyvitykseksi vinkki: Käykää Jillan blogissa katsomassa ihan mahtavia kuvia vähän erilaisesta päiväkahviseurasta.

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Paluu menneisyyteen – ainakin tavallaan

Lähiaikoina on parissakin blogissa keskusteltu ehkä hieman vähättelevästi siitä, mikä on ratsastuksen vaikutus hevosen terveysongelmiin. Itse olen sitä mieltä, että sen vaikutus täytyy olla todella suuri. Ei tarvitse kuin katsoa hevosen etupainoista rakennetta voidakseen todeta, ettei se nyt ole kovin optimaalinen kantamaan ylimääräistä taakkaa.

Etteikö ratsastuksen laatu vaikuttaisi hevosen terveyteen? Yhtä hyvin voisi vaikka väittää, ettei laukun malli tai muut ominaisuudet vaikuta yhtään siihen, kipeytyykö kantaja vai ei. Kapeaolkainen putkikassi tai vimpan päälle tasapainotettu laaturinkka – ihan sama, kunhan kengät on hyvät ja lihakset hierottu? En väitä, että ratsastaja = laukku, vaan väitän, että ratsastuksen merkitys on paljon suurempi kuin laukun.

*****

Minussa elää vielä usko, että voisin löytää keinon, jolla Durando pysyisi kunnossa, ratsastuksesta huolimatta – ja toivottavasti lopulta sen ansiosta.
-->
"If you always do what you always did; you'll always get what you always got."

Pohdin monia eri vaihtoehtoja, joista mikään ei oikeastaan ole vieläkään poissuljettu. Ensimmäisenä oljenkortena kilautin kaverille ja valitsin ratsutuksen. En mitä tahansa ratsutusta vaan Science of Motion -ideologiaan pohjautuvan ratsutuksen. Ratsuttaja on tietysti ihana kokovartalovalmentajani Mia, jonka Universumi minulta aina välillä ryövää, mutta onneksi sitten taas palauttaa (kiitos Universumi!). 

Tämä valinta tarkoittaa siis samalla myös sitä, että Durando muuttaa Mian kotitallille. Haluaisin tarjota hevoselle pysyvyyttä, ja olisin periaatteessa toivonut nykyisen tallin olevan Durtsin eläkekoti (vaikka välillä parempien maastojen perään olenkin haikaillut), joten päätös ei ollut helppo, mutta välttämätön.

Kevään sairaslomailun aikana on ollut aikaa pohtia ja pähkiä asioita monesta vinkkelistä, ja vaikka mieli on haikea ja muutos pelottaa, on päällimmäisenä kuitenkin helpotus siitä, että päätös on tehty. Aika näyttää, onko se oikea vai joudunko turvautumaan seuraavaan oljenkorteen.

*****

Science of Motion -lähestymistä Durtsin kanssa kokeiltiin jo puolisentoista vuotta sitten Mian kanssa, mutta jouduimme sen kanssa tuolloin luovuttamaan. Kun idea on korjata hevosen vinoutta ratsastamalla aluksi hyvin hitaasti, ei laiskahko hevonen ja epävarma ratsastaja ole mikään voittava yhdistelmä. Lupaavasta alusta huolimatta päivien edetessä hitaasti hissutteleminen johti siihen, että Durtsi sammahti minun allani aika pahasti.

Näillä pelimerkeillä on siis varmasti järkevää, että uutta liikkumistapaa opettaa hevoselle henkilö, joka tietää, mitä tekee. Ja sitten opettaa samaa tekemistä mulle. Saan siis itsekin ratsastaa, mutta aluksi vain valvotusti ja varmasti enimmäkseen Mian jälkeen, niin että Durtsi on jo oikeassa vireessä.  Siis miten ihanaa, meinaan ottaa siitä niin kaiken irti! Oon myös päättänyt tulla hyväksi ratsastajaksi ja lopettaa vinkumisen :)

*****

Väestöliiton onnellisuutta käsittelevästä blogikirjoituksesta bongasin tähän hetkeen osuvan lainauksen: "Opittua onnea on sekin, että uskaltaa ja osaa turvautua toisiin."

Voin ihan rehellisesti myöntää, että minun ei olisi pitänyt ostaa omaa hevosta niin aikaisin. Tai tavallaanhan tarkoitus oli ostaa se nimenomaan niihin puitteisiin, joihin nyt olen siirtymässä. Siis tilanteeseen, jossa en joudu arvioimaan hevosen kuntoa, vointia ja hoitoa yksikseni.

Enhän ole ollut yksin tähänkään asti, vaan tukea ja apua on näiden parin vuoden aikana tarjonnut useampi ihana ihminen, ja esimerkiksi tallinpitäjä on ollut ihan korvaamaton apu. Neuvoja olen saanut aina pyytäessäni eikä koskaan ole tullut sellainen tunne, että minut olisi koettu jotenkin riesaksi. Ongelma on vaan ollut siinä, että eri ihmisten neuvot ovat harvoin yhteneväisiä, joten olen kuitenkin kokenut oloni hieman yksinäiseksi sen lopullisen päätöksenteon kanssa.

Tuntuu, että ainakin tähän osaamistasoon ja kehityskaaren vaiheeseen minulle sopii erinomaisen hyvin se, että on yksi selkeä auktoriteetti yli muiden, jonka kanssa arvioida, puida ja tehdä päätöksiä.

On huikeaa, miten jo pelkästään tieto tulevasta muutoksesta on vaikuttanut henkiseen tasapainooni. Olo on huojentunut ja tuntuu, että jättimäinen osa kaikesta siitä epävarmuudesta, jota olen mukanani kantanut, on pyyhkäisty pois. Myös hepasta huomaa, ettei sen täti ole enää pelkkää epävarmuutta alusta loppuun.

Moittikaa vaan ripustautujaksi ja riippuvaiseksi – sellainenhan olen ja tällä hetkellä varsin ylpeästi :) Toivottavasti en kuitenkaan lopun elämääni.

Ihan on rohkeus riittänyt ulkokentälle asti. Kelit harvemmin :/