maanantai 30. kesäkuuta 2014

Tunne



Sain odottamattoman, mutta sitäkin ihanamman kuvalahjan tänään. 
Lämmin kiitos supertaitavalle (sala)kuvaajalle Martina Uthardille

Edit: tässä vielä linkki Martinan kotisivuille.

sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Iloinen sydän

Kesäkuun loppupuoli on mennyt ihan yhtä euforisissa fiiliksissä kuin alkupuolikin. On vaan jotenkin niin ihanaa, kun asiat menee oikeaan suuntaan. Nyt ne ovat jopa menneet sinne vauhdilla, mutta ei mulla edes olisi kiire, kunhan vaan mennään kohti terveempää, rohkeampaa ja kaverimpaa (joo, ihan oma sana :))  tulevaisuutta.

Tunneilla on jatkettu Science of motion -meiningeissä ja vahvistettu itseluottamusta ja rohkeutta muun muassa ratsastamalla kamalan myräkän aikaan maneesissa, jossa samaan aikaan 5 lasta hyppi esteitä (ilman hevoja), kaksi koiraa juoksi muuten vaan ympäriinsä ja sitten mukana oli vielä yksi poni, jonka selässä oli ehkä maailman pienin ratsastaja. Ja selvisin. Uskalsin jopa laukata, vaikka Mia ehti sanoa, ettei ole pakko. Ajoittain mä oon melkein uhkarohkea :D

Tässä harvinaisena herkkuna (?) tunnilta video, jossa myös puheet mukana. Itse tykkään katsoa muiden valmennuksista nimenomaan semmoisia, jotta tietää vähän, mitä on tarkoitus tehdä. Monesti vaan videoille tulleista pätkistä ei tule minkäänlaista kokonaiskuvaa tilanteesta, jolloin puheet voivat antaa ihan väärän käsityksen tekemisestä. Ja tietysti se, että mulle pitää välillä sanoa aika täpäkästi ;) No, viime aikoina on kyllä kuulunut aika paljon kehujakin!



Laitumelle!









Hevot pääsi laitumelle ennen juhannusta. Olen niin onnellinen, että oma rakas sosiopaattinikin pääsi laitumelle, vaikka joutuukin siellä olemaan yksin. Tallilla ei ole loputtomasti laidunta, joten vähän aikaa sain jännätä, että järjestyykö Durpalle paikkaa. Jos ei olisi järjestynyt, niin varmaan sitten olisin lähtenyt lakkikourassa lähialueen talleista kyselemään laidunpaikkaa edes viikoksi tai kahdeksi. En jotenkin voi kestää ajatusta, ettei D saisi lainkaan laiduntaa. 

Kuka nyt heppakavereista välittäisi, kun voi leikkiä kissan kanssa?

No nyt on saanut, sillä D asuu laitumella 24/7. Ensimmäisen laidunyön jälkeen poika oli vähän väsynyt, mutta hiljalleen on siitä tasaantunut normaalimmaksi. Ratsastaessa on ekaa päivää lukuunottamatta ollut oikein kiva, ja muutenkin ihanan hyväntuulinen ukko (no, paitsi silloin, kun se väläyttelee sitä sosiopaatin puoltaan vaikkapa maastokaverille).



Juu, ollaan tosiaan oltu maastossakin pari kertaa. Sopivia kelejä on ollut harmillisen harvoin, mutta onneksi on sentään muutama kerta päästy. 

Juhannuksena käytiin ekan kerran sellainen autotielenkki. Durppa oli alusta lähtien jännittyneen oloinen eikä mun reaktioni siihen ainakaan vapauttanut tunnelmaa. Jännitti ihan mahottomasti. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Pahin tilanne koettiin, kun D yhdessä kohtaa säikähti jotain edessä ja kääntyi ympäri. Ja jäi niille sijoilleen, kunnes Rampe the Rohkea meni edeltä. Eli mitään ei siis tapahtunut. Itse onnistuin silti relaamaan vasta viimeiset 10 minuuttia. Kyllä siellä henkiselläkin puolella siis vielä tekemistä riittää. 

Eilen mentiin taas se pidempi kiipeilyreitti. Mian ja Rampen lisäksi saatiin seuraksi toinenkin ratsukko. Siitähän sitä saikin taas ihan uuden jännittämisen aiheen :) Hyvä puoli on kuitenkin se, että kiipeilyreitillä Durpalla taitaa olla etenemisessä ihan riittävästi tekemistä – kytätä ei kerkii. Keskivaiheilla reittiä on pidempi pätkä hyvää metsätietä ja siellä otettiin ravia. Heti sen jälkeen, kun mä olin ensin vastannut ehdotukseen jyrkän EI:n :) Suostuin kuitenkin, mutta halusin mennä ekana, ettei D ala kisaamaan. Ravipätkä sujui todella rauhallisesti ja D ravasi mukavaa, pehmeää ravia. 

Kun päästiin metsästä viimeiselle tieosuudelle, niin Mia ehdotti laukkaa ylämäessä. En ehtinyt kunnolla EI:täni huutaa ilmoille, kun jo mentiin. Vasen käsi puristi rystyset valkoisina satulahuovan reunaa, ja muuten yritin vain jotenkin hilata itseni johonkin kevyen istunnan tapaiseen siinä jyrkässä ylämäessä. D rikkoi yhden kerran raville ja uuden noston aikaan meinasi äityä pukittelemaan, mutta unohti sen sitten onneksi. 

Ihanaa oli, vaikka hirvittikin välillä aivan järkkypaljon :) Ja minkä takia mun eka vastaus on aina EI!? Sitten kun suostuu, on kuitenkin aina mennyt ihan kivasti. Ehkä mä voisin jo alkaa päästää siitä EI:stäni irti...




Kehnosta kelistä huolimatta tänäänkin suunnattiin maastoon, samalle lenkille. Käytin kyllä kaikki sade- ja tuulikortit, mutta turhaan...

Matka alkoi huomattavasti jännittyneemmässä tunnelmassa kuin eilen. Oliko syy sitten säässä vai siinä, että mä olin jo etukäteen päättänyt, että D reagoi tuuleen. Metsään päästyä unohtui onneksi ylimääräiset jännitykset, kun piti taas keskittyä askeliin. Ekassa laskeutumisessa D teki sitten semmoisen todella erikoisen hypyn ja sen seurauksena saatiin sanoa heipat toiselle takakengälle.

Sitä seuranneet todella järkyt ylämäet kiivettiin tänään laukaten - en tykännyt! Siis miten siinä jyrkässä ylämäessä on tarkoitus pysyä kyydissä, kun heppa ponnistaa ihan hillittömiä laukka-askeleita? Sanoinko jo, etten tykännyt! Mutta jostain syystä en tajunnut jarruttakaan :) vaan puristin vaan hysteerisesti sitä rakasta satulahuopaani, mun pelastusrangasta.

Kiipeilyjen jälkeen niillä rauhallisilla tienpätkillä ohjelmaan sisältyi vastusteluistani (erittäin kovaäänisistä sekä säälittävän ruikuttavista - kaikki keinot pitää kokeilla) paljon enemmän laukkaa kuin eilen. Pelotti kyllä, vaikka D olikin kiltti.

Ihaninta oli kuitenkin huomata, ettei Durtsi lähtenyt laukkaamaan Rampen perässä, vaan odotti mun pyyntöä. Ja mistäkö voin olla varma? Siitä, että ekat pari sataa metriä me vaan ravattiin laukkaavan Rampen perässä, kun mä olin niin kakat housussa, etten muistanut millä avulla mulla on tapana nostaa laukka ja onnistuin vaan puristamaan :)

Sitten kun sain pääni kasaan, nousivat laukat kivasti ja D pysyi hyvin hanskassa. Vähän se tuntui ajoittain siltä, että olisi halunnut pukittaa, ja meinasi välillä jäädä pomppimaan. Se saattoi kyllä johtua siitä, että kun lopulta uskalsin irrottaa satulahuovasta, niin vaihtarina otin kiinni harjasta ja taisin pitää ohjat aivan liian tiukalla. Ihan vikan laukkapätkän uskalsin jo mennä ilman missään roikkumista (toisin aika napakalla ohjalla), mutta se oli kuitenkin ehdottomasti paras pätkä.

Tänään mukana oli meidän lisäksi kolme ratsukkoa. Ihanan kannustavasti suhtautuivat mun pelkoihin ja jarrutteluyrityksiin – onneksi :) On mahtavaa, ettei tartte teeskennellä olevansa rohkeampi kuin on.


Olenko muistanut mainita, miten onnellinen ja kiitollinen olen siitä, että mulla on valmentaja, joka haluaa tehdä musta ratsastajan. Ja kyllä musta vielä sellainen tulee! Ja matkalla sinne on niin ihanaa!!!

maanantai 16. kesäkuuta 2014

Emotions & Science of Motion

Niin paljon olisi taas kerrottavaa, etten tiedä, mistä aloittaa. No vaikka siitä, että wuhuu, miten paljon mä olen oppinut kuluneiden viikkojen aikana! Elämä on kyllä ihan varmasti ihmisen parasta aikaa :)

Väliin on mahtunut jänniäkin hetkiä. Durppa on välillä vähän sinkoillut, kun on säikähdellyt sitä tai tätä. Onneksi mulla on useimpina semmoisina päivinä ollut tunti – Mian läsnäollessa sinkoilut ei vaikuta muhun lähimainkaan yhtä voimallisesti. 

Esimerkiksi alla olevia videoita edelsi säikähdys tuolla laitumen reunalla, joku pupu siellä kai oli. Mutta kun Istu! kajahti ajoissa, sain tilanteen haltuun melko nopeasti. Eka video on kuvattu tosi pian tuon jälkeen, ja en mä nyt ihan eksyneeltä siinä näytä :) 


Näissä kaikissa kolmessa videossa työn alla oli hyvät siirtymiset – ravista laukkaan piti yrittää siirtyä mahdollisimman pienellä ulkopohkeen hipaisulla ja takaisin raviin vain pysäyttämällä lantion liike. Tietysti koko ajan piti yrittää pitää hevo suorana ja huolehtia energiasta ja siitä, että etuosa pysyisi ylempänä – ne tavalliset työlistan asiat :) 




Toisaalta on ollut niitäkin päiviä, jolloin on jännittänyt vähän enemmän.  Viime torstaina talutin Durtsin maneesiin ja yhtäkkiä iski aivan järkyttävä pelko. Ja periaatteessa ihan ilman mitään syytä. Maneesiin oli kyllä tuotu kukkia ja päädyssä oleva pieni ovi oli auki, ja Durtsin näiden vuoksi ehkä pikkuisen normaalia enemmän hereillä – ei kuitenkaan mitenkään villi tai edes säpsy. Ja silti. Mua pelotti niin paljon, että tuli ihan tuskan hiki. 

Onneksi en ehtinyt kauaa hikoilla yksinäni, kun Mia tuli maneesiin. Aloitettiinkin sitten ihan hengitysharjoituksilla :) Jokaisen hengityksen myötä piti muuttua painavammaksi satulassa ja yrittää keskittyä vain hevoseen. Pikkuhiljaa pelko hellitti. 

Lopputunnista (meidän tunnit on tosin vaan 30 min) menikin jo ihan superhyvin. Kivaa ravia, ihana hevonen, hyviä laukannostoja ja suht kontrolloituja siirtymiä takaisin raviin. Tunteiden vuoristorata päättyi onnen kyyneliin. Pelosta jäi tosin kotiinviemisiksi päänsärky. Mutta siis ihan järkyttävää, että tuommoinen pelko voi ihan yhtäkkiä yllättää. 

En tiedä, jos sillä saattoi olla jotain tekemistä tulossa olevan Science of Motion -valmennuksen kanssa – olihan mun ratsastustunti jo heti sunnuntai-iltana, joten hyvä kai sitä oli alkaa jo torstaina hermoilemaan :)

Science of Motion -klinikka

Torstaina koitti kauan odotetun Science of Motion -klinikan ensimmäinen osuus: teorialuento. Olin pelännyt, etten ymmärtäisi Jean Luc Cornillen vahvalla ranska-aksentilla puhumasta englannista yhtään mitään, semminkin kun tiesin esityksen sisältävän runsaasti latinankielisiä kehon osien nimiä. Olin onnekseni kuitenkin väärässä. Pystyin kyllä seuraamaan puhetta ja osan varmasti ymmärsinkin. 

En kuitenkaan aio tässä blogissa alkaa SOM-ajatuksia yhtään referoimaan muuta kuin siltä osin, mitä ymmärsin ohjeiksi tehdä Durtsin kanssa (näistä tuossa vähän alempana). Riski, että levittäisin vääriä käsityksiä, on liian suuri. 

Jean Luc ei mitenkään pihistele näkemyksiään, joten halukkaat voivat tutustua niihin Science of Motion -sivustolla. En yritäkään väittää, että helposti, koska mielestäni sivusto on vaikeaselkoinen ja raskaslukuinen, mutta jos mielenkiintoa riittää, niin sitähän sinnittelee, vaikka millaisessa viidakossa.

Joitakin teesejä klinikalta löytyy jo nyt koottuna Piitun blogiin. Ja sillä tahdilla millä muistivihko täyttyi, veikkaisin, että Piitu palaa aiheeseen vielä myöhemminkin :) (Oli muuten tosi mukava tavata!)

Perjantaina alkoivat sitten valmennustunnit, joille osallistuivat pääsääntöisesti samat valmentajat, jotka olivat mukana jo edellisellä SOM-klinikalla pari vuotta takaperin. Heidän joukossaan tietysti Super-Mia ja järjestelyistä päävastuun tälläkin kertaa kantanut Mini Wahlberg. 

Tunteja oli todella mielenkiintoista seurata. Jean Luc kävi useammankin hevosen selässä, ja sai älyttömän helpon näköisesti hevoset kuuntelemaan itseään ja liikumaan melko erinäköisesti. Hän myös koko ajan kertoi ratsastaessaan, mitä korjasi, millä keinoin ja miten toivoi hevosen reagoivan ja miten se reagoi. Mahdottoman mielenkiintoista katsottavaa ja kuunneltavaa!




Tunnelma oli lämminhenkinen.

Sunnuntai valkeni aurinkoisena – ja ripulisena. No joojoo, ehkä taas liian krouvia kuvausta, mutta yritän vaan olla rehellinen :) Yö meni huonosti. Näin painajaisia, että mua jännittää niin paljon, että D pistää ihan ranttaliksi ja JLC kauhistelee, miten _kukaan_ ei _koskaan_ aiemmin ole tippunut hänen valmennuksessaan. Koko päivän vatsa oli ihan sekaisin, välillä itketti, välillä hikoilutti, pyörrytti ja olin ihan täysin keskittymiskyvytön. Jälkimmäisen arvasinkin, ja siksi otin vikalle päivälle kameran mukaan, kun en kuitenkaan olisi pystynyt täysipainoisesti kuuntelemaan. 

(Kameran mukanaolosta olen jälkikäteen todella iloinen, sillä ystävällinen Pirita oli videoinut mulle talteen suurimman osan JLC:n puheista, joista väistämättäkin osa meni siinä hetkessä vähän ohi.)

Mua jännitti valmennukseen mennessä kaikki. Miten pärjäisin? Nolaisinko itseni? Mian? Hermostuisiko Durtsi? Saisinko sen liikkumaan ilman kannuksia? Mitä yleisö ajattelisi? 

Kaikkein suurin huoli oli kuitenkin se, että mitä jos D:n ongelmat olisivat JLC:n mielestä niin pahoja, ettei hän näkisi mielekkäänä edes yrittää korjata asiaa ratsastuksella...

*****

Talutin Durpan maneesiin, jossa oli edellinen tunti vielä menossa nuoren poniorin kanssa. Vaikka katsomossa oli ihmisiä, kentällä oli tuoleja ja ihmisiä ja päätyovi oli auki, oli D ihanan rento. Silloin suli myös pahin terä mun jännityksestä.

Sitten tuli meidän vuoromme. Aloitin (tietysti) kertomalla, miten paljon jännittää, ja aika ihanasti Jean Luc helpotti mun oloa vitsailemalla – se tuli tarpeeseen. 

Kun olin siis ensin selvittänyt omat mielipuolihaasteeni, kerroin, että Durpan ongelmat ovat takapolvissa (ainakin). Jean Luc tunnusteli polvia, useita eri pisteitä lannerangasta sekä pakaroiden alueelta. D reagoi yli puoleen näistä, mikä ei ole hyvä juttu. Kuitenkin JLC:n mielestä ne olivat sillä tavoin linjassa, että voisivat kaikki olla seurausta samasta ongelmasta. Hän katsoi myös D:n etupäätä, ja totesi, että hevo on todella kapea, kainalot ovat hyvin lähekkäin ja paino vahvasti etujaloilla. 

Ja siellä etujalkojen liikemekaniikassa se pahin vika onkin: etukavio jää liian taakse, jolloin takajalka ei mahdu astumaan oikeanlaista askelta, kun etukavio on vielä siinä, mihin takakavion pitäisi tulla. Siksi takajalka tekee kiertoliikkeen ulkokautta, mikä taas kuluttaa takapolven niveltä. Tämä on nyt ihan liian yksinkertaistettu kuvaus, mutta tämän enempää en toistaiseksi ole ehtinyt sisäistää.  Ei ole kuulkaa ihan helppoa :)





Ratkaisu vaivaan on joka tapauksessa etujalkojen liikemekaniikan uudelleenohjelmointi. Ne pitää saada astumaan enemmän ylös- ja eteenpäin. Se taas ilmeisesti tehdään "nostamalla" rintakehää, jolloin etujaloilla on enemmän tilaa liikkua. Hipsut nostamisen ympärillä johtuvat siitä, että "it´s not actually a lift, it´s a rotation".

Yksi onnistumisen edellytys on tietysti suoruus. Se ei tarkoita pelkästään sitä, että etu- ja takajalat ovat linjassa vaan myös rungon pitää olla suora - sekä vasen-oikea-suunnassa että selkärangan rotaation osalta. 

Jean Luc on puhuu paljon, mutta lopulta pääsin myös kokeilemaan hommaa käytännössä. Sitä ennen korjattiin kuitenkin asentoa: ylävartalo piti siirtää inasen verran eteenpäin niin, että istuin tismalleen istuinluilla ja että selkärangan keskikohta oli täsmälleen istuinluiden yläpuolella. Rintakehää piti avata enemmän kuin mihin olen tottunut, mutta kokonaisuudessaan uusi asento tuntui ihan hyvältä...kunnes piti alkaa ratsastaa. 



Minun piti stabiloida kroppani mahdollisimman vakaaksi. Mitä vähemmän sivu- tai eteen-taakse-suuntaista liikettä, sen parempi – tämä on tuttua ja siihen oon Mian valmennuksessa pyrkinyt tähänkin asti. Mutta kun tähän lisätään se, että piti edetä niin hitaasti kuin mahdollista, tehdä puolipidätteet rintarankaa avaamalla (ikään kuin sisäänhengitysliike) ja samalla huolehtia, ettei käsivarsi jännity yhtään ja yrittää omilla sisäreisillä estää hevosen selkärangan rotaatio ja vielä pitää Durpan pää riittävän ylhäällä, niin ohop, kun olikin tekemistä. Muutama kierros käyntiä ja vähän ravia ja olinkin ihan poikki.



Alla olevalta videolta pääsee ehkä vähän käsiksi siihen, mitä tehtiin. Tämä on jo ratsastuksen loppupuolelta, minkä vuoksi tuo tasapaino löytyi tuossa videon alussa suht nopeasti. Aluksi se vei huomattavasti pidemmän ajan. Hassua on, että ravi tuntui minusta ihan kamalan huonolta, täysin vetelältä ja hitaalta. No ei se tietty mitenkään näyttävää olekaan, mutta kyllä itse yllätyin kun tuota siihen fiilikseen peilasin. ...Ja videon loppu paljastaa karusti sen, miten käy ravi-käynti-siirtymisen, kun jäntevyys katoaa :(



Fiilis valmennuksen jälkeen oli superonnellinen monestakin syystä: 

1. Jean Lucin mielestä D ei ole tuhoon tuomittu tapaus!!!
2. Pärjäsin ihan hyvin: sain mieleni kuriin, ymmärsin tehtävät ja keskityin ratsastamaan, en kikatellut enkä katsellut yleisöön huolestuneena siitä, millaisia ilmeitä siellä mahdollisesti olisi.
3. Durando käyttäytyi hienosti. 

Kun vielä valmennuksen jälkeen Mia kävi kehumassa ja sanoi olevansa ylpeä minusta, ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin mennä Durpan kanssa maneesiin toiseen päähän vähän pillittämään. 

Olen minä itsekin ylpeä itsestäni. 

Ja herrasmieshevosestani <3 p="">


Disclaimer: tätä tekstiä tai sen osia ei saa käyttää ketään muuta kuin minua vastaan - on enemmän kuin mahdollista, että olen ymmärtänyt asioita väärin, ja pidätän kaikki oikeudet muokata tekstiä ja mielipiteitäni mielin määrin, jos Mia tai Mini tai joku muu asiaan paneutunut oikaisee väärinkäsityksiäni  :)

sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Monenlaisia kyyneleitä

Kyllä. Myös toukokuussa on itketty moneen otteeseen. Onneksi enimmäkseen ilosta; oivalluksen, onnistumisen ja onnellisuuden kyyneleitä.

Mutta mahtuipa joukkoon myös pari sammiollista katkerampia kyyneleitä. Vaan ei auta itku, ei hampaiden kiristely eikä edes irronneilla ripsillä toivominen. On vain hyväksyttävä se surullinen tosiasia, että minun hevoseni on sosiopaatti. Ihan viittä vaille kuukauden päivät sujui yhteiselo kutakuinkin rauhaisasti, mutta sitten alkoi Durandon todellinen luonto paljastua (onneksi ei ehtinyt sattua mitään vakavaa) – ja niinpä Durtsi tarhaa jälleen yksinään.

Tiedän, etten pysty asiaan itse vaikuttamaan, mutta on todella vaikeaa hyväksyä sitä, etten pysty tarjoamaan hevoselleni mahdollisuutta elää laumassa ja rapsutella kaverin kanssa. Sydän särkyy.

Pari päivää olin ihan maassa, mutta nyt olen koonnut itseni ja päättänyt keskittyä myönteisiin asioihin ja ylipäätään asioihin, joihin voin vaikuttaa.

Durpalla on sentään välillä ollut yksinäänkin tarhassa ihan kivaa:



*****

Onnistumisia on tullut monella rintamalla. Kuvat ja videot kertonevat siitä paremmin.


Maastossa oltu jo kolmannenkin kerran.
Ja uudestaan se ihan kamala reitti. Pelotti ihan yhtä paljon ku ekakerralla – ja siis nimenomaan se reitti :)
Durtsi käyttäytyi hyvin, tietty!

Maneesissa on harkkailtu laukannostoja sulkutaivutuksesta – no joo, mut hei edes ajatus sinnepäin :)






Ja sit on harkkailtu ihan viimeisillä kerroilla tehokkaampaa istunnan käyttöä siirtymisissä. Lantio pitäis saada ihan liikkumattomaksi ja istua ikään kuin liikettä vastaan. Toimii todella hyvin silloin, kun onnistun. Tulee sen tuntuisia siirtymisiä, että voin väittää ratsastavani jokaisen askeleen.

Useamman tunnin aikana on tullut hihkuttua ja tiristetty ilon kyyneleitä. Se on vaan niin hieno fiilis, kun välillä löytyy yhteys, tasapaino ja pehmeät siirtymiset.



Ja sit on tosiaan yks Iso Haaste jälleen taklattu. Mulla on ollut pakkomielle, että pitäisi joskus kokeilla ratsastaa Durtsilla ilman satulaa. No nyt on kokeiltu. Ja seuraavan kerran kokeilen sitten, jos joskus onnistun saamaan Durpan siihen kuntoon, että selässä olisi oikein lihaksiakin. Nyt istuminen oli...no, elämys.




Durtsilla ei tietääkseni ole juuri menty ilman satulaa. Apuni taisivat olla melko epäselviä, sillä muutamaa raviaskelta tehtiin useamman ympyrän ajan. Yritin sekä pohkeella että istunnalla, ja askel kyllä kiihtyi, mutta todella pitkään meni ennen kuin tuli ravia. Mutta nyt se on tehty ja selvisin hengissä!



Ja ei muuten olisi tullut tätäkään tehtyä ilman Mian painostusta kannustusta. Olenko jo sanonut, miten huippua on se, että joku tuuppaa aina seuraavalle askelmalle, vaikka mukavuudenhaluisena, vähän laiskana ja aikamoisen pelokkaana sitä jäisi niin mielellään aina siihen, mihin on juuri saanut itsensä sinniteltyä :)