keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Ne mahtuu sittenkin!

Sain eilen Durandon verikokeen tulokset: arvot olivat vähän kohentuneet, mutta leukkarit edelleen selkeästi alle normirajan.  Ekalla kerralla 4,9 ja nyt 5,2 – normin alaraja on 6. Punasolu- ja hematokriittiarvo olivat nousseet, mikä on hyvä juttu (tosin ne eivät mitenkään huolestuttavan alhaalla olleetkaan). Lääkärin ohje oli alkaa pikkuhiljaa liikuttaa vähän enemmän ja tarkkailla tilannetta. Jos tarhassa makoilua tai muuta oireilua vielä esiintyy, niin sitten tähystykseen.

Eilen vielä taluttelin, mutta yritin jo saada Durtsin ravaamaan pieniä pätkiä vierelläni. Kovin happamasti suhtautui aluksi, ehkä kahdeksannella yrittämällä oli havaittavissa pientä innostumista.

*****

Tänään jännitti, että noinkohan parin viikon leppoisan taluttelun ja satulahuoneessa lojumisen jälkeen ratsastushousut vielä mahtuvat jalkaan. Mahtuivat kuin mahtuivatkin. Ei nyt varsinaisesti tehny tiukkaa, mutta eivätpä olleet kyllä suuriksikaan päässeet jäämään.

Satuloinnista ei uljas ratsuni ollut mitenkään superriemuissaan, joten odotukset eivät olleet korkealla. Melko alakuloisena tallustelin maneesiin ja könysin selkään.

Alkuun käynnissä tuntui siltä, että selkä pakenee alta, mutta jo vajaan kierroksen jälkeen syttyi pieni toivonkipinä. Jospa sittenkin?

Parinkymmenen minuutin kävelyn jälkeen kokeilin ihan vähän pohkeenväistöä ja sen jälkeen pyysin ravia. Yllätys oli melkoinen, kun tilaukseni toimitettiin jotakuinkin heti.

Durando ravasi iloisesti, kevyesti ja korvat hörössä. Ja myös oikeaan kierrokseen. Sain todella tehdä töitä malttaakseni ratsastaa vain vähän, etten yhtäkkisellä rasitustason muutoksella pilaisi koko hommaa.

*****

Tämän päivän myönteisestä yllätyksestä huolimatta olen melko varma, että sinne tähystykseen vielä päädytään. Tänäänkin oli pari kertaa havaittavissa sitä kummallista rungon jäykistymistä, vähän kuin D olisi kakkaamassa, muttei sitten teekään mitään. Takapää kohoaa ja jännittyy ja samalla vauhti hiipuu.

Jään nyt kuitenkin vielä muutamaksi päiväksi tarkkailuasemiin... Pitäkää peukkuja, että tulossa olisi ihmeparantuminen!


Positiivista:


  • Durando ravasi mielellään ja oli kevyen tuntuinen.
  • En ollut lihonut ulos ratsastushousuistani taluttelutauon aikana. 

maanantai 28. marraskuuta 2011

Pelkään, että alkaa käydä kalliiksi

Eläinlääkäri kävi tänään ottamassa uuden verikokeen, jonka tulokset saan huomenna. Niiden pohjalta päätetään sitten jatkosta. Valtavaa muutosta parempaa ei tämä lomailu ole tuonut, joskin lääkäri arveli, että D olisi ehkä vähän lisää lihaa saanut. Tosin karvakin on kasvanut, joten kyseessä saattaa olla optinen harha.

Paitsi että mietityttää, millaiset eläinlääkärilaskut saan vielä loppuvuonna aikaiseksi, pelottaa myös mahdollinen kiinteiden kulujen kasvu. Ei nimittäin ole lainkaan mahdotonta, että Durandon karsinavuokran ohella tallivuokraa peritään kohta myös minulta. Nimimerkillä "Tänäänkin notkuin siellä vaatimattomat viisi ja puoli tuntia pakoilemassa töitäni".

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Ei kai saisi sortua elättelemään mitään toiveita


Väliin mahtui tasan se yksi pirteämpi päivä. Lauantaina Durtsi oli taas loikonut tarhassa ihan pitkin pituuttaan eikä kävelykään oikein tahtonut maistua. Huomattavasti hauskempaa tuntui olevan riimun pyydystäminen suuhun. Tai sitten D vaan totesi sen oivalliseksi keinoksi häiritä keskittymistäni ja saada vauhti hetkellisesti hidastumaan. Mistä noista tietää, kun eivät mitään puhu...

Kävin eilen ostamassa oikein pienireikäisen heinäverkon, jonka ystävällisen tallikaverin avustuksella väkersin kaltereista roikkumaan. Nyt on ainakin sisällä ollessa evästä ja tekemistä tarjolla – toivon, että tramppaaminen karsinassa loppuu tai ainakin vähenee.

perjantai 25. marraskuuta 2011

Kyllä tallilla on mukavaa!

Omapienisuloinenpörröinenihana ruunanrupsukkani käveli tänään ehkä inasen reippaammin kuin aiempina päivinä. Itseäni asiantuntevamman arvion mukaan silmissäkin saattaisi olla havaittavissa pientä kirkastumista. Tai ainakin toisessa ;)

Puolen tunnin kävelyttämisreissu tarkoitti jälleen tänään noin neljää tuntia tallilla. Tämä todistaa ainakin, että a) tauti on selkeästi väistymässä ja b) tallilla on ihan hurjan mukavaa. Kotiintullessa jännitti, tuleeko sanomista, mutta mikä pelastus: IFK:n peliä näytettiin suorana, joten ei mulla olisi ollut kotona mitään virkaa kuitenkaan.

Vähän haikeana katselin tänään toisten ratsastusta. Täytyy myöntää, että sitä on vähän ikävä. Ehkä ensi viikolla?


torstai 24. marraskuuta 2011

Melko uuvuttavaa

Voisi varmaan luulla, että olen ihan kypsä, kun en pääse ratsastamaan ja joudun vaan taluttelemaan Durandoa. Mutta en ole. Durtsin kanssa on kiva puuhailla, vaikkei selkään pääsisikään ja tallilla on niin kiva ilmapiiri, että siellä vilahtaa viitisen tuntiakin ihan hujauksessa. Niin kävi esimerkiksi tiistai-iltana. Loppua kohden aloin tosin hieman nuupahtaa, ja hetken jo pelkäsin, että noinko alkaa tallin taika haihtua.

Kotiinpäästyä totuus alkoi valjeta. Kurkkukipua, kuumetta ja kammottava lihassärky. Yö oli hirveä ja keskiviikkona oli todella sairas olo.

Ihan vähän uuvuttavaa on siis se, että kipeänäkin pitää jaksaa raahautua tallille taluttamaan. Tänään oli jo selkeästi parempi olo, mutta eilinen talutusreissu oli kyllä tuskainen. Mutta tätä se on, hevosenomistajan elämä. Ei nyt ihan ruusuilla tanssimista, mutta edelleen hyviä puolia on huomattavasti enemmän kuin huonoja. Tai ainakin niillä hyvillä puolilla on enemmän painoarvoa :)

Positiivista:

  • Durtsilla kaikki neljä kenkää tallella :)
  • Täti paranemaan päin

tiistai 22. marraskuuta 2011

Hyvä kengittäjä on vähintään painonsa arvoinen kullassa

Durtsilla sai kengän takaisin oikeaan etuseen. Etukäteen jännitin, olisiko tuomio revenneen kavion reunan vuoksi jo luokkaa "toivoton tapaus". Siinä vaiheessa, kun kerkisin tallille, seisoi suureksi ilokseni käytävässä valmiiksi kengätty poika tyytyväisen oloisena. Eikä homma kuulemma ollut poikkeuksellisen haastava. Niin taitava mies!

Meidän arjesta ei muuten oikein kerrottavaa olekaan. D:stä ei viimepäiviltä ole makoiluhavaintoja, mikä on tietysti varsin positiivista. Muuten ei mielestäni olemuksessa ole juuri muutosta tapahtunut. Päivittäin kävellään se puolisen tuntia, mihin lääkäriltä lupa heltisi – ei niin, että Durandoa kiinnostaisi kiertää maneesia yhtään pidempään. Iloita voikin nyt siitä, että kun on kaikki kengät paikallaan, voisi huomenna lähteä kävelylle jonnekin muualle kuin maneesiin tai kentälle. Jipii. Semmoinen vähän lakoninen jipii.


sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Lainakengissä

Eipä ehtinyt toinen sairauslomapäivä kuin vähän yli puolen välin, kun tallilla oli päästy todistamaan seuraavanlainen tapahtumasarja: D makaa tarhassa, D makaa tarhassa pää maassa, D ponkaisee pystyyn ja lähtee pukkilaukkaan. Tarvitseeko arvuutella, mikä on tapahtumasarjan kakkososan seuraus? Aivan, heihei oikea etukenkä!

Kurjemmaksi kengän lähdön tekee se, että kengityksestä ei ollut kuin hieman reilu kaksi viikkoa eli kavio ei ole ehtinyt juuri kasvaa ja lähtiessään naulat repivät mennessään hyvän siivun muutenkin auttamattoman ohutta naulausalaa. Ei tule kenkääjän tehtävä olemaan helppo ja siksi olenkin jäänyt odottamaan toiveikkaana, että kokenut vakkarikengittäjä pääsisi tulemaan paikalle, ettei tarvitsisi montaa kertaa välissä yrittää.

Liikkua kuitenkin pitäisi sen puolisen tuntia päivässä, ja onneksi saatiin lainaan kenkä, joka toivottavasti vähän suojaa Durtsin herkkääkin herkempää kaviota:


Vaikka liikkuttamiseen onkin nyt mennyt selkeästi aiempaa vähemmän aikaa, oon kuitenkin onnistunut tuhertamaan tallilla joka päivä vähintään pari tuntia, parhaimpana neljä. On se kiva, että on jollain alueella luontaista lahjakkuutta :) 

Ravuri-herjojen pelossa tartuin pienempään pahaan eli saksiin ja kävin käsiksi Durtsin harjaan. Sain paljon hyviä neuvoja, mutta sen jälkeen kun mielestäni olin valmis, tuli ihana tallikaveri vielä apuun ja leikkasi pois vähintään saman verran. Silti harjaa on jäljellä näin paljon: 


Mutta tuon lyhyemmäksi en suostu sitä leikkomaan. Tykkään hulmuavasta harjasta, semmoinen niillä nuoruuden unelmahepoillakin aina oli :)

*****

Lääkärille muuten soittelin tuon kengänmenetyspäivän jälkeen ja kyselin mielipidettä, että pitäiskö kuitenkin jo varailla sitä tähystysaikaa. (En halua kuulostaa pessimistiseltä, mutta jos vetoja pitäisi lyödä, joutuisin laittamaan rahani likoon sen mahahaavan puolesta.)

Sain ohjeen tarkkailla tilannetta ja soittaa, jos makoilu tai muu oireilu lisääntyy merkittävästi. Jos ei, niin kuulemma parempi odottaa, että päästään viruksesta ensin eroon, jolloin ei kuskata näitä pöpöjä maailmalle. Durtsinkaan vastustuskyky ei ole parhaimmillaan, joten siinäkään mielessä klinikkaympäristö ei ole tähän hetkeen se paras vaihtoehto, jos sitä vaan voi lykätä.

Olen yllättänyt itseni suhtautumalla tähän sairasteluun ja vastoinkäymisiin enimmäkseen melko hillitysti.  Tottakai harmittaa ja on Durandon puolesta kurja mieli, mutta olin kai hevostelun tähän puoleen itseni henkisesti sen verran hyvin valmistanut, että en osaa sanoa olevani kovin yllättänyt. Ja lisäksi olen toiveikas, että kaikki vielä kääntyy paremmaksi ja jossain vaiheessa ollaan ihan varmasti ansaittu ainakin kahden kuukauden seesteinen ja auvoisa jakso. Tai kuukauden. No viikko edes?

*****

Tänään pääsin talliköpöttelyn lisäksi kirpeälle pakkaskävelylle hyvän ystävän kanssa. Oli ihanaa – seura ja maisema kohdallaan.


keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Pipi poika

Eilen kävi lääkäri tutkimassa Durandoa, joka on viime aikoina ollut välillä tosi nuupahtaneen oloinen ja käyttäytynyt muutenkin ajoittain kummallisesti (makoillut useampana päivänä tarhassa).

Omalla hurjan pitkällä kokemuksellani olin jo päättänyt, että Durandolla on mahahaava tai hiekkaa suolistossa. Ensimmäistä kyllä lääkärikin oireiden perusteella epäili, kun hiekkaa ei ainakaan yön yli vedessä roikkuneessa ulosteessa tuntunut eikä suolistosta kuulunut sen tyylisiä ääniä. 

Perusteellisen tutkimuksen jälkeen sovittiin, että jos verikokeessa ei näy mitään kummallista, niin seuraavaksi Durando vietäisiin tähystykseen. 

Onneksi verikokeesta tuli löydös: valkosoluarvo oli selkeästi viitearvon alapuolella, mikä viittaisi mahdolliseen virusinfektioon. Yleensähän tulehduksissa leukosyyttien määrä lisääntyy, mutta virustulehduksissa hevosella valkosolut voivat myös vähentyä

Vaikkei mikään sairastaminen ole tietenkään kiva juttu, niin tässä tapauksessa virusinfektio olisi kyllä vaihtoehdoista ehdottomasti tervetullein. Muita en halua tässä vaiheessa vielä miettiäkään. 

Ohjelmassa seuraavat pari viikkoa: rauhallista taluttelua. Sitten uusi verikoe, jolloin toivottavasti myös pieni potilas voi jo selkeästi paremmin. 

perjantai 11. marraskuuta 2011

Ristiriitaisia fiiliksiä

Kun työt on tehty, voi keskittyä vaan näyttämään komealta. 

Durando oli eilen illalla ollut levoton tallissa ja taas tänään makoillut tarhassa. Silmätkään eivät ilmeisesti ole ihan niin kirkkaat kuin sopisi toivoa. Päätin, että soitan maanantaina lääkärin paikalle ja kyselen, että mistä kannattaisi lähteä tutkimaan. Varmaan ainakin verikokeet voisi ottaa ja varmistaa, ettei ole mitään puutoksia eikä toisaalta päinvastaisiakaan.

Näitä outouksia lukuunottamatta D oli ihan normaali oma itsensä. Hörisi tyytyväisenä, kun menin hakemaan sitä tarhasta ja söi karsinassa hyvällä ruokahalulla aamulta ylijääneet Vi-Siblin-kaurat. (Ilmeisesti aamulla, kun on vaan kauraa, ei Vi-Siblin uppoa yhtä hyvin kuin iltamössöjen kanssa. Sitten kummallisesti kuitenkin iltapäivällä kylmänä tekee hyvin kauppansa.)

Osaan onneksi aina stressata sitä, että mitä jos pahennan asioita, joten huolissani kyselin vielä tallinpitäjän mielipidettä liikuttamiseen. Sain kuitenkin neuvon liikuttaa kevyesti (normaalisti), jos vain hevonen liikkuu halukkaasti.

Ja liikkuihan se. Kyllä on muuten hurjia päiväkohtaisia eroja liikkumisinnossa. Eilinen kävelylenkki teki luultavasti hyvää mielelle ja keholle.

Vähän, mutta ajatuksella

Tällainen kerta tänään (minuutit kutakuinkin sinnepäin):

15 minuuttia kävelyä maasta käsin (muutamia ravipätkiä molempiin suuntiin)
10 minuuttia käyntiä ratsailla
15 minuutin alkuverkka, kevyttä ravia ja laukkaa molempiin suuntiin, suoria uria ja suuria ympyröitä
5 minuutin välikäynti pitkin ohjin
15 minuuttia "työskentelyä": ravi-käynti-ravi- ja ravi-pysähdys-ravi-siirtymiä sekä käynnissä pohkeenväistöä 3/4-linjalta uralle ja siitä laukannosto
15 minuuttia loppukäyntiä maasta käsin

Olin taas tarkkana punkemisen kanssa ja voin kyllä ihan rehellisesti sanoa, että tänään homma ei lähtenyt käsistä vaan hoksasin reagoida yrityksiin ajoissa ja sain tilanteen korjattua kohtalaisen helposti. (Paitsi lähtipäs kerran, mutta kuka näitä epäonnistumisia haluaa kaivella :))

Yritin myös muistaa pitää kyynärpäät kyljissä ja kädet paikallaan, muttei jarruttamassa. Durtsi liikkui tosiaan iloisen oloisesti, joten taisi ainakin onnistua olemaan jarruttamatta. Etupää sukelteli välillä, mutta ei järkyttävän syvälle eikä kohtuuttoman pitkiksi ajoiksi.

Uhkarohkea yritykseni kokeilla pohkeenväistöjä käynnissä ja siitä suoraan laukannostoja kantoi hedelmää. Väistöt tuskin olivat muotovalioita, mutta laukka nousi kaikilla neljällä yrityksellä erittäin helposti, joskin toisella kerralla vasempaan kierrokseen oli tuloksena oikea laukka eli asetuksen (ja ehkä oman painonsa asettamisen) kanssa saisi olla vielä tarkempana.

En ole ihan varma siitä, millainen on hyvä laukannosto. Nämä tuntuivat hieman rajuilta, mutta toisaalta väistöissä oli melkein kaikki vauhti hiipunut, joten laukannostaminen lähes paikaltaan kai vaatiikin vähän voimaa? Veikkaan, että ne olivat aika hyviä, koska ne tuntuivat jotenkin positiivisella tavalla energisiltä. Mutta olivat hyviä tai huonoja, niin iloista oli se, että laukka nousi toivotulla hetkellä, pienillä avuilla ja onnistuin jopa itse pitämään kroppani kurissa enkä nytkähdellyt ihan minne sattuu.

Alkuverkoissakin laukannostot ravista onnistuivat kohtuullisesti. Oikeaan itse asiassa tosi hyvin. Vasempaan kierrokseenkin ensimmäinen nosto onnistui, mutta myöhemmin ympyrällä tuli yksi rikko (seurasta siitä ainoasta kerrasta tänään, kun punkeminen lähti lapasesta), jonka jälkeen ensimmäinen nosto ei onnistunut ja jouduin vähän hakemaan uutta vauhtia keventämällä.

 
Hikiseksi ei heppa tästä(kään) ratsastuskerrasta yllättäen tullut, mutta toivottavasti D:lle jäi siitä edes puoliksi yhtä hyvä mieli kuin minulle. Ikävää, että huoli terveydestä vähän varjostaa muuten oikein onnistunutta päivää.

Positiivista:

1) Onnistuneita laukannostoja sekä ravista että käynnistä pohkeenväistön jälkeen.
2) Vain yksi paha punkeminen.
3) Hyvä yhteistyöfiilis!

torstai 10. marraskuuta 2011

Puhinaa, pöhinää ja puhdas matonäyte



Ei ollut Durtsilla matoja. Onneksi, sillä muutamat matokuurit on viime kuukausina saanut, joten sitten olisikin ollut miettimistä, millä enää lääkitä. Veikkaan, että peräosaston kutinan ovat aiheuttaneet polttiaiset, joita kuulemma on nyt liikkeellä sankoin joukoin. Eikä itse asiassa kutinakaan ole sen sen sunnuntain jälkeen vaivannut ja muutoinkin herra vaikuttaa olevan ihan oma itsensä (siinä määrin, mitä tällä kokemuksella kykenee arvioimaan).

Vi-Siblineä on kuitenkin tarkoitus syöttää muutaman viikon ajan ihan kaiken varalta, ja jos outoa makoilua vielä ilmenee eikä lihavuuskunto ala kohentua, niin sitten täytyy kutsua lääkäri paikalle.

Pöhinää

Sanni (taitava & vaatimaton ratsastaja, jota ei kuulemma saa sanoa ratsuttajaksi ;)) kävi ratsastamassa keskiviikkona ja kokeili vähän hyppyjä. Ensin maapuomi tolppien välissä, sitten miniristikko. Tässä vaiheessa vielä kaikki hyvin ja Sanni huhuili, että voisinhan minä itsekin kokeilla. Kaukaa viisaana ymmärsin kieltäytyä sillä verukkeella, että D ei ole hypännyt pitkään aikaan. Ja sen muuten huomasi.

Kun miniristikosta tehtiin minipysty (40 tai 50 cm?), löytyi Durandosta kyllä ihan uusi vaihe. Tosin sen verran osaava Sanni on, että minä en olisi sitä välttämättä huomannut muusta kuin niistä muutamista pikkupukeista, joita D esteen jälkeen esitteli. Kuulemma riitti kaverissa virtaa muutenkin :)

Hyppelyiden jälkeen hyödynnettiin aurinkoista keliä ja pestiin Durando. Meinasin sössiä koko puhdistushomman kuivatusvaiheessa, kun havahduin kesken taluttelun vasta silloin, kun sankarilla oli jo polvet maassa. Ei kuitenkaan kerinnyt piehtaroimaan, ja karsinassa piehtarointi ei enää kiinnostanutkaan, joten ainakin päivän pysyi puhtaana :)



Puhinaa

Tänään käytiin kävelyllä maastossa. Saatiin seuraksi toinen ratsukko, ja aluksi meinasi olla vähän kiukkua ilmassa, kun herra pomo joutui hetken kulkemaan jonon toisena. Puhinaa aiheuttivat myös tien vierellä olevat suuret kivet. Ja ihmekös tuo, sitähän saa nykyään alvariinsa lukea siitä, miten jättiläiskivet hyökkäilevät viattomien ponien kimppuun. Lätäköt oli tänään ilmeisesti ruokittu hyvin, koska eivät olleet niin lihanhimoisen oloisia.

Vähän erikoinen ilmiö on se, että siinä missä monen pollen askel on reipas kotia kohden, toimii D juuri päinvastoin. Pois tallilta kuljetaan reippaasti, kiinnostuneesti ja välillä vähän jännittyneesti. Kotiinkääntyessä kaviot kasvavat hetkeksi kiinni tienpintaan, ja kun ne siitä viimein liikkeelle saa, on askeleen mitta tippunut puoleen aiemmasta. Vaikka välillä vähän jännittääkin, olisin silti taipuvainen tulkitsemaan tämän niin, että Durandosta on kivaa liikkua kotiympyröiden (lue: kentän ja maneesin) ulkopuolella.






tiistai 8. marraskuuta 2011

Parempaa vointia

Mieli apeutuu aina viimeistään siinä vaiheessa, kun kaivan puhelimen esiin. 

Durando oli sunnuntaina hieman väsyneen oloinen ja oli hieronut häntänsä ihan kökkeröksi. Maanantaina oli syönyt aamuheiniään tarhassa makuultaan(!). Lämpöä ei ollut ja ruoka tosiaan maistuu. Huolestuin oudosta käytöksestä tietysti heti aika tavalla, mutta sain kuitenkin neuvon liikuttaa, joillei tunnu siinä kummalliselta, hengästy poikkeuksellisen paljoa tai hikoile normaalia enemmän.

Eilisellä tunnilla ei tuntunut samalla tavalla väsyneeltä kuin sunnuntaina, joskin oikeaan kierrokseen tahmeutta oli jonkin verran.

Punkemisen suhteen pärjäsin enimmäkseen ihan hyvin. Muutaman kerran keskityin hetkiseksi liikaa johonkin toiseen asiaan, jolloin D pääsi muutaman askeleen verran menemään lapa edellä seinää kohti.

Tunti oli kevyt, mutta muutama laukannosto kokeiltiin. Ensimmäisellä kerralla Tippa vähän avitti pitkällä piiskalla, josta Durando kyllä kertoi mielipiteensä hyvin selkeästi. Hetki meni, että sain rauhan palautettua sekä itseeni että hevoseen. Sen jälkeen tulikin muutama oikein onnistunut nosto.

Ikävä kyllä, en aina ole ihan kartalla siitä, milloin pyyntöni on mennyt läpi. Siihen kun vielä yhdistetään sellainen hieman tymäkämpi nosto, niin liian usein oma kroppa ei pysynyt hanskassa vaan ylävartalo keikahti hieman taaksepäin ensimmäisellä askeleella.

Aihetta iloon:

1) Sain kannustavaa palautetta oikean lavan parantuneesta hallinnasta.
2) Muistin ja osasin olla hiljaa melkein koko ajan (se on oikeasti vaikeaa, kun on tottunut höpöttämään. Välillä pelkään, että vaikutan todella töykeältä, vaikka järjellä tajuankin valmentajan olevan oikein tyytyväinen ratsastajaan, joka mieluummin keskittyy tekemiseen kuin selittelyyn).

...mutta onneksi apeus on yleensä ohimenevää. 


Lavat hallussa?

Yö meni vähän huolehtiessa ja murehtiessa (siitä on hurjasti apua). Durando oli kuitenkin tänään tunnilla jo itse asiassa hyvinkin pirteä. Ainoastaan ensimmäisen ravin saaminen oli työn ja tuskan takana. Mietin, että aistiiko se niin tarkasti sen, että pelkään ja varon mahdollista huonoa kuntoa, ja näkee siinä minun epävarmuudessa tilaisuutensa tulleen? Kun sitten lopulta raviin päästiin, oli se tasaisen ja mukavan tuntuista heti alusta lähtien myös oikeaan kierrokseen.

Harjoittelin paljon reippaan käynnin ratsastamista ja lapojen hallintaa. En tiedä, mitä loksahti paikoilleen, mutta yhtäkkiä kääntäminen uran sisäpuolella nelikulmiolla tuntuikin, jos ei nyt ihan helpolta, niin ainakin ihan mahdolliselta. Paikoin itse asiassa jopa helpoltakin, jolloin unohduin satulaan ihan vaan fiilistelmään ja paketti uhkasi hajota.

Jouduin aluksi aika napakasti käyttämään raippaa oikeaan lapaan, mutta toivon, että se on pidemmällä tähtäimellä parempi ratkaisu kuin se jatkuva naputtaminen jokaisella ratsastuskerralla. Siitä pienestä naputtamisesta kuin ei ole tuntunut olevan oikein mitään apua. (Silti se raipan käyttäminen sattuu, paitsi hevosta myös minua.)

Samaa ulkoavuilla kääntämistä uran sisäpuolella harjoittelin myös ravissa. Siinä meinasi välillä jo mennä kääntävät ja taivuttavat & asettavat avut sekaisin. Kyllä on paljon vielä tekemistä siinä, että nämä olisivat edes omassa päässä selkeinä.

Lapojen hallintaa sain harjoitella myös ratsastamalla 3/4-linjalle ja tekemällä aina vuorotellen muutaman askeleen väistöä vasemmalle, sitten oikealla ja taas vasemmalle. Pari kertaa Durando meinasi lyhyen sivun lähestyessä olla kuuntelematta ja tehdä omia ratkaisuja, mutta kerrankin sain kiitosta suhteellisen nopeasta korjaamisesta – jei!

Laukka nousi tänään vähän turhankin helposti: välillä jo pelkkä asettaminen sisäänpäin riitti. Välillä tulee tunne, että ressukka yrittää tarjoilla minulle kaikkea mahdollista, kun viestini ovat niin epäselviä. Toivon, etten ole saanut hepparukkaa ihan sekaisin :/

Ulko-ohjaa olen nyt kuulemma oppinut pitämään kädessäni, mutta vähän ojasta allikkoon -tyylillä eli välillä vähän turhankin tiukasti. Ääripäiden kautta kultaiselle keskitielle? Itse asiassa tarkoitus oli, että olisin tänään sitonut loimivyöllä kyynärpääni kiinni kroppaan, jotta varsinkaan oikea ei pääsisi jatkuvasti työntymään eteenpäin, mutta unohdin vyön harjapakkiin. Ensi kerralla sitten.

Loimivyön lisäksi meinasin unohtaa olla hiljaa. Ehkä ensi kerralla sen loimivyön lisäksi jesaria. Joku voisi jo tätä lukiessa luulla, että puhun jostain muusta kuin ratsastustunneista ;D

Aihetta iloon: 

1) Durando oli reippaan ja letkeän oloinen.
2) Oivalsin jotain lapojen hallinnasta ja ulkoavuilla kääntämisestä.
3) Laukkaa ei tarvinut juuri houkutella (joskaan en ole ihan varma, mikä minun roolini nostoissa oli...)

*****

Ratsastuksen jälkeen kävin hakemassa apteekista Vi-Siblineä, mutta eipä se tuntunut oikein kelpaavan. Ulostenäyte lähtee tutkittavaksi huomenissa. Onneksi Durando on nyt jo pirteämmän oloinen, mutta veikkaan silti, että jotain on jossain vialla, kun painoakaan ei ole kertynyt siihen tahtiin kuin syödyn ravinnon määrästä olisi oletettavissa.

(P.S. Jos ihmettelette noita Aihetta iloon -listauksia, niin oon tullut siihen tulokseen, että kaiken tän kriittisyyden keskellä olis varmaan ihan hyvä opetella näkemään joskus niitä myönteisiäkin asioita.)


maanantai 7. marraskuuta 2011

Aistittavissa iltaa kohden: alavireisyyttä

Tarkoitus oli kirjoittaa ratsastustunnista ja pienestä huolesta Durandon vointiin liittyen. Aloitin etsimällä sopivaa kuvituskuvaa tällä kertaa Googlen kuvahaulla, mutta törmäsin surukseni kuvaan maassa makaavasta, ihan pelkäksi luuksi laihtuneesta hevosesta, joka ilmeisesti viimeisillä voimillaan yritti vielä syödä eteen tuotuja olkia.

Tiedän toki, etteivät minun kyyneleeni ketään pelasta eivätkä tee maailmaa yhtään paremmaksi paikaksi. Siksipä pahimmasta toettuani uskaltauduinkin tutkimaan, mistä kuva oli peräisin ja päädyin espanjalaisia löytökoiria auttavan järjestön sivuille. En kuitenkaan edes uskaltanut lukea juttua, josta hevosen kuva oli peräisin. Toisaalta se kuva kertoi jo ihan liikaa.

Täältä käsin ei voi oikein tehdä muuta kuin lahjoittaa rahaa (ostaa parempaa omatuntoa?). Lahjoittaessa on tietämättömän pakko luottaa nettisivujen antamaan kuvaan, jos ei muuten ole perehtynyt asiaan. Googlaillessa löysin tahon, joka auttaa koiria paikan päällä Espanjassa. Yhdellä lahjoituksella ei maailmaa pelasteta, mutta on se aina tyhjää parempi. Kai.

Leevi Petteri Virolainen tuli minulle Tallinnan Koerte Varjupaikista syyskuussa 2001.




sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Jännittää!

Huomenna se sitten on. Tunti. Eikä mikään ihan satunnainen tunti, vaan sellainen, jolla Durtsi ei saisi punkea - uijui! Myös tänään keskityin enimmäkseen siihen ja osittain ihan onnistuneestikin. Muutaman kerran vasemmassa kierroksessa meinasi homma karata käsistä. Ihan liian usein kääntyy oikea käsi sellaiseen asentoon, että raippa sojottaa suoraan sivulle ja samalla käsi siirtyy lähemmäs säkää (ja arvatenkin välillä myös sen yli), ja näin kun käy, niin se on varmaa, että seinä lähestyy. Tai sitten käy niin, että vasemmalta laukkaympyrältä jatketaankin koko rata leikkaa -tyylisesti, vaikka ratsastaja kuinka epätoivoisesti yrittää jatkaa ympyrällä – juu, tuosta olisi suorastaan ropissut pisteitä...

Ensimmäinen laukannostoyritys ei tänään onnistunut, mutta sen jälkeen aika moni kyllä (onnistumissuhde noin 16/20, myös yksi onnistuminen käynnistä). Huomasin, että jos ottaa pidätteen ihan vähän yläviistoon, niin laukka nousee melkein jo sillä. Onkohan se rikollista? Satutanko hevosta? Täytyy huomenna tunnilla vähän kysellä. Ja heti sen jälkeen taas sulkea suu.

Suun sulki pitäminen on tärkeää. Olen punkemisasian lisäksi myös ihan tosissani tsempannut sen kanssa, että keskittyisin ratsastamiseen. Vaikka menin tänään tallille vielä valoisan aikaan, luikin silti maneesiin. Enkä pelkästään karkuun suorituspaineita vaan yhtälailla taipumustani keskittyä kaikkeen muuhun kuin oleelliseen. Eilenkin ulkokentällä oli samaan aikaan muita, ja jostain kumman syystä koen tarpeelliseksi aina jotenkin kommentoida tekemisiäni. Tai lähinnä sitä, miksi ne eivät onnistu. Sen sijaan, että keskittyisin ja saisin ne onnistumaan.

Marin valmennuksesta muistelin tänään ja eilen sitä takaosan väistättämistä ulos ympyrältä sekä niitä etuosakäännöstyylisiä kulmia. Ensimmäisiä tein ajatuksella enkä ihan surkeasti, mutta jälkimmäisten kohdalla limbosin oikein huolella. Jotenkin tuntui vaikealta ja päätin taas kelpuuttaa ihan mitä tahansa.

Durando tuntui tänään vähän väsyneeltä, toivottavasti huomenna on pirteämpi päivä. Punkeminen on nimittäin sitä todennäköisempää mitä vähemmän on vauhtia.

lauantai 5. marraskuuta 2011

Ei punkemiselle

Torstaina kävi ratsuttaja. Itse olin auttamassa ystäviä muutossa, joten teoriassa olisin voinut pitää ensimmäisen tallivapaan päivän sitten Durandon hankkimisen. Kotimatkalla oli kuitenkin ihan pakko poiketa vähän rapsimaan ja hengittämään tallin tuoksua. Kai tää alkuinnostunus joskus laantuu? Ei niin, että pistäisin pahakseni, vaikkei laantuisikaan. On ihanaa olla ihan täysin hurahtanut, innoissaan, ihastunut, rakastunut, hämmästynyt, hämmentynyt ja tohkeissaan <3

Perjantaina oli sitten aika käydä Tipan heittämän haasteen (ukaasin?) kimppuun. Ratsastuksen tärkein tavoite oli pyrkiä estämään oikealle punkeminen. Yritin keskittyä huomaamaan ja korjaamaan punkemisajatukset jo hyvissä ajoin. Tsemppasin sen kanssa, että muistaisin myös irrottaa pohkeen Durandon reagoidessa. 

Punkemista oli selvästi vähemmän kuin aiemmin, ja toisaalta onnistuin välillä suht nopeastikin palauttamaan kurin ja järjestyksen. Ratsuttajan käynnin vaikutuksen huomasi selkeästi (myös) siinä, että kulmiin ratsastaminen myös oikeassa kierroksessa ei ollut lainkaan työlästä. 

Laukat nousivat keskimäärin toisella yrittämällä, joten ei nyt ihan susihuonosti. Hieman hämmentävästi kävi välillä niin, että laukka nousi siinä vaiheessa, kun mielessäni olin jo ajatellut yrityksen menneen pieleen, ja vasta virittelin ajatuksissani seuraavaa yritystä. Kerran nousi vasempaan kierrokseen oikea laukka, mutta muuten sain sitä, mitä tilasin. Ihana Durando, jonka laukassa on maailman mukavinta istua!

Lopuksi ratsastin vielä muutamat kierrokset ja kaarrokset ilman jalustimia. Se ei muuten enää tunnu pelottavalta. Ja nyt tämän kirjoitettuani herää vahva epäilys siitä, että onkohan taas tullut mummoravailtua? 

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Osuvasti unelmista

Löysin ihanan kirjoituksen muutenkin valloittavan oloisesta blogista: Ruuhkavuosiratsastaja: Minulla on unelma. Kannattaa lukea!

Minullakin on ollut hevosunelmia niin kauan kuin muistan. Vaikken heppailua saanutkaan lapsena ja nuorena harrastaa, niin unelma omasta hevosesta syntyi jo varhain ja sen hankintaa on suunniteltu jo nuoresta lähtien. Välillä enemmän ja välillä vähemmän tosissaan. Hassua kyllä, tuo enemmän tosissaan -jakso sijoittui sinne lapsuuteen, aikuisena on tullut enemmänkin vaan väännettyä vitsiä ja kiusattua miestä aiheella. Voisiko tästä vetää johtopäätöksen, että sellaiset unelmat toteutuu, joihin osaa suhtautua kepeästi ja leikkisisästi eikä liiaksi pakottamalla? ;)




Terveisiä lenkiltä!

Rentoa ja mukavaa yhdessäoloa. Ihana heppa! 



Kaupanpäällisenä saa karistettua ehkä muutaman kalorinkin (jotta voi sitten taas illalla jumpan jälkeen mussuttaa!).

Tuppisuutunti ja kiiltävät kengät

Ehdotin tänään itse tunnin aluksi, että mitä jos minulta kiellettäisiin puhuminen tunneilla. Tipan mielestä idea oli hyvä – veikkaan, että ilmassa oli jopa pientä huojennusta siitä, että tajusin tarttua tähän itse ;).

Saan toki vastata kysyttäessä ja kysyä, mikäli jokin jää epäselväksi, mutta turhanpäiväinen jauhaminen, selittely, analysointi ja lörpöttely saa nyt jäädä. Ei niin, etteikö juttelu olisi kivaa ja jossain määrin hyödyllistäkin, mutta koskapa en kertakaikkiaan pysty samaan aikaan keskittymään myös ratsastamiseen, on parempi keskittyä vain ratsastamiseen. Kuka tietää, saattaahan näin toimimalla vaikka vahingossa edistyäkin ;)

Tänään harjoiteltiin taas pohkeen ja reaktioiden nopeutta, suoraan ratsastamista, punkemisen estämistä ja laukannostoja. Kaksi tärkeintä havaintoa pohkeen nopeuteen ja punkemisen estämiseen liittyen:

1) Kun on koko ajan skarppina, niin pääsee puuttumaan punkemiseen ennen kuin tilanne on päässyt karkaamaan käsistä.

2) Nopeus pohkeen käytössä tarkoittaa sekä fyysisen tekemisen faktista nopeutta, että reagointinopeutta molempiin suuntiin. Ei riitä, että käyttää pohjetta, kun tahtoo hevosen siirtyvän jonnekin päin vaan ihan yhtä tärkeää on tajuta hellittää heti, kun hevonen vastaa pyyntöön. Tai vaikkei vastaisi, on parempi hetkeksi hellittää ja pyytää sitten heti uudelleen vähän terävämmin kuin jäädä sitkeästi itse punkemaan, jolla vain tarjoaa hevoselle mukavan tuen, jota vasten punkea.

Käännöksissä sain tsempata ulkoapujen kanssa ja erityisesti oikeassa kierroksessa ympyrällä sisäpohkeen kanssa. Käsien oikeaa paikkaa korjailtiin myös useaan otteeseen. Vasemmassa kierroksessa sisäkäsi meinaa jäädä vetämään liian taakse ja oikeassa kierroksessa taas päinvastoin myötää liikaakin – näiden korjaamisessa auttoi jalustinhihnan päästä kiinni pitäminen.

Laukannostoja harjoiteltiin sekä pohkeenväistöistä että ympyrällä. Jälkimmäinen sujui tänään paremmin. Jälleen kerran huomasin, että kunhan pidäte menee läpi, niin laukka nousee erittäin helposti. Miksi sitten niin usein teen kuitenkin pidätteen, joka on vain onneton sinnepäinroiskaisu, suljen silmäni ja toivon parasta? Miksi en tee kunnolla, kun kerran ymmärrän, että se on enimmäkseen siitä pidätteestä kiinni?

Tunnin lopuksi tuli haaste (vai ukaasi? ;)), että seuraavalla tunnilla Durandon ei tarvitsisi kertaakaan punkea oikea lapa edellä minnekään. Ei ole epäselvyyttä siitä, mitä harjoitellaan lähipäivinä...

****

Sovituskopissa.


Durtsi-mussu sai tänään uudet kengät. Ajatella, että viisi viikkoa on kulunut ilman irtokenkiä ja ontumisia – ihan mahtavaa! En voi kuin kiittää onneani siitä, että päästiin huippukokeneen ja -taitavan kengittäjän asiakkaiksi.

Huomenna mennään maastoon kävelylle; Durando on taatusti ansainnut leppoisan päivän, ja täti herkuttelullaan useammankin kävelylenkin.