Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Se tuntuu olevan mun slogan. Ihan kaikessa. Valitettavasti vaan ratsastuksessa pitäis mieluummin olla ajoissa. Tai jopa ennakoida.
*****
Viikon tauko valmennuksesta näkyi ja tuntui. Toisaalta ylitin itseni kiertämällä pellon pariinkin otteeseen ja kokeilemalla siellä vähän raviakin. Se tosin johti pieneen ylikierroksilla käymiseen, mutta onnistuin rentouttamaan itseni ja sain lopulta hepankin asettumaan ilman, että mitään paikallaan ravailua pahempaa ehti edes tapahtua.
Maneesissa ratsastin joululoman aikana melko vähän, mikä ehkä sitten jouluaaton vapaapäivän jälkeen näkyikin parina rodeonäytöksenä :(
Olin maneesissa yksinäni ja pyysin ensimmäistä laukkaa oikeaan kierrokseen. D kyllä nosti laukan heti, mutta pyrki enemmänkin laukkaamaan paikallaan ylöspäin kuin yhtään eteenpäin. Yritin istunnalla ja maiskuttamalla vähän pyytää enemmän eteenpäin suuntautuvaa liikettä, ja siitä se sitten lähti taas kuin tykin suusta. Parit spurtit, tiukat kurvit ja muutamat pukit. Sitten sain pysähtymään.
Hetken päästä pyysin uuden laukan. Ja taas mentiin! Tällä kertaa kuitenkin ajatuskin pelasi vähän paremmin ja mieleen muistui Mian ohje jarruttaa vain yhdellä ohjalla eikä vetää tasaisesti kaikilla voimilla molemmista. Olen siis kehittynyt, koska pystyin jo rodeon aikana tuottamaan toisenkin järkevän ajatuksen. Se ensimmäinenhän on jo iskostunut mieleen: pidä pää ylhäällä!
Pidin jälleen kiinni itselleni edellisen rodeon yhteydessä luomastani säännöstä, että selästä ei tulla alas, vaikka pelottaisi vaan että ratsastan niin pitkään, että syke on normaali eikä mikään osa kropasta tärise. Näin tein nytkin ja suuntasin vielä maneesista pellollekin. Siellä oli kuitenkin toinen heppa liikenteessä ja se aiheutti Durdessa sen verran pörinää, ettei rohkeus sitten enää riittänytkään satulaan kipuamiseen, joten talutteluksi jäi.
*****
Rodeosta mulle tietysti tuli heti mieleen, että no nyt Durandolla on varmasti joku paikka kipeänä. Että miksi se muuten silleen hassusti vaan laukkaisi paikallaan.
Onneksi Tapaninpäivän epävarmuuteen sain helpotusta ihanalta tallikaverilta, joka ystävällisesti kipusi Durden selkään. Arvio: ei tuntunut mitenkään oudolta.
Kävin itsekin selässä, mutta minulle varsinkin oikea laukka tuntui ponnettomalta ja rikkojakin tuli. Johtuiko se sitten siitä, että olin kuitenkin asennoitunut erityisesti kuulostelemaan outouksia? Tai vaan siitä, että jätin kannukset katsomon penkille? – Niillä on muuten mulle ihan valtava henkinen merkitys, ne on vähän kuin mun sotamaalaus :)
*****
Tänään oli sitten onneksi Mian tunti. Se vaan täytyy sanoa, että kyllä viikko on mulle tällä hetkellä vielä liian pitkä aika touhuilla itsekseen. Tai että ei siinä ainakaan edistymään pääse :)
Puhuttiin taas paljon tuosta mun hitaudesta. Mia painotti, että mun olisi tärkeää tehdä esimerkiksi ravi-käynti-ravi-siirtymiä niin nopealla tahdilla, että se tuntuu itsestä ihan hengästyttävältä. Vaikka itse siirtymät eivät sitten olisikaan ihan tyylipuhtaita, niin tärkeää olisi, että oppisin olemaan nopea ja opettaisin samalla myös Durdea siihen nopeuteen.
Tunti oli taas mahtava, kuinkas muuten. Kerran rekisteröin kommentin "Loistavaa, Saija!". Jostain syystä se tarttui korvaani monin verroin voimallisemmin kuin kymmenet vähemmät mairittelevat kommentit :D
Harjoiteltiin ekan kerran pohkeenväistöjä laukassa. Olivat kuulemma vielä melko kaukana pohkeenväistöistä, mutta ainakin sain Durden pysymään laukassa, siirtymään uralta sivuttain keskihalkaisijalle, suoristumaan ja kääntymään taas uralle. On sekin jo jotain!
Iloisimpana onnistumisena jäin mieleen, kun vasemmassa laukassa tehtyjen pohkeenväistöjen jälkeen piti ratsastaa lävistäjä, jatkaa kaksi kulmaa vastalaukassa ja siirtyä sitten raviin. Sain tehtyä kohtuulliset kulmat ja pidettyä laukan sen verran hanskassa, että siirtymästä tuli miellyttävä. Jostain syystä nuo onnistuneet siirtymät tuottaa tällä hetkellä kaikkein mahtavimpia fiiliksiä. Toki huippukivoilta tuntuvat myös ne harjoitusravipätkät, kun saan istunnan hetkellisesti kohdilleen ja hevosen liikkumaan itsekseen, kutakuinkin suorana - niissä hetkissä ratsastaminen tuntuu todella helpolta, sen kolme sekuntia :)
torstai 27. joulukuuta 2012
torstai 20. joulukuuta 2012
Henkselit paukkuu kilpaa pakkasen kanssa
Tiistaina ratsastin askellajit läpi (mun tapauksessa tää ilmaus ei tarkoita läpiratsastamista vaan sitä, että ratsastin kaikkia askellajeja eli kävin kaikki askellajit läpi :)) maneesissa ja menin loppukäynnit iltahämärässä pellolla.
Keskiviikkona menin suoraan hämärän aikaan pellolle ja sahasin sitä tuttua suoraa pari kertaa eestaas (joo, myönnetään, että kovin kauas kotoa en oo vielä lähtenyt enkä hämärässä aatellut kyllä ensimmäistä kokeilua suorittaakaan). Pellolta menin kentälle, jossa lunta on aika reippaasti.
Tuntui kyllä hevo ihan eri tyypiltä, kun askel oli niin paljon isompi – ei ollut ihan helppoa rauhoittaa omaa istuntaa. Raviin ja laukkaan D lähti sellaisella loikalla, että horjahdin melkein joka kerta, vaikka yritin parhaani mukaan varautua. Tässä on vielä paljon harkattavaa. Horjuminen alkoi aika nopeasti tuntua epäreilulta, joten kovin pitkään ei hangessa haahuiltu.
Tuossa edellä olevassa ei nyt sinällään ollut mitään mullistavaa infoa, mutta oon vaan niin tavattoman ylpeä itsestäni, että sunnuntain rodeoiden jälkeen edelleen uskallan. Eikä edes tunnu pahalta.
Tänään tunnilla olin onneksi parempi kuin maanantaina. Ravi-käynti-ravi- ja laukka-ravi-siirtymiä tuli välillä tosi pehmeitä ja sellaisia, joissa paino ei romahtanut etujaloille. Vasenta vastalaukkaa ratsastin vähän puolivahingossa kokonaisen kierroksen lähes normaaleilla kulmilla ja maltisella tempolla, kun odotin Mialta hetkellä millä hyvänsä komentoa siirtyä käyntiin.
Laukka-käynti-siirtymisissä(kin) suurin viholliseni on oma epävarma mieleni. Kokoan, kokoan ja kokoan ja arvuuttelen mielessäni, jokohan se olis hyvä nyt vai otanko vielä yhden laukka-askeleen ja siinä arpoessa se hyvä askel sitten usein menee ohi. Siirtymä on onnistunut hienosti kaikkina niinä kertoina, kun olen uskaltanut heittäytyä luottamaan vain pelkkään tunteeseen. Mitä minä pelkään?
Tuntemiseen liittyy myös yksi tärkeimmistä tällä hetkellä harjoittelun keskiössä olevista asioista: mun pitäisi oppia tuntemaan ja hallitsemaan Durandon okahaarakkeita mun sisäreisillä, ja sillä tavalla huolehtia siitä, että se on tasapainossa. Kuulostaako helpolta? Ja lisätään siihen vielä sitten uusi istuntafilosofia (josta mun pitäisi pikkuhiljaa myös kirjoittaa jotain), niin voin kertoa, että hiki tulee jo ihan pelkästään henkisen kuorman vuoksi :)
Kuulemma jouluaattona ei ole tuntia eli ihan itekseni joudun niitä okahaarakkeita tässä aika monta päivää ihmettelemään...
Ponipulinaa-blogin Kirsi lähetti kymmenen kysymyksen haasteen – kiitos! Ja tässä tulevat vastaukset:
1. Miksi aloitit blogin pitämisen?
Tähän olen vastannut jo aika kattavasti aiemmassa postauksessa. Ja alkutaivalta sivusin myös tässä postauksessa.
2. Oletko kilpaillut / millä tasolla kilpailet?
Olen osallistunut kaksi kertaa omalla tallilla järjestettyyn vain oman tallin väelle järjestettyyn rataharjoitukseen. Oikeita kilpailuja olen ollut katsomassa muutaman kerran.
3. Kuinka kauan olet ratsastanut?
Aloitin vähän reilut kolme vuotta sitten alkeiskurssilla Rauhalan Tallilla. Kaikki ryhmäläiset oli aikuisia, ja ekalla tunnilla meitä taluttivat sellaiset suloiset nuoret tytöt – oli melko täti-olo :)
4. Koulu vai esteet?
Kovin on koulupainotteista (=perusratsastusta) ollut tekeminen toistaiseksi. Ei mulla mitään periaatteellista ole esteitä vastaan, mutta D takapolvivaivoineen nyt ei kuitenkaan pysty kovin kummoisia hyppäämään eikä minusta ole kovasti ideaa hyppiä edes pieniä ennen kuin heppa on vähän paremmin hanskassa. Puomeja ja pieniä kavalettaja on välillä menty.
5. Valmennus vai kilpailut?
Ehdottomasti valmennus, se on ihan parasta päällä maan. Mikään ei ole niin kivaa kuin kehittyminen. Kilpailuissa tai sen tapaisissa voisi ajatella joskus käyvänsä mittauttamassa omaa kehitystään. Muuten en ole kovin kilpailuhenkinen.
6. Poni vai hevonen? Perustele.
Heppa. Mä oon liian iso poneille.
7. Onko sinulla ollut hoito-, vuokra- tai omaa hevosta?
Oma hevonen. Sitä ennen oli yks puoliylläpito ja pari vuokraheppaa. Ihania kaikki, tietty :)
8. Oletko hypännyt maastoesteitä?
No en tod. Ojan yli hevosen valintana pari kertaa, siis sellaisen, josta olisi myös voinut kävellä läpi.
9. Lempihevosrotusi?
Tykkään kyllä hevosista rotuun katsomatta. Jotkut soveltuvat paremmin toisiin käyttötarkoituksiin, toiset toisiin.
10. Korkein hyppäämäsi este?
Ehkä 40-50 cm? Kutsutaanko niitä edes vielä esteiksi? Mun mielestä ne kyllä oli!
*****
Tää piti varmaan laittaa eteenpäin? Haastan siis Nooran, Sannan ja Annemarin.
Keskiviikkona menin suoraan hämärän aikaan pellolle ja sahasin sitä tuttua suoraa pari kertaa eestaas (joo, myönnetään, että kovin kauas kotoa en oo vielä lähtenyt enkä hämärässä aatellut kyllä ensimmäistä kokeilua suorittaakaan). Pellolta menin kentälle, jossa lunta on aika reippaasti.
Tuntui kyllä hevo ihan eri tyypiltä, kun askel oli niin paljon isompi – ei ollut ihan helppoa rauhoittaa omaa istuntaa. Raviin ja laukkaan D lähti sellaisella loikalla, että horjahdin melkein joka kerta, vaikka yritin parhaani mukaan varautua. Tässä on vielä paljon harkattavaa. Horjuminen alkoi aika nopeasti tuntua epäreilulta, joten kovin pitkään ei hangessa haahuiltu.
Tuossa edellä olevassa ei nyt sinällään ollut mitään mullistavaa infoa, mutta oon vaan niin tavattoman ylpeä itsestäni, että sunnuntain rodeoiden jälkeen edelleen uskallan. Eikä edes tunnu pahalta.
Todistusaineistoa, että hämärää on :) |
Siirtymiä, vastalaukkaa ja hevosen suoristamista
Tänään tunnilla olin onneksi parempi kuin maanantaina. Ravi-käynti-ravi- ja laukka-ravi-siirtymiä tuli välillä tosi pehmeitä ja sellaisia, joissa paino ei romahtanut etujaloille. Vasenta vastalaukkaa ratsastin vähän puolivahingossa kokonaisen kierroksen lähes normaaleilla kulmilla ja maltisella tempolla, kun odotin Mialta hetkellä millä hyvänsä komentoa siirtyä käyntiin.
Laukka-käynti-siirtymisissä(kin) suurin viholliseni on oma epävarma mieleni. Kokoan, kokoan ja kokoan ja arvuuttelen mielessäni, jokohan se olis hyvä nyt vai otanko vielä yhden laukka-askeleen ja siinä arpoessa se hyvä askel sitten usein menee ohi. Siirtymä on onnistunut hienosti kaikkina niinä kertoina, kun olen uskaltanut heittäytyä luottamaan vain pelkkään tunteeseen. Mitä minä pelkään?
Tuntemiseen liittyy myös yksi tärkeimmistä tällä hetkellä harjoittelun keskiössä olevista asioista: mun pitäisi oppia tuntemaan ja hallitsemaan Durandon okahaarakkeita mun sisäreisillä, ja sillä tavalla huolehtia siitä, että se on tasapainossa. Kuulostaako helpolta? Ja lisätään siihen vielä sitten uusi istuntafilosofia (josta mun pitäisi pikkuhiljaa myös kirjoittaa jotain), niin voin kertoa, että hiki tulee jo ihan pelkästään henkisen kuorman vuoksi :)
Kuulemma jouluaattona ei ole tuntia eli ihan itekseni joudun niitä okahaarakkeita tässä aika monta päivää ihmettelemään...
Haaste
Ponipulinaa-blogin Kirsi lähetti kymmenen kysymyksen haasteen – kiitos! Ja tässä tulevat vastaukset:
1. Miksi aloitit blogin pitämisen?
Tähän olen vastannut jo aika kattavasti aiemmassa postauksessa. Ja alkutaivalta sivusin myös tässä postauksessa.
2. Oletko kilpaillut / millä tasolla kilpailet?
Olen osallistunut kaksi kertaa omalla tallilla järjestettyyn vain oman tallin väelle järjestettyyn rataharjoitukseen. Oikeita kilpailuja olen ollut katsomassa muutaman kerran.
3. Kuinka kauan olet ratsastanut?
Aloitin vähän reilut kolme vuotta sitten alkeiskurssilla Rauhalan Tallilla. Kaikki ryhmäläiset oli aikuisia, ja ekalla tunnilla meitä taluttivat sellaiset suloiset nuoret tytöt – oli melko täti-olo :)
4. Koulu vai esteet?
Kovin on koulupainotteista (=perusratsastusta) ollut tekeminen toistaiseksi. Ei mulla mitään periaatteellista ole esteitä vastaan, mutta D takapolvivaivoineen nyt ei kuitenkaan pysty kovin kummoisia hyppäämään eikä minusta ole kovasti ideaa hyppiä edes pieniä ennen kuin heppa on vähän paremmin hanskassa. Puomeja ja pieniä kavalettaja on välillä menty.
5. Valmennus vai kilpailut?
Ehdottomasti valmennus, se on ihan parasta päällä maan. Mikään ei ole niin kivaa kuin kehittyminen. Kilpailuissa tai sen tapaisissa voisi ajatella joskus käyvänsä mittauttamassa omaa kehitystään. Muuten en ole kovin kilpailuhenkinen.
6. Poni vai hevonen? Perustele.
Heppa. Mä oon liian iso poneille.
7. Onko sinulla ollut hoito-, vuokra- tai omaa hevosta?
Oma hevonen. Sitä ennen oli yks puoliylläpito ja pari vuokraheppaa. Ihania kaikki, tietty :)
8. Oletko hypännyt maastoesteitä?
No en tod. Ojan yli hevosen valintana pari kertaa, siis sellaisen, josta olisi myös voinut kävellä läpi.
9. Lempihevosrotusi?
Tykkään kyllä hevosista rotuun katsomatta. Jotkut soveltuvat paremmin toisiin käyttötarkoituksiin, toiset toisiin.
10. Korkein hyppäämäsi este?
Ehkä 40-50 cm? Kutsutaanko niitä edes vielä esteiksi? Mun mielestä ne kyllä oli!
*****
Tää piti varmaan laittaa eteenpäin? Haastan siis Nooran, Sannan ja Annemarin.
Tunnisteet:
durando,
haaste,
mia kainulainen,
okahaarakkeet,
rohkeus,
siirtymiset,
valmennus,
vastalaukka
maanantai 17. joulukuuta 2012
Henkistä edistystä, mutta muuten luokaton esitys
Hellurei kuulkaas, niin sitä vaan ihan reippain mielin kiipesin satulaan tänään =) Voin ihan rehellisesti sanoa, että ei pelottanut yhtään enempää kuin edellisenäkään päivänä, joskaan en ehkä tuntenut ihan yhtä voimallista riemuakaan. Mutta ei siis pelkoa - ja se on minusta aika hemmetin suuri edistysaskel! Olen ylpeä itsestäsi!
Tunnilla suoriutuminen muuten ei juuri antanut aihetta ylpeyteen. Aloitettiin käynti-pysähdys-harjoituksilla, jotka eivät todellakaan menneet sinnepäinkään. Sähläys ja epävarmuus kasvoivat yritys yritykseltä ja lopulta vaan hävetti enkä edes itse uskonut voivani onnistua missään. Durando varmasti aisti paskan fiilikseni ja paineli menemään turpa maassa melkein koko tunnin. Ja se taas ei millään tavalla parantanut omaa fiilistäni.
Tähän ristiriitaiseen päivään mahtui siis suuren suuri ilon ja ylpeyden aihe ja fiilismielessä ehkä paskin suoriutuminen piiiiiiitkään aikaan.
Halusin loppuun jotain positiivista, joten hämärtyvää iltaa uhmaten suuntasin pellolle ja kapusin selkään. Siinä lämpöisen viltin päällä istuessa pimenevällä pellolla hevosen liikkeet tuntuivat rauhoittavilta. Durde oli levollisen oloinen, vaikka kotiinpäin tullessa kävikin välillä vähän viima. Eikä mua pelottanut. Tallin piha-alueelle palattuamme tosin jalkauduin nopeasti, kun hepat tarhoissa spurttailivat vähän – uhkarohkea mä en sentään ole ;)
Tunnilla suoriutuminen muuten ei juuri antanut aihetta ylpeyteen. Aloitettiin käynti-pysähdys-harjoituksilla, jotka eivät todellakaan menneet sinnepäinkään. Sähläys ja epävarmuus kasvoivat yritys yritykseltä ja lopulta vaan hävetti enkä edes itse uskonut voivani onnistua missään. Durando varmasti aisti paskan fiilikseni ja paineli menemään turpa maassa melkein koko tunnin. Ja se taas ei millään tavalla parantanut omaa fiilistäni.
Tähän ristiriitaiseen päivään mahtui siis suuren suuri ilon ja ylpeyden aihe ja fiilismielessä ehkä paskin suoriutuminen piiiiiiitkään aikaan.
Halusin loppuun jotain positiivista, joten hämärtyvää iltaa uhmaten suuntasin pellolle ja kapusin selkään. Siinä lämpöisen viltin päällä istuessa pimenevällä pellolla hevosen liikkeet tuntuivat rauhoittavilta. Durde oli levollisen oloinen, vaikka kotiinpäin tullessa kävikin välillä vähän viima. Eikä mua pelottanut. Tallin piha-alueelle palattuamme tosin jalkauduin nopeasti, kun hepat tarhoissa spurttailivat vähän – uhkarohkea mä en sentään ole ;)
Tunnisteet:
durando,
hyvä fiilis,
itseluottamus,
mia kainulainen,
paska fiilis,
pelko,
valmennus
Taas mentiin!
Niinpä niin, itku pitkästä ilosta ja ei pitäis nuoleskella ja joka kuuseen kurkottelee jne.
Ehti siis olla todella monta todella hyvää päivää Durden kanssa. Yhtenä päivänä jopa uskaltauduin hämärässä pellolle menemään alkukäynnit ja sekin meni kivasti. Olen ratsastanut maneesissa hyvällä fiiliksellä samaan aikaan kahdenkin ratsukon kanssa ilman mitään paniikkia ja jatkanut laukassa, vaikka joku on poistunut tai tullut sisään.
Kiropraktikko-lääkäri kävi taas niksauttelemassa Durden lauantai-iltana, joten sunnuntaina piti liikuttaa vain kevyesti. Lääkäri varoitteli, että heppa saattaisi olla vähän jumissa. Jälkikäteen ajatellen olisin voinut toivoa, että se olis ollut vaikka vähän enemmänkin jumissa.
Ja mitä sitten tapahtui? Kaikki oli mennyt oikein rauhallisesti ja olin jo ajatellut, että otan enää yhden laukannoston vasempaan ja sitten lopettelen. Montaa askelta ei päästy vasemmassa laukassa, kun lähellä ollut heppa vähän pomppasi. Ja sitten mentiin.
Puolikas pääty-ympyrä ensin ihan holtittoman tuntuista vauhtia ja tuntui, etten aiokaan saada kiinni. Olin ihan varma, että päädyn taas sinne maneesin päätyyn tantereeseen ja pelkäsin laskeutuvani kouluaitojen päälle. Sitten sain kuin sainkin vähän vauhtia pois, mutta siitä säästyneen energian D päätti sitten käyttää näyttävään köyrypukkisarjaan. Onneksi sain ohjat pidettyä käsissä ja Durde ei saanut päätään ihan polviensa väliin.
Jos jotain hyvää pitää tilanteesta hakea, niin fyysinen tasapaino ei järkkynyt pahasti. Henkisestä tasapainosta ei valitettavasti voi sanoa samaa. Olihan tämä odotettavissa, mutta silti harmittaa, kun ehti olla jo niin pitkä, ihanan seesteinen jakso takana.
Onnistuin kuitenkin olemaan sisukas ja päätin, etten tule selästä alas ennen kuin syke on tasaantunut ja voin ratsastaa kutakuinkin normaalisti. Otin laukkaa molempiin suuntiin ja lopuksi laukkailin lauleskellen vielä härdellin käynnistäneen tamman ympärikin. Satulasta laskeutuessa syke oli normaali ja mieli aika ok, jalat ja kädet ei tärisseet. Pahoin kuitenkin pelkään, etten tänään nouse satulaan yhtä luottavaisin mielin kuin eilen. Onneksi on tunti eli en ole yksin!
Ehti siis olla todella monta todella hyvää päivää Durden kanssa. Yhtenä päivänä jopa uskaltauduin hämärässä pellolle menemään alkukäynnit ja sekin meni kivasti. Olen ratsastanut maneesissa hyvällä fiiliksellä samaan aikaan kahdenkin ratsukon kanssa ilman mitään paniikkia ja jatkanut laukassa, vaikka joku on poistunut tai tullut sisään.
Kiropraktikko-lääkäri kävi taas niksauttelemassa Durden lauantai-iltana, joten sunnuntaina piti liikuttaa vain kevyesti. Lääkäri varoitteli, että heppa saattaisi olla vähän jumissa. Jälkikäteen ajatellen olisin voinut toivoa, että se olis ollut vaikka vähän enemmänkin jumissa.
Ja mitä sitten tapahtui? Kaikki oli mennyt oikein rauhallisesti ja olin jo ajatellut, että otan enää yhden laukannoston vasempaan ja sitten lopettelen. Montaa askelta ei päästy vasemmassa laukassa, kun lähellä ollut heppa vähän pomppasi. Ja sitten mentiin.
Puolikas pääty-ympyrä ensin ihan holtittoman tuntuista vauhtia ja tuntui, etten aiokaan saada kiinni. Olin ihan varma, että päädyn taas sinne maneesin päätyyn tantereeseen ja pelkäsin laskeutuvani kouluaitojen päälle. Sitten sain kuin sainkin vähän vauhtia pois, mutta siitä säästyneen energian D päätti sitten käyttää näyttävään köyrypukkisarjaan. Onneksi sain ohjat pidettyä käsissä ja Durde ei saanut päätään ihan polviensa väliin.
Jos jotain hyvää pitää tilanteesta hakea, niin fyysinen tasapaino ei järkkynyt pahasti. Henkisestä tasapainosta ei valitettavasti voi sanoa samaa. Olihan tämä odotettavissa, mutta silti harmittaa, kun ehti olla jo niin pitkä, ihanan seesteinen jakso takana.
Onnistuin kuitenkin olemaan sisukas ja päätin, etten tule selästä alas ennen kuin syke on tasaantunut ja voin ratsastaa kutakuinkin normaalisti. Otin laukkaa molempiin suuntiin ja lopuksi laukkailin lauleskellen vielä härdellin käynnistäneen tamman ympärikin. Satulasta laskeutuessa syke oli normaali ja mieli aika ok, jalat ja kädet ei tärisseet. Pahoin kuitenkin pelkään, etten tänään nouse satulaan yhtä luottavaisin mielin kuin eilen. Onneksi on tunti eli en ole yksin!
Heinälaatikon (yksi) huono puoli on se, ettei aina voi seistä peppu tuiskuun päin :( |
Tunnisteet:
durando,
itseluottamus,
pelko,
rodeo
torstai 13. joulukuuta 2012
Ärsytyskynnyksellä?
Sitä vaan mietin, että jos nyt taas, ties monettako päivää perätysten hehkutan, miten mahtava hevo mulla on ja miten reipas oon ite ollut, niin ärsyynnyttekö muhun? Toivottavasti ette :)
Tänään ei ehditty pellolle, kun oli tunti ja sen jälkeen oli jo turhan pimeää. Huomisenkin aikataulu on vähän haasteellinen, mutta lauantaina viimeistään mennään taas, jollei sitten ole kamala myräkkä tai muuten epäsuotuisat olosuhteet.
Tunnilla oli hyvä fiilis ja onnistumisia tuli monta. Kehuja sain laukka-käynti- ja laukka-ravi-siirtymistä ja muutama takaosakäännöksen aihiokin meni jo vähän sinnepäin. Aihioita ne on, koska asetus on mihin sattuu ja jos perä pysyy paikallaan, niin takajalat polkee ristiin. Taisi sinne joukkoon mahtua yksi sellainenkin, jossa asetus säilyi läpi liikkeen – siinä mulla oli jotenkin pää mukana tekemisessä.
Laukka-käynti-siirtymisissä suurin riemuvoitto oli se, että uskalsin luottaa enemmän fiilikseen ja tein vähemmän. Itse asiassa tänään heti ensimmäinen siirtymä oikeasta laukasta käyntiin oli hyvä. Vasemmassa kierroksessa yrityksiä ennen onnistumista tarvittiin enemmän. Mia veikkaili, että jään liiaksi odottamaan sitä oikean kierroksen fiilistä, vaikka mun pitäisi virittäytyä jo valmiiksi eri tavalla, sillä vasenta laukkaa Durde ei pysty kokoamaan yhtä hyvin kuin oikeaa. Hyvän siirtymisen sain lopulta tehtyä vasemmastakin laukasta käyntiin.
Laukka-ravi-siirtymiset olivat pehmeitä ja miellyttäviä. Näin kun ne muistaisi/jaksaisi/osaisi aina itsekseenkin ratsastaa, ei olisi mitään syytä siirtyä laukasta kevyeeseen raviin. Harmi, etten yksinäni onnistu saavuttamaan lähimainkaan samaa keskittymisen tasoa, mutta toivottavasti vielä jonain päivänä!
Istunnastakin pitäisi kirjoittaa, mutta siihen olen nyt saanut Mialta niin paljon uutta oppia, että se ansaitsisi ihan oman postauksensa. Ensi viikolla?
Tänään ei ehditty pellolle, kun oli tunti ja sen jälkeen oli jo turhan pimeää. Huomisenkin aikataulu on vähän haasteellinen, mutta lauantaina viimeistään mennään taas, jollei sitten ole kamala myräkkä tai muuten epäsuotuisat olosuhteet.
Tunnilla oli hyvä fiilis ja onnistumisia tuli monta. Kehuja sain laukka-käynti- ja laukka-ravi-siirtymistä ja muutama takaosakäännöksen aihiokin meni jo vähän sinnepäin. Aihioita ne on, koska asetus on mihin sattuu ja jos perä pysyy paikallaan, niin takajalat polkee ristiin. Taisi sinne joukkoon mahtua yksi sellainenkin, jossa asetus säilyi läpi liikkeen – siinä mulla oli jotenkin pää mukana tekemisessä.
Laukka-käynti-siirtymisissä suurin riemuvoitto oli se, että uskalsin luottaa enemmän fiilikseen ja tein vähemmän. Itse asiassa tänään heti ensimmäinen siirtymä oikeasta laukasta käyntiin oli hyvä. Vasemmassa kierroksessa yrityksiä ennen onnistumista tarvittiin enemmän. Mia veikkaili, että jään liiaksi odottamaan sitä oikean kierroksen fiilistä, vaikka mun pitäisi virittäytyä jo valmiiksi eri tavalla, sillä vasenta laukkaa Durde ei pysty kokoamaan yhtä hyvin kuin oikeaa. Hyvän siirtymisen sain lopulta tehtyä vasemmastakin laukasta käyntiin.
Laukka-ravi-siirtymiset olivat pehmeitä ja miellyttäviä. Näin kun ne muistaisi/jaksaisi/osaisi aina itsekseenkin ratsastaa, ei olisi mitään syytä siirtyä laukasta kevyeeseen raviin. Harmi, etten yksinäni onnistu saavuttamaan lähimainkaan samaa keskittymisen tasoa, mutta toivottavasti vielä jonain päivänä!
Istunnastakin pitäisi kirjoittaa, mutta siihen olen nyt saanut Mialta niin paljon uutta oppia, että se ansaitsisi ihan oman postauksensa. Ensi viikolla?
ripsiväriä :) |
Tunnisteet:
durando,
laukan kokoaminen,
mia kainulainen,
siirtymiset,
valmennus
keskiviikko 12. joulukuuta 2012
Jeejeejee
Parikymmentä minuuttia hyvällä fiiliksellä maneesissa ja sen jälkeen:
Videolla puolivälin jälkeen kuuluva kummallinen ääntely on mun varovaista hehkutusta: jeejeejee :)
Oli erittäin seesteinen, kahden keski-ikäisen kävelytuokio pellolla. Ja niin oon ylpeä itestäni!
Videolla puolivälin jälkeen kuuluva kummallinen ääntely on mun varovaista hehkutusta: jeejeejee :)
Oli erittäin seesteinen, kahden keski-ikäisen kävelytuokio pellolla. Ja niin oon ylpeä itestäni!
Tunnisteet:
durando,
itseluottamus,
maastoratsastus
maanantai 10. joulukuuta 2012
Jännitysaamu
Yllättävän hyvin sain nukuttua. Heräämistä seurannut ensimmäisen vartti meni vielä ihan kivasti. Sitten alkoi jännittää. Vatsa sekaisin ja pyörrytti, hengittäminen oli aika vaikeaa.
Sisulla kuitenkin liikenteeseen ja tallille. Heppa kuntoon ja - - - (tähän semmoista rumpujen pärinää) - - - MAASTOOOOOOOON!
Joo, kuulostaa hurjemmalta kuin oli - palkkasin nimittäin Mian rinnallemme kävelemään, henkiseksi tueksi. Ja voitte nauraa mulle miten paljon vaan, mutta voin sanoa, että kyllä kannatti. Yksinäni olisin ryssinyt homman ensimmäiseen kohtaan, jossa Durden askel vähääkään nopeutui, ottamalla mahdollisimman lyhyet ohjat ja jarruttamalla ja puristamalla ihan olan takaa.
Nyt saatiin pohjalle kiva kävelyretki, johon mahtui myös pieniä ravipätkiä sekä muutama askel laukkaa molempiin suuntiin.
Eniten jännitystä lietsonut askellaji oli yllättäen käynti. Ravi ja laukka olivat tutunoloisia, mutta sen sijaan Durden käynti maastossa on ihan eri planeetalta kuin käynti maneesissa. Se vierauden tunne kai sai aikaan sen, että en oikein uskaltanut luottaa sen olevan vain reipasta käyntiä, vaan vähän väliä mieleen tuli, että mitä jos se onkin koko ajan lähdössä johonkin. No ei ollut.
Kuvat ja video on taas huonoa laatua, koska en uskaltanut ottaa oikeaa kameraa mukaan, kun aattelin, että jos Mian huomio menee sitten liiaksi kuvaamiseen (tätä en kyllä aamulla uskaltanut myöntää). Mutta onpa nyt sentään jotain todistusaineistoa :) Nämä on nyt kaikki pellolta, mutta käveltiin myös pitkä pätkä ihan yleistä tietä sinne ja takas.
Editoin ton videon alusta pois dialogin pätkän, joka meni näin:
- Ravaa!
- Tässäkö?
- Jaa!
- Mutku tässä on ihan muhkuraista...
- RAVAA!
Kyllä mä taidan olla semmoinen peli, joka toimii vaan kunnolla komentamalla :)
Sisulla kuitenkin liikenteeseen ja tallille. Heppa kuntoon ja - - - (tähän semmoista rumpujen pärinää) - - - MAASTOOOOOOOON!
Joo, kuulostaa hurjemmalta kuin oli - palkkasin nimittäin Mian rinnallemme kävelemään, henkiseksi tueksi. Ja voitte nauraa mulle miten paljon vaan, mutta voin sanoa, että kyllä kannatti. Yksinäni olisin ryssinyt homman ensimmäiseen kohtaan, jossa Durden askel vähääkään nopeutui, ottamalla mahdollisimman lyhyet ohjat ja jarruttamalla ja puristamalla ihan olan takaa.
Nyt saatiin pohjalle kiva kävelyretki, johon mahtui myös pieniä ravipätkiä sekä muutama askel laukkaa molempiin suuntiin.
Eniten jännitystä lietsonut askellaji oli yllättäen käynti. Ravi ja laukka olivat tutunoloisia, mutta sen sijaan Durden käynti maastossa on ihan eri planeetalta kuin käynti maneesissa. Se vierauden tunne kai sai aikaan sen, että en oikein uskaltanut luottaa sen olevan vain reipasta käyntiä, vaan vähän väliä mieleen tuli, että mitä jos se onkin koko ajan lähdössä johonkin. No ei ollut.
Kuvat ja video on taas huonoa laatua, koska en uskaltanut ottaa oikeaa kameraa mukaan, kun aattelin, että jos Mian huomio menee sitten liiaksi kuvaamiseen (tätä en kyllä aamulla uskaltanut myöntää). Mutta onpa nyt sentään jotain todistusaineistoa :) Nämä on nyt kaikki pellolta, mutta käveltiin myös pitkä pätkä ihan yleistä tietä sinne ja takas.
Editoin ton videon alusta pois dialogin pätkän, joka meni näin:
- Ravaa!
- Tässäkö?
- Jaa!
- Mutku tässä on ihan muhkuraista...
- RAVAA!
Kyllä mä taidan olla semmoinen peli, joka toimii vaan kunnolla komentamalla :)
Tunnisteet:
durando,
maastoratsastus,
mia kainulainen
sunnuntai 9. joulukuuta 2012
Itkinpä taas onnesta
Vasemman laukan kokoaminen sillä ajatuksella kuin olisi tavoitteena siirtyä käyntiin. Hevonen kuuntelee, seuraa ja on mun kanssa. Siitä täydellisen pehmeä, saumaton siirtyminen raviin, jota ensimmäisestä askeleesta lähtien mennään samaa tahtia, samaan suuntaan ja hyvässä tasapainossa. Ihan mahtava fiilis! Niin mahtava, että itkuhan siitä tuli.
Siinä sitten puoliksi hihitin ja puoliksi itkin. Ja olin jälleen kerran kiitollinen siitä, että olen löytänyt
a) hevostelun ja ratsastuksen,
b) ihanan hevosen ja
c) järjettömän hyvän valmentajan!
Siinä sitten puoliksi hihitin ja puoliksi itkin. Ja olin jälleen kerran kiitollinen siitä, että olen löytänyt
a) hevostelun ja ratsastuksen,
b) ihanan hevosen ja
c) järjettömän hyvän valmentajan!
Tunnisteet:
mia kainulainen,
onnistuminen,
valmennus
torstai 6. joulukuuta 2012
Kaikella uhallakin aattelin nuolasta
Niin että vaikka sitten tipahtaisinkin taas korkealta, niin pitäähän sitä onnistumisen hetkiä ja hyviä fiiliksiä saada hehkuttaa.
Ensinnäkin: moneen päivään ei oo pelottanut! On niin ihana kiivetä selkään, kun ei jännitä. Ja se tietysti näkyy positiivisesti myös Durden käytöksessä – ei oo paljon säikkymisen tai kyttäilyn aiheita ollut.
Toisekseen: tunneilla oon onnistunut ajoittain tosi hyvin. Ollaan harkkailtu istuntaa ja ohjaamista ravissa, laukan säätelyä ja laukka-ravi- sekä laukka-käynti-siirtymisiä. Jopa laukka-käynti-siirtymissä on tullut ajoittain onnistumia – kunhan vaan uskallan luottaa omaan fiilikseen ja ratsastaa siirtymän määrätietoisesti sillä askeleella, kun alunperin päätän enkä pyörtää päätöstä viime hetkellä.
Tärkeintä oppia ja onnistumista on kuitenkin ollut jonkinlainen havantuminen siihen, miten todella ratsastaa pitää ihan koko ajan ja ihan jokainen askel. Tiedän, että oon tän havainnon tähänkin blogiin kirjannut jo useampaan otteeseen. Ja veikkaan, että tuun kirjaamaan vielä monta kertaa tulevaisuudessakin. Luulen, että tämä on yksi niitä asioita, jotka voi oivaltaa aina uudestaan – aina vähän eri tasolla.
Tällä hetkellä oivalluksen taso on se, että ei riitä, että hevo menee sinne, minne haluan ja siinä askellajissa, missä haluan. Sen pitää myös olla mun kanssa koko ajan, kuunnella mitä pyydän ja olla valmiina muuttamaan suuntaa, tahtia jne. Mun pitää huolehtia, että hevo pysyy riittävän lyhyenä ja energisenä, jotta esimerkiksi pehmeät ja sulavat siirtymät kumpaan tahansa suuntaan onnistuvat milloin vaan.
Käytännössä se siis tarkoittaa, että hevoseen ja ratsastamiseen pitää keskittyä ihan koko ajan, ihan joka askelella, ennakoida ja korjata, pitää ajatukset kasassa ja vatsalihakset aktiivisina, ihan koko ajan. Ja tämä se on todella vaikeaa!
Välillä onnistun keskittymään ja saatanpa saada aikaiseksi vaikka kokonaisen pääty-ympyrän, jossa ratsastan (melkein) kaikki askeleet ja siirtymät sujuvat pehmeästi. Näistä hetkistä ei toki vielä toistaiseksi pääse nauttimaan muuten kuin tunneilla. Mut pikkuhiljaa.
Tänään myös taputtelin itseäni selkään siitä, miten käsitykseni vauhdista on muuttunut viimeisen puolen vuoden aikana. Se mikä vielä toukokuussa tuntui ihan hurjalta, taitaa tänä päivänä jo olla aika arkista menoa. Muutos on selkeä myös Durdessa, joka nykyään jo tarjoaa käskemättäkin aika paljon reippaampaa menoa kuin aiemmin. No, ei se käsistä sentään meinaa vielä karata :)
Vermossa käytiin viime viikolla ja Jutin mukaan Durden purukalusto alkaa olla hyvällä mallilla. Sen tiedon lisäksi hyvää mieltä synnytti se, että klaarasin Vermon reissun ihan ite. Ihana ystävä oli toki onneksi mukana, ettei tarttenut yksin lastata. Ja muutenkin henkinen tuki oli tarpeen.
Mutta siis ite ajoin ja kun ystävällä tuli kiire kotiin, niin hänet vietyäni palasin tallille, kiinnitin traikun uudelleen perään ja peruutin sen ihan yksinäni parkkiin. Ylpeyttä itsestäni ei himmennä edes se, että operaatioon meni valehtelematta puoli tuntia. Ens kerralla sit vähän nopeammin :)
Heinälaatikko meni siis tuunattavaksi. Valitettavasti se tuli takaisin hieman keskeneräisenä. Tarkoitus oli saada siihen systeemi, joka työntäisi heiniä kohti ritilää, mutta nyt ollaan ainakin toistaiksi ilman. Vähän on jo turhan hidasta tuolta syöminen, mutta onneksi ensimmäisen päivän kiukuttelun jälkeen D on viihtynyt taas hyvin laatikon ääressä. Olen toiveikas, mutta tuunausta laatikko vieläkin vaatii.
Ensinnäkin: moneen päivään ei oo pelottanut! On niin ihana kiivetä selkään, kun ei jännitä. Ja se tietysti näkyy positiivisesti myös Durden käytöksessä – ei oo paljon säikkymisen tai kyttäilyn aiheita ollut.
Toisekseen: tunneilla oon onnistunut ajoittain tosi hyvin. Ollaan harkkailtu istuntaa ja ohjaamista ravissa, laukan säätelyä ja laukka-ravi- sekä laukka-käynti-siirtymisiä. Jopa laukka-käynti-siirtymissä on tullut ajoittain onnistumia – kunhan vaan uskallan luottaa omaan fiilikseen ja ratsastaa siirtymän määrätietoisesti sillä askeleella, kun alunperin päätän enkä pyörtää päätöstä viime hetkellä.
Tärkeintä oppia ja onnistumista on kuitenkin ollut jonkinlainen havantuminen siihen, miten todella ratsastaa pitää ihan koko ajan ja ihan jokainen askel. Tiedän, että oon tän havainnon tähänkin blogiin kirjannut jo useampaan otteeseen. Ja veikkaan, että tuun kirjaamaan vielä monta kertaa tulevaisuudessakin. Luulen, että tämä on yksi niitä asioita, jotka voi oivaltaa aina uudestaan – aina vähän eri tasolla.
Tällä hetkellä oivalluksen taso on se, että ei riitä, että hevo menee sinne, minne haluan ja siinä askellajissa, missä haluan. Sen pitää myös olla mun kanssa koko ajan, kuunnella mitä pyydän ja olla valmiina muuttamaan suuntaa, tahtia jne. Mun pitää huolehtia, että hevo pysyy riittävän lyhyenä ja energisenä, jotta esimerkiksi pehmeät ja sulavat siirtymät kumpaan tahansa suuntaan onnistuvat milloin vaan.
Käytännössä se siis tarkoittaa, että hevoseen ja ratsastamiseen pitää keskittyä ihan koko ajan, ihan joka askelella, ennakoida ja korjata, pitää ajatukset kasassa ja vatsalihakset aktiivisina, ihan koko ajan. Ja tämä se on todella vaikeaa!
Välillä onnistun keskittymään ja saatanpa saada aikaiseksi vaikka kokonaisen pääty-ympyrän, jossa ratsastan (melkein) kaikki askeleet ja siirtymät sujuvat pehmeästi. Näistä hetkistä ei toki vielä toistaiseksi pääse nauttimaan muuten kuin tunneilla. Mut pikkuhiljaa.
Tänään myös taputtelin itseäni selkään siitä, miten käsitykseni vauhdista on muuttunut viimeisen puolen vuoden aikana. Se mikä vielä toukokuussa tuntui ihan hurjalta, taitaa tänä päivänä jo olla aika arkista menoa. Muutos on selkeä myös Durdessa, joka nykyään jo tarjoaa käskemättäkin aika paljon reippaampaa menoa kuin aiemmin. No, ei se käsistä sentään meinaa vielä karata :)
Ihan ite
Vermossa käytiin viime viikolla ja Jutin mukaan Durden purukalusto alkaa olla hyvällä mallilla. Sen tiedon lisäksi hyvää mieltä synnytti se, että klaarasin Vermon reissun ihan ite. Ihana ystävä oli toki onneksi mukana, ettei tarttenut yksin lastata. Ja muutenkin henkinen tuki oli tarpeen.
Mutta siis ite ajoin ja kun ystävällä tuli kiire kotiin, niin hänet vietyäni palasin tallille, kiinnitin traikun uudelleen perään ja peruutin sen ihan yksinäni parkkiin. Ylpeyttä itsestäni ei himmennä edes se, että operaatioon meni valehtelematta puoli tuntia. Ens kerralla sit vähän nopeammin :)
Heinälaatikko 2.0
Heinälaatikko meni siis tuunattavaksi. Valitettavasti se tuli takaisin hieman keskeneräisenä. Tarkoitus oli saada siihen systeemi, joka työntäisi heiniä kohti ritilää, mutta nyt ollaan ainakin toistaiksi ilman. Vähän on jo turhan hidasta tuolta syöminen, mutta onneksi ensimmäisen päivän kiukuttelun jälkeen D on viihtynyt taas hyvin laatikon ääressä. Olen toiveikas, mutta tuunausta laatikko vieläkin vaatii.
Tunnisteet:
durando,
hammaslääkäri,
heinälaatikko,
mia kainulainen,
raspaus,
traileri,
valmennus,
vermo
keskiviikko 28. marraskuuta 2012
Mielipuolta, valmennuksia, onnettomuus ja jännitys
Olisi niin paljon, mistä tekisi mieli kirjoittaa. Niin paljon, että tuntuu työmuisti kuormittuvan, kun edes vähän sivuaa kaikkia aiheita, joista olisi sanottavaa. Jostain on lähdettävä liikkeelle, ja päädyin nyt kirjaamaan muistiin itseä lähinnä olevat havainnot ja tapahtumat viime päiviltä.
Se on käsittämätöntä, miten joinain päivinä tietää jo tallissa, että tänään jännittää ratsastaa. Sitä ajatusta kun sitten oikein vaalii ja ruokkii koko matkan maneesille, on saanut mahtavasti jo hevosenkin mukaan jännittämiseen.
Se on tavallaan jopa surullista, että neljän perättäisen, onnistuneen valmennuspäivän jälkeen, romahdan heti itsenäisesti ratsastaessani epävarmuusakselilla jonnekin todella alas.
Onneksi yksi Mian tunti korjaa tilanteen taas ennalleen. Välillä hävettää, että vähintään joka kolmas Mian tunti alkaa mun selostuksella siitä, miten on taas alkanut jännittää. Onneksi Mia ei turhaudu vaan pistää mut joka kerta hommiin niin, ettei mulle jää aikaa miettiä jännittämisiä. Ja koskaan se ei ole kiivennyt selkään, jos olen pyytänyt sitä oman jännitykseni vuoksi. Kyllä mä vilpittömästi uskon, että tällä metodilla ajan mittaan musta tulee rohkeampi, itsevarmempi ja luottavaisempi. Ja sitkeämpi.
Viikonloppu meni ihanasti hevostellessa. Mari oli jälleen valmentamassa, ja tällä kertaa osallistuin kaikikkina kolmena päivänä sekä katsoin muiden tunteja niin paljon kuin muu elämä antoi myöden.
Marin kanssa harjoiteltiin etuosakäännöksiä, pohkeenväistöjä, vastalaukkaa monilla eri kuvioilla, laukasta käyntiin siirtymisiä, laukkaympyrän pienentämistä ja tietysti hyvää perusratsastusta eli ohjaamista, hevosen suoristamista, pysähdyksiä ja siirtymisiä, hevosen saamista rennoksi.
Viikonloppuun mahtui paljon hienoja hetkiä. Erityisesti laukkaympyrän pienentämisessä ja vastalaukkaharjoituksissa koin hienoja hetkiä, kun sain sellaisia juttuja onnistumaan, joiden en olisi edes uskaltanut kuvitella onnistuvan.
Laukka-käynti-siirtymät tuntuivat haasteellisilta, varsinkin kun ehdimme harjoittelemaan niitä ainoastaan vasemmassa kierroksessa, joka kuitenkin on Durdelle se vaikeampi laukka koota.
Näissä laukka-känyti-siirtymissä taitaa olla osittain sama ongelma kuin aikoinaan laukannostovaikeuksissa, että en osaa tehdä selkeää päätöstä siitä hetkestä, jolloin siirtymän pitäisi tapahtua. Kokoan laukkaa ja ehdin ajatella, että nyt, mutta sitten viime hetkellä epäröin, että onkohan sittenkään vielä tarpeeksi lyhyt askel ja ratsastan vielä pari kolme askelta, jolloin hevopoloinen on jo ihan hämmentynyt. Sitten kun lopulta jotain pyydän, tuskin tiedän itsekään, mitä pyydän.
Näihin pitäisi keskittyä:
Tiistaina Mian kanssa siis alkuun palauteltiin taas mun itseluottamusta, jonka olin ehtinyt maanantaina kadottaa. Sitten jatkettiin siirtymillä: ravi-laukka-ravi ja laukka-käynti. Maneesissa oli samaan aikaan kaksi muuta ratsukkoa ja valehtelisin jos väittäisin, ettei osa keskittymisestä mennyt liikennestressiin. Väliin mahtui kuitenkin niitäkin pätkiä, jolloin keskityin hevoseen.
Oikea laukka oli helposti kivan oloista, mutta vasemman kanssa sain tehdä ympyrän toisensa jälkeen töitä ennen kuin Mia oli tyytyväinen. Ja ennen kuin itse olin tyytyväinen. Huomaan oman kehitykseni myös siinä, että olen vähän alkanut ymmärtää jo askellajien laadunkin päälle. Vielä ei itseluottamus riitä itsenäiseen korjaamiseen, mutta tunnen kyllä useimmiten, milloin laukataan menemään liian pitkänä ja holtittomasti. (Sen sijaan sellainen rauhallinen nelitahtiseen taittuva saattaa vielä mennä läpi.)
Laukka-käynti-siirtymiä tehtiin vasemmasta laukasta ja oliskohan ollut kuudes tai seitsemäs yritys, joka oli mun tasolle oikein kelpo :) Tulin superiloiseksi!
Heinälaatikko oli tarhassa nurinniskoin ja tarhan toisessa reunassa seisoi hevonen, jonka toisella poskella vilahti jotain tummaa roikkuvaa. Mielessä vilahti ajatus, että siellä roikkuu posken riekaleita, että Durde on jäänyt kiinni heinälaatikkoon ja repinyt poskensa rikki siihen metalliverkkoon.
Helpotus oli valtava, kun musta riekale oli vain rikkinäinen riimu. Durando tosiaan oli jäänyt riimustaan kiinni heinälaatikkoon ja irtautuessaan kaatanut koko laatikon nurin. Vasemmassa takasessa oli haava ja varmaan oli jotain lihaskipua, muuten selvittiin onneksi säikähdyksellä.
Durandon säikähdyksestä en ole edes ihan varma, koska huolettomasti aterioi laatikosta jälleen seuraavana päivänä. Se on joko minun ihana urhea heppa tai minun ihana hölmö heppa <3 p="p">
Laatikko on nyt timpurilla tuunattavana, ja toivottavasti versio 3.0 täyttää kaikki odotuksemme.
Huomenna on Durden raspaus Vermossa. Traikun vetäminen jännittää eikä sääennusteet ainakaan paranna tilannetta. Pitäkää peukkuja!
3>
Mielipuolta
Se on käsittämätöntä, miten joinain päivinä tietää jo tallissa, että tänään jännittää ratsastaa. Sitä ajatusta kun sitten oikein vaalii ja ruokkii koko matkan maneesille, on saanut mahtavasti jo hevosenkin mukaan jännittämiseen.
Se on tavallaan jopa surullista, että neljän perättäisen, onnistuneen valmennuspäivän jälkeen, romahdan heti itsenäisesti ratsastaessani epävarmuusakselilla jonnekin todella alas.
Onneksi yksi Mian tunti korjaa tilanteen taas ennalleen. Välillä hävettää, että vähintään joka kolmas Mian tunti alkaa mun selostuksella siitä, miten on taas alkanut jännittää. Onneksi Mia ei turhaudu vaan pistää mut joka kerta hommiin niin, ettei mulle jää aikaa miettiä jännittämisiä. Ja koskaan se ei ole kiivennyt selkään, jos olen pyytänyt sitä oman jännitykseni vuoksi. Kyllä mä vilpittömästi uskon, että tällä metodilla ajan mittaan musta tulee rohkeampi, itsevarmempi ja luottavaisempi. Ja sitkeämpi.
Valmennuksia
Viikonloppu meni ihanasti hevostellessa. Mari oli jälleen valmentamassa, ja tällä kertaa osallistuin kaikikkina kolmena päivänä sekä katsoin muiden tunteja niin paljon kuin muu elämä antoi myöden.
Marin kanssa harjoiteltiin etuosakäännöksiä, pohkeenväistöjä, vastalaukkaa monilla eri kuvioilla, laukasta käyntiin siirtymisiä, laukkaympyrän pienentämistä ja tietysti hyvää perusratsastusta eli ohjaamista, hevosen suoristamista, pysähdyksiä ja siirtymisiä, hevosen saamista rennoksi.
Viikonloppuun mahtui paljon hienoja hetkiä. Erityisesti laukkaympyrän pienentämisessä ja vastalaukkaharjoituksissa koin hienoja hetkiä, kun sain sellaisia juttuja onnistumaan, joiden en olisi edes uskaltanut kuvitella onnistuvan.
Laukka-käynti-siirtymät tuntuivat haasteellisilta, varsinkin kun ehdimme harjoittelemaan niitä ainoastaan vasemmassa kierroksessa, joka kuitenkin on Durdelle se vaikeampi laukka koota.
Näissä laukka-känyti-siirtymissä taitaa olla osittain sama ongelma kuin aikoinaan laukannostovaikeuksissa, että en osaa tehdä selkeää päätöstä siitä hetkestä, jolloin siirtymän pitäisi tapahtua. Kokoan laukkaa ja ehdin ajatella, että nyt, mutta sitten viime hetkellä epäröin, että onkohan sittenkään vielä tarpeeksi lyhyt askel ja ratsastan vielä pari kolme askelta, jolloin hevopoloinen on jo ihan hämmentynyt. Sitten kun lopulta jotain pyydän, tuskin tiedän itsekään, mitä pyydän.
Näihin pitäisi keskittyä:
- Ohjaaminen: tarvittaessa lavat voi siirtää sisälle siirtämällä molempia käsiä hetkellisesti sisälle päin. Durandon tapauksessa pieni liike riittää; iso korjaus menee ojasta allikkoon.
- Omien hartioiden kääntäminen kulmissa ja ympyrällä.
- Sisäjalan pitäminen pitkänä ja paikoillaan, silloin kun sillä pitää esimerkiksi taivuttaa.
- Irti sisäohjasta, erityisesti vasemmassa kierroksessa.
- Hevosen tasapaino.
- Säilytä taivutus ja asetus myös siirtymissä alaspäin, jolloin siirtymästä tulee helpommin pehmeämpi.
- Hevonen ei saa tukeutua kuolaimeen vaan sen pitää löytää oma tasapaino. Esimerkiksi laukassa ympyrää pienentäessä tuntuman keveyden tärkeys on sitä tärkeämpää mitä pienemmäksi ympyrä menee.
Tiistaina Mian kanssa siis alkuun palauteltiin taas mun itseluottamusta, jonka olin ehtinyt maanantaina kadottaa. Sitten jatkettiin siirtymillä: ravi-laukka-ravi ja laukka-käynti. Maneesissa oli samaan aikaan kaksi muuta ratsukkoa ja valehtelisin jos väittäisin, ettei osa keskittymisestä mennyt liikennestressiin. Väliin mahtui kuitenkin niitäkin pätkiä, jolloin keskityin hevoseen.
Oikea laukka oli helposti kivan oloista, mutta vasemman kanssa sain tehdä ympyrän toisensa jälkeen töitä ennen kuin Mia oli tyytyväinen. Ja ennen kuin itse olin tyytyväinen. Huomaan oman kehitykseni myös siinä, että olen vähän alkanut ymmärtää jo askellajien laadunkin päälle. Vielä ei itseluottamus riitä itsenäiseen korjaamiseen, mutta tunnen kyllä useimmiten, milloin laukataan menemään liian pitkänä ja holtittomasti. (Sen sijaan sellainen rauhallinen nelitahtiseen taittuva saattaa vielä mennä läpi.)
Laukka-käynti-siirtymiä tehtiin vasemmasta laukasta ja oliskohan ollut kuudes tai seitsemäs yritys, joka oli mun tasolle oikein kelpo :) Tulin superiloiseksi!
Onnettomuus
Heinälaatikko oli tarhassa nurinniskoin ja tarhan toisessa reunassa seisoi hevonen, jonka toisella poskella vilahti jotain tummaa roikkuvaa. Mielessä vilahti ajatus, että siellä roikkuu posken riekaleita, että Durde on jäänyt kiinni heinälaatikkoon ja repinyt poskensa rikki siihen metalliverkkoon.
Helpotus oli valtava, kun musta riekale oli vain rikkinäinen riimu. Durando tosiaan oli jäänyt riimustaan kiinni heinälaatikkoon ja irtautuessaan kaatanut koko laatikon nurin. Vasemmassa takasessa oli haava ja varmaan oli jotain lihaskipua, muuten selvittiin onneksi säikähdyksellä.
Durandon säikähdyksestä en ole edes ihan varma, koska huolettomasti aterioi laatikosta jälleen seuraavana päivänä. Se on joko minun ihana urhea heppa tai minun ihana hölmö heppa <3 p="p">
Laatikko on nyt timpurilla tuunattavana, ja toivottavasti versio 3.0 täyttää kaikki odotuksemme.
Jännitys
Huomenna on Durden raspaus Vermossa. Traikun vetäminen jännittää eikä sääennusteet ainakaan paranna tilannetta. Pitäkää peukkuja!
3>
Tunnisteet:
durando,
maria faria de carvalho,
mia kainulainen,
valmennus
torstai 22. marraskuuta 2012
Takaosakäännöksen alkeita
Marrasmuotia |
Durde the Teddy |
Heräsin tänä aamuna päänsärkyyn. Tunnille mennessäni suunnittelin pyytäväni Miaa ratsastamaan ainakin osan tunnista, mutta sattuikin niin surullisesti, etten ollut ainoa päänsärkyinen tänään. Mia kuitenkin armahti minua ja verkkaravien jälkeen menin vain muutaman kierroksen harjoitusravia, jonka jälkeen lopputunnin askellaji oli käynti.
Harkkaravipätkistä pitää kuitenkin sanoa, että luulen päässeeni jälleen kiinni siihen oikeaan pomppufiilikseen, jossa tuntuu kuin takamuksen alla olisi vieterit ja jalat heiluvat (tai ainakin tuntuvat heiluvan) ainoastaan ylös-alas-suunnassa, eivät kohti hevosen kylkiä. Muutamaan pääty-ympyrään ehti mahtua sekä hyviä hetkiä, että niitä hetkiä, jolloin ohjaustehostin meni rikki.
Sain muuten jumppailla Mian hankkimalla Anky Free Rider -tuolilla ja jotain se teki, koska niiden jumppien jälkeen ravi-istunta on löytynyt huomattavasti paremmin. Ehkä olen pikkuhiljaa oppimassa sen, miten aktivoidaan vatsalihakset ilman että jalat jännittyvät?
Helpotusta tehtävään
Valmentajan suunnitelma oli alun perin se, että tehtäisiin laukannostoja takaosakäännöksistä, mutta sen verran kehnoja olivat mun käännökset, että se suunnitelma piti hylätä aika pian.Paljon puhetta, analysointia ja yritystä selittää tuntemuksia. Lopulta päädyin siihen, että haaste ei ole siinä, ettenkö hahmottaisi, mitä liikkeessä kuuluu tehdä vaan mulla ei yksinkertaisesti vaan ole vielä sitä oikean liikkeen tunnetta omassa kehomuistissa. Koska ajatukseni ei satulassa leikkaa liian nopeasti saattaa homma mennä esimerkiksi niin, että kun Durden peppu lähtee liikkumaan, en välttämättä heti tunnista onko se menossa oikeaan vai väärään suuntaan ja sitten jos ja kun sen vihdoin keksin, menee vielä aikaa miettiä, että millä sen korjaisin.
Aika monta käännöstä meni niin, että alkuun tuli huonoja askelia, sitten sain yhden onnistuneen ja sen perään useampia, kun taas tajusin, että ai niin, tätähän mä hain. Lopuksi taisi tulla jo oikeaan yksi tai kaksi käännöstä, jotka lähtivät ekasta askeleesta lähtien suunnilleen niin kuin pitäisi.
Tää suunnilleen niin kuin pitäisi tulee siitä, että jotta saisin edes kiinni siitä, mitä haetaan, piti tehtävää helpottaa aika paljon: asetuksen kanssa ei ollut niin tarkkaa ja takajalatkin saivat mennä ristiin.
Oli taas jännä huomata sama tuttu ilmiö: kun on vielä niin vähän kokemusta, tunnistaa epäkelvot suoritukset yleensä vasta sitten, kun onnistuu ottamaan muutaman onnistuneen askeleen. Tämähän pätee mulla kaikkeen ratsastamisessa: tahtiin, energiaan, taivutuksiin jne. Olen usein hyvin tyytyväinen itseeni, kunnes joku tulee ja sanoo: Ratsasta! :)
Murinaa ja kavereita
Kun pari postausta sitten kirjoittelin luottamuksesta ja huumorista, unohdin kokonaan mainita yhden tärkeän elementin, nimittäin murinan. Olen alkanut murahdella Durdelle, jos meinaa keskittyä johonkin muuhun kuin muhun. En väitä, että sitä välttämättä kiinnostaisi tippaakaan, mitä mä siellä selässä murahtelen, mutta ehkä saan sillä murinalla itseni skarppaamaan – joka tapauksessa on tuntunut toimivan. Mia aikoinaan neuvoikin mua korvaamaan pelkoa vaikka tarvittaessa pienellä suuttumisella (ei siis hevoseen kohdistuvalla vaan semmoisella asenteella), niin onks tää murina nyt sitten vähän sitä? Räyh vaan!*****
Durando oli alkuviikosta vähän tahmeampi, mutta tänään taas oikein mulle sopivan reipas ja myönteinen. Meillä on kyllä ollut kivaa viime aikoina!
Durdella on onneksi mun lisäksi muutama muukin kaveri, tässä heistä yksi:
Tunnisteet:
durando,
klippaus,
mia kainulainen,
takaosakäännös,
valmennus
maanantai 19. marraskuuta 2012
Tunne, tunne, tunne, tunne, tunne ja vielä kerran tunne
Tunteesta ja sen tärkeydestä ratsastuksen yhteydessä puhutaan paljon. Minunkin valmennuksissani ihan joka kerta. Tuntemisen tärkeyttä en todellakaan kiistä, mutta haasteellinen opetelteva se totta vie on. Jos voisin toivoa kahta asiaa, jotka olisin saanut synnyinlahjana, olisivat jaetulla ykkössijalla rohkeus ja herkkyys tuntea. Jälkimmäinen on minusta sinällään tärkeämpi, mutta ensimmäisen läsnäolo antaisi jälkimmäiselle enemmän tilaa.
Tuntemisen osalta voin sanoa, että minulla on varsin opettavainen hevonen. Durando ei todellakaan puksuta kuin juna raiteillaan vaan muuttaa itseään vähän väliä ellen ehdi olemaan nopea ja korjaamaan ajoissa.
Tuntemisen (tasapainon, suoruuden, tahdin) ohella keskitytty tunneilla tietysti istuntaan. Haussa on ylöspäin – ja vain ylöspäin – suuntautuva liike. Tänään istunta ravissa oli kuulemma jo vähän parempaa kuin edellisellä kerralla. Videon laadulla teitä en valitettavasti taaskaan pysty hemmottelemaan, mutta ehkä tästä jotain selvää saa.
Säälittävää tuossa istunnan harjoittelussa on se, että mulla kertakaikkiaan loppuu kunto kesken. Osittain se saattaa johtua siitä, että unohdan hengittää, mutta kyllä se on myös myönnettävä, että tahdin tekeminen on paljon raskaampaa kuin tahdin seuraaminen.
*****
Ankaran :) valmentautumisen lisäksi kuluneeseen viikkoon on mahtunut yksi vähän turhan jännittynyt maastotalutuslenkki, kengitys, yksi irtokenkä ja ylimääräinen kengittäjän käynti, paljon rakkautta ja onnellisia hetkiä satulassa ja hevosen vierellä, vähän ylenpalttista porkkanatarjoilua sekä tänään viimein klippaus.
Viime päiviin asti aatos oli antaa Durden mennä läpi talven luomuna, mutta kun kaverille kasvoi ihan himmeä teddyturkki, niin että hiki tuli jo vartin liikunnasta, alkuperäinen aatos alkoi hiljalleen tuntua melko typerältä. Unohdin ottaa kuvan uudesta lookista, mutta yritän muistaa huomenna.
Tuntemisen osalta voin sanoa, että minulla on varsin opettavainen hevonen. Durando ei todellakaan puksuta kuin juna raiteillaan vaan muuttaa itseään vähän väliä ellen ehdi olemaan nopea ja korjaamaan ajoissa.
Tuntemisen (tasapainon, suoruuden, tahdin) ohella keskitytty tunneilla tietysti istuntaan. Haussa on ylöspäin – ja vain ylöspäin – suuntautuva liike. Tänään istunta ravissa oli kuulemma jo vähän parempaa kuin edellisellä kerralla. Videon laadulla teitä en valitettavasti taaskaan pysty hemmottelemaan, mutta ehkä tästä jotain selvää saa.
Säälittävää tuossa istunnan harjoittelussa on se, että mulla kertakaikkiaan loppuu kunto kesken. Osittain se saattaa johtua siitä, että unohdan hengittää, mutta kyllä se on myös myönnettävä, että tahdin tekeminen on paljon raskaampaa kuin tahdin seuraaminen.
*****
Ankaran :) valmentautumisen lisäksi kuluneeseen viikkoon on mahtunut yksi vähän turhan jännittynyt maastotalutuslenkki, kengitys, yksi irtokenkä ja ylimääräinen kengittäjän käynti, paljon rakkautta ja onnellisia hetkiä satulassa ja hevosen vierellä, vähän ylenpalttista porkkanatarjoilua sekä tänään viimein klippaus.
Viime päiviin asti aatos oli antaa Durden mennä läpi talven luomuna, mutta kun kaverille kasvoi ihan himmeä teddyturkki, niin että hiki tuli jo vartin liikunnasta, alkuperäinen aatos alkoi hiljalleen tuntua melko typerältä. Unohdin ottaa kuvan uudesta lookista, mutta yritän muistaa huomenna.
Tunnisteet:
durando,
istunta,
mia kainulainen,
valmennus,
video
sunnuntai 11. marraskuuta 2012
Rakkautta, luottamusta ja huumoria
Tällä hetkellä tuntuu, että katselen maailmaa ruusunpunaisten lasien läpi: näen toki kehitysalueet ja puutteeni, mutta fiilis on sellainen, että kaikki on mahdollista, mikään ei ole ulottumattomissa.
Durandon kanssa tuntuu, että ollaan tultu vähän tutummiksi. Ehkä luotetaan toisiimme hitusen enemmän. Minä olen tietysti ihan rakastanut, Durtsi ottaa vähän maltillisemmin ;)
Olen löytänyt itseluottamuksen siemenen ja onnistunut siitä jo jonkinlaisen hennon verson kasvattamaankin. Sen ansiosta Durando käyttäytyy enimmäkseen hyvin ja kaidalle polulle palauttamiseen riittää yleensä pieni murahdus (no, käytävällä kuopimisesta pitää välillä sanoa aika isosti silloin, kun oon hakemassa porkkanoita). Olen myös oppinut murahtelemaan selässä ollessani; en enää hyväksy ihan mitä tahansa haahuilua ja osaan välillä reagoida suht nopeastikin ei-toivottuihin aloitteisiin tai niiden aihioihin.
Itseluottamuksen verso on myös tuonut yhteiseen olemiseen enemmän hyväntuulisuutta ja huumoria: kun ei koko ajan jännitä ja pelota, jää tilaa vähän muillekin fiiliksille. Ja kun ei koko ajan jännitä ja pelota, osaa niihin jännittäviinkin asioihin suhtautua välillä vähän enemmän nauraen kuin jäykistyen.
Olen toki tietoinen siitä, ettei se välttämättä vaadi kovin kummoista välikohtausta, kun tämä fiilis murenee, mutta uskon myös, että koko ajan kehityksen myötä itseluottamuksen palauttaminen nopeutuu ja sitä pystyy aina rakentamaan pikkuisen vahvemmaksi, kestämään pikkuisen isompia välikohtauksia.
Kuluneelle viikolle on mahtunut todella paljon hyvää eikä mitään mainitsemisen arvoista huonoa. Mia oli reissussa, joten olin tähän päivään asti oman onneni nojassa ja pärjäsin ihmeen hyvin. Ratsastuksellisesti viikko oli kevyt, koska olen päättänyt, että viivyn selässä vain sen aikaa, kun pystyn siellä tekemään asioita keskittyneesti. Maksimissaan olen ratsastanut puolisen tuntia, mutta sen lisäksi on sitten kävelty ja harkkailtu maastakäsin perusjuttuja.
Tässä kuluneen viikon kohokohdat:
Haasteosastolla jatkui myös sama teema kuin viimeksi: vasemmassa laukassa lävistäjälle, kulma vastalaukassa ja lyhyen sivun keskellä hallittu siirtymä raviin. Muutama huono suoritus, joissa loppui oma usko kesken ja D rikkoi raviin joko kulmassa tai heti sen jälkeen. Lopulta kuitenkin kaksi kelvollista esitystä. Vielä jäi parantamisen varaa sekä siirtymiin että tahdin ja tasapainon säilymiseen myös vastalaukassa. Olin kuitenkin tyytyväinen itseeni.
Kaikkein eniten kuitenkin lämmitti mieltä Mian kehut kohentuneesta asenteesta ja itseluottamuksesta – kyllä musta vielä ratsastaja ja hevosnainen tulee! :)
Durandon kanssa tuntuu, että ollaan tultu vähän tutummiksi. Ehkä luotetaan toisiimme hitusen enemmän. Minä olen tietysti ihan rakastanut, Durtsi ottaa vähän maltillisemmin ;)
Olen löytänyt itseluottamuksen siemenen ja onnistunut siitä jo jonkinlaisen hennon verson kasvattamaankin. Sen ansiosta Durando käyttäytyy enimmäkseen hyvin ja kaidalle polulle palauttamiseen riittää yleensä pieni murahdus (no, käytävällä kuopimisesta pitää välillä sanoa aika isosti silloin, kun oon hakemassa porkkanoita). Olen myös oppinut murahtelemaan selässä ollessani; en enää hyväksy ihan mitä tahansa haahuilua ja osaan välillä reagoida suht nopeastikin ei-toivottuihin aloitteisiin tai niiden aihioihin.
Itseluottamuksen verso on myös tuonut yhteiseen olemiseen enemmän hyväntuulisuutta ja huumoria: kun ei koko ajan jännitä ja pelota, jää tilaa vähän muillekin fiiliksille. Ja kun ei koko ajan jännitä ja pelota, osaa niihin jännittäviinkin asioihin suhtautua välillä vähän enemmän nauraen kuin jäykistyen.
Olen toki tietoinen siitä, ettei se välttämättä vaadi kovin kummoista välikohtausta, kun tämä fiilis murenee, mutta uskon myös, että koko ajan kehityksen myötä itseluottamuksen palauttaminen nopeutuu ja sitä pystyy aina rakentamaan pikkuisen vahvemmaksi, kestämään pikkuisen isompia välikohtauksia.
Kuluneelle viikolle on mahtunut todella paljon hyvää eikä mitään mainitsemisen arvoista huonoa. Mia oli reissussa, joten olin tähän päivään asti oman onneni nojassa ja pärjäsin ihmeen hyvin. Ratsastuksellisesti viikko oli kevyt, koska olen päättänyt, että viivyn selässä vain sen aikaa, kun pystyn siellä tekemään asioita keskittyneesti. Maksimissaan olen ratsastanut puolisen tuntia, mutta sen lisäksi on sitten kävelty ja harkkailtu maastakäsin perusjuttuja.
Tässä kuluneen viikon kohokohdat:
- Olen useampaan otteeseen ratsastanut maneesissa muiden ratsukoiden kanssa. Myös yhden entuudestaan tuntemattoman ihmisen kanssa.
- Selviydyimme toisen ratsukon ohittamisesta hyvin lähietäisyydeltä ja vielä niin, että oltiin seinän vieressä. Pidin katseeni eteenpäin ja mitään pahaa ei tapahtunut :)
- Uskalsin jatkaa laukassa, vaikka maneesin ovi aukesi ja sisään tuli peräti kolmas ratsukko. Olin niin ylpeä itsestäni, että melkein tuli kyyneleet silmiin.
- En mennyt ainakaan hirmuisesti takapakkia vaikka muutama valmennustunti jäi väliin. Verrattuna taannoiseen suunnilleen saman mittaiseen taukoon, edistys on merkittävä.
- Olen onnistunut vakauttamaan istuntaani ja sitä kautta rauhoittamaan kättäni, tuntenut sen Durden tasaisuutena ja nähnyt peilin kautta, että Durden suu on välillä ollut kiinni (eli ei siis pelkästään tasaisesti auki :)). Sukeltelu ei ole ollut ongelma mitenkään merkittävässä määrin.
- Olen hymyillyt, nauranut, päässyt kehumaan itseäni ja ihanaa heppaani.
Haasteosastolla jatkui myös sama teema kuin viimeksi: vasemmassa laukassa lävistäjälle, kulma vastalaukassa ja lyhyen sivun keskellä hallittu siirtymä raviin. Muutama huono suoritus, joissa loppui oma usko kesken ja D rikkoi raviin joko kulmassa tai heti sen jälkeen. Lopulta kuitenkin kaksi kelvollista esitystä. Vielä jäi parantamisen varaa sekä siirtymiin että tahdin ja tasapainon säilymiseen myös vastalaukassa. Olin kuitenkin tyytyväinen itseeni.
Kaikkein eniten kuitenkin lämmitti mieltä Mian kehut kohentuneesta asenteesta ja itseluottamuksesta – kyllä musta vielä ratsastaja ja hevosnainen tulee! :)
Tunnisteet:
durando,
itseluottamus,
mia kainulainen,
onnistuminen,
valmennus
maanantai 5. marraskuuta 2012
Perusasioita ja pientä edistystä pelkorintamalla
Viime päivinä on tahkottu ihan perusasioiden kanssa sekä tunneilla että itsenäisesti ratsastaessa. Siis tahti, ohjaus ja oma istunta. Tunneilla varsinkin on nimenomaan tahkottu. Siis idealla, että tehtävä ei vaihdu ennen onnistunutta suoritusta.
Ensin torstain tunnilla ratsastin aika monta kertaa lävistäjän vasemmassa laukassa siksi, kun ei meinattu millään päästä uralle kirjaimen kohdalla. Vaikka Mia opasti välillä tähtämään R:ään, onnistuin silti missaamaan B:n. Jotenkin omakin ajatus oli silti jo siellä B:ssä ja Durde punki oikealla lavalla sydämensä kyllyydestä. Sitten löytyi ratkaisu: asetus oikealle ja oikea pohje. Siirtyminen raviin jäin kuitenkin aika hätäiseksi, joten torstaille ei ihan superhyvää suoritusta tullut.
Perjantaille ruinasin ylimääräisen tunnin, koska tällä viikolla joudun taas pärjäämään itseksi. Alkuravien jälkeen lävistäjä vasemmassa laukassa ja - - - oho! Melkein tuli tippa linssiin, kun olin niin tyytyväinen itseeni: laukan tahti säilyi, tultiin uralle siellä missä pitikin ja tsemppasin vielä laukka-ravi-siirtymästäkin kelvollisen. Hyvä mä!
Varsinainen harjoitus perjantaina oli minusta aika haasteellinen: pääty-ympyrällä X:ssä myötälaukka, kokonainen ympyrä laukassa, X:ssä siirtyminen raviin, C:ssä vastalaukka ja kokonainen ympyrä vastalaukassa ja C:ssä siirtyminen raviin.
Vasemmassa kierroksessa vielä selvitin tehtävän suht kunnialla, mutta oikeassa kierroksessa oli kyllä tuskaisen vaikeaa sen vastalaukan nostamisen kanssa. Ravisiirtymän jälkeen piti ajatella sulkutaivutusta ja siirtää Durden takamusta vasemmalle. Ikävä kyllä oikea pohkeeni tuntui kaikuvan melko kuuroille korville ja edes sen tunteminen, milloin D oli oikealla tavalla taipuneena, tuntui ympyrällä tosi vaikealta.
Kertaakaan ei onnistuttu samaan koko kuviota kerralla oikein. Jos jossain kohden vaikutti lupaavalta, niin sitten vastalaukka hajosi raviksi juuri neljänneskierroksen ennen C:tä. Hikisiä oltiin Durden kanssa lopuksi molemmat. Durde varmasti tyytyväinen, että lopulta luovutettiin, mutta itseäni jäi kyllä nakertamaan Mian diagnoosi: kunnioituksen puute. ...Tarttis kai tehrä jottain?
Lauantaina ratsastin kevyesti, mutta ihan kohtuuhyvällä asenteella. Sunnuntaina käytiin talutuslenkillä maastossa ja törmättiin neljään peuraan. Se se vasta kasvatti rohkeutta lähteä noihin kohtaamisiin ratsain - not! Durde käyttäytyi kyllä hyvin, vaikka olikin alkuun vähän täpinöissään.
Tänään oli taas vähän säikkypäivä ja maneesin ulkopuolella ilmeisesti kaikenlaista uhkaavaa. Yhden kerran laukassa D lähti päätyovelta poispäin vähän turhan reippaasti. Näitä on nyt tapahtunut aika tasaiseen, ja kai sitä vanhakin alkaa pikkuhiljaa tottua. Ainakaan en tänään jäykistynyt kauhusta, eikä sydän alkanut tykyttää hullunlailla enkä lopettanut ratsastamista enkä edes laukkaamista. Lähinnä mua mietitytti, että kun se lähtee noin, niin kuuluuko mun pysäyttää se vai vaan rauhoittaa siihen laukkaan, jossa oltiin ennen lähtöäkin? Päädyin jälkimmäiseen.
Maasta käsin on myös treenailtu jokaisen ratsastuskerran yhteydessä aina pikkuisen. Pysähdystä, parkkeerausta, peruutusta, liikkeelle lähtöä ja myös ravia sekä niin että juostaan molemmat ja vaan niin, että D ravaa mun käskystä. Lakritsikarkkien houkuttamana Durandon sais varmaan vaikka heittämään voltin :D Se on ihana!
Tunnisteet:
durando,
mia kainulainen,
valmennus
keskiviikko 31. lokakuuta 2012
Ongelmahevosia vai ongelmia hevosen kanssa?
Löysin Marijke de Jongin sivuilta mielestäni erittäin hyvän kirjoituksen hevosten kanssa kohdattujen ongelmien käsittelyyn liittyen.
Tässä alla lainauksena se kohta, joka itselleni kolahti eniten.
" - - - Besides, the biggest problem is that riders think they are supposed to NOT have problems with their horses. - - -
- - - And remember: The goal is not being without problems, but getting ‘better quality’ problems so you can learn more."
Muuttamalla omaa ajatteluaan enemmän tämän suuntaiseksi, on elämä hevosen kanssa varmasti huomattavasti antoisampaa.
Muut hyvät havainnot liittyivät siihen, että ongelman sijaan pitäisi keskittyä ratkaisuun ja että ongelmia ei voi yleensä ratkaista samalla ajattelutavalla, jolla ne on luotu.
Tässä alla lainauksena se kohta, joka itselleni kolahti eniten.
" - - - Besides, the biggest problem is that riders think they are supposed to NOT have problems with their horses. - - -
- - - And remember: The goal is not being without problems, but getting ‘better quality’ problems so you can learn more."
Muuttamalla omaa ajatteluaan enemmän tämän suuntaiseksi, on elämä hevosen kanssa varmasti huomattavasti antoisampaa.
Muut hyvät havainnot liittyivät siihen, että ongelman sijaan pitäisi keskittyä ratkaisuun ja että ongelmia ei voi yleensä ratkaista samalla ajattelutavalla, jolla ne on luotu.
tiistai 30. lokakuuta 2012
Istuntamietteitä
Ihana hevonen, jonka kanssa taidetaan alkaa pikkuhiljaa vähän tuntea toisiamme... |
Nyt on semmoinen kutina, että istunnan suhteen on avautumassa ihan uusia akkunoita. Ajatus ylävartalon vakauttamisesta ei tietenkään ole mikään uusi, mutta se vain tuntuu menevän niin, että sitä mukaa kun vähän jotain oppii, ymmärtää vanhatkin ohjeet aina vähän uudella tavalla.
Ravissa olen ehkä sisäistänyt sen vakauttamisen idean (siis idean, en toteutusta) vähän paremmin jo aiemmin, mutta laukassa on oikeastaan vasta nyt valjennut, ettei ehkä sittenkään ole tarkoitus hirmuisesti pyörittää tai nylkyttää lantiolla. Erilaisille ihmisille toimivat erilaiset kieli- ja mielikuvat. Itselleni aukeni uusi näkökulma, kun Mia sanoi, että laukassakin liikettä pitäisi ajatella ylöspäin ja takapuoli saa vaikka vähän irrota satulasta. Yksi ohje oli myös istua liikettä vastaan, mutta se ei ehkä minulle toiminut ihan yhtä hyvin kuin tuo ylöspäin ajattelu.
Istuntaan liittyen on varmasti edelleen vallalla erilaisia ihanteita, mutta tämän vakaan mallin puolesta puhuu ainakin se, että a) käteni pysyvät rauhallisempina ja b) Durde sukeltaa huomattavasti vähemmän. Lisäksi kuvailisin laukkaa vielä jotenkin kevyemmän tuntuiseksi, mutta yksin ratsastessani en aina ole ihan varma siitä, onko se hyvä asia vai ei. (Tämä saattaa selittyä samalla analogialla kuin se, miksi pelokkaan tädin mielessä pohkeen edessä oleva heppa ei välttämättä olekaan pelkästään iloinen asia.
Ravissa istunnan vakauttamisen tiellä on kuitenkin yksi iiiiiiso este: keskikehon lihasten hallinta siten, että samalla pystyn säilyttämään liikkeen omassa kehossani. Tällä hetkellä kuvio toistuu kutakuinkin samanlaisena: hyllyn ja löllyn -> saan ohjeen aktivoida lihakset -> teen työtä käskettyä -> unohdan pomppia (ja hengittää) -> Durde siirtyy käyntiin. Olispa kotona oma Simo Simulaattori, jolla harkkailla illat pitkät.
Pelkorintamalla on ollut Mian tervehtymisen jälkeen rauhallista ja tänään jopa yksin ratsastaminen oli aikamoisen ihanaa!
Yksinratsastamiseen olen saanut ohjeeksi tällä hetkellä huolehtia, että
- tahti säilyy
- ohjaus toimii
- Durando pysyy tasapainossa ja kantaa minua keskellä
torstai 25. lokakuuta 2012
Hikistä, mutta - ah - niin ihanaa!
Ei huolen häiväkään varjostanut ratsastusta tänään, kun pitkästä aikaa pääsin valmentajan siipien suojaan :)
Taas hipsuteltiin, mutta nyt tuli palautetta laahaavista takajaloista. Mia kävi selässä kokeilemassa, oliko vika hevosessa vaiko ratsastajassa ja – no arvaatte varmaan, onkohan se koskaan vielä ollut hevosessa?
Kannukset jalkaan ja uudestaan selkään. En muuten juuri joutunut kannuksia käyttämään, mutta ne taitavat olla mulle vähän sellainen henkinen apu. Tulee mieleen teinivuodet, jolloin kärsin migreenistä paljon useammin kuin nykyään. Migreenin ehkäisyyn riitti kuitenkin usein se, että migreenilääkkeet olivat mukana – toisaalta, jos huomasi unohtaneensa lääkkeet kotiin, olisi melko varmaa, että niitä olisi juuri silloin tarvinnut.
Takaisin tähän päivään. Hidas, ylöspäin suuntautuva ravi oli taas vähintään yhtä raskasta ja vaikeaa kuin viimeksikin. Oman kehon vakauttamisen yrittäminenkin on raskasta, ja jos siinä hetkellisesti onnistun, unohdan ratsastaa ja jarrutan Durden käyntiin. Hiki tulee hissutellessakin.
Ohjaamisen kanssa oli myös taas tekemistä. Tosin homma muuttui helpommaksi, kun sain Durandosta vähän energisemmän eikä vasemmassa laukassa ollut enää mitään ongelmaa. Oikeassa kierroksessa sen sijaan sorruin taas korjailemaan sukeltamista ohjia nypeltämällä, mutta sain sitten kädet rauhoittamalla ja ylöspäin ajattelemalla aikaiseksi muutaman kelvollisenkin askeleen, jossa D:kään ei enää kompastumassa ollut omaan nenäänsä.
Alla vähän videota. Laatu on huono, mutta kyllä siitä esimerkiksi näkee, että oikean kierroksen ravissa mennään melko syvällä. Ja näkyy siinä ne muutamat paremmatkin askeleet, kun tarkkaan katsoo. Laukassa istumisesta tuli hyvää palautetta, sen jälkeen kun onnistuin Mian ohjeiden avulla vakauttamaan kroppaani. Videolla näkyvät ensimmäisillä askeleilla oikeassa laukassa sorruin taas nylkyttämiseen, mutta korjasin suht nopeasti.
Sain huomiselle ruinattua ylimääräisen tunnin, joten toiveissa on päästä nopeasti takaisin oikealle polulle. Hyvä mieli!
Taas hipsuteltiin, mutta nyt tuli palautetta laahaavista takajaloista. Mia kävi selässä kokeilemassa, oliko vika hevosessa vaiko ratsastajassa ja – no arvaatte varmaan, onkohan se koskaan vielä ollut hevosessa?
Kannukset jalkaan ja uudestaan selkään. En muuten juuri joutunut kannuksia käyttämään, mutta ne taitavat olla mulle vähän sellainen henkinen apu. Tulee mieleen teinivuodet, jolloin kärsin migreenistä paljon useammin kuin nykyään. Migreenin ehkäisyyn riitti kuitenkin usein se, että migreenilääkkeet olivat mukana – toisaalta, jos huomasi unohtaneensa lääkkeet kotiin, olisi melko varmaa, että niitä olisi juuri silloin tarvinnut.
Takaisin tähän päivään. Hidas, ylöspäin suuntautuva ravi oli taas vähintään yhtä raskasta ja vaikeaa kuin viimeksikin. Oman kehon vakauttamisen yrittäminenkin on raskasta, ja jos siinä hetkellisesti onnistun, unohdan ratsastaa ja jarrutan Durden käyntiin. Hiki tulee hissutellessakin.
Ohjaamisen kanssa oli myös taas tekemistä. Tosin homma muuttui helpommaksi, kun sain Durandosta vähän energisemmän eikä vasemmassa laukassa ollut enää mitään ongelmaa. Oikeassa kierroksessa sen sijaan sorruin taas korjailemaan sukeltamista ohjia nypeltämällä, mutta sain sitten kädet rauhoittamalla ja ylöspäin ajattelemalla aikaiseksi muutaman kelvollisenkin askeleen, jossa D:kään ei enää kompastumassa ollut omaan nenäänsä.
Alla vähän videota. Laatu on huono, mutta kyllä siitä esimerkiksi näkee, että oikean kierroksen ravissa mennään melko syvällä. Ja näkyy siinä ne muutamat paremmatkin askeleet, kun tarkkaan katsoo. Laukassa istumisesta tuli hyvää palautetta, sen jälkeen kun onnistuin Mian ohjeiden avulla vakauttamaan kroppaani. Videolla näkyvät ensimmäisillä askeleilla oikeassa laukassa sorruin taas nylkyttämiseen, mutta korjasin suht nopeasti.
Sain huomiselle ruinattua ylimääräisen tunnin, joten toiveissa on päästä nopeasti takaisin oikealle polulle. Hyvä mieli!
Tunnisteet:
durando,
mia kainulainen,
valmennus
Mentaalivelhon paluu
Eilen ennen ratsastusta sain Mialta viestin: Torstaina valmennus normaalisti. Olo oli kuin olisi nähnyt auringon pitkän pimeän jakson jälkeen.
Lähes puolentoista viikon tauko valmennuksista on todella näkynyt ratsastuksessa. Durando on oikeastaan joka päivä keksinyt vähän jotain säikähdettävää eikä se ainakaan ole mun itseluottamusta kohentanut. Välillä on pelottanut jo lähes edellisen kevättalven malliin (tosin ei vielä niin pahasti, sillä selkä ei oo puutunut kertaakaan).
Eilinen itsenäinen ratsastus meni kuitenkin jo huomattavasti paremmassa mielentilassa. On se aika käsittämätöntä, että pelkästään tietoisuus siitä, että seuraavana päivänä on taas apua ja ohjausta tarjolla, auttaa ratsastamaan paremmin ja pysymään tyynempänä. Välillä mietin, että olenkohan jo turhankin riippuvainen mentaalivelhostani ;)
Durandon säikähdyksiin liittyen täytyy raportoida yksi juttu, jonka koen ainakin jonkinmoisena edistysaskeleena. Muutama päivä takaperin D otti oikein kunnon lähdöt päätyovelta kohti toista päätyä. Säikähdin tietysti, mutta tein myös pari myönteistä huomiota: 1) mulla pysyi ohjat kädessä eikä D päässyt pukittamaan ja 2) ehdin vauhdissa miettiä, että pitää pitää varpaat eteenpäin, jotten laita kannuksilla lisää vauhtia. Kai se jotain kehitystä on tuokin.
Nyt lähden valmistautumaan tunnille - jiiiihaaaa!
Lähes puolentoista viikon tauko valmennuksista on todella näkynyt ratsastuksessa. Durando on oikeastaan joka päivä keksinyt vähän jotain säikähdettävää eikä se ainakaan ole mun itseluottamusta kohentanut. Välillä on pelottanut jo lähes edellisen kevättalven malliin (tosin ei vielä niin pahasti, sillä selkä ei oo puutunut kertaakaan).
Eilinen itsenäinen ratsastus meni kuitenkin jo huomattavasti paremmassa mielentilassa. On se aika käsittämätöntä, että pelkästään tietoisuus siitä, että seuraavana päivänä on taas apua ja ohjausta tarjolla, auttaa ratsastamaan paremmin ja pysymään tyynempänä. Välillä mietin, että olenkohan jo turhankin riippuvainen mentaalivelhostani ;)
Durandon säikähdyksiin liittyen täytyy raportoida yksi juttu, jonka koen ainakin jonkinmoisena edistysaskeleena. Muutama päivä takaperin D otti oikein kunnon lähdöt päätyovelta kohti toista päätyä. Säikähdin tietysti, mutta tein myös pari myönteistä huomiota: 1) mulla pysyi ohjat kädessä eikä D päässyt pukittamaan ja 2) ehdin vauhdissa miettiä, että pitää pitää varpaat eteenpäin, jotten laita kannuksilla lisää vauhtia. Kai se jotain kehitystä on tuokin.
Nyt lähden valmistautumaan tunnille - jiiiihaaaa!
Tunnisteet:
durando,
mia kainulainen,
valmennus
lauantai 20. lokakuuta 2012
Hevoshuijattu
Olen tullut huijatuksi hevoskaupoilla. Durandon väitettiin olevan puoliverinen ratsuhevonen. Viime aikoina esille tulleen todistusaineiston valossa ja sitä internetin ihmeellisestä maailmasta löytyvään tietoon peilaten, on Durando nähtävästi sittenkin merihevonen. Siinä määrin intohimoisesti sukeltaa :/
Tilanne sukeltelun suhteen on kyllä huoltopäivän jälkeen kohentunut, mutta tämä uusi hissuttelutyyli tekee kyllä sukeltamisen korjaamisesta entistä haasteellisempaa. Miten nostaa pää ilman että vauhti kiihtyy? No korsetilla tietenkin, mutta kyllä on kuulkaa raskasta. Oon varmaan melko koominen näky, kun hissuttelen hiki otsalla ympyrää maneesissa.
Valmentaja on kipeänä ja yksin oon ihan hukassa, mutta yritän silti. Sitkeästi. Hitaasti ja sitkeästi. Rakkaan merihevoseni kanssa.
*****
Rakas merihevonen on muuten pistänyt päreiksi jo kaksi verkkoviritelmää siitä heinälaatikosta. Tänään alkoi jo vähän kääntyä mieli apeaksi, kun tiukkaan aikatauluun piti mahduttaa reissu verkko-ostoksille ja huomenna aamusta pitää taas suunnata akkuporakoneen kanssa tuunaamaan laatikkoa. Mieluummin olisin mennyt alkuperäisen suunnitelman mukaan katsomaan Marin valmennusta Granåsaan. No nyt en mee.
Tilanne sukeltelun suhteen on kyllä huoltopäivän jälkeen kohentunut, mutta tämä uusi hissuttelutyyli tekee kyllä sukeltamisen korjaamisesta entistä haasteellisempaa. Miten nostaa pää ilman että vauhti kiihtyy? No korsetilla tietenkin, mutta kyllä on kuulkaa raskasta. Oon varmaan melko koominen näky, kun hissuttelen hiki otsalla ympyrää maneesissa.
Valmentaja on kipeänä ja yksin oon ihan hukassa, mutta yritän silti. Sitkeästi. Hitaasti ja sitkeästi. Rakkaan merihevoseni kanssa.
*****
Rakas merihevonen on muuten pistänyt päreiksi jo kaksi verkkoviritelmää siitä heinälaatikosta. Tänään alkoi jo vähän kääntyä mieli apeaksi, kun tiukkaan aikatauluun piti mahduttaa reissu verkko-ostoksille ja huomenna aamusta pitää taas suunnata akkuporakoneen kanssa tuunaamaan laatikkoa. Mieluummin olisin mennyt alkuperäisen suunnitelman mukaan katsomaan Marin valmennusta Granåsaan. No nyt en mee.
Ja tässä kuva, jolla yritän tsempata itseäni: Leevikin oli aikoinaan kova tuhoamaan kaikkea irtainta, mutta on keskittinyt viime vuodet yksinomaan söpöilyyn. |
keskiviikko 17. lokakuuta 2012
Hitaasti hyvä tulee?
Nyt se on kuulkaa niin, että juuri kun mä ja Durde ollaan vähän alettu löytää sellaista liikkumiseniloa, tulee joku ranskalainen ukkeli ja pistää meidän valmentajamme pään ihan sekaisin. Nyt sitten opetellaan liikkumaan mahdollisimman hitaasti. Siis niinku t o d e l l a h i t a a s t i.
Onneksi kaikki ei kuitenkaan muutu. Jos aiemminkin on ollut tavoitteena istua suorassa ja jäntevästi, niin nyt se on sitä vielä enemmän. Ratsastaja saa pomppia ylös-alas, mutta ei yhtään nytkyttää lantiosta eikä joustaa alaselästä. Tämä on erityisen olennaista, sillä hevonen pitää saada liikkumaan hitaasti pelkästään istunnan avulla, ei ohjilla. On muuten raskasta.
Jos nyt mietitte, että mistä kummasta on kyse, niin tästä: http://www.scienceofmotion.com/
En ole vielä riittävästi perehtynyt teoriaan, jotta uskaltaisin siitä kovin asiantuntevasti täällä kertoa, mutta käsittääkseni tavoitteena on opettaa hevoselle tasapainoisempi tapa liikkua ja käyttää kehoaan oikein. Ja sitä ei voi tehdä, jos hölkötellään menemään tuhatta ja sataa.
Yllätyin siitä, miten kivasti Durando on tähän lähestymiseen suhtautunut. Olisin voinut etukäteen arvella, että kaverin moottori sammahtaa totaalisesti, kun yritetään liikkua hitaasti. Olin kuitenkin ihanan väärässä – D pysyi varsin hyvin hereillä.
Odotan innolla tulevia päiviä!
Onneksi kaikki ei kuitenkaan muutu. Jos aiemminkin on ollut tavoitteena istua suorassa ja jäntevästi, niin nyt se on sitä vielä enemmän. Ratsastaja saa pomppia ylös-alas, mutta ei yhtään nytkyttää lantiosta eikä joustaa alaselästä. Tämä on erityisen olennaista, sillä hevonen pitää saada liikkumaan hitaasti pelkästään istunnan avulla, ei ohjilla. On muuten raskasta.
Jos nyt mietitte, että mistä kummasta on kyse, niin tästä: http://www.scienceofmotion.com/
En ole vielä riittävästi perehtynyt teoriaan, jotta uskaltaisin siitä kovin asiantuntevasti täällä kertoa, mutta käsittääkseni tavoitteena on opettaa hevoselle tasapainoisempi tapa liikkua ja käyttää kehoaan oikein. Ja sitä ei voi tehdä, jos hölkötellään menemään tuhatta ja sataa.
Yllätyin siitä, miten kivasti Durando on tähän lähestymiseen suhtautunut. Olisin voinut etukäteen arvella, että kaverin moottori sammahtaa totaalisesti, kun yritetään liikkua hitaasti. Olin kuitenkin ihanan väärässä – D pysyi varsin hyvin hereillä.
Odotan innolla tulevia päiviä!
Tunnisteet:
durando,
jean luc cornille,
mia kainulainen,
sience of motion,
uudet tuulet
perjantai 12. lokakuuta 2012
Saita mikä saita
Vaikka pistin kovasti kampoihin, tulin kipeäksi. Siinä mielessä sopivasti, kun Durdekin on vielä vähän kevyemmällä. Siinä mielessä epäsopivasti, että lähialueen heppaliikkeessä alkoi alennuspäivät.
Olo ei todellakaan ollut kaksinen, mutta punaiset hintaliput siintivät silmissä siinä määrin houkuttelevasti, etten voinut niitä vastustaa.
Tarkoitus oli ostaa uudet ratsastuskengät, minichapsit ja housut. En todellakaan tykkää vaatteiden sovittelusta, mutta valmentajalta tuli hienovarainen vihjaus, että voisi olla helpompi katsoa sitä istuntaa, jos ei olisi musta housu vasten mustaa satulaa ja mustaa heppaa. Saattoi se vihjaus liittyä siihenkin, että ne housut on myös todella, todella vanhat ja kulahtaneet. (On mulla toki uudemmatkin (mustat) housut kaapissa, mutta ne on nyt siellä venanneet puolitoista vuotta sitä, että laihtuisin sen pari kiloa voidakseni myös hengittää niissä.)
Uusia housuja ei kuitenkaan löytynyt. Kaikissa Pikeureissa oli ihan liian pitkät lahkeet. Kuulemma tilaavat liikkeeseen enimmäkseen vaan sillä pidemmällä lahkeella. Varmaan siksi, kun me suomalaiset olemme nimenomaan tunnettuja valtavan pitkistä jaloistamme?!
No kengien ja minichapsien suhteen homma oli helppo. Otin just samanlaiset kuin vanhatkin, niin ei tarttenut kokeilla eikä tuskailla eri vaihtoehtojen välillä.
Punaiset hintalaput pakottivat ostamaan myös yhen satulahuovan, Durdelle uudet suojat (varsinkin hivutussuojat tulivat tarpeeseen) sekä pari riimua.
Parikymmentä minuuttia ja aika paljon euroja, mutta kotona kerrottuna painotetaan tietysti sitä säästöä – normihintaisena jos olis nää ostanut, niin olis maksanut paaaaaljon enemmän.
*****
Durando ehkä vaistosi, etten ollut ihan parhaassa vedossa, oli mulle armollinen ja käyttäytyi tosi hienosti sekä eilen että tänään. Eilen juoksutin ihan pari kierrosta ympyrällä ja yritin juosta rinnalla sen vähän mitä jaksoin. Tänään juoksutin jo enemmän ja otettiin myös laukkaa. Yksi pukki tuli, mutta muuten D oli rauhallinen ja enimmäkseen oikein kuuliainen. Kerran piti heittää vähän hiekkaa, kun ei ollut piiskaa kädessä eikä mennyt käsky perille :) Muuten oli ihan superhieno poika <3 br="br">3>
Olo ei todellakaan ollut kaksinen, mutta punaiset hintaliput siintivät silmissä siinä määrin houkuttelevasti, etten voinut niitä vastustaa.
Tarkoitus oli ostaa uudet ratsastuskengät, minichapsit ja housut. En todellakaan tykkää vaatteiden sovittelusta, mutta valmentajalta tuli hienovarainen vihjaus, että voisi olla helpompi katsoa sitä istuntaa, jos ei olisi musta housu vasten mustaa satulaa ja mustaa heppaa. Saattoi se vihjaus liittyä siihenkin, että ne housut on myös todella, todella vanhat ja kulahtaneet. (On mulla toki uudemmatkin (mustat) housut kaapissa, mutta ne on nyt siellä venanneet puolitoista vuotta sitä, että laihtuisin sen pari kiloa voidakseni myös hengittää niissä.)
Uusia housuja ei kuitenkaan löytynyt. Kaikissa Pikeureissa oli ihan liian pitkät lahkeet. Kuulemma tilaavat liikkeeseen enimmäkseen vaan sillä pidemmällä lahkeella. Varmaan siksi, kun me suomalaiset olemme nimenomaan tunnettuja valtavan pitkistä jaloistamme?!
No kengien ja minichapsien suhteen homma oli helppo. Otin just samanlaiset kuin vanhatkin, niin ei tarttenut kokeilla eikä tuskailla eri vaihtoehtojen välillä.
Mountain Horse Windsor |
Moutain Horse Xcelsior leggins |
Punaiset hintalaput pakottivat ostamaan myös yhen satulahuovan, Durdelle uudet suojat (varsinkin hivutussuojat tulivat tarpeeseen) sekä pari riimua.
GG harmaa satulahuopa |
Eskadron hivutussuojat |
Eskadron jännesuojat |
Parikymmentä minuuttia ja aika paljon euroja, mutta kotona kerrottuna painotetaan tietysti sitä säästöä – normihintaisena jos olis nää ostanut, niin olis maksanut paaaaaljon enemmän.
*****
Durando ehkä vaistosi, etten ollut ihan parhaassa vedossa, oli mulle armollinen ja käyttäytyi tosi hienosti sekä eilen että tänään. Eilen juoksutin ihan pari kierrosta ympyrällä ja yritin juosta rinnalla sen vähän mitä jaksoin. Tänään juoksutin jo enemmän ja otettiin myös laukkaa. Yksi pukki tuli, mutta muuten D oli rauhallinen ja enimmäkseen oikein kuuliainen. Kerran piti heittää vähän hiekkaa, kun ei ollut piiskaa kädessä eikä mennyt käsky perille :) Muuten oli ihan superhieno poika <3 br="br">3>
keskiviikko 10. lokakuuta 2012
Vastahakoisuudesta viehättävään valssiin
Syyskuun lopulle oli sovittu jatkoa heinäkuiselle maastatyöskentelykurssille. Tarkoitus oli ollut harjoitella tässä välissä itsenäisesti, mutta myönnettävä se on, että vähiin oli jäänyt. Itse asiassa mieleni teki perua osallistuminen kokonaan, sillä ne vähät itsenäiset harjoitukset, joita tein, tuntuivat suoraan sanottuna ihan hyödyttömiltä ja jopa tylsiltä.
Asenne ei siis ollut ihan huipussaan, mutta kun en peruakaan kehdannut, raahauduin paikalle vastahakoisesti ja jo etukäteen olematonta harjoitteluamme häveten.
Aloiteltiin ensimmäiseltä kurssilta tutuilla harjoituksilla: avoväistöä uralle, sulkuväistöä uralle ja vuorotellen näitä molempia. Siitä siirryttiin palauttamaan mieleen etu- ja takaosakäännöksiä, joita sitten jalostetiiin edelleen valssiksi eli tehtiin peräjälkeen puolikkaita etu- ja takaosakäännöksiä.
Valssin jälkeen hikoiltiin raviharjoituksissa. Tavoitteena on saada hevonen ravaamaan energisesti, mutta kuitenkin niin hitaasti, että pystyy itse kävelemään vierellä, välillä reippaammin ja välillä hitaammin. Ohjeena oli ottaa hevonen aina ympyrälle, jos yrittää kiihdyttää liikaa.
Durden kanssa haasteena oli roikkuminen kuolaimen alla etupainoisena, ihan kuten ratsastaessakin. Koska omat ratkaisuyritykset eivät oikein tuottaneet tulosta, hyppäsi Pirkko hetkeksi puikkoihin, jonka jälkeen itsekin pärjäsin paremmin.
Tunnin jälkeen myönsin Pirkolle, ettei ennakkoasenteeni ollut hyvä. Totesin kuitenkin, että tähän pätee ihan sama juttu kuin ratsastukseeni: ilman valmentajaa en tiedä, teenkö oikein vai väärin, olen epävarma eikä oikein mistään saa sellaista fiilistä, että Joo, näin! Sitten kun on ammattilainen opastamassa, niin yhtäkkiä tekemiseen löytyy punainen lanka, ei tarvitse itse arpoa, meneekö sinne päinkään, kun saa palautetta tekemisestään. Ja sitä kautta tekemisestä tulee mielekästä. Summa summarum: Olen siis kertakaikkisen ja totaalisen riippuvainen valmennuksesta. Löytyisköhän tähän vaivaan joku klinikka? ;)
Pärjäsin tunnilla omiin odotuksiini nähden yllättävän hyvin. Sain Durden alusta asti liikkumaan huomattavasti reippaammin kuin ekalla kurssilla (ei tarkoita sitä, etteikö parantamisen varaa olisi jäänyt) ja paikoin harjoituksetkin sujuivat aika kivasti. Myös raviosuuteen mahtui muutamia pätkiä, jolloin katselin Durandoa ihan hämmästyneenä, kun liikkui niin hienosti. (Oikeastihan se hämmästys pitäisi kohdistaa vain itseeni, sillä kyllähän D osaa ;))
Vaikka ratsastuksessa on niin paljon opeteltavaa, että toisaalta olisi ehkä viisainta käyttää kaikki paukut siihen, tykkään kuitenkin, että tämä maastatyöskentely tekee hyvää mun itseluottamukselle. Mietin myös, että jos toiste tulee sellaisia sairauslomia, jolloin ei saa laittaa satulaa selkään, mutta saa liikkua muuten, on tällainen tekeminen ihan kivaa vaihtelua iänikuiseen pellon tai kentän kiertämiseen – ehkä myös Durden mielestä.
Asenne ei siis ollut ihan huipussaan, mutta kun en peruakaan kehdannut, raahauduin paikalle vastahakoisesti ja jo etukäteen olematonta harjoitteluamme häveten.
Aloiteltiin ensimmäiseltä kurssilta tutuilla harjoituksilla: avoväistöä uralle, sulkuväistöä uralle ja vuorotellen näitä molempia. Siitä siirryttiin palauttamaan mieleen etu- ja takaosakäännöksiä, joita sitten jalostetiiin edelleen valssiksi eli tehtiin peräjälkeen puolikkaita etu- ja takaosakäännöksiä.
Valssin jälkeen hikoiltiin raviharjoituksissa. Tavoitteena on saada hevonen ravaamaan energisesti, mutta kuitenkin niin hitaasti, että pystyy itse kävelemään vierellä, välillä reippaammin ja välillä hitaammin. Ohjeena oli ottaa hevonen aina ympyrälle, jos yrittää kiihdyttää liikaa.
Durden kanssa haasteena oli roikkuminen kuolaimen alla etupainoisena, ihan kuten ratsastaessakin. Koska omat ratkaisuyritykset eivät oikein tuottaneet tulosta, hyppäsi Pirkko hetkeksi puikkoihin, jonka jälkeen itsekin pärjäsin paremmin.
Tunnin jälkeen myönsin Pirkolle, ettei ennakkoasenteeni ollut hyvä. Totesin kuitenkin, että tähän pätee ihan sama juttu kuin ratsastukseeni: ilman valmentajaa en tiedä, teenkö oikein vai väärin, olen epävarma eikä oikein mistään saa sellaista fiilistä, että Joo, näin! Sitten kun on ammattilainen opastamassa, niin yhtäkkiä tekemiseen löytyy punainen lanka, ei tarvitse itse arpoa, meneekö sinne päinkään, kun saa palautetta tekemisestään. Ja sitä kautta tekemisestä tulee mielekästä. Summa summarum: Olen siis kertakaikkisen ja totaalisen riippuvainen valmennuksesta. Löytyisköhän tähän vaivaan joku klinikka? ;)
Pärjäsin tunnilla omiin odotuksiini nähden yllättävän hyvin. Sain Durden alusta asti liikkumaan huomattavasti reippaammin kuin ekalla kurssilla (ei tarkoita sitä, etteikö parantamisen varaa olisi jäänyt) ja paikoin harjoituksetkin sujuivat aika kivasti. Myös raviosuuteen mahtui muutamia pätkiä, jolloin katselin Durandoa ihan hämmästyneenä, kun liikkui niin hienosti. (Oikeastihan se hämmästys pitäisi kohdistaa vain itseeni, sillä kyllähän D osaa ;))
Vaikka ratsastuksessa on niin paljon opeteltavaa, että toisaalta olisi ehkä viisainta käyttää kaikki paukut siihen, tykkään kuitenkin, että tämä maastatyöskentely tekee hyvää mun itseluottamukselle. Mietin myös, että jos toiste tulee sellaisia sairauslomia, jolloin ei saa laittaa satulaa selkään, mutta saa liikkua muuten, on tällainen tekeminen ihan kivaa vaihtelua iänikuiseen pellon tai kentän kiertämiseen – ehkä myös Durden mielestä.
Tunnisteet:
maasta käsin
tiistai 9. lokakuuta 2012
Huoltopäivät
Täällä on nyt huollettu sekä ratsastajaa että hevosta.
Ratsastajan jalkoja on mankeloitu niin, että valituksen määrä hävetti jo itseäkin. Mankeloija (fysioterapeutti) antoi myös jumppavinkkejä, joilla pitäisi yrittää pikkuhiljaa saada jalkojen linjauksia vähän oikeammiksi. Jollei tästä olisi apua myös ratsastukseen, niin tuskin jaksaisin vaivautua, sen verran raskasta oli kyykkääminen, kun sen teki oikein.
Melko perusteellisen katsastuksen yksi havainto oli myös se, että kun jalat ovat näin pahasti valuvirheelliset, on täydellistä lopputulosta turha havitella koskaan: vasemman jalan varpaita en edes saa yrittää vääntää ihan suoraan eteenpäin, koska silloin polvi kääntyy liiaksi sisään. Mutta paljon on kuitenkin tehtävissä ja lupaan ihan tosissani yrittää. Linjausten lisäksi myös nilkan joustossa olisi paljon parannettavaa, joten venyttelyohjelmaa pitää laajentaa entisestään.
Durdea kävi katsomassa eläinlääkäri-kiropraktikko. Olen jo pidempään ollut huolestunut siitä, että Durando on taas pikkuhiljaa alkanut valua alemmaksi ja alemmaksi etujalkojen päälle. Viime päivinä ratsastaessa pää on varsinkin oikeassa kierroksessa välillä jo lähes viistänyt maata. Olin varma, ettei D välttyisi piikitykseltä. Yllätys oli ainoastaan se, että piikityksen kohde olikin tällä kertaa etuset.
Lääkäri oli sitä mieltä, että koska lantion seutu oli taas mennyt tukkoon, estää se painon siirtämisen takaosalle, josta seuraava etupainoisena hölkyttely kipeyttää etuset. Piikityksen lisäksi Durde sai siis myös kokovartalonaksauttelun.
Kutsukaa mua hysteerikseksi jos haluatte, mutta tästä lähtien D saa kiropraktista hoitoa säännöllisesti (tietysti lääkärin tilannearvion mukaan). Mieluummin naksautteluhoitoa usein ja piikkiä harvemmin.
Kävelylomaa Durdella on nyt neljä päivää ja sen jälkeen aloitellaan liikkumista kevyesti liinassa. Ratsaille pääsen vasta ensi viikolla.
Lauantaina, ennen lääkärin käyntiä, Durde ehti ottaa vähän iloa irti aurinkoisesta päivästä. Otin kaverilta kaulakappaleen pois kesken tarhailun enkä arvannut, millaisen hurjimuksen vapautin :)
Ratsastajan jalkoja on mankeloitu niin, että valituksen määrä hävetti jo itseäkin. Mankeloija (fysioterapeutti) antoi myös jumppavinkkejä, joilla pitäisi yrittää pikkuhiljaa saada jalkojen linjauksia vähän oikeammiksi. Jollei tästä olisi apua myös ratsastukseen, niin tuskin jaksaisin vaivautua, sen verran raskasta oli kyykkääminen, kun sen teki oikein.
Melko perusteellisen katsastuksen yksi havainto oli myös se, että kun jalat ovat näin pahasti valuvirheelliset, on täydellistä lopputulosta turha havitella koskaan: vasemman jalan varpaita en edes saa yrittää vääntää ihan suoraan eteenpäin, koska silloin polvi kääntyy liiaksi sisään. Mutta paljon on kuitenkin tehtävissä ja lupaan ihan tosissani yrittää. Linjausten lisäksi myös nilkan joustossa olisi paljon parannettavaa, joten venyttelyohjelmaa pitää laajentaa entisestään.
Durando lomalla
Durdea kävi katsomassa eläinlääkäri-kiropraktikko. Olen jo pidempään ollut huolestunut siitä, että Durando on taas pikkuhiljaa alkanut valua alemmaksi ja alemmaksi etujalkojen päälle. Viime päivinä ratsastaessa pää on varsinkin oikeassa kierroksessa välillä jo lähes viistänyt maata. Olin varma, ettei D välttyisi piikitykseltä. Yllätys oli ainoastaan se, että piikityksen kohde olikin tällä kertaa etuset.
Lääkäri oli sitä mieltä, että koska lantion seutu oli taas mennyt tukkoon, estää se painon siirtämisen takaosalle, josta seuraava etupainoisena hölkyttely kipeyttää etuset. Piikityksen lisäksi Durde sai siis myös kokovartalonaksauttelun.
Kutsukaa mua hysteerikseksi jos haluatte, mutta tästä lähtien D saa kiropraktista hoitoa säännöllisesti (tietysti lääkärin tilannearvion mukaan). Mieluummin naksautteluhoitoa usein ja piikkiä harvemmin.
Kävelylomaa Durdella on nyt neljä päivää ja sen jälkeen aloitellaan liikkumista kevyesti liinassa. Ratsaille pääsen vasta ensi viikolla.
Lauantaina, ennen lääkärin käyntiä, Durde ehti ottaa vähän iloa irti aurinkoisesta päivästä. Otin kaverilta kaulakappaleen pois kesken tarhailun enkä arvannut, millaisen hurjimuksen vapautin :)
Istu sitten tommosessa kyydissä... |
Tunnisteet:
durando,
eläinlääkäri,
kiropraktikko,
piikitys
maanantai 1. lokakuuta 2012
Lisättyä ravia!
Otsikoista voisi tietysti kuvitella, että olisin suorastaan loistanut tänään tunnilla. No, en loistanut.
Suuri jalustinsaaga jatkuu, ja se näkyi ikävä kyllä tämän(kin) päivän tunnilla niin, että iso osa keskittymisestä meni jalustimiin.
Kokeiltu on nyt:
Ja tiedän toki, että paras ratkaisu tähän olisi, että oppisi istumaan niin, että jalka pysyy rentona, mutta sitähän tässä koko ajan yritetään opetella. Jatkuvasti irtoava jalustin aiheuttaa lisää jännitystä kroppaan, kun niin osa energiasta menee koko ajan jalustimien justeeraamiseen. Jos saisi tämän välineasian edes vähän paremmalle tolalle, voisi paremmin keskittyä istuntaan ja hevoseen.
Sanomattakin on selvää, ettei valmentaja ollut lainkaan tyytyväinen siihen, että energia suuntautui ihan väärään asiaan. Suoritukseni ei juuri antanut aihetta henkseleiden paukutteluun, mutta onneksi muutama hyväkin hetki mahtui mukaan. Vahvimmin mieleen jäi harjoitus, jossa piti puolikas ympyrä lisätä ja puolikas mennä harjoitusravia. Taisin tänään päästä ensimmäistä kertaa kokemaan, miltä oikean suuntainen lisäys tuntuu. Yleensähän on käynyt niin, että jos mitään eroa olen saanut aikaiseksi, on se lähinnä ollut pieni lisäys vauhdissa. Nyt väitän, että tunsin kaksi raviaskelta, jotka olivat ilmavampia kuin muut. Ou jee! :)
En tiedä, onko tämä miten oikeaoppinen, mutta ainakin on kivan havainnollinen esitys lisätyn ravin ratsastamisesta:
******
Heinälaatikko on ollut selkeästi mieleinen sisustuselementti. Durando on ollut nyt pari päivää tarhassa oikein tyytyväisen ja rauhallisen oloisena. Tavallaan pitäisi kai olla surullinen, kun se ei tänään juossut höristen vastaan portille, mutta en ole :)
Suuri jalustinsaaga jatkuu, ja se näkyi ikävä kyllä tämän(kin) päivän tunnilla niin, että iso osa keskittymisestä meni jalustimiin.
Kokeiltu on nyt:
- Kumilenksulliset turvajalkkarit – toimisivat, mutta jos jalka lipsahtaa yhtään liian syvälle, kannuksen remmin jää helposti kiinni kumppariin eikä irtoa kuin kädellä irrottamalla.
- Kevyet komposiittijalustimet – toimisivat, mutta oavt niin kevyet, että kun jalka sitten vahingossa uppoaa liian syvälle jalkkariin, ei sitä saa sieltä ravistamalla pois.
- Erittäin painavat perusjalkkarit – no nämä nyt sitten taitavat olla niin painavat, ettei tällä puutteellisella polven joustolla saa niitä pysymään siellä päinkään. positiivista on se, että korjaamista varten ei tarvitse pysähtyä, mutta toisaalta siitä on myös erittäin lyhytaikainen apu.
Ja tiedän toki, että paras ratkaisu tähän olisi, että oppisi istumaan niin, että jalka pysyy rentona, mutta sitähän tässä koko ajan yritetään opetella. Jatkuvasti irtoava jalustin aiheuttaa lisää jännitystä kroppaan, kun niin osa energiasta menee koko ajan jalustimien justeeraamiseen. Jos saisi tämän välineasian edes vähän paremmalle tolalle, voisi paremmin keskittyä istuntaan ja hevoseen.
Sanomattakin on selvää, ettei valmentaja ollut lainkaan tyytyväinen siihen, että energia suuntautui ihan väärään asiaan. Suoritukseni ei juuri antanut aihetta henkseleiden paukutteluun, mutta onneksi muutama hyväkin hetki mahtui mukaan. Vahvimmin mieleen jäi harjoitus, jossa piti puolikas ympyrä lisätä ja puolikas mennä harjoitusravia. Taisin tänään päästä ensimmäistä kertaa kokemaan, miltä oikean suuntainen lisäys tuntuu. Yleensähän on käynyt niin, että jos mitään eroa olen saanut aikaiseksi, on se lähinnä ollut pieni lisäys vauhdissa. Nyt väitän, että tunsin kaksi raviaskelta, jotka olivat ilmavampia kuin muut. Ou jee! :)
En tiedä, onko tämä miten oikeaoppinen, mutta ainakin on kivan havainnollinen esitys lisätyn ravin ratsastamisesta:
******
Heinälaatikko on ollut selkeästi mieleinen sisustuselementti. Durando on ollut nyt pari päivää tarhassa oikein tyytyväisen ja rauhallisen oloisena. Tavallaan pitäisi kai olla surullinen, kun se ei tänään juossut höristen vastaan portille, mutta en ole :)
Tunnisteet:
durando,
heinälaatikko,
jalustimet,
mia kainulainen
lauantai 29. syyskuuta 2012
Varovaista optimismia
Heinälaatikkoa tuunattiin vähän. Isommat reiät... |
...helpommin heinää -> parempi mieli = ei ramppausta! |
Mielipide työnteosta on pysynyt ennallaan... |
Durde ehkä näyttää treeneille kieltä, mutta minä en. Torstain tunnilla keskityttiin hyvin perusasioihin: tahtiin, ohjaamiseen, tasapainottamiseen ja siihen, että hevosen pitää väistää pohjetta.
Ympyrällä tehtiin avo- ja vastataivutuksia käynnissä. Todella haasteellista yrittää samaan aikaan taivuttaa, huolehtia siitä, että takamus ei siirry minnekään JA siitä, että liikutaan eteenpäin. Harjoituksen tarkoitus oli saada mut huomaamaan, miten hevosen taivuttaminen vaikuttaa painopisteeseen ja siihen, missä se ratsastajan kantaa. Ja oivaltaa, että ratsastajan tulisi nimenomaan pyrkiä tasapainottamaan hevonen niin, että painopiste ja sitä kautta ratsastajan paino säilyvät keskellä riippumatta siitä, miten ja mihin suuntaan liikutaan.
Ohjaamisharjoituksissa tuli muutaman kerran ihan mahtavia fiiliksiä, kun sain Durden pysymään kauniilla ympyrällä vasemmassa kierroksessa, jossa se niin mielellään lähtisi avoimella sivulla liiraamaan. Kuvailin tunnetta Mialle niin, että tunsin hevosen reisiäni vasten tasaisena, yhtä lämpöisenä molemmin puolin – siis hassua kyllä, voisin väittää tunteneeni hevosen lämmön, mutta olihan siinä nyt hyvänen aika satula välissä. No, joku hassu fiilis siinä kuitenkin tuli. Olikohan toi nyt se tunnelikokemus?
Ja kirjattakoon muistiin sekin, että liiraamisen estämisen avain löytyi sekin enimmäkseen mielestä. Jos ajattelin jo etukäteen, että tuossa se yrittää liirata, miten ennaltaehkäisen, jouduin tappelemaan liirauksen kanssa. Mutta kun ajattelin vain kaunista ympyränmuotoa, ei mitään liirausyritystä edes tullut. Ihan mielipuolista.
Tunnisteet:
durando,
heinälaatikko
torstai 27. syyskuuta 2012
Videota ja valitusta
Viime maanantain tunti alkoi huudilla ennen kuin olin ehtinyt edes ohjia keräillä. Huudin syy oli edellisen tunnin jälkeinen blogipostaus, josta kuulemma välittyy ihan väärä kuva =) Lupasin vielä vähän selventää työpaikkakiusaamisasiaa täälläkin, jottei kenellekään jää väärää kuvaa:
No mutta, nyt näiden toimituksen oikaisujen jälkeen varsinaiseen asiaan.
Monenlaisia ajatuksia heräsi itsellä tuosta videosta:
Heppa vaihtui, mutta haasteet pysyivät: vasemman laukan nostaminen ei meinannut sujua millään. Tempokin tuntui niin hitaalta, että en todellakaan uskonut onnistumiseen. Ja kuvittelin, että ratkaisu uskonpuutteeseen on se, että heittää ohjat pois ja puristaa jaloilla.
Yhden haasteen huomasin kuitenkin johtuvan hevosesta. Durden kanssa olen parina viimeisenä itsenäisen ratsastuksen kertana ollut samaan aikaan kentällä tai maneesissa jopa kahden muun ratsukon kanssa. Muiden läheltä ratsastaminen jännittää ja suurin osa energiasta menee siihen, että yritän suunnitella teitä ja tehtäviä, joilla pysyisin mahdollisimman kaukana muista ...sillä seurauksella, että aika vähän mitään tulee tehtyä.
Nortin kanssa samaa jännitystä ei ollut, vaikka pari kertaa arvioinkin etäisyydet ja vauhdit huonosti. Näinkin pitkän tauon jälkeen oli helppo luottaa Norttiin ja siihen, että se on rauhallinen tilanteessa kuin tilanteessa. Durandon suhteen olen paljon epävarmempi ja se tietysti välittyy myös hevoselle, mikä taas johtaa niihin ei-toivottuihin reaktiohin. Ja tadaa – kierre on valmis!
Tutkailin erilaisia slowfeeding-vaihtoehtoja, mutta ilmeisesti Suomessa siitä ovat kiinnostuneet ainoastaan paikat, joissa hevoset elävät ilman kenkiä. Tarjolla on siis rutkasti erilaisia verkkovirityksiä, muttei mitään sellaista vaihtoehtoa, jota voisi kengälliselle hepalle edes harkita.
Löysin viimein kätevän puusepän, jolla oli aikaa askarrella Durandon tarhaan heinälaatikko. Ikäväkseni laatikko ei ollut heti kärkeen ihan niin suuri menestys kuin toivoin. D tuntui vähän pelkäävän laatikkoa ja on nyt ainakin parina päivänä rampannut siitä huolimatta, että heinää olisi laatikossa ollut tyrkyllä. Kiinnostusta laatikkoa kohtaan kyllä on, ja niinä hetkinä kun olen itse mukana tarhassa, on Durando välillä syönyt jopa ihan innokkaastikin laatikosta.
Laatikko on nyt vasta kolmatta päivää käytössä, joten toivosta en ole vielä luopunut. Jos ei tutustuminen ala edistyä, niin sitten pitänee kokeilla vaihtaa verkko vähän suurisilmäisempään malliin ainakin joksikin aikaa. Tähän alkuun on kokeiltu vähän toisenlaisia houkuttimia:
- Mia teettää meillä ainoastaan sellaisia tehtäviä, joista tietää meidän selviytyvän. (Tämä on muuten oikeasti totta ja mun pitäisi myös opetella siihen vahvemmin luottamaan, sekä silloin kun pelottaa ja silloin, kun oma osaaminen epäilyttää.
- Durando osaa kyllä, joten kyse oli vain siitä, että minä uskaltaisin olla riittävän selkeä.
- Kun lopulta onnistuin, ei se ollut mikään rimaahipovajuurijajuurihyväksyttävissäoleva suoritus vaan oikein kelvollinen esitys (okei, Mia kuvaili sitä vielä positiivisemmin, mutta mähän oon hei suomalainen, joten kelvollinen on jo tosi hyvä;))
No mutta, nyt näiden toimituksen oikaisujen jälkeen varsinaiseen asiaan.
Voihan video!
Koska rataharjoitus jäi väliin, olin ottanut tunnille mukaan videokameran, jotta voisi taas palata maanpinnalle. Videointi meinasi unohtua ja muistui mieleen vasta siinä vaiheessa, kun keventelin jo loppuraveja. Ei ollut ihan helppo saada Durandoa enää hereille, ja sen kyllä video armottomasti todistaa. Ratsastin ensin He C1 -radan ja sen perään pari kertaa sen vastalaukasta käyntiin -harjoituksen.Monenlaisia ajatuksia heräsi itsellä tuosta videosta:
- Melkoista soutamista käsillä. Ilmeisesti laukassa noi soutuliikkeet on olevinaan puolipidätteitä. Ravin toisenlainen soutaminen on vain kehnoa kehonhallintaa; taistelen edelleen sen haasteen kanssa, että osaisin olla samaan aikaan rento mutta jäntevä.
- Lisäyksistä sanoin Mialle ratsastuksen jälkeen, että ensimmäistä lukuunottamatta ne olivat mielestäni hyviä. Videolta kun katsoo, niin toista en huomaa lainkaan eikä se viimeinenkään anna aihetta siihen leveään hymyyn, mikä mun naamalla sen jälkeen loistaa. Miten se voi tuntua niin paljon enemmän kuin mitä se näkyy?
- Toispuoleisuus. Vasen jalustin vaan ei pysy jalassa läheskään samalla tavalla kuin oikea. Noiden kevyiden jalustinten ongelma on, että kun lipsahtavat liian syvälle eivät tule ravistelemalla pois, joten ratsastin koko radan vasen jalka todella syvällä jalustimessa. Ei ole turvallista ei. Välillä mulla oli kumilenksuturvajalkkarit, jotka oli ihan hyvät, kunnes kannukset tulivat mukaan kuvaan: kannusremmi juuttuu kumilenksuun eikä myöskään irtoa ravistelemalla. Tätä tapahtui noin kahden askeleen välein. Tule apuun Aira!
- Löysyys. Vaikka mielestäni ratsastin tuossa melko napakasti, niin silti omaan silmäläni videon yleisvakuitelma on jotenkin löysä.
- Kaikesta tästä negailusta huolimatta: kyllä mä oon kehittynyt! Pitää kuitenkin muistaa, että mua alkaa jännittää radan ratsastaminen, vaikka olisin maneesissa ihan ypöyksin eli videolla ratsastan kuitenkin paineen alla, vaikkei se nyt tietenkään oikealle rataharjoitukselle vedekään vertaa.
Vieraissa
Tiistaina sain osallistua Mian tunnille entisellä vuokrahepallani, kauniilla Nortilla. Näistä vieraissa käymisistä huomaa ainakin hyvin nopeasti sen, etteivät taitoni vielä ole lähimainkaan sillä tasolla, että pystyisin tuosta noin vaan sopeutumaan erilaisiin askeleisiin, tahtiin ja hallintalaitteisiin. Vasta loppuravien kohdalla alkoi tuntua, että pääsin ihan vähän jyvälle siitä, miten Norttia pitäisi ratsastaa. Saattaa kuulosta uskomattomalta, mutta sain kovasti noottia siitä, että posotettiin menemään liian lujaa!Heppa vaihtui, mutta haasteet pysyivät: vasemman laukan nostaminen ei meinannut sujua millään. Tempokin tuntui niin hitaalta, että en todellakaan uskonut onnistumiseen. Ja kuvittelin, että ratkaisu uskonpuutteeseen on se, että heittää ohjat pois ja puristaa jaloilla.
Yhden haasteen huomasin kuitenkin johtuvan hevosesta. Durden kanssa olen parina viimeisenä itsenäisen ratsastuksen kertana ollut samaan aikaan kentällä tai maneesissa jopa kahden muun ratsukon kanssa. Muiden läheltä ratsastaminen jännittää ja suurin osa energiasta menee siihen, että yritän suunnitella teitä ja tehtäviä, joilla pysyisin mahdollisimman kaukana muista ...sillä seurauksella, että aika vähän mitään tulee tehtyä.
Nortin kanssa samaa jännitystä ei ollut, vaikka pari kertaa arvioinkin etäisyydet ja vauhdit huonosti. Näinkin pitkän tauon jälkeen oli helppo luottaa Norttiin ja siihen, että se on rauhallinen tilanteessa kuin tilanteessa. Durandon suhteen olen paljon epävarmempi ja se tietysti välittyy myös hevoselle, mikä taas johtaa niihin ei-toivottuihin reaktiohin. Ja tadaa – kierre on valmis!
Heinälaatikosta apua ramppaamiseen?
Laidunkauden päättyminen ei oikein ollut Durdelle mieleen ja tarhassa ramppaaminen alkoi taas. Paitsi että ramppaaminen pilaa hyvän haketarhan pohjan, se ei varmasti tee hyvää Durandon jaloille, siihen kun liittyy olennaisesti erittäin tiukka ruuvauskäännös toisessa päässä uraa.Tutkailin erilaisia slowfeeding-vaihtoehtoja, mutta ilmeisesti Suomessa siitä ovat kiinnostuneet ainoastaan paikat, joissa hevoset elävät ilman kenkiä. Tarjolla on siis rutkasti erilaisia verkkovirityksiä, muttei mitään sellaista vaihtoehtoa, jota voisi kengälliselle hepalle edes harkita.
Löysin viimein kätevän puusepän, jolla oli aikaa askarrella Durandon tarhaan heinälaatikko. Ikäväkseni laatikko ei ollut heti kärkeen ihan niin suuri menestys kuin toivoin. D tuntui vähän pelkäävän laatikkoa ja on nyt ainakin parina päivänä rampannut siitä huolimatta, että heinää olisi laatikossa ollut tyrkyllä. Kiinnostusta laatikkoa kohtaan kyllä on, ja niinä hetkinä kun olen itse mukana tarhassa, on Durando välillä syönyt jopa ihan innokkaastikin laatikosta.
Laatikko on nyt vasta kolmatta päivää käytössä, joten toivosta en ole vielä luopunut. Jos ei tutustuminen ala edistyä, niin sitten pitänee kokeilla vaihtaa verkko vähän suurisilmäisempään malliin ainakin joksikin aikaa. Tähän alkuun on kokeiltu vähän toisenlaisia houkuttimia:
Tunnisteet:
durando,
mia kainulainen,
video
tiistai 25. syyskuuta 2012
Pysähtyminen
Aina välillä omassa elämässä, läheisten tai tuttujen elämässä tapahtuu jotain sellaista, mikä muistuttaa elämän hauraudesta. Noina hetkinä lupaa ja vannoo pyhästi lopettavansa turhan kitinän ja muistavansa jatkossa olla joka päivästä kiitollinen.
Valitettavan äkkiä sitä kuitenkin turtuu arkeen, palaa vanhoihin valitusvirsiin ja sitku-elämään.
Tänään oli ajatukseni kirjoittaa tänne taas sitä tavallista kitinää, mutta muiden blogien lueskelu ennen oman kimppuun käymistä pysäytti.
Tänä iltana olen ajatuksella kiitollinen kaikesta hyvästä, mitä elämässäni on. Ja toivon voimia luopumisen hetkiin, meille ihan kaikille.
Valitettavan äkkiä sitä kuitenkin turtuu arkeen, palaa vanhoihin valitusvirsiin ja sitku-elämään.
Tänään oli ajatukseni kirjoittaa tänne taas sitä tavallista kitinää, mutta muiden blogien lueskelu ennen oman kimppuun käymistä pysäytti.
Tänä iltana olen ajatuksella kiitollinen kaikesta hyvästä, mitä elämässäni on. Ja toivon voimia luopumisen hetkiin, meille ihan kaikille.
torstai 20. syyskuuta 2012
Työpaikkakiusaamista
Irtokengän vuoksi väliin jäivät siis rataharjoitus sekä Aira Toivolan istuntavalmennus. Harmitus kuitenkin väistyi siihen ihanuuteen, että tänään oli tunti!
Tällaista harjoiteltiin:
Eli päädyssä myötälaukka, pitkän sivun jälkeen täyskaarto ja vastalaukassa takaisin uralle, jossa ennen kulmaa käyntiin siirtyminen ja sen jälkeen uusi laukka.
Ei vaan meinannut käyntiinsiirtymiset onnistua. Jotenkin jännitti ottaa kädellä niin isosti kuin mitä taitaisi olla tarpeen (edes sen kerran, että D ymmärtäisi, mitä haetaan). Ja toisaalta monta kertaa myötäsin liikaa liian aikaisin ja käyntiin siirtyminen tuli vasta hipsuttelevien raviaskelten jälkeen.
Haasteellista oli myös pitää takamus rentona käyntiin siirtymisen lähestyessä. Aika usein irtosin penkistä ja huomasin melkein seisovani jalustimilla.
Yhden kerran vasemmassa laukassa täyskaarron jälkeen Durde lähti yhtäkkiä ihan täysiä. Se tapahtui niin yllättäen, että ihan huusin säikähdyksestä. Mia arveli, että oli kuullut jotain maneesin ulkopuolelta, mitä säikähti. Pidetään tää, koska se toinen arvuutus ei ollut yhtään mieleinen.
Lopulta sitten sain aikaiseksi molempiin kierroksiin sen verran kelvot siirtymiset, että Mia ne kelpuutti. Mutta huutia tuli: Kuulemma olisi pitänyt skarpata heti alusta lähtien kunnolla. On kuulemma työpaikkakiusaamista, jos valmennettava ei viitsi tehdä tehtäviä oikein, kun kerran osaa. Mutta-generaattorini oli kuitenkin tänään hyvässä vireessä ja ammuin kovilla takaisin: mihinkäs me sitten valmentajaa tarvittaisiin, jos muka kaikki osattaisiin jo valmiiksi ;)
Tällaista harjoiteltiin:
Eli päädyssä myötälaukka, pitkän sivun jälkeen täyskaarto ja vastalaukassa takaisin uralle, jossa ennen kulmaa käyntiin siirtyminen ja sen jälkeen uusi laukka.
Ei vaan meinannut käyntiinsiirtymiset onnistua. Jotenkin jännitti ottaa kädellä niin isosti kuin mitä taitaisi olla tarpeen (edes sen kerran, että D ymmärtäisi, mitä haetaan). Ja toisaalta monta kertaa myötäsin liikaa liian aikaisin ja käyntiin siirtyminen tuli vasta hipsuttelevien raviaskelten jälkeen.
Haasteellista oli myös pitää takamus rentona käyntiin siirtymisen lähestyessä. Aika usein irtosin penkistä ja huomasin melkein seisovani jalustimilla.
Yhden kerran vasemmassa laukassa täyskaarron jälkeen Durde lähti yhtäkkiä ihan täysiä. Se tapahtui niin yllättäen, että ihan huusin säikähdyksestä. Mia arveli, että oli kuullut jotain maneesin ulkopuolelta, mitä säikähti. Pidetään tää, koska se toinen arvuutus ei ollut yhtään mieleinen.
Lopulta sitten sain aikaiseksi molempiin kierroksiin sen verran kelvot siirtymiset, että Mia ne kelpuutti. Mutta huutia tuli: Kuulemma olisi pitänyt skarpata heti alusta lähtien kunnolla. On kuulemma työpaikkakiusaamista, jos valmennettava ei viitsi tehdä tehtäviä oikein, kun kerran osaa. Mutta-generaattorini oli kuitenkin tänään hyvässä vireessä ja ammuin kovilla takaisin: mihinkäs me sitten valmentajaa tarvittaisiin, jos muka kaikki osattaisiin jo valmiiksi ;)
Tunnisteet:
durando,
siirtymiset,
vastalaukka
maanantai 17. syyskuuta 2012
Ihan turhaan
Niin meni hukkaan kaikki jännitys ja stressaaminen. Niin vaan jäi taas tavoite saavuttamatta, mutta tällä kertaa syy ei ollut minun...
Tunnisteet:
irtokenkä
sunnuntai 16. syyskuuta 2012
Valmistautumista rataharjoitukseen
Mulla oli tänään poikkeuksellisesti tunti, koska huominen tunti jää väliin rataharjoituksen vuoksi. Jos luitte edellisen postauksen, niin arvaatte varmaan, millä Mia avasi tämän päivän treenin? Huutoa ei tullut, mutta vastaanvänkäysyrityksistäni huolimatta suunnattiin ulos maneesista ja pellolle. Kohti pelottavaa pömpeliä. (Kävin tosin eilen taluttelemassa Durden pömpelin ympäri, mutta se ei kuulemma ollut niinku yhtään sama asia ;) – eikä olekaan, siksi meninkin taluttaen.)
Ja arvaatte varmaan senkin, että pelkkä mentaalivelhon läsnäolo sai aikaan sen, ettei mua jännittänyt. Eikä siksi siis Durdeakaan. Kierrettiin pömpeli lähietäisyydeltä useamman kerran ilman minkäänlaista reaktiota. Takaisin maneesiin kävellessä kuului takaa valmentajan lakonista ivailua; ihme, että pysyit noin hurjassa kyydissä selässä...
Huomenna on siis rataharjoitus, jossa ratsastan taas sen saman Helppo C1 -ohjelman. Pidän itsepintaisesti kiinni siitä, että tätä tahkotaan, kunnes se vähintään 60 % pisteistä on kasassa. Viimeksi ei jäänyt paljosta kiinni.
Valmistautumisharkat menivät ihan kivasti. Yllätävää kyllä, tällä kertaa eniten ongelmia oli pysähdysten kanssa: Durde yrittää hipsutella välillä vähän eteen ja välillä sivuille. Ja mitä teen minä? Voivottelen ja yritän analysoida, että mistä se johtuu sen sijaan, että yrittäisin tehdä jotain.
Hipsuttelustakin huolimatta fiilis on hyvä, vaikka jännitys tietysti minulle tyypilliseen tapaan on ihan järisyttävän kova. Durde tekee minut joka päivä niin iloiseksi sillä, että tuntuu nyt tykkäävän liikkumisesta. Ja sillä, että se hörisee, kun haen sen tarhasta <3 p="p">
Yritän saada edes murusen tätä ilon tunnetta mukaan radalle, jännityksen kaveriksi. 3>
Ja arvaatte varmaan senkin, että pelkkä mentaalivelhon läsnäolo sai aikaan sen, ettei mua jännittänyt. Eikä siksi siis Durdeakaan. Kierrettiin pömpeli lähietäisyydeltä useamman kerran ilman minkäänlaista reaktiota. Takaisin maneesiin kävellessä kuului takaa valmentajan lakonista ivailua; ihme, että pysyit noin hurjassa kyydissä selässä...
Hipsuttelua
Huomenna on siis rataharjoitus, jossa ratsastan taas sen saman Helppo C1 -ohjelman. Pidän itsepintaisesti kiinni siitä, että tätä tahkotaan, kunnes se vähintään 60 % pisteistä on kasassa. Viimeksi ei jäänyt paljosta kiinni.
Valmistautumisharkat menivät ihan kivasti. Yllätävää kyllä, tällä kertaa eniten ongelmia oli pysähdysten kanssa: Durde yrittää hipsutella välillä vähän eteen ja välillä sivuille. Ja mitä teen minä? Voivottelen ja yritän analysoida, että mistä se johtuu sen sijaan, että yrittäisin tehdä jotain.
Hipsuttelustakin huolimatta fiilis on hyvä, vaikka jännitys tietysti minulle tyypilliseen tapaan on ihan järisyttävän kova. Durde tekee minut joka päivä niin iloiseksi sillä, että tuntuu nyt tykkäävän liikkumisesta. Ja sillä, että se hörisee, kun haen sen tarhasta <3 p="p">
Yritän saada edes murusen tätä ilon tunnetta mukaan radalle, jännityksen kaveriksi. 3>
Tunnisteet:
durando,
mia kainulainen,
pysähdys
lauantai 15. syyskuuta 2012
Parin viikon varrelta
Ikävää, kun työt haittaavat harrastamista, mutta toisaalta pitää tietysti olla iloinen ja kiitollinen siitä, että on töitä. Bloggaaminen vaan on nyt valitettavasti kärsinyt tilanteesta, kun päivistä ja illoista valtaosa kuluu muutenkin tässä näppiksen ääressä.
Jotta myös treenipäiväkirjamielessä tulisi olennaiset kirjattua, yritän koostaa tiiviin paketin viimeisen parin viikon kuulumisista.
Vaikka jotakuta se saattaakin naurattaa, niin tämä on iso asia. Edellisen postauksen jälkeen kakkaaminen ei ole vaatinyt pysähtymistä. D on onnistunut tekemään tarpeensa jopa kaksi kertaa laukatessa - wuhuu! Valmentajakaan ei kuulemansa mukaan olisi moista ihmettä uskonut, jollei olisi sitä omin silmin ollut todistamassa :)
Mian tunneilla olen taas päässyt takaisin oikealle polulle. En ymmärrä, mistä tuo pieni poikkeaminen johtui, mutta huomasin, että aloin välissä melkein taas vähän pelätä ratsastamista.
Laitumelta tarhaan siirtyminen ja tuuliset kelit oli sellainen yhdistelmä, joka teki Durandosta selkeästi huonotuulisen, mikä taas johti siihen, että aloin liikaa pohtia kaikkia terveysjuttuja ja panikoida mielessäni jo etukäteen kaikkea mahdollista.
Epävarmuudella näyttää olevan selkeä yhteys pelkoon, silloin kun epävarmuus johtuu ihan muista asioista. Tai meneekö se niin, että kun D huomaa mun olevan epävarma, se jännittyy ja se aiheuttaa pelon?
Joka tapauksessa, se onneksi tuli ja meni. Nyt on taas fiilis satulassa oikein hyvä, vaikka kaikenlaisia tilanteitakin on viime päiviin mahtunut (näistä lisää edempänä tässä tekstissä).
Yksi asia, mikä saattoi auttaa oli se, että kun viime viikon torstai-tunnilla olin ihan jännittynyt enkä saanut taas jalustimia pysymään jalassa, pisti Mia mut ratsastamaan ilman jalustimia. Olikin ensimmäinen kerta melkein vuoteen. Aluksi pelotti. Ravilisäys lävistäjällä ei meinannut syntyä millään, kun en halunnut mennä yhtään isompaa ravia. Kävi kuitenkin selväksi, että tehtävä ei vaihdu ennen kuin jotain eroa syntyy, joten taas piti ylittää itsensä.
Kun tuli laukan nostaminen aika, meni pupu pöksyyn. Meinasi ihan tulla itku, kun jännitti niin paljon ja piti pysähtyä muutamaksi sekunniksi kokoamaan itseään.
Lopputulos oli kuitenkin se, että jossain matkan varrella, jännitys ja pelko hälvenivät ja itseasiassa ilman jalustimia ratsastaminen taisi olla sinä päivänä juuri se, mitä tarvitsin itseluottamuksen ja ratsastamisen nautinnon palauttamiseen. Veikkaan, että asiaa auttoi se, etten ilman jalustimia mennessä ehtinyt keskittyä miettimään ja spekuloimaan Durden terveysasioita vaan jouduin keskittyä ratsastamiseen.
Sen jälkeen onkin taas ratsastaminen ollut pelkästään ihanaa! On se Mia vaan melkoinen mentaalivelho!
Toissa viikonloppuna osallistuin Marin kurssille perjantaina ja sunnuntaina. Mari oli taas iloisesti yllättänyt kehityksestäni ja sanoi, että Durandokin näyttää ihan eri hevoselta. Sellaiselta hevoselta, joka tykkää liikkua :) Oli tosi kiva kuulla hyvää palautetta ja välitin sen tietysti myös Mialle, jonka ansiosta tähän on päästy.
Marin johdolla harjoiteltiin etu- ja takaosakäännöksiä, pohkeenväistöä, avotaivutusta, siirtymisiä, lisäyksiä ja kokoamista sekä ravissa että laukassa sekä sunnuntaina aika paljon vastalaukkaa.
Vastalaukassa tehtiin niin huimia harjoituksia, etten todella olisi uskonut niistä selviytyväni. Aloitettiin ennestään tutulla harjoituksella, jossa tehdään myötälaukasta täyskaarto ja sitten mennään kaksi loivaa kulmaa vastalaukassa. Seuraavaksi vuorossa oli kolmikaarinen kiemuraura. Sain tehdä keskimmäisestä eli vastalaukassa mentävästä kaaresta suurimman, mikä vähän helpotti tehtävää. Olin aivan äimistynyt, että onnistuttiin. Viimeinen harjoitus (kuvattu erittäin taidokkaasti alla olevassa piirustuksessa ;)) oli kaikkein vaikein, mutta niin vain klaarattiin sekin – ja kaikki nämä ensimmäisillä yrityksillä!
Totesin Marille, että minulle antaa uskomattomasti voimaa se, että asiantuntija on vieressä kannustamassa ja rohkaisemassa. Itsekseen ratsastaessa vastalaukkaharjoitukset vähän typistyvät siihen, että heti, kun laukka alkaa tuntua yhtään kulmikkaammalta, menee itseltäni usko koko asiaan, pelkään pyytäväni Durdelta jotain sellaista, joka ei ole mahdollista.
Tämähän pätee minulla kylllä melkein kaikkeen tekemiseen, ei sen puoleen :)
Yksi tehtävä sujui mielestäni tällä kertaa huonommin kuin viimeksi Marin kurssilla: laukasta käyntiin siirtymiset. Muistaakseni viimeksi taisi tulla pari onnistumistakin, mutta nyt taisi jäädä jokaiseen siirtymiseen ainakin pieni pätkä ravihipsuttelua väliin. Muutoin uskoakseni parannetiin viime kertaan verrattuna. Hassulta tuntuu ajatella, että vielä keväällä Marin kurssilla posotin ympyrää ravissa ja yritin epätoivoisesti saada Durden laukkaamaan.
Marin kurssipäivien välisenä lauantaina yritin ratsastaa itsenäisesti kentällä. Keli oli ihan kammottava, tuuli puuskissa ihan kunnon myrskylukemissa. Itseäni taisi alkaa jännittää, niin sitten pahimman puuskan aikaan alkoi pieni Durde-show. Se onneksi loppui suht nopeaan ja mietin jalkautumista samoin tein, mutta sain otettua itseäni sen verran niskasta kiinni, että ratsatin vielä vähän aikaa käynnissä taivutuksia ja pysähdyksiä, jotta D ei saisi palkintoa poukkoilusta.
Tulin alas ja jäin taluttamaan Durdea kentälle. Tässä vaiheessa itseäni ei enää jännittänyt (ainakaan tietoisesti). Myrsky oli lennättänyt oksia kentälle ja nostin yhden sellaisen viedäkseni sen aitojen ulkopuolelle. Ja muutaman askeleen jälkeen löysin itseni maasta.
Durando oli säikähtänyt jotain ja rynnisti takaa ohitseni. Ei varsinaisesti jyrännyt ylitseni, mutta tuuppasi sen verran vauhdilla oikeaan hartiaan, että kun en yhtään ollut varuillani, kaaduin. D peruutti vielä sen verran, että sai nykäistyä ohjat kädestäni, ja otti sitten muutamat pomput kovan puhinan säestämänä. Siinä samassa sai toisen etujalan ohjien läpi. Pelkäsin todella, että nyt sattuu pahasti ja sain käyttää kaiken itsehillintäni, että sain rauhoitettua hepan seisomaan. Onneksi mitään pahempaa ei sattunut.
Pellolla olen käynyt sen mukaan kuin kelit ovat sallineet ja pari kertaa ratsastanut rohkeasti myös pienen pätkän tiellä sekä käynyt tien toisella puolella sänkkärillä. Laukkaamaan en kuitenkaan sänkkärillä rohjennut, sen verran näin kiviä, että tuli vähän epävarma olo.
Torstaina tunnin jälkeen kiersin pellon. Kaikki meni tosi kivasti, kunnes lähetyttiin semmoista heinän korjaamiseen jollain tavalla liittyvää korkeaa pömpeliä. Se olikin sitten yhtäkkiä tosi pelottava ja Durde esitteli balettiohjelmistonsa parhaimmistoa. Uusi lähestyminen pohkeenväistössä päättyi – jos mahdollista – vielä upeampiin ja monipuolisempiin askelkuvioihin. Vetäydin hieman ja kaivoin taskustani salaisen aseeni, puhelimen ja soitin mentaalivelholle:
- Onko auttavassa linjassa?
- No mikä on?
Kerroin tilanteen.
- Käännynkö takaisin ja kierrän sitä kautta takaisin tallille vai laskeudunko selästä ja yritän taluttaa pömpelistä ohi?
- No takaisin et käänny missään nimessä!!! Ja taluttaminen on sitten se ihan viimeinen vaihtoehto. Ohitat pömpelin pienen välimatkan päästä avotaivutuksessa niin, että hevosen pää on poispäin möröstä ja liikutat kuolainta tarpeen mukaan.
- Aha, no mä yritän.
Ja näillä neuvoilla päästiin helposti ohi. Tosin pidin kyllä todella reilun etäisyyden pömpeliin. Positiivista tässä kaikessa oli se, että tilanteen jälkeen mulla ei ollut kiire pois satulasta ja balettien aikana pelon kanssa kilpaili myös kiukustuminen.
Huonoa on se, että "hätätilanteessa" ratkaisut eivät muistu mieleen. Olin nimittäin tuon avotaivutusohjeen kuullut ainakin pari kertaa aiemminkin, muttei se silti edes käväissyt mielessäni. Huonoa on myös se, että mun paniikkiratkaisu on edelleen ohjista vetäminen. Ja se ei muuten auta yhtään. Ens kerralla vois kuulemma laittaa jonkun kaulanauhan kauhukahvaksi, niin vois sitten keskittyä nykimään siitä.
Seuraavana päivänä olisi valmentajan määräyksestä pitänyt ratsastaa sama peltoreitti uudelleen. En voi väittää, ettenkö olisi ollut ihan vähän iloinen siitä, ettei pömpeli ollut enää paikallaan. Tätä en tosin ole vielä uskaltanut Mialle raportoida :) Kaivaudun poterooni...
Jotta myös treenipäiväkirjamielessä tulisi olennaiset kirjattua, yritän koostaa tiiviin paketin viimeisen parin viikon kuulumisista.
Vauhtikakkaa
Vaikka jotakuta se saattaakin naurattaa, niin tämä on iso asia. Edellisen postauksen jälkeen kakkaaminen ei ole vaatinyt pysähtymistä. D on onnistunut tekemään tarpeensa jopa kaksi kertaa laukatessa - wuhuu! Valmentajakaan ei kuulemansa mukaan olisi moista ihmettä uskonut, jollei olisi sitä omin silmin ollut todistamassa :)
Skarppaus
Mian tunneilla olen taas päässyt takaisin oikealle polulle. En ymmärrä, mistä tuo pieni poikkeaminen johtui, mutta huomasin, että aloin välissä melkein taas vähän pelätä ratsastamista.
Laitumelta tarhaan siirtyminen ja tuuliset kelit oli sellainen yhdistelmä, joka teki Durandosta selkeästi huonotuulisen, mikä taas johti siihen, että aloin liikaa pohtia kaikkia terveysjuttuja ja panikoida mielessäni jo etukäteen kaikkea mahdollista.
Epävarmuudella näyttää olevan selkeä yhteys pelkoon, silloin kun epävarmuus johtuu ihan muista asioista. Tai meneekö se niin, että kun D huomaa mun olevan epävarma, se jännittyy ja se aiheuttaa pelon?
Joka tapauksessa, se onneksi tuli ja meni. Nyt on taas fiilis satulassa oikein hyvä, vaikka kaikenlaisia tilanteitakin on viime päiviin mahtunut (näistä lisää edempänä tässä tekstissä).
Yksi asia, mikä saattoi auttaa oli se, että kun viime viikon torstai-tunnilla olin ihan jännittynyt enkä saanut taas jalustimia pysymään jalassa, pisti Mia mut ratsastamaan ilman jalustimia. Olikin ensimmäinen kerta melkein vuoteen. Aluksi pelotti. Ravilisäys lävistäjällä ei meinannut syntyä millään, kun en halunnut mennä yhtään isompaa ravia. Kävi kuitenkin selväksi, että tehtävä ei vaihdu ennen kuin jotain eroa syntyy, joten taas piti ylittää itsensä.
Kun tuli laukan nostaminen aika, meni pupu pöksyyn. Meinasi ihan tulla itku, kun jännitti niin paljon ja piti pysähtyä muutamaksi sekunniksi kokoamaan itseään.
Lopputulos oli kuitenkin se, että jossain matkan varrella, jännitys ja pelko hälvenivät ja itseasiassa ilman jalustimia ratsastaminen taisi olla sinä päivänä juuri se, mitä tarvitsin itseluottamuksen ja ratsastamisen nautinnon palauttamiseen. Veikkaan, että asiaa auttoi se, etten ilman jalustimia mennessä ehtinyt keskittyä miettimään ja spekuloimaan Durden terveysasioita vaan jouduin keskittyä ratsastamiseen.
Sen jälkeen onkin taas ratsastaminen ollut pelkästään ihanaa! On se Mia vaan melkoinen mentaalivelho!
Huikeita harjoituksia Marin kurssilla
Toissa viikonloppuna osallistuin Marin kurssille perjantaina ja sunnuntaina. Mari oli taas iloisesti yllättänyt kehityksestäni ja sanoi, että Durandokin näyttää ihan eri hevoselta. Sellaiselta hevoselta, joka tykkää liikkua :) Oli tosi kiva kuulla hyvää palautetta ja välitin sen tietysti myös Mialle, jonka ansiosta tähän on päästy.
Marin johdolla harjoiteltiin etu- ja takaosakäännöksiä, pohkeenväistöä, avotaivutusta, siirtymisiä, lisäyksiä ja kokoamista sekä ravissa että laukassa sekä sunnuntaina aika paljon vastalaukkaa.
Vastalaukassa tehtiin niin huimia harjoituksia, etten todella olisi uskonut niistä selviytyväni. Aloitettiin ennestään tutulla harjoituksella, jossa tehdään myötälaukasta täyskaarto ja sitten mennään kaksi loivaa kulmaa vastalaukassa. Seuraavaksi vuorossa oli kolmikaarinen kiemuraura. Sain tehdä keskimmäisestä eli vastalaukassa mentävästä kaaresta suurimman, mikä vähän helpotti tehtävää. Olin aivan äimistynyt, että onnistuttiin. Viimeinen harjoitus (kuvattu erittäin taidokkaasti alla olevassa piirustuksessa ;)) oli kaikkein vaikein, mutta niin vain klaarattiin sekin – ja kaikki nämä ensimmäisillä yrityksillä!
Lisää kuvateksti |
Totesin Marille, että minulle antaa uskomattomasti voimaa se, että asiantuntija on vieressä kannustamassa ja rohkaisemassa. Itsekseen ratsastaessa vastalaukkaharjoitukset vähän typistyvät siihen, että heti, kun laukka alkaa tuntua yhtään kulmikkaammalta, menee itseltäni usko koko asiaan, pelkään pyytäväni Durdelta jotain sellaista, joka ei ole mahdollista.
Tämähän pätee minulla kylllä melkein kaikkeen tekemiseen, ei sen puoleen :)
Yksi tehtävä sujui mielestäni tällä kertaa huonommin kuin viimeksi Marin kurssilla: laukasta käyntiin siirtymiset. Muistaakseni viimeksi taisi tulla pari onnistumistakin, mutta nyt taisi jäädä jokaiseen siirtymiseen ainakin pieni pätkä ravihipsuttelua väliin. Muutoin uskoakseni parannetiin viime kertaan verrattuna. Hassulta tuntuu ajatella, että vielä keväällä Marin kurssilla posotin ympyrää ravissa ja yritin epätoivoisesti saada Durden laukkaamaan.
Tuulta ja tappuraa
Marin kurssipäivien välisenä lauantaina yritin ratsastaa itsenäisesti kentällä. Keli oli ihan kammottava, tuuli puuskissa ihan kunnon myrskylukemissa. Itseäni taisi alkaa jännittää, niin sitten pahimman puuskan aikaan alkoi pieni Durde-show. Se onneksi loppui suht nopeaan ja mietin jalkautumista samoin tein, mutta sain otettua itseäni sen verran niskasta kiinni, että ratsatin vielä vähän aikaa käynnissä taivutuksia ja pysähdyksiä, jotta D ei saisi palkintoa poukkoilusta.
Tulin alas ja jäin taluttamaan Durdea kentälle. Tässä vaiheessa itseäni ei enää jännittänyt (ainakaan tietoisesti). Myrsky oli lennättänyt oksia kentälle ja nostin yhden sellaisen viedäkseni sen aitojen ulkopuolelle. Ja muutaman askeleen jälkeen löysin itseni maasta.
Durando oli säikähtänyt jotain ja rynnisti takaa ohitseni. Ei varsinaisesti jyrännyt ylitseni, mutta tuuppasi sen verran vauhdilla oikeaan hartiaan, että kun en yhtään ollut varuillani, kaaduin. D peruutti vielä sen verran, että sai nykäistyä ohjat kädestäni, ja otti sitten muutamat pomput kovan puhinan säestämänä. Siinä samassa sai toisen etujalan ohjien läpi. Pelkäsin todella, että nyt sattuu pahasti ja sain käyttää kaiken itsehillintäni, että sain rauhoitettua hepan seisomaan. Onneksi mitään pahempaa ei sattunut.
Maastoilua
Pellolla olen käynyt sen mukaan kuin kelit ovat sallineet ja pari kertaa ratsastanut rohkeasti myös pienen pätkän tiellä sekä käynyt tien toisella puolella sänkkärillä. Laukkaamaan en kuitenkaan sänkkärillä rohjennut, sen verran näin kiviä, että tuli vähän epävarma olo.
Torstaina tunnin jälkeen kiersin pellon. Kaikki meni tosi kivasti, kunnes lähetyttiin semmoista heinän korjaamiseen jollain tavalla liittyvää korkeaa pömpeliä. Se olikin sitten yhtäkkiä tosi pelottava ja Durde esitteli balettiohjelmistonsa parhaimmistoa. Uusi lähestyminen pohkeenväistössä päättyi – jos mahdollista – vielä upeampiin ja monipuolisempiin askelkuvioihin. Vetäydin hieman ja kaivoin taskustani salaisen aseeni, puhelimen ja soitin mentaalivelholle:
- Onko auttavassa linjassa?
- No mikä on?
Kerroin tilanteen.
- Käännynkö takaisin ja kierrän sitä kautta takaisin tallille vai laskeudunko selästä ja yritän taluttaa pömpelistä ohi?
- No takaisin et käänny missään nimessä!!! Ja taluttaminen on sitten se ihan viimeinen vaihtoehto. Ohitat pömpelin pienen välimatkan päästä avotaivutuksessa niin, että hevosen pää on poispäin möröstä ja liikutat kuolainta tarpeen mukaan.
- Aha, no mä yritän.
Ja näillä neuvoilla päästiin helposti ohi. Tosin pidin kyllä todella reilun etäisyyden pömpeliin. Positiivista tässä kaikessa oli se, että tilanteen jälkeen mulla ei ollut kiire pois satulasta ja balettien aikana pelon kanssa kilpaili myös kiukustuminen.
Huonoa on se, että "hätätilanteessa" ratkaisut eivät muistu mieleen. Olin nimittäin tuon avotaivutusohjeen kuullut ainakin pari kertaa aiemminkin, muttei se silti edes käväissyt mielessäni. Huonoa on myös se, että mun paniikkiratkaisu on edelleen ohjista vetäminen. Ja se ei muuten auta yhtään. Ens kerralla vois kuulemma laittaa jonkun kaulanauhan kauhukahvaksi, niin vois sitten keskittyä nykimään siitä.
Seuraavana päivänä olisi valmentajan määräyksestä pitänyt ratsastaa sama peltoreitti uudelleen. En voi väittää, ettenkö olisi ollut ihan vähän iloinen siitä, ettei pömpeli ollut enää paikallaan. Tätä en tosin ole vielä uskaltanut Mialle raportoida :) Kaivaudun poterooni...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)