Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Se tuntuu olevan mun slogan. Ihan kaikessa. Valitettavasti vaan ratsastuksessa pitäis mieluummin olla ajoissa. Tai jopa ennakoida.
*****
Viikon tauko valmennuksesta näkyi ja tuntui. Toisaalta ylitin itseni kiertämällä pellon pariinkin otteeseen ja kokeilemalla siellä vähän raviakin. Se tosin johti pieneen ylikierroksilla käymiseen, mutta onnistuin rentouttamaan itseni ja sain lopulta hepankin asettumaan ilman, että mitään paikallaan ravailua pahempaa ehti edes tapahtua.
Maneesissa ratsastin joululoman aikana melko vähän, mikä ehkä sitten jouluaaton vapaapäivän jälkeen näkyikin parina rodeonäytöksenä :(
Olin maneesissa yksinäni ja pyysin ensimmäistä laukkaa oikeaan kierrokseen. D kyllä nosti laukan heti, mutta pyrki enemmänkin laukkaamaan paikallaan ylöspäin kuin yhtään eteenpäin. Yritin istunnalla ja maiskuttamalla vähän pyytää enemmän eteenpäin suuntautuvaa liikettä, ja siitä se sitten lähti taas kuin tykin suusta. Parit spurtit, tiukat kurvit ja muutamat pukit. Sitten sain pysähtymään.
Hetken päästä pyysin uuden laukan. Ja taas mentiin! Tällä kertaa kuitenkin ajatuskin pelasi vähän paremmin ja mieleen muistui Mian ohje jarruttaa vain yhdellä ohjalla eikä vetää tasaisesti kaikilla voimilla molemmista. Olen siis kehittynyt, koska pystyin jo rodeon aikana tuottamaan toisenkin järkevän ajatuksen. Se ensimmäinenhän on jo iskostunut mieleen: pidä pää ylhäällä!
Pidin jälleen kiinni itselleni edellisen rodeon yhteydessä luomastani säännöstä, että selästä ei tulla alas, vaikka pelottaisi vaan että ratsastan niin pitkään, että syke on normaali eikä mikään osa kropasta tärise. Näin tein nytkin ja suuntasin vielä maneesista pellollekin. Siellä oli kuitenkin toinen heppa liikenteessä ja se aiheutti Durdessa sen verran pörinää, ettei rohkeus sitten enää riittänytkään satulaan kipuamiseen, joten talutteluksi jäi.
*****
Rodeosta mulle tietysti tuli heti mieleen, että no nyt Durandolla on varmasti joku paikka kipeänä. Että miksi se muuten silleen hassusti vaan laukkaisi paikallaan.
Onneksi Tapaninpäivän epävarmuuteen sain helpotusta ihanalta tallikaverilta, joka ystävällisesti kipusi Durden selkään. Arvio: ei tuntunut mitenkään oudolta.
Kävin itsekin selässä, mutta minulle varsinkin oikea laukka tuntui ponnettomalta ja rikkojakin tuli. Johtuiko se sitten siitä, että olin kuitenkin asennoitunut erityisesti kuulostelemaan outouksia? Tai vaan siitä, että jätin kannukset katsomon penkille? – Niillä on muuten mulle ihan valtava henkinen merkitys, ne on vähän kuin mun sotamaalaus :)
*****
Tänään oli sitten onneksi Mian tunti. Se vaan täytyy sanoa, että kyllä viikko on mulle tällä hetkellä vielä liian pitkä aika touhuilla itsekseen. Tai että ei siinä ainakaan edistymään pääse :)
Puhuttiin taas paljon tuosta mun hitaudesta. Mia painotti, että mun olisi tärkeää tehdä esimerkiksi ravi-käynti-ravi-siirtymiä niin nopealla tahdilla, että se tuntuu itsestä ihan hengästyttävältä. Vaikka itse siirtymät eivät sitten olisikaan ihan tyylipuhtaita, niin tärkeää olisi, että oppisin olemaan nopea ja opettaisin samalla myös Durdea siihen nopeuteen.
Tunti oli taas mahtava, kuinkas muuten. Kerran rekisteröin kommentin "Loistavaa, Saija!". Jostain syystä se tarttui korvaani monin verroin voimallisemmin kuin kymmenet vähemmät mairittelevat kommentit :D
Harjoiteltiin ekan kerran pohkeenväistöjä laukassa. Olivat kuulemma vielä melko kaukana pohkeenväistöistä, mutta ainakin sain Durden pysymään laukassa, siirtymään uralta sivuttain keskihalkaisijalle, suoristumaan ja kääntymään taas uralle. On sekin jo jotain!
Iloisimpana onnistumisena jäin mieleen, kun vasemmassa laukassa tehtyjen pohkeenväistöjen jälkeen piti ratsastaa lävistäjä, jatkaa kaksi kulmaa vastalaukassa ja siirtyä sitten raviin. Sain tehtyä kohtuulliset kulmat ja pidettyä laukan sen verran hanskassa, että siirtymästä tuli miellyttävä. Jostain syystä nuo onnistuneet siirtymät tuottaa tällä hetkellä kaikkein mahtavimpia fiiliksiä. Toki huippukivoilta tuntuvat myös ne harjoitusravipätkät, kun saan istunnan hetkellisesti kohdilleen ja hevosen liikkumaan itsekseen, kutakuinkin suorana - niissä hetkissä ratsastaminen tuntuu todella helpolta, sen kolme sekuntia :)
torstai 27. joulukuuta 2012
torstai 20. joulukuuta 2012
Henkselit paukkuu kilpaa pakkasen kanssa
Tiistaina ratsastin askellajit läpi (mun tapauksessa tää ilmaus ei tarkoita läpiratsastamista vaan sitä, että ratsastin kaikkia askellajeja eli kävin kaikki askellajit läpi :)) maneesissa ja menin loppukäynnit iltahämärässä pellolla.
Keskiviikkona menin suoraan hämärän aikaan pellolle ja sahasin sitä tuttua suoraa pari kertaa eestaas (joo, myönnetään, että kovin kauas kotoa en oo vielä lähtenyt enkä hämärässä aatellut kyllä ensimmäistä kokeilua suorittaakaan). Pellolta menin kentälle, jossa lunta on aika reippaasti.
Tuntui kyllä hevo ihan eri tyypiltä, kun askel oli niin paljon isompi – ei ollut ihan helppoa rauhoittaa omaa istuntaa. Raviin ja laukkaan D lähti sellaisella loikalla, että horjahdin melkein joka kerta, vaikka yritin parhaani mukaan varautua. Tässä on vielä paljon harkattavaa. Horjuminen alkoi aika nopeasti tuntua epäreilulta, joten kovin pitkään ei hangessa haahuiltu.
Tuossa edellä olevassa ei nyt sinällään ollut mitään mullistavaa infoa, mutta oon vaan niin tavattoman ylpeä itsestäni, että sunnuntain rodeoiden jälkeen edelleen uskallan. Eikä edes tunnu pahalta.
Tänään tunnilla olin onneksi parempi kuin maanantaina. Ravi-käynti-ravi- ja laukka-ravi-siirtymiä tuli välillä tosi pehmeitä ja sellaisia, joissa paino ei romahtanut etujaloille. Vasenta vastalaukkaa ratsastin vähän puolivahingossa kokonaisen kierroksen lähes normaaleilla kulmilla ja maltisella tempolla, kun odotin Mialta hetkellä millä hyvänsä komentoa siirtyä käyntiin.
Laukka-käynti-siirtymisissä(kin) suurin viholliseni on oma epävarma mieleni. Kokoan, kokoan ja kokoan ja arvuuttelen mielessäni, jokohan se olis hyvä nyt vai otanko vielä yhden laukka-askeleen ja siinä arpoessa se hyvä askel sitten usein menee ohi. Siirtymä on onnistunut hienosti kaikkina niinä kertoina, kun olen uskaltanut heittäytyä luottamaan vain pelkkään tunteeseen. Mitä minä pelkään?
Tuntemiseen liittyy myös yksi tärkeimmistä tällä hetkellä harjoittelun keskiössä olevista asioista: mun pitäisi oppia tuntemaan ja hallitsemaan Durandon okahaarakkeita mun sisäreisillä, ja sillä tavalla huolehtia siitä, että se on tasapainossa. Kuulostaako helpolta? Ja lisätään siihen vielä sitten uusi istuntafilosofia (josta mun pitäisi pikkuhiljaa myös kirjoittaa jotain), niin voin kertoa, että hiki tulee jo ihan pelkästään henkisen kuorman vuoksi :)
Kuulemma jouluaattona ei ole tuntia eli ihan itekseni joudun niitä okahaarakkeita tässä aika monta päivää ihmettelemään...
Ponipulinaa-blogin Kirsi lähetti kymmenen kysymyksen haasteen – kiitos! Ja tässä tulevat vastaukset:
1. Miksi aloitit blogin pitämisen?
Tähän olen vastannut jo aika kattavasti aiemmassa postauksessa. Ja alkutaivalta sivusin myös tässä postauksessa.
2. Oletko kilpaillut / millä tasolla kilpailet?
Olen osallistunut kaksi kertaa omalla tallilla järjestettyyn vain oman tallin väelle järjestettyyn rataharjoitukseen. Oikeita kilpailuja olen ollut katsomassa muutaman kerran.
3. Kuinka kauan olet ratsastanut?
Aloitin vähän reilut kolme vuotta sitten alkeiskurssilla Rauhalan Tallilla. Kaikki ryhmäläiset oli aikuisia, ja ekalla tunnilla meitä taluttivat sellaiset suloiset nuoret tytöt – oli melko täti-olo :)
4. Koulu vai esteet?
Kovin on koulupainotteista (=perusratsastusta) ollut tekeminen toistaiseksi. Ei mulla mitään periaatteellista ole esteitä vastaan, mutta D takapolvivaivoineen nyt ei kuitenkaan pysty kovin kummoisia hyppäämään eikä minusta ole kovasti ideaa hyppiä edes pieniä ennen kuin heppa on vähän paremmin hanskassa. Puomeja ja pieniä kavalettaja on välillä menty.
5. Valmennus vai kilpailut?
Ehdottomasti valmennus, se on ihan parasta päällä maan. Mikään ei ole niin kivaa kuin kehittyminen. Kilpailuissa tai sen tapaisissa voisi ajatella joskus käyvänsä mittauttamassa omaa kehitystään. Muuten en ole kovin kilpailuhenkinen.
6. Poni vai hevonen? Perustele.
Heppa. Mä oon liian iso poneille.
7. Onko sinulla ollut hoito-, vuokra- tai omaa hevosta?
Oma hevonen. Sitä ennen oli yks puoliylläpito ja pari vuokraheppaa. Ihania kaikki, tietty :)
8. Oletko hypännyt maastoesteitä?
No en tod. Ojan yli hevosen valintana pari kertaa, siis sellaisen, josta olisi myös voinut kävellä läpi.
9. Lempihevosrotusi?
Tykkään kyllä hevosista rotuun katsomatta. Jotkut soveltuvat paremmin toisiin käyttötarkoituksiin, toiset toisiin.
10. Korkein hyppäämäsi este?
Ehkä 40-50 cm? Kutsutaanko niitä edes vielä esteiksi? Mun mielestä ne kyllä oli!
*****
Tää piti varmaan laittaa eteenpäin? Haastan siis Nooran, Sannan ja Annemarin.
Keskiviikkona menin suoraan hämärän aikaan pellolle ja sahasin sitä tuttua suoraa pari kertaa eestaas (joo, myönnetään, että kovin kauas kotoa en oo vielä lähtenyt enkä hämärässä aatellut kyllä ensimmäistä kokeilua suorittaakaan). Pellolta menin kentälle, jossa lunta on aika reippaasti.
Tuntui kyllä hevo ihan eri tyypiltä, kun askel oli niin paljon isompi – ei ollut ihan helppoa rauhoittaa omaa istuntaa. Raviin ja laukkaan D lähti sellaisella loikalla, että horjahdin melkein joka kerta, vaikka yritin parhaani mukaan varautua. Tässä on vielä paljon harkattavaa. Horjuminen alkoi aika nopeasti tuntua epäreilulta, joten kovin pitkään ei hangessa haahuiltu.
Tuossa edellä olevassa ei nyt sinällään ollut mitään mullistavaa infoa, mutta oon vaan niin tavattoman ylpeä itsestäni, että sunnuntain rodeoiden jälkeen edelleen uskallan. Eikä edes tunnu pahalta.
Todistusaineistoa, että hämärää on :) |
Siirtymiä, vastalaukkaa ja hevosen suoristamista
Tänään tunnilla olin onneksi parempi kuin maanantaina. Ravi-käynti-ravi- ja laukka-ravi-siirtymiä tuli välillä tosi pehmeitä ja sellaisia, joissa paino ei romahtanut etujaloille. Vasenta vastalaukkaa ratsastin vähän puolivahingossa kokonaisen kierroksen lähes normaaleilla kulmilla ja maltisella tempolla, kun odotin Mialta hetkellä millä hyvänsä komentoa siirtyä käyntiin.
Laukka-käynti-siirtymisissä(kin) suurin viholliseni on oma epävarma mieleni. Kokoan, kokoan ja kokoan ja arvuuttelen mielessäni, jokohan se olis hyvä nyt vai otanko vielä yhden laukka-askeleen ja siinä arpoessa se hyvä askel sitten usein menee ohi. Siirtymä on onnistunut hienosti kaikkina niinä kertoina, kun olen uskaltanut heittäytyä luottamaan vain pelkkään tunteeseen. Mitä minä pelkään?
Tuntemiseen liittyy myös yksi tärkeimmistä tällä hetkellä harjoittelun keskiössä olevista asioista: mun pitäisi oppia tuntemaan ja hallitsemaan Durandon okahaarakkeita mun sisäreisillä, ja sillä tavalla huolehtia siitä, että se on tasapainossa. Kuulostaako helpolta? Ja lisätään siihen vielä sitten uusi istuntafilosofia (josta mun pitäisi pikkuhiljaa myös kirjoittaa jotain), niin voin kertoa, että hiki tulee jo ihan pelkästään henkisen kuorman vuoksi :)
Kuulemma jouluaattona ei ole tuntia eli ihan itekseni joudun niitä okahaarakkeita tässä aika monta päivää ihmettelemään...
Haaste
Ponipulinaa-blogin Kirsi lähetti kymmenen kysymyksen haasteen – kiitos! Ja tässä tulevat vastaukset:
1. Miksi aloitit blogin pitämisen?
Tähän olen vastannut jo aika kattavasti aiemmassa postauksessa. Ja alkutaivalta sivusin myös tässä postauksessa.
2. Oletko kilpaillut / millä tasolla kilpailet?
Olen osallistunut kaksi kertaa omalla tallilla järjestettyyn vain oman tallin väelle järjestettyyn rataharjoitukseen. Oikeita kilpailuja olen ollut katsomassa muutaman kerran.
3. Kuinka kauan olet ratsastanut?
Aloitin vähän reilut kolme vuotta sitten alkeiskurssilla Rauhalan Tallilla. Kaikki ryhmäläiset oli aikuisia, ja ekalla tunnilla meitä taluttivat sellaiset suloiset nuoret tytöt – oli melko täti-olo :)
4. Koulu vai esteet?
Kovin on koulupainotteista (=perusratsastusta) ollut tekeminen toistaiseksi. Ei mulla mitään periaatteellista ole esteitä vastaan, mutta D takapolvivaivoineen nyt ei kuitenkaan pysty kovin kummoisia hyppäämään eikä minusta ole kovasti ideaa hyppiä edes pieniä ennen kuin heppa on vähän paremmin hanskassa. Puomeja ja pieniä kavalettaja on välillä menty.
5. Valmennus vai kilpailut?
Ehdottomasti valmennus, se on ihan parasta päällä maan. Mikään ei ole niin kivaa kuin kehittyminen. Kilpailuissa tai sen tapaisissa voisi ajatella joskus käyvänsä mittauttamassa omaa kehitystään. Muuten en ole kovin kilpailuhenkinen.
6. Poni vai hevonen? Perustele.
Heppa. Mä oon liian iso poneille.
7. Onko sinulla ollut hoito-, vuokra- tai omaa hevosta?
Oma hevonen. Sitä ennen oli yks puoliylläpito ja pari vuokraheppaa. Ihania kaikki, tietty :)
8. Oletko hypännyt maastoesteitä?
No en tod. Ojan yli hevosen valintana pari kertaa, siis sellaisen, josta olisi myös voinut kävellä läpi.
9. Lempihevosrotusi?
Tykkään kyllä hevosista rotuun katsomatta. Jotkut soveltuvat paremmin toisiin käyttötarkoituksiin, toiset toisiin.
10. Korkein hyppäämäsi este?
Ehkä 40-50 cm? Kutsutaanko niitä edes vielä esteiksi? Mun mielestä ne kyllä oli!
*****
Tää piti varmaan laittaa eteenpäin? Haastan siis Nooran, Sannan ja Annemarin.
Tunnisteet:
durando,
haaste,
mia kainulainen,
okahaarakkeet,
rohkeus,
siirtymiset,
valmennus,
vastalaukka
maanantai 17. joulukuuta 2012
Henkistä edistystä, mutta muuten luokaton esitys
Hellurei kuulkaas, niin sitä vaan ihan reippain mielin kiipesin satulaan tänään =) Voin ihan rehellisesti sanoa, että ei pelottanut yhtään enempää kuin edellisenäkään päivänä, joskaan en ehkä tuntenut ihan yhtä voimallista riemuakaan. Mutta ei siis pelkoa - ja se on minusta aika hemmetin suuri edistysaskel! Olen ylpeä itsestäsi!
Tunnilla suoriutuminen muuten ei juuri antanut aihetta ylpeyteen. Aloitettiin käynti-pysähdys-harjoituksilla, jotka eivät todellakaan menneet sinnepäinkään. Sähläys ja epävarmuus kasvoivat yritys yritykseltä ja lopulta vaan hävetti enkä edes itse uskonut voivani onnistua missään. Durando varmasti aisti paskan fiilikseni ja paineli menemään turpa maassa melkein koko tunnin. Ja se taas ei millään tavalla parantanut omaa fiilistäni.
Tähän ristiriitaiseen päivään mahtui siis suuren suuri ilon ja ylpeyden aihe ja fiilismielessä ehkä paskin suoriutuminen piiiiiiitkään aikaan.
Halusin loppuun jotain positiivista, joten hämärtyvää iltaa uhmaten suuntasin pellolle ja kapusin selkään. Siinä lämpöisen viltin päällä istuessa pimenevällä pellolla hevosen liikkeet tuntuivat rauhoittavilta. Durde oli levollisen oloinen, vaikka kotiinpäin tullessa kävikin välillä vähän viima. Eikä mua pelottanut. Tallin piha-alueelle palattuamme tosin jalkauduin nopeasti, kun hepat tarhoissa spurttailivat vähän – uhkarohkea mä en sentään ole ;)
Tunnilla suoriutuminen muuten ei juuri antanut aihetta ylpeyteen. Aloitettiin käynti-pysähdys-harjoituksilla, jotka eivät todellakaan menneet sinnepäinkään. Sähläys ja epävarmuus kasvoivat yritys yritykseltä ja lopulta vaan hävetti enkä edes itse uskonut voivani onnistua missään. Durando varmasti aisti paskan fiilikseni ja paineli menemään turpa maassa melkein koko tunnin. Ja se taas ei millään tavalla parantanut omaa fiilistäni.
Tähän ristiriitaiseen päivään mahtui siis suuren suuri ilon ja ylpeyden aihe ja fiilismielessä ehkä paskin suoriutuminen piiiiiiitkään aikaan.
Halusin loppuun jotain positiivista, joten hämärtyvää iltaa uhmaten suuntasin pellolle ja kapusin selkään. Siinä lämpöisen viltin päällä istuessa pimenevällä pellolla hevosen liikkeet tuntuivat rauhoittavilta. Durde oli levollisen oloinen, vaikka kotiinpäin tullessa kävikin välillä vähän viima. Eikä mua pelottanut. Tallin piha-alueelle palattuamme tosin jalkauduin nopeasti, kun hepat tarhoissa spurttailivat vähän – uhkarohkea mä en sentään ole ;)
Tunnisteet:
durando,
hyvä fiilis,
itseluottamus,
mia kainulainen,
paska fiilis,
pelko,
valmennus
Taas mentiin!
Niinpä niin, itku pitkästä ilosta ja ei pitäis nuoleskella ja joka kuuseen kurkottelee jne.
Ehti siis olla todella monta todella hyvää päivää Durden kanssa. Yhtenä päivänä jopa uskaltauduin hämärässä pellolle menemään alkukäynnit ja sekin meni kivasti. Olen ratsastanut maneesissa hyvällä fiiliksellä samaan aikaan kahdenkin ratsukon kanssa ilman mitään paniikkia ja jatkanut laukassa, vaikka joku on poistunut tai tullut sisään.
Kiropraktikko-lääkäri kävi taas niksauttelemassa Durden lauantai-iltana, joten sunnuntaina piti liikuttaa vain kevyesti. Lääkäri varoitteli, että heppa saattaisi olla vähän jumissa. Jälkikäteen ajatellen olisin voinut toivoa, että se olis ollut vaikka vähän enemmänkin jumissa.
Ja mitä sitten tapahtui? Kaikki oli mennyt oikein rauhallisesti ja olin jo ajatellut, että otan enää yhden laukannoston vasempaan ja sitten lopettelen. Montaa askelta ei päästy vasemmassa laukassa, kun lähellä ollut heppa vähän pomppasi. Ja sitten mentiin.
Puolikas pääty-ympyrä ensin ihan holtittoman tuntuista vauhtia ja tuntui, etten aiokaan saada kiinni. Olin ihan varma, että päädyn taas sinne maneesin päätyyn tantereeseen ja pelkäsin laskeutuvani kouluaitojen päälle. Sitten sain kuin sainkin vähän vauhtia pois, mutta siitä säästyneen energian D päätti sitten käyttää näyttävään köyrypukkisarjaan. Onneksi sain ohjat pidettyä käsissä ja Durde ei saanut päätään ihan polviensa väliin.
Jos jotain hyvää pitää tilanteesta hakea, niin fyysinen tasapaino ei järkkynyt pahasti. Henkisestä tasapainosta ei valitettavasti voi sanoa samaa. Olihan tämä odotettavissa, mutta silti harmittaa, kun ehti olla jo niin pitkä, ihanan seesteinen jakso takana.
Onnistuin kuitenkin olemaan sisukas ja päätin, etten tule selästä alas ennen kuin syke on tasaantunut ja voin ratsastaa kutakuinkin normaalisti. Otin laukkaa molempiin suuntiin ja lopuksi laukkailin lauleskellen vielä härdellin käynnistäneen tamman ympärikin. Satulasta laskeutuessa syke oli normaali ja mieli aika ok, jalat ja kädet ei tärisseet. Pahoin kuitenkin pelkään, etten tänään nouse satulaan yhtä luottavaisin mielin kuin eilen. Onneksi on tunti eli en ole yksin!
Ehti siis olla todella monta todella hyvää päivää Durden kanssa. Yhtenä päivänä jopa uskaltauduin hämärässä pellolle menemään alkukäynnit ja sekin meni kivasti. Olen ratsastanut maneesissa hyvällä fiiliksellä samaan aikaan kahdenkin ratsukon kanssa ilman mitään paniikkia ja jatkanut laukassa, vaikka joku on poistunut tai tullut sisään.
Kiropraktikko-lääkäri kävi taas niksauttelemassa Durden lauantai-iltana, joten sunnuntaina piti liikuttaa vain kevyesti. Lääkäri varoitteli, että heppa saattaisi olla vähän jumissa. Jälkikäteen ajatellen olisin voinut toivoa, että se olis ollut vaikka vähän enemmänkin jumissa.
Ja mitä sitten tapahtui? Kaikki oli mennyt oikein rauhallisesti ja olin jo ajatellut, että otan enää yhden laukannoston vasempaan ja sitten lopettelen. Montaa askelta ei päästy vasemmassa laukassa, kun lähellä ollut heppa vähän pomppasi. Ja sitten mentiin.
Puolikas pääty-ympyrä ensin ihan holtittoman tuntuista vauhtia ja tuntui, etten aiokaan saada kiinni. Olin ihan varma, että päädyn taas sinne maneesin päätyyn tantereeseen ja pelkäsin laskeutuvani kouluaitojen päälle. Sitten sain kuin sainkin vähän vauhtia pois, mutta siitä säästyneen energian D päätti sitten käyttää näyttävään köyrypukkisarjaan. Onneksi sain ohjat pidettyä käsissä ja Durde ei saanut päätään ihan polviensa väliin.
Jos jotain hyvää pitää tilanteesta hakea, niin fyysinen tasapaino ei järkkynyt pahasti. Henkisestä tasapainosta ei valitettavasti voi sanoa samaa. Olihan tämä odotettavissa, mutta silti harmittaa, kun ehti olla jo niin pitkä, ihanan seesteinen jakso takana.
Onnistuin kuitenkin olemaan sisukas ja päätin, etten tule selästä alas ennen kuin syke on tasaantunut ja voin ratsastaa kutakuinkin normaalisti. Otin laukkaa molempiin suuntiin ja lopuksi laukkailin lauleskellen vielä härdellin käynnistäneen tamman ympärikin. Satulasta laskeutuessa syke oli normaali ja mieli aika ok, jalat ja kädet ei tärisseet. Pahoin kuitenkin pelkään, etten tänään nouse satulaan yhtä luottavaisin mielin kuin eilen. Onneksi on tunti eli en ole yksin!
Heinälaatikon (yksi) huono puoli on se, ettei aina voi seistä peppu tuiskuun päin :( |
Tunnisteet:
durando,
itseluottamus,
pelko,
rodeo
torstai 13. joulukuuta 2012
Ärsytyskynnyksellä?
Sitä vaan mietin, että jos nyt taas, ties monettako päivää perätysten hehkutan, miten mahtava hevo mulla on ja miten reipas oon ite ollut, niin ärsyynnyttekö muhun? Toivottavasti ette :)
Tänään ei ehditty pellolle, kun oli tunti ja sen jälkeen oli jo turhan pimeää. Huomisenkin aikataulu on vähän haasteellinen, mutta lauantaina viimeistään mennään taas, jollei sitten ole kamala myräkkä tai muuten epäsuotuisat olosuhteet.
Tunnilla oli hyvä fiilis ja onnistumisia tuli monta. Kehuja sain laukka-käynti- ja laukka-ravi-siirtymistä ja muutama takaosakäännöksen aihiokin meni jo vähän sinnepäin. Aihioita ne on, koska asetus on mihin sattuu ja jos perä pysyy paikallaan, niin takajalat polkee ristiin. Taisi sinne joukkoon mahtua yksi sellainenkin, jossa asetus säilyi läpi liikkeen – siinä mulla oli jotenkin pää mukana tekemisessä.
Laukka-käynti-siirtymisissä suurin riemuvoitto oli se, että uskalsin luottaa enemmän fiilikseen ja tein vähemmän. Itse asiassa tänään heti ensimmäinen siirtymä oikeasta laukasta käyntiin oli hyvä. Vasemmassa kierroksessa yrityksiä ennen onnistumista tarvittiin enemmän. Mia veikkaili, että jään liiaksi odottamaan sitä oikean kierroksen fiilistä, vaikka mun pitäisi virittäytyä jo valmiiksi eri tavalla, sillä vasenta laukkaa Durde ei pysty kokoamaan yhtä hyvin kuin oikeaa. Hyvän siirtymisen sain lopulta tehtyä vasemmastakin laukasta käyntiin.
Laukka-ravi-siirtymiset olivat pehmeitä ja miellyttäviä. Näin kun ne muistaisi/jaksaisi/osaisi aina itsekseenkin ratsastaa, ei olisi mitään syytä siirtyä laukasta kevyeeseen raviin. Harmi, etten yksinäni onnistu saavuttamaan lähimainkaan samaa keskittymisen tasoa, mutta toivottavasti vielä jonain päivänä!
Istunnastakin pitäisi kirjoittaa, mutta siihen olen nyt saanut Mialta niin paljon uutta oppia, että se ansaitsisi ihan oman postauksensa. Ensi viikolla?
Tänään ei ehditty pellolle, kun oli tunti ja sen jälkeen oli jo turhan pimeää. Huomisenkin aikataulu on vähän haasteellinen, mutta lauantaina viimeistään mennään taas, jollei sitten ole kamala myräkkä tai muuten epäsuotuisat olosuhteet.
Tunnilla oli hyvä fiilis ja onnistumisia tuli monta. Kehuja sain laukka-käynti- ja laukka-ravi-siirtymistä ja muutama takaosakäännöksen aihiokin meni jo vähän sinnepäin. Aihioita ne on, koska asetus on mihin sattuu ja jos perä pysyy paikallaan, niin takajalat polkee ristiin. Taisi sinne joukkoon mahtua yksi sellainenkin, jossa asetus säilyi läpi liikkeen – siinä mulla oli jotenkin pää mukana tekemisessä.
Laukka-käynti-siirtymisissä suurin riemuvoitto oli se, että uskalsin luottaa enemmän fiilikseen ja tein vähemmän. Itse asiassa tänään heti ensimmäinen siirtymä oikeasta laukasta käyntiin oli hyvä. Vasemmassa kierroksessa yrityksiä ennen onnistumista tarvittiin enemmän. Mia veikkaili, että jään liiaksi odottamaan sitä oikean kierroksen fiilistä, vaikka mun pitäisi virittäytyä jo valmiiksi eri tavalla, sillä vasenta laukkaa Durde ei pysty kokoamaan yhtä hyvin kuin oikeaa. Hyvän siirtymisen sain lopulta tehtyä vasemmastakin laukasta käyntiin.
Laukka-ravi-siirtymiset olivat pehmeitä ja miellyttäviä. Näin kun ne muistaisi/jaksaisi/osaisi aina itsekseenkin ratsastaa, ei olisi mitään syytä siirtyä laukasta kevyeeseen raviin. Harmi, etten yksinäni onnistu saavuttamaan lähimainkaan samaa keskittymisen tasoa, mutta toivottavasti vielä jonain päivänä!
Istunnastakin pitäisi kirjoittaa, mutta siihen olen nyt saanut Mialta niin paljon uutta oppia, että se ansaitsisi ihan oman postauksensa. Ensi viikolla?
ripsiväriä :) |
Tunnisteet:
durando,
laukan kokoaminen,
mia kainulainen,
siirtymiset,
valmennus
keskiviikko 12. joulukuuta 2012
Jeejeejee
Parikymmentä minuuttia hyvällä fiiliksellä maneesissa ja sen jälkeen:
Videolla puolivälin jälkeen kuuluva kummallinen ääntely on mun varovaista hehkutusta: jeejeejee :)
Oli erittäin seesteinen, kahden keski-ikäisen kävelytuokio pellolla. Ja niin oon ylpeä itestäni!
Videolla puolivälin jälkeen kuuluva kummallinen ääntely on mun varovaista hehkutusta: jeejeejee :)
Oli erittäin seesteinen, kahden keski-ikäisen kävelytuokio pellolla. Ja niin oon ylpeä itestäni!
Tunnisteet:
durando,
itseluottamus,
maastoratsastus
maanantai 10. joulukuuta 2012
Jännitysaamu
Yllättävän hyvin sain nukuttua. Heräämistä seurannut ensimmäisen vartti meni vielä ihan kivasti. Sitten alkoi jännittää. Vatsa sekaisin ja pyörrytti, hengittäminen oli aika vaikeaa.
Sisulla kuitenkin liikenteeseen ja tallille. Heppa kuntoon ja - - - (tähän semmoista rumpujen pärinää) - - - MAASTOOOOOOOON!
Joo, kuulostaa hurjemmalta kuin oli - palkkasin nimittäin Mian rinnallemme kävelemään, henkiseksi tueksi. Ja voitte nauraa mulle miten paljon vaan, mutta voin sanoa, että kyllä kannatti. Yksinäni olisin ryssinyt homman ensimmäiseen kohtaan, jossa Durden askel vähääkään nopeutui, ottamalla mahdollisimman lyhyet ohjat ja jarruttamalla ja puristamalla ihan olan takaa.
Nyt saatiin pohjalle kiva kävelyretki, johon mahtui myös pieniä ravipätkiä sekä muutama askel laukkaa molempiin suuntiin.
Eniten jännitystä lietsonut askellaji oli yllättäen käynti. Ravi ja laukka olivat tutunoloisia, mutta sen sijaan Durden käynti maastossa on ihan eri planeetalta kuin käynti maneesissa. Se vierauden tunne kai sai aikaan sen, että en oikein uskaltanut luottaa sen olevan vain reipasta käyntiä, vaan vähän väliä mieleen tuli, että mitä jos se onkin koko ajan lähdössä johonkin. No ei ollut.
Kuvat ja video on taas huonoa laatua, koska en uskaltanut ottaa oikeaa kameraa mukaan, kun aattelin, että jos Mian huomio menee sitten liiaksi kuvaamiseen (tätä en kyllä aamulla uskaltanut myöntää). Mutta onpa nyt sentään jotain todistusaineistoa :) Nämä on nyt kaikki pellolta, mutta käveltiin myös pitkä pätkä ihan yleistä tietä sinne ja takas.
Editoin ton videon alusta pois dialogin pätkän, joka meni näin:
- Ravaa!
- Tässäkö?
- Jaa!
- Mutku tässä on ihan muhkuraista...
- RAVAA!
Kyllä mä taidan olla semmoinen peli, joka toimii vaan kunnolla komentamalla :)
Sisulla kuitenkin liikenteeseen ja tallille. Heppa kuntoon ja - - - (tähän semmoista rumpujen pärinää) - - - MAASTOOOOOOOON!
Joo, kuulostaa hurjemmalta kuin oli - palkkasin nimittäin Mian rinnallemme kävelemään, henkiseksi tueksi. Ja voitte nauraa mulle miten paljon vaan, mutta voin sanoa, että kyllä kannatti. Yksinäni olisin ryssinyt homman ensimmäiseen kohtaan, jossa Durden askel vähääkään nopeutui, ottamalla mahdollisimman lyhyet ohjat ja jarruttamalla ja puristamalla ihan olan takaa.
Nyt saatiin pohjalle kiva kävelyretki, johon mahtui myös pieniä ravipätkiä sekä muutama askel laukkaa molempiin suuntiin.
Eniten jännitystä lietsonut askellaji oli yllättäen käynti. Ravi ja laukka olivat tutunoloisia, mutta sen sijaan Durden käynti maastossa on ihan eri planeetalta kuin käynti maneesissa. Se vierauden tunne kai sai aikaan sen, että en oikein uskaltanut luottaa sen olevan vain reipasta käyntiä, vaan vähän väliä mieleen tuli, että mitä jos se onkin koko ajan lähdössä johonkin. No ei ollut.
Kuvat ja video on taas huonoa laatua, koska en uskaltanut ottaa oikeaa kameraa mukaan, kun aattelin, että jos Mian huomio menee sitten liiaksi kuvaamiseen (tätä en kyllä aamulla uskaltanut myöntää). Mutta onpa nyt sentään jotain todistusaineistoa :) Nämä on nyt kaikki pellolta, mutta käveltiin myös pitkä pätkä ihan yleistä tietä sinne ja takas.
Editoin ton videon alusta pois dialogin pätkän, joka meni näin:
- Ravaa!
- Tässäkö?
- Jaa!
- Mutku tässä on ihan muhkuraista...
- RAVAA!
Kyllä mä taidan olla semmoinen peli, joka toimii vaan kunnolla komentamalla :)
Tunnisteet:
durando,
maastoratsastus,
mia kainulainen
sunnuntai 9. joulukuuta 2012
Itkinpä taas onnesta
Vasemman laukan kokoaminen sillä ajatuksella kuin olisi tavoitteena siirtyä käyntiin. Hevonen kuuntelee, seuraa ja on mun kanssa. Siitä täydellisen pehmeä, saumaton siirtyminen raviin, jota ensimmäisestä askeleesta lähtien mennään samaa tahtia, samaan suuntaan ja hyvässä tasapainossa. Ihan mahtava fiilis! Niin mahtava, että itkuhan siitä tuli.
Siinä sitten puoliksi hihitin ja puoliksi itkin. Ja olin jälleen kerran kiitollinen siitä, että olen löytänyt
a) hevostelun ja ratsastuksen,
b) ihanan hevosen ja
c) järjettömän hyvän valmentajan!
Siinä sitten puoliksi hihitin ja puoliksi itkin. Ja olin jälleen kerran kiitollinen siitä, että olen löytänyt
a) hevostelun ja ratsastuksen,
b) ihanan hevosen ja
c) järjettömän hyvän valmentajan!
Tunnisteet:
mia kainulainen,
onnistuminen,
valmennus
torstai 6. joulukuuta 2012
Kaikella uhallakin aattelin nuolasta
Niin että vaikka sitten tipahtaisinkin taas korkealta, niin pitäähän sitä onnistumisen hetkiä ja hyviä fiiliksiä saada hehkuttaa.
Ensinnäkin: moneen päivään ei oo pelottanut! On niin ihana kiivetä selkään, kun ei jännitä. Ja se tietysti näkyy positiivisesti myös Durden käytöksessä – ei oo paljon säikkymisen tai kyttäilyn aiheita ollut.
Toisekseen: tunneilla oon onnistunut ajoittain tosi hyvin. Ollaan harkkailtu istuntaa ja ohjaamista ravissa, laukan säätelyä ja laukka-ravi- sekä laukka-käynti-siirtymisiä. Jopa laukka-käynti-siirtymissä on tullut ajoittain onnistumia – kunhan vaan uskallan luottaa omaan fiilikseen ja ratsastaa siirtymän määrätietoisesti sillä askeleella, kun alunperin päätän enkä pyörtää päätöstä viime hetkellä.
Tärkeintä oppia ja onnistumista on kuitenkin ollut jonkinlainen havantuminen siihen, miten todella ratsastaa pitää ihan koko ajan ja ihan jokainen askel. Tiedän, että oon tän havainnon tähänkin blogiin kirjannut jo useampaan otteeseen. Ja veikkaan, että tuun kirjaamaan vielä monta kertaa tulevaisuudessakin. Luulen, että tämä on yksi niitä asioita, jotka voi oivaltaa aina uudestaan – aina vähän eri tasolla.
Tällä hetkellä oivalluksen taso on se, että ei riitä, että hevo menee sinne, minne haluan ja siinä askellajissa, missä haluan. Sen pitää myös olla mun kanssa koko ajan, kuunnella mitä pyydän ja olla valmiina muuttamaan suuntaa, tahtia jne. Mun pitää huolehtia, että hevo pysyy riittävän lyhyenä ja energisenä, jotta esimerkiksi pehmeät ja sulavat siirtymät kumpaan tahansa suuntaan onnistuvat milloin vaan.
Käytännössä se siis tarkoittaa, että hevoseen ja ratsastamiseen pitää keskittyä ihan koko ajan, ihan joka askelella, ennakoida ja korjata, pitää ajatukset kasassa ja vatsalihakset aktiivisina, ihan koko ajan. Ja tämä se on todella vaikeaa!
Välillä onnistun keskittymään ja saatanpa saada aikaiseksi vaikka kokonaisen pääty-ympyrän, jossa ratsastan (melkein) kaikki askeleet ja siirtymät sujuvat pehmeästi. Näistä hetkistä ei toki vielä toistaiseksi pääse nauttimaan muuten kuin tunneilla. Mut pikkuhiljaa.
Tänään myös taputtelin itseäni selkään siitä, miten käsitykseni vauhdista on muuttunut viimeisen puolen vuoden aikana. Se mikä vielä toukokuussa tuntui ihan hurjalta, taitaa tänä päivänä jo olla aika arkista menoa. Muutos on selkeä myös Durdessa, joka nykyään jo tarjoaa käskemättäkin aika paljon reippaampaa menoa kuin aiemmin. No, ei se käsistä sentään meinaa vielä karata :)
Vermossa käytiin viime viikolla ja Jutin mukaan Durden purukalusto alkaa olla hyvällä mallilla. Sen tiedon lisäksi hyvää mieltä synnytti se, että klaarasin Vermon reissun ihan ite. Ihana ystävä oli toki onneksi mukana, ettei tarttenut yksin lastata. Ja muutenkin henkinen tuki oli tarpeen.
Mutta siis ite ajoin ja kun ystävällä tuli kiire kotiin, niin hänet vietyäni palasin tallille, kiinnitin traikun uudelleen perään ja peruutin sen ihan yksinäni parkkiin. Ylpeyttä itsestäni ei himmennä edes se, että operaatioon meni valehtelematta puoli tuntia. Ens kerralla sit vähän nopeammin :)
Heinälaatikko meni siis tuunattavaksi. Valitettavasti se tuli takaisin hieman keskeneräisenä. Tarkoitus oli saada siihen systeemi, joka työntäisi heiniä kohti ritilää, mutta nyt ollaan ainakin toistaiksi ilman. Vähän on jo turhan hidasta tuolta syöminen, mutta onneksi ensimmäisen päivän kiukuttelun jälkeen D on viihtynyt taas hyvin laatikon ääressä. Olen toiveikas, mutta tuunausta laatikko vieläkin vaatii.
Ensinnäkin: moneen päivään ei oo pelottanut! On niin ihana kiivetä selkään, kun ei jännitä. Ja se tietysti näkyy positiivisesti myös Durden käytöksessä – ei oo paljon säikkymisen tai kyttäilyn aiheita ollut.
Toisekseen: tunneilla oon onnistunut ajoittain tosi hyvin. Ollaan harkkailtu istuntaa ja ohjaamista ravissa, laukan säätelyä ja laukka-ravi- sekä laukka-käynti-siirtymisiä. Jopa laukka-käynti-siirtymissä on tullut ajoittain onnistumia – kunhan vaan uskallan luottaa omaan fiilikseen ja ratsastaa siirtymän määrätietoisesti sillä askeleella, kun alunperin päätän enkä pyörtää päätöstä viime hetkellä.
Tärkeintä oppia ja onnistumista on kuitenkin ollut jonkinlainen havantuminen siihen, miten todella ratsastaa pitää ihan koko ajan ja ihan jokainen askel. Tiedän, että oon tän havainnon tähänkin blogiin kirjannut jo useampaan otteeseen. Ja veikkaan, että tuun kirjaamaan vielä monta kertaa tulevaisuudessakin. Luulen, että tämä on yksi niitä asioita, jotka voi oivaltaa aina uudestaan – aina vähän eri tasolla.
Tällä hetkellä oivalluksen taso on se, että ei riitä, että hevo menee sinne, minne haluan ja siinä askellajissa, missä haluan. Sen pitää myös olla mun kanssa koko ajan, kuunnella mitä pyydän ja olla valmiina muuttamaan suuntaa, tahtia jne. Mun pitää huolehtia, että hevo pysyy riittävän lyhyenä ja energisenä, jotta esimerkiksi pehmeät ja sulavat siirtymät kumpaan tahansa suuntaan onnistuvat milloin vaan.
Käytännössä se siis tarkoittaa, että hevoseen ja ratsastamiseen pitää keskittyä ihan koko ajan, ihan joka askelella, ennakoida ja korjata, pitää ajatukset kasassa ja vatsalihakset aktiivisina, ihan koko ajan. Ja tämä se on todella vaikeaa!
Välillä onnistun keskittymään ja saatanpa saada aikaiseksi vaikka kokonaisen pääty-ympyrän, jossa ratsastan (melkein) kaikki askeleet ja siirtymät sujuvat pehmeästi. Näistä hetkistä ei toki vielä toistaiseksi pääse nauttimaan muuten kuin tunneilla. Mut pikkuhiljaa.
Tänään myös taputtelin itseäni selkään siitä, miten käsitykseni vauhdista on muuttunut viimeisen puolen vuoden aikana. Se mikä vielä toukokuussa tuntui ihan hurjalta, taitaa tänä päivänä jo olla aika arkista menoa. Muutos on selkeä myös Durdessa, joka nykyään jo tarjoaa käskemättäkin aika paljon reippaampaa menoa kuin aiemmin. No, ei se käsistä sentään meinaa vielä karata :)
Ihan ite
Vermossa käytiin viime viikolla ja Jutin mukaan Durden purukalusto alkaa olla hyvällä mallilla. Sen tiedon lisäksi hyvää mieltä synnytti se, että klaarasin Vermon reissun ihan ite. Ihana ystävä oli toki onneksi mukana, ettei tarttenut yksin lastata. Ja muutenkin henkinen tuki oli tarpeen.
Mutta siis ite ajoin ja kun ystävällä tuli kiire kotiin, niin hänet vietyäni palasin tallille, kiinnitin traikun uudelleen perään ja peruutin sen ihan yksinäni parkkiin. Ylpeyttä itsestäni ei himmennä edes se, että operaatioon meni valehtelematta puoli tuntia. Ens kerralla sit vähän nopeammin :)
Heinälaatikko 2.0
Heinälaatikko meni siis tuunattavaksi. Valitettavasti se tuli takaisin hieman keskeneräisenä. Tarkoitus oli saada siihen systeemi, joka työntäisi heiniä kohti ritilää, mutta nyt ollaan ainakin toistaiksi ilman. Vähän on jo turhan hidasta tuolta syöminen, mutta onneksi ensimmäisen päivän kiukuttelun jälkeen D on viihtynyt taas hyvin laatikon ääressä. Olen toiveikas, mutta tuunausta laatikko vieläkin vaatii.
Tunnisteet:
durando,
hammaslääkäri,
heinälaatikko,
mia kainulainen,
raspaus,
traileri,
valmennus,
vermo
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)