sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Voi suru

Tästä oli tarkoitus tulla semmoinen postaus, missä olisin hehkuttanut muutamia viime päivinä oivaltamiani juttuja. Mutta tämänhetkisessä mielentilassa se on mahdotonta. Joten tarjoilen teille valitusvirren, vaihteeksi.

Viime keskiviikon tunnilla, noin 10-15 minuutin ravailun jälkeen, huomasin vasemmassa kierroksessa, että Durando alkoi tuntua vähän kummalliselta. Hetkisen kuluttua pää liikkui jo selkeästi liikkeen tahdissa ja parinkymmenen metrin jälkeen ontuminen oli jo todella voimakasta. Käveltiin reilut viisi minuuttia ja kokeiltiin sitten ravia oikeaan kierrokseen. Ei tarvinnut montaa metriä mennä – tuntui, että D on ihan romuna. Ei vaan pystynyt erottamaan, että mitä jalkaa se ontui.

Käynti oli kuitenkin puhdasta, ja tallissa tutkiessa mikään jalka ei erottunut joukosta. Ajattelin, että taluttelen pari päivää ja tarkkailen tilannetta.

Torstaiaamuna kavioista olivat lämpimiä kaikki paitsi oikea etunen. Torstai-iltapäivällä uumoilin, että olisiko vasemmassa etusessa ehkä sisäsyrjällä ruununrajassa vähän enemmän nestettä. Ja tarpeeksi tarkkaan kun kyyläili, saattoi myös arvuutella, josko D seisoi sillä kaviolla vähän enemmän sisäsyrjällä. Kylmäsin siis taluttelun jälkeen vasemman etusen, ihan varuilta.

Perjantaina lämpöä oli erityisesti vasemman takasen sisäsyrjällä kintereen alapuolella. Vasen etunen oli ihan normaalin oloinen. Taluttelulenkin jälkeen laitoin arnikaa sekä vasempaan etuseen että takaseen, ihan varuilta.

Lauantaina lämpöä oli erityisesti oikeassa takasessa, mutta ero muihin jalkoihin oli kyllä todella pieni eikä sitä enää peltolenkkien jälkeen huomannut.

Tänään Erikeeper-Ella lähti saikkulaisen kanssa käyntimaastoon. D oli kuulemma ollut säpäkkä, muttei tehnyt älyttömyyksiä. Lenkin jälkeen Ella oli kokeili pyynnöstäni ravia maneesissa ja Durtsi oli edelleen epäpuhdas. Ella arveli, että vika olis oikeassa etusessa.

Että näin. Hevoseni ontuu, ja sen jalat oireilevat vuoropäivin, joten on mahdotonta edes sanoa, missä jalassa vika on.

Alunperin elättelin toiveita, että olisi joku nopeasti ohimenevä juttu. Mentiin silloin keskiviikkona yhtä maapuomia, johon D kyllä kolisteli tapansa mukaan ihan huolella - toivoin, että olis vaan jotenkin kolauttanut ja saanut kipeän mustelman tai jotain muuta suht vaaratonta ja nopeasti parantuvaa. Mutta kyllä tää nyt siltä näyttää, että se on klinikalle soitettava huomenna.

Jos nyt jollakulla on tarinoita, joissa yllättäen alkanut ja nopeasti voimistunut ontuminen on parantunut lähes itsekseen tai ollut vaan ihan joku pikkujuttu, niin jakakaa ihmeessä. Tähän iltapäivään asti olin kovin optimistinen ja siksi tipahdinkin aika korkealta, kun kuulin, että D on ontuu edelleen. Voi suru.

Vaikka kyllä mun on pakko sanoa, että olen silti kiitollinen, että niin monta kuukautta meni todella, todella kivasti. Ja ei, tässä ei ole yhtään sarkasmia vaan olen ihan vilpittömän kiitollinen.

Pidättehän kuitenkin peukkuja, että saadaan vika paikannettua ja Durppulapurppula huollettua kuntoon. 

sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Hitaasti haasteisiin

Sain haasteen Kultainen poni -blogin Nooralta (aikoja sitten, mutta kun mä nyt oon pikkuisen hidas ;)) - kiitos Noora! Haaste menee näin:

"Tämä haaste on tarkoitettu niille, jotka omistavat hevosen/hevosia. Tarkoitus olisi myös, että kysymyksiin vastataan vähän laajemmin kuin yhdellä sanalla. Haasta vähintään kolme blogia, ei takaisin haastamista. Kerro blogissasi, kenet olet haastanut.

Kerro hevosestasi rotu, taso ja hieman luonnetta. 

Durando on oldenburg, joka edellisen omistajansa kanssa kilpaillut HeA:ta, joten ainakin on joskus ollut sen tasoinen. Mitä se sitten nykyään on, niin minulla ei ole riittävästi osaamista sen arvioimiseen. Ei se nyt ainakaan ihan puskaratsuksi kai ole taantunut – ehkä siksi, kun ei niin sinne puskiin rohjeta mennä ;)

Durtsilla on myös jonkin verran hypätty ja sukupostin kuvien perusteella maastoesteitäkin, mutta takapolviongelmien vuoksi tyydytään nykyään ihan vaan maapuomeihin ja kavaletteihin (ei sen puoleen, oman rohkeuden kanssa on jo tekemistä kavaleteillakin :)). Ja toisaalta, ei se hyppääminen mikään Durandon vahva puoli ole, kun ymmärtääkseni molemmat osallistumiset oripäivillä ovat tyssänneet estekokeeseen.

Luonteeltaan D on semmoinen vähän hönö ja tosi herttainen. Se tekee kielellään koko ajan jotain ja on kovin seurallinen (lue: ahne). Enimmäkseen se on hirmuisen kiltti ja enemmänkin laiskanpuoleinen, mutta joukkoon mahtuu myös päiviä, jolloin virtaa on enemmän eikä ihan aina pelkästään myönteisessä mielessä (tai minä en osaa sitä kanavoida oikein). Hoitotoimenpiteet Durtsin kanssa sujuu ihanan helposti eikä se muutenkaan yleensä hötkyile tai säpsy turhasta...paitsi että se pelkää lätäköitä. Niin ja välillä kiviä. Siis niinku mä sanoin, vähän hönö :) Rakas hönö.



Hevoset vai ponit? Miksi?

Koska mulla ei ole ratsastustaustaa lapsuudesta eikä nuoruudesta, en ole ollut juurikaan tekemisissä muiden kuin hevosten kanssa. En siis tunne poneja, ja olen sitä paitsi turhan painava niiden kyydittäväksi. Siksi hevoset.

Ensimmäinen hevonen/poni, jolla ratsastit itsenäisesti enemmän?

Sain onnekkaiden sattumusten kautta mahdollisuuden vuokrata Tosca-rouvaa Stenbackan tallilla. Ihana, lempeä, pitkämielinen ja taitava hepparouva oli se viimeinen sinetti heppahullaantumiseeni. Nimittäin vaikken itsenäisesti tekemällä todellakaan ratsastamaan oppinut, oli se kuitenkin ensimmäinen kerta, kun sain rauhassa ja ajan kanssa puuhata hevosen kanssa, tutustua, rakentaa jonkinlaista suhdetta ja opetella edes näennäisesti itse ratkaisemaan asioita ja kantamaan vastuuta niistä.

Kengätön vai kengällinen? Kengän koko hevosellasi?

Durandolla on semmoiset haperokaviot, ettei elämää ilman kenkiä voisi edes ajatella. Jos Durtsilta lähtee kenkä, niin se alkaa arkoa kengätöntä kaviota oikeastaan heti, ainakaan jos joutuu liikkumaan missään muualla kuin maneesissa tai kentällä.

Vajavaisilla tiedoillani ja vaatimattomalla kokemuksellani kuitenkin ihannoin luomuhevostelua - tai sitä mielikuvaa, joka minulla siitä on.

Ja miten noloa on se, etten tiedä, minkä kokoinen kenkä mun hevosella on? Meillä on ihan mielettömän hyvä kengittäjä :)

Klippaus – puolesta vai vastaan?

Tarpeen mukaan. Ei tällaisissa asioissa voi minusta olla mitään yksioikoista kantaa. 
D on klipattu minun omistusaikanani kerran talvessa. Koska välillä myös muut ihmiset kuin minä ratsastavat Durtsia enkä aina voi olla itse paikalla, en voi edellyttää (varsinkaan ratsuttajalta), että kaikilla on mahdollisuus jäädä tallille tuntitolkulla hengaamaan ja odottamaan hikipalleron kuivumista. Siksi.

Tarhaatko hevosesi yksin vai laumassa? Miksi?

Yksin. Useampaa tarhakaveria on kokeiltu. Muutama päivä menee aina kivasti ja jopa samalla heinäkasalla, mutta sitten D alkaa jahtaamaan kaveria. Tästä syystä on kaveriehdokkaat aika vähissä :(

Ratkaiseeko hevosessa enemmän luonne vai ulkonäkö?

Luonne tietysti. Mutta mistä sitä osaa arvioida, kuinka paljon aluksi ihastuu ulkonäköön? Toisaalta mun mielestä suurin osa eläimistä on kauniita. Ja ne, jotka eivät aluksi ole, muuttuvat sellaisiksi, kunhan niihin tutustuu. Voi olla niin monella tavoin kaunis, suloinen tai komea.

Pahin tippumisesi?

En ole onneksi kovin pahasti tippunut vaan selviytynyt lievällä aivotärähdyksellä ja lihassäryllä. Henkiset vauriot ovat olleet vaikeammin korjattavia.

Kuinka monta loimea hevosesi omistaa? 

Hmmm... en ole laskenut, mutta varmasti muutaman liikaa. Samaan aikaan, kun ostin Durandon, ostin siinä alkuinnostuksessani ja ilman ymmärrystä ihan liian monta huonoa loimea, joita ei sitten ole juuri tullut käytettyä. Sittemmin oon hankkinut vain hyviä loimia, ja kaikki perustellusti tarpeeseen.

Oho, meinasin listata tähän ne tarpeelliset loimet, mutta huomasin, että lista kasvoi nolon pitkäksi, joten deletoin :)

Kuinka usein hevosesi liikkuvat?

Lähes päivittäin. Kalenteroin Durtsille aika harvoin vapaapäiviä, koska joku Murphyn laki tuntuu astuvan herkästi kuvaan, että aina just vapaapäivän jälkeen lähtee kenkä tmv. Toisin sanoen vapaapäiviä napsahtelee kalenteriin ihan ilman suunnitteluakin. Seisominen ei myöskään tee nivelvaivaiselle hevoselle hyvää, joten varsinkaan laidunkauden ulkopuolella ei suunniteltuja vapaapäiviä juuri ole. Toisaalta se mun liikuttaminen ei myöskään ole yleensä kovinkaan raskasta, ja voi olla vaan vaikka talutuslenkki pellon ympäri.

Oletko varovainen vai "uhkarohkea" ratsastaja?

Haha, no tässä on kyllä yks kysymys, jota ei tartte sen kummemmin miettiä. Varovainen olen. Aivan liian varovainen. Tällä iällä tuskin enää kannattaa edes tavoitella sitä, että muuttuisi uhkarohkeaksi ratsastajaksi, mutta kyllä mä kovasti toivoisin löytäväni vähän reilusti enemmän rohkeutta. Tai ehkä sitä ei löydetä, ehkä sitä pitää määrätietoisesti opetella?

*****

Ja laitetaan urakka kiertämään eli haaste lähtee seuraaville bloggaajille:






Suosittelen muuten myös lukemaan Tupukan hyvän kirjoituksen Joku vika.

tiistai 14. tammikuuta 2014

Maastoilua



Rodeokrapulassa suuntasin maastoon. Kuulostaa hurjan rohkealta, vai mitä? Noo, ei se jalkaisin niin kamalaa ole. Varsinkin, kun Durtsin selässä oli Erikeeper-Ella eli mun tehtäväksi jäi jotakuinkin huolehtia siitä, että läähätin siellä noiden kahden kannoilla ja yritin räpsästä muutaman kuvan :)





Oli mun mukaanlähdöllä oikeasti muukin syy kuin loman plösöyttämän tädin liikuttaminen. Durtsilla on ollut vähän vaikeuksia löytää rohkeutta ojien ylittämiseen ja Ella on joutunut aina jalkautumaan ja taluttamaan tämän urhean urhomme pientenkin ojien yli. Ajatus oli, että jos yhteistuumin päästäisiin jonkun ojan yli niin, että Ella saisi olla kyydissä.

Valittiin semmoinen tooosi maltillinen oja, noin 50 senttiä syvä ja 60-70 senttiä leveä. Kuulostaa helpolta? Ei ollut, eikä onnistunut. Jouduttiin siirtymään 10 metriä eteenpäin, jossa sitten lopulta noin 30 senttiä syvä oja ylittyi jo kutakuinkin mallikkaasti. Sitten pieni kierros metsässä ja takaisin tielle sen "isomman" ojan kautta. Epäonnekseen ennen ojaa oli kaksi risua, jotka molemmat (!) D onnistui saamaan jalkojensa väliin ja kompuroi polvilleen. Siitä ylös könyttyään urhea ratsumme taisi vähän sisuuntua ja ylitti sen miniojan täysin ylimitoitetulla hypyllä :D Onneksi satulassa oli Ella enkä minä.

Maastossa Durtsi käyttäytyi Ellan mielestä hyvin, mutta itseäni olisi kyllä hirvittänyt. Miten mä oppisin nauttimaan ja iloitsemaan siitä, että hevosella on virtaa?

Tässä pari lyhyttä pätkää maastosta. En viitsinyt niihin mitään musiikkia laittaa, kun ajattelin, että tuo keuhkoahtaumapotilaan huohotus on jotenkin ihastuttavan omaperäinen valinta – ai miks hävettäis? :)





lauantai 11. tammikuuta 2014

Huh huh.

No huhhuh. Niin piti olla leppoisa lauantairatsastus eilisen suht raskaan tunnin jälkeen. Jep.

Durppula oli oikein vireä heti aluksi, kun lähdettiin ravaamaan. Siis liian vireä. Sain kuitenkin tahdin jotenkin hanskaan ja lopulta kun istuin alas harjoitusraviin, tehtiin oikein mallikkaita ravi-käynti-ravi-siirtymiä kolmikaarisella kiemuralla. Olin tyytyväinen ja olisin voinut oikein hyvin lopettaa siihen, mutta sen sijaan katsoin kelloa ja totesin ratsastaneeni alkukäyntien jälkeen vasta 10 minuuttia. Mietin, että se on kyllä ehkä vähän liian vähän, koska...no kellon mukaanhan sitä ratsastetaan, eikö?!?!

Joten ajattelin, että jos vielä vähän ravi-seis-ravi-harkkailua...VIRHE!!!!!!!! Raviin siirtymiset sujuivat hyvin, mutta pysähtyminen oli aika hakusessa. Jäinkö sitten liikaa ohjista repimään tai irtosiko takamus taas liikaa satulasta (käy usein, kun haen pysähdykseen väärin tukea jalustimista) tai sekä että tai jotain ihan muuta, mutta ensin me oltiin tässä ja sitten sitä yhtäkkiä mentiin. Niinku vauhdilla ja joka suuntaan :/

Illan rodeo-osuudessa käytimme tehokkaasti hyväksemme koko maneesia (illan viimeisenä ratsukkona tilaa oli, ainoastaan jännitti, että jos tipun, niin kukaan ei kyllä kaipaa ainakaan puoleen tuntiin). Kuvioihin kuuluivat niin terävät sivuttaissiirtymät, joissa oli mukavasti liikettä ylöspäin, takamuksen kevennykset, sukellukset, säntäykset, poukkoilut, paikallaan laukkaaminen ja tietysti pienimuotoiset pystyynnousun aihiot. Musiikkina ohjelmassa meillä oli ähinää, tuhinaa, puhinaa, pärinää ja kiroilua. Kaunista.

Noin raskasta ohjelmaa emme jaksaneet muutamaa minuuttia pidempään, mutta jatkettiin siitä sitten vartin verran ravissa melko pienillä ympyröillä, kaseilla ja välillä käyntiinsiirtymisillä. Muoto oli erittäin koottu ja tarkkasilmäisempi olisi saattanut erottaa joukosta erinäisten vaativampienkin askellajien aihioita. Ajoittaiset tahtirikkoja aiheuttaneet kaasun kiinni hirttämisen valitettavasti rokottivat hieman sekä tyyli- että tekniikkapisteitä.

Olin ihan poikki, joten siinä vaiheessa, kun sain harjoitusravissa viisi säällistä askelta, siirryin keventämään. Muutaman kevennetyn kasin jälkeen aloin saada paremman otteen Durtsista, ja loppujen lopuksi löytyi oikein rauhallinen ja rento ravi ja ohjaakin uskalsi antaa sen verran, ettei tarvinut enää ihan kuolainrenkaassa roikkua :) Työvoitto totisesti.

Aidosti, ihan kamala ratsastuskerta. Ainoa hyvä asia jota voin tästä keksiä on se, etten luovuttanut vaan ratsastin niin kauan, että sain hepan hyväksi. Niin ja tietysti sekin on aina kiva, ettei tartte leipoa. Uuh. Ei muuta kuin leuka rintaan. Taas pitäisi jostain löytää rohkeutta mörköjen karkottamiseen...

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Strutsi

Hyvin on menneet ratsastukset, uskokaa tai älkää. Pikkuinen pessimmistipeikko meinaa aina välillä tulla olalle kuokkimaan ja kuiskuttelemaan manauksiaan, mutta sneppaan sen järjestäen matkoihinsa. Aion nauttia täysin siemauksin kaikista näistä ihanista fiiliksistä (pois lukien toi strutsi-hommeli, josta kerron vähän myöhemmin) :)



Viime torstaina oli Durtsin rokotus ja raspaus. Rokotuksesta nousi pieni lämpö ja D oli kyllä perjantaina ihan pois pelistä (vaikkei siis kuumemittari näyttänytkään enempää kuin 38,4) eikä edes päivittäisiä venytyksiä voinut ajatellakaan, koska tyyppi oli ihan huojuva.

Näyttää siltä, että rokotusreaktiot Durtsilla voimistuvat vuosi vuodelta, joten saa nähdä mihin tässä vielä päädytään. Nyt onneksi kolme talutuspäivää riitti palautumiseen, kun lämpöä ei ollut kuin yhtenä päivänä.

Raspaus hoitui jälleen asiallisesti ilman rauhoitusta. Ilman rauhoitusta hoitamisessa on kolme hyvää puolta:

1) hereillä olevan hevosen pään kannattelusta ei tule hiki
2) heppaa ei tarvitse hoidon jälkeen varjella heinältä eli ei tarvitse käydä hysteerisesti imuroimassa korsia pois karsinasta ja
3) en tiedä, onko rauhoittamisesta merkittävää fysiologista haittaa, mutta tuskin siitä ainakaan hyötyäkään on.

Durppulan hampaat olivat hyvällä mallilla. Ihan takimmaisissa hampaissa oli vähän turhan paljon terävyyttä, mutta muuten kaikki näytti hyvältä, hampaiden osalta. Sen sijaan vasemman posken limakalvolla oli noin peukalonpään paksuuntuma, joka on voinut syntyä esimerkiksi paineen seurauksena. Ohjeeksi sain ratsastaa vaihteeksi toisilla suitsilla ja kuolaimilla.

Toisin kuin monilla pidempään lajia harrastaneilla ystävilläni, itselläni ei kaapista löydy valtavaa kuolainvalikoimaa. Niinpä kiinnitin Durtsin vanhoihin suitsiin vajaa vuosi sitten hankkimani suoran kumikuolaimen (juu, happy mouth ja maistuukin kuulemma ompulta), jota ei vaan ole rohkeus riittänyt aiemmin kokeilla (ai miksi ostin? Koska jossain artikkelissa sanottiin, että spagettihevoselle voisi toimia suora kuolain ja suoria kuolaimia osoittautui olevan melko vaikea löytää -> ostin ainoat, jotka löysin).

Nyt sitten maanantaina suuntasin kumikuolaimen kanssa tunnille enkä voi väittää, etteikö olisi vähän jännittänyt. Hyvin kuitenkin sujui. Muutaman kerran D koetti punkea läpi vasemmalle kääntävistä avuista, mutta ei mitään katastrofaalista ja sain korjattua. Muutoin meni ihan mallikkaasti, joskaan ne parhaimmat hetket eivät tuntuneet ihan yhtä hyviltä kuin tutuilla kolmipaloilla. Ehkä tuntui hankalalta saada ihan yhtä "elävää" tuntumaa vaan fiilis oli vähän puumainen. D oli kuitenkin ihan tyytyväisen oloinen ja sopivan reipas.

Tiistaina ratsastin itsenäisesti. Suitsitelineellä mieleeni muistui edellisenä päivänä kuulemani kokeneemman ratsastajan lausahdus: onhan noi muuten varmaan hyvät, mut jos se päättää lähteä, niin noilla sä et sitä saa kiinni. ...ja päädyin ottamaan suitset, joissa oli valmiina tutut, turvalliset kolmipalat (nössö!).

Tänään oli onneksi taas tunti, joten uskalsin laittaa jälleen kumikuolaimen. Ja nyt vasta ollaan tulossa tuohon otsikossa mainostettuun strutsiin.

Kaikki meni alkuun melko kivasti, ja sain Durtsin ravaamaan paikoitellen oikeinkin kivaa ravia. Myös meidän tasoon nähden tehtiin suht kivoja käyntipätkiä pitkän sivun lopusta seuraavan pitkän sivun alkuun asti. Siis kahden kulman läpi, joka ei todella ole meille helppoa. Ja ravissa tehtiin kolmikaarista kiemuraa, joista muutama oli kyllä ihan mun esitysten parhaimmistoa.

Sitten piti nostaa ensimmäisen kerran laukka. Ja ihan on totta, en edes tajua, mitä tapahtui. Laukka ei noussut ja joku mun tavassa pyytää tai jotain ehkä ärsytti Durtsia sen verran, että se hieman heilautti päätään yläetuviistoon. Apua! Ja sitten vielä toistamiseen sama. A-pu-va! Jos se lähtee, niin... Komensin sen verran, että sain D:n edes ravaamaan.

Siinä sitä sitten mentiin pari kierrosta, kunnes valmentaja sanoi, että nosta sitten vaikka ravista, kunhan nyt vaan tulisi sitä laukkaa. Ja siinä kohtaa mä heräsin. Tajusin, että en ollut edes yrittänyt nostaa laukkaa niiden kahden kierroksen aikana, mitä olin siinä ravannut. En ollut edes ajatellut laukan nostamista. En sen puoleen käyntiin siirtämistä, kulmia, taivutuksia tai tahtiakaan. En ajatellut mitään. Sillä hetkellä, kun D toisen kerran liikautti päätään, tungin pääni hiekkaan ja lakkasin ratsastamasta. Ihan kokonaan.

Ja mikä hurjinta, valmentajan kommentti laukan nostamisesta yllätti minut, sillä olin todella strutseillut menemään ihan siinä uskossa, että hänenkin arvionsa mukaan D varmasti näyttää juuri niin villiltä, ettei missään nimessä mitään laukkaa enää kannata ajatella.

En oikeasti tajua! Kyllä mä siis naurankin itselleni tämän vuoksi, mutta kyllä yksi osa mua myös on ihan aidosti hämmentynyt ja ärtynytkin. Miten mä voin mennä niin lukkoon jostain noin pienestä ja mitättömästä. Ja se todella oli pientä, niin pientä, että suurin osa ratsastajista ei varmasti edes mainitsisi koko asiaa - ja osa ei varmasti olisi edes huomannut mitään tapahtuneen. Tai siis, kun eihän mitään tapahtunut!

Katatoniasta herättyäni sain joka tapauksessa lopulta laukan nousemaan, ja sitten laukattiin vähän enemmänkin: kasia niin, että halkaisijalla vaihdettiin laukka ravin kautta. Muutamien roiskaisujen jälkeen siirtymät alkoivat sujua ja laukka oli molempiin suuntiin ihan semihyvää.

Jotenkin tää päivä pistää miettimään, että olisko mulle sit kuitenkin parempi se Simo-heppa, joka ei koskaan tee mitään yllättäviä liikkeitä? Kauhulla vaan venailen sitä päivää, jos D vaikka yskäsee, kun mä oon selässä :D

Muttei edes strutseilu ja sen nolostelu saa pyyhittyä pois hyvää mieltä. Elämä on :)


torstai 2. tammikuuta 2014

Kuinka monta kertaa voi rakastua samaan mieheen?



On se vaan niin suloinen se minun heppani, että usein kun sitä katsoo meinaa ihan sydän pakahtua ja silmät menee sillain idioottimaisesti sirriin. Mut ei mua haittaa, idiootilta näyttäminen on pieni hinta isosta onnesta :)

Paitsi suloinen, Durando on edelleen ollut myös oikein kiva ratsastaa. Sopivasti eteenpäin menevä ja hyväntuulinen.

Käynti on edelleen askellajeista vaikein, mutta kyllä siinäkin voi sentään jo nykyään yrittää jotain tehtäviä tehdä ilman, että energia hiipuu totaalisesti. Ravissa ja laukassa virtaa on enemmän (ajoittain jopa tällaisen vässykän mielestä vähän turhan paljon), ja jokaiseen ratsastuskertaan mahtuu niitä hetkiä, jolloin silmät on taas idioottisirrissä ja silmäkulmissa kimmeltää.

Voin vilpittömästi sanoa, että viimeisen parin kolmen kuukauden aikana hevostelu on tuntunut kaikin tavoin pelkästään mukavalta. (Joulukuun kirjoittelutauko johtui siitä, että käytiin viimein kesälomareissussa - ei siis tällä kertaa mistään pohtimista vaativista suurista kysymyksistä :)).

Tänään Durtsi raspattiin ja rokotettiin, joten ainakin huominen on lepopäivä. Siitä sitten pikkuhiljaa palaillaan toivottavasti normaaliin päiväjärjestykseen.

Muutamissa suosikkiblogeissani on listattu tavoitteita tulevalle vuodelle. Minulla on hevosteluun liittyviä isoja tavoitteita tasan kaksi. Tässä ne ovat tärkeysjärjestyksessä:

1. Pysyä tiukasti tällä hyväntuulisen harrastamisen polulla. 

 Tämä ei tarkoita, etteikö hepan pitäisi tehdä oikeasti hommia vaan päinvastoin sitä, että mun on muistettava johdonmukaisuus aina ja kaikessa, jotta itsestäänselvistä asioista ei tarvitse riidellä. Ja yhtä paljon tämä tarkoittaa sitä, että mun on pidettävä kirkkaana mielessäni se, miksi tämä on minulle rakas harrastus ja oltava uskollinen omille arvoilleni – aina.

2. Lähteä viimeistään kesällä ihan oikeasti maastoon.

Tällä hetkellä pohjaa maastoilulle rakentaa Erikeeper-Ella, jota ei pienet hötkyilyt ja pukittelut paljon hetkauta. Elättelen toiveita, että kun maastoiluista tulee Durtsille arkisempaa, ei sen tartte enää hötkyillä niin paljon. Varmuuden vuoksi taidan kuitenkin odotella vuoroani laidunkauteen, sellaisen sopivan laiskanpulskean ratsun toivossa :) ...ellei sitten joku mielenhäiriö iske jo aiemmin.

Erilaisia pienempiä tavoitteita voisi listata vaikka kuinka, mutta jotta itselläni pysyy kirkkaana mielessä se, mikä on olennaista, tyydyn nyt kirjaamaan virallisiksi ainoastaan nämä kaksi. Minut saa laittaa jalkapuuhun Veikkolan torille, jos en näistä tavoitteista pyri kaikin keinoin pitämään kiinni.