tiistai 22. joulukuuta 2009

Déjà vu

Ihan viimeinen ratsastustunti ennen lomaa. Nyyyyyyyyh! Ratsastukseen tulee nyt sitten väkisinkin yli neljän viikon tauko, ja se surettaa kyllä (vaikka reissuun on tietysti kiva lähteä).

Tämän päivän tunnille sain Jehverin. Tämän kirjoituksen otsikko liittyy siihen, että meillä meni Jehverin kanssa kutakuinkin samoin kuin ensimmäiselläkin kerralla - Jehveri vei ja minä yritin epätoivoisesti siihen punkemisen väliin kertoa pohkeillani jotain omista ajatuksistani ja reittisuunnitelmista. Huonolla menestyksellä.

Jehveri on skarppi herra eikä tee mitään turhaa. Jos se ei tykkäisi konikavereistaan niin paljoa, saisin sitä tuskin edes liikahtamaan. Onneksi Jehveri tykkää edes kulkea kavereiden jalanjäljissä.

Nyt voisi helposti erehtyä luulemaan, että sittenhän kaikki on ihan helppoa; valitaan vain reipas kaveri seurattavaksi ja mennään perässä. Mutta ei. Jos pitäisi mennä vaikka kentän lyhyeltä sivulta kääntyä kentän keskelle päin, niin ilman taitavaa ratsastusta Jehveri kääntyy keskelle siinä vaiheessa, kun edellä menevä kaveri on kääntynyt eli monesti ennen kuin ollaan edes ennätetty lyhyttä sivua edeltävään kulmaan. Jos jossain voi oikaista, niin Jehveri yrittää sitä varmasti :)

Yritin tänään kaikkeni, mutta ratsastuksellisesti tulos ei kyllä ollut kummoinen. Mukavaa oli silti! On ihanaa huomata, että tässä lajissa ei hermo kiristy, vaikkei aina sujuisikaan.

Nyt sitten ratsastuksen osalta vain mielikuvaharjoittelua seuraavat viitisen viikkoa.

Pikkuhiljaa pitäisi alkaa orientoitua sukellusmaailmaan. Aina tauon jälkeen jännittää, että osaako ja muistaako enää mitään ja - erityisesti - onko nosteenhallinta ihan kadoksissa. No, on tai ei, niin kyllä se sieltä enemmin tai myöhemmin löytyy. Koska kuitenkin startataan Similan-safarilla, olisi kiva, että tuntuma palautuisi melko nopsaan, ettei mene huippusukelluksista nauttiminen tekniikkaharjoitteluksi.

Hassua ajatella, että lähtöön on enää neljä yötä ja että viikon päästä ollaan jo sukeltamassa. Nyt kun täällä Etelä-Suomessakin on kerrankin kunnolla lunta, tuntuu melkein haikealta lähteä. Metsässä on juuri nyt Maailman Kauneinta. Ihan kuin olisi astunut vaatekaapin kautta Narniaan Jadiksen valtakaudelle. Paitsi että ihan kohta on joulu.

lauantai 19. joulukuuta 2009

Volttityöskentelyä


Jännäksi meni, kun auton lämpötilamittari näyttää matkalla tallille pahimmillaan -18. Tallin pihassa onneksi enää -14, joten tunti pidettiin. Ryhmässä oli minun ja kaverini lisäksi neljä todella kokenutta ratsastajaa, joten etukäteen vähän hermoilin, onnistuisinko pysymään poissa jaloista.

Sain ratsastattevakseni ensimmäistä kertaa Helmin, pienen mutta pippurisen suokkitamman. Helmin kanssa valmistelut sujuivat enimmäkseen hyvässä yhteisymmärryksessä ja pysyimme aikataulussa. Nousin selkään ensimmäistä kertaa ilman kenenkään roikkumisapua. Helmi on onneksi niin matala, että ponnistusvoimani riitti helposti ja satulakin pysyi paikallaan.

Alkukäyntien jälkeen tehtiin vähän käännöksiä kahdella neliöllä. Pärjäsin mielestäni huonommin kuin aiemmilla kerroilla, mutta aina ei voi onnistua. Helmin kanssa oli ohjaamisessa muutenkin alussa poikkeuksellisia haasteita ja pari kertaa epäonnistuin kääntämään ravissa uralta ympyrälle. Harmitti kyllä, mutta kokosin itseni ja tein kaikkeni, jotta muistaisin hyödyntää ulko-ohjaa ja olla roikkumatta sisäohjassa ja lopputunti meni ohjauksen osalta paremmin.

Pienten ravien jälkeen oli vuorossa pohkeenväistöt pääty-ympyrällä. Tässä kohden ei voi kyllä oikein muuta sanoa kuin että aivan liian edistynyttä tekemistä minulle. En kertakaikkiaan onnistunut kertaakaan. Pelkkä ulospäin asetuksen pitäminen ja etupään kääntäminen ympyrän sisälle olisi ollut riittävän haastava harjoite.

Seuraavaksi oli tarkoitus nostaa laukka jostain tietysti pohkeenväistön vaiheesta. Tämä meni minulta vähän ohi, kun eivät ne väistötkään onnistuneet, niin tähtäsin vain siihen, että saisin edes laukan nostettua enkä jäisi jarruttamaan muita. Ja hiphei, kyllä ne nostot enimmäkseen onnistuivatkin.

Vähän hurjalta tuntui mennä monta kierrosta laukkaa pääty-ympyrällä, kun aiemmat laukkakokemukset olivat enimmäkseen pelkän pitkän sivun mittaisia. Ja edellisellä tunnilla se yksi kokonainen ympyrä, jonka onnistuin tekemään. Nyt siis monen monta ympyrää peräjälkeen. Välillä teki mieli pysäyttää, että voisi vähän hengähtää välillä, mutta onneksi rohkeus riitti laukata niin pitkään kuin annettiin. Sain roppakaupalla kokemusta.

Lopputunti keskityttiin voltteihin kevyessä ravissa. Sain paljon palautetta ulko-ohjan löperyydestä, mutta onnistuin loppua kohden tässä vähän tsemppaamaan, jolloin voltitkin sujuivat vähän paremmin.

Sain tästä tunnista vähän kuvia ja videoita itsestäni. Oli hieman masentavaa huomata, että istuntani näyttää selkeästi huonommalta kuin kuvittelin; selkä on notkolla ja jalat aivan liian edessä. Miten huonosti voi oman kehonsa tuntea, kun asento ei lainkaan tunnu siltä, miltä näyttää? Hyvä puoli tässä on se, että nytpä sentään tiedän, miten paljon korjattavaa on.

perjantai 18. joulukuuta 2009

Pakkasraja

On niin ihanaa, että on kunnon talvi; lunta ja kunnolla pakkasta, kaunista kuuraa puissa ja ikkuinoissa.

Kunnon talven kääntöpuoli on sitten se, että ratsastustunti peruttiin pakkasen vuoksi - yhyy! Yritän parhaillaan epätoivoisesti järjestää korvaavaa tuntia huomiselle, jottei tulisi niin pitkää taukoa Rauhalan tallilla käymiseen. Tämän päiväinen tunti olisi siis virallisesti ollut viimeinen ennen lomaani, mutta kuuden viikon tauko on ajatuksena tosi vastenmielinen.

Huomiselle 12-13 tunnille mahtuu mukaan. On vain tekemistä, että saan houkuteltua jonkun omasta ryhmästä kaveriksi, sillä tuossa lauantain ryhmässä on tosi taitavia ratsastajia enkä kehtaa mennä yksinään jarruttamaan heidän tuntiaan :)

Onneksi on vielä yksi tunti toisella tallilla ensi tiistaina. Ja luulenpa, että täytyy yrittää löytää Thaimaasta joku talli, jossa voisi edes vähän käydä kokeilemassa. Mutta nyt vielä katse lähitulevaisuuteen eli huomiseen ja peukut pystyyn!

*****
Samana iltana, ihan vähän myöhemmin:

Oujee! Sain kaverin tunnille, joten jos vain pakkanen hellittää, niin huomenna pääsee hepostelemaan =)

keskiviikko 16. joulukuuta 2009

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita, onnistumisiakin

Huhhuh! Olihan semmoinen ratsastustunti, että tällaista sohvavässykkää jo välillä vähän hirvitti. Sain ratsastettavakseni Nallen, erittäin menointoisen suokkiruunan, joka ei ole kovin rutinoitunut tuntihevonen.

Jos Nalle kirjaisi blogimerkinnän tunnista, kuuluisi se varmasti jotenkin näin: "Huhhuh! Olihan semmoinen tunti, että välillä korpesi ja välillä nauratti oikein kunnolla. Sain vietäväkseni vässykän aloittelijan, jota kuljetinkin enimmäkseen oman makuni mukaan pitkin kenttää. Kipakka pakkassää laukaisi minussa tuon tuostakin hillittömän halun kirmata oikein kunnolla ja karauttelin kunnon laukkaa pitkin poikin kenttää. Onnen tunnetta hieman hillitsi ikävästi ohjissa roikkuva vässykkä."

No, höpinät ja mielikuvittelut sikseen, mutta kyllä alkutunnista homma meni selkeästi niin, että Nalle vei ja minä vikisin. Totesin (jälleen), että tunnin ensimmäisen vartin puristan ohjia niin tiukasti, ettei veri kierrä sormissa; siksi aina aluksi tuntuu, ettei hanskoista ole mitään hyötyä. Rentoutuminen olisi avainsana niin moneen asiaan - miksi sen pitää olla niin vaikeaa? Kärsivällisyys, se on toinen avainsana.

Massiivisten alkuvaikeuksien jälkeen yhteistyö Nallen kanssa alkoi sujua vähän paremmin ja sain vauhtiakin hillittyä ajoittain ihan mukavaksi ja rauhalliseksi. Jännästi vaan ratsastaessakin tulee vauhtisokeaksi: kun Nalle oli paahtanut suurimman osan alkutunnista ihan järkyttävää vauhtia, kuvittelin monesti meidän menevän ihan rentoa ravia, ja vasta opettajan huomautuksen jälkeen huomasin, että hidastamisen varaa oli vieläkin ihan reilusti.

Lopputunnista mentiin kolmikaarista kiemurauraa ravissa, niin että molemmilla suorilla kentän keskellä tehtiin siirtymiset käyntiin. Erityisesti alkutunnin järkyttävään kontrolloimattomuuteen verrattuna kiemuraura siirtymisineen sujui melkoisen hyvin. Olin ihan mielettömän iloinen ja tyytyväinen itseeni ja Vauhti-Nalleen. Oujee!

Istuntaa pitää vielä kommentoida sen verran, että yritin kovasti löytää sen asennon, johon Annika minua maanantaina ohjasi, mutta epäilen, etten ihan onnistunut. Silti tuntui, että jotain oli vähän toisin ja onnistuin pitämään reidet ison osan ajasta selkeästi aiempaa rennompina.

Huomasin myös uuden kehonhallintaongelman, johon täytyy vastedes paneutua. Pakarat tuppaavat jännittymään todella helposti samalla, kun jollain muulla lihasryhmällä pitäisi tehdä jotain. Taitaa olla heppaparalle melko ristiriitaista viestintää, jos pohkeilla pyytää ravia ja pakaroilla jarruttaa. Olisi niin kiva oppia nopeasti, ettei aiheuttaisi niin paljon harmia viattomille luontokappaleille. (Toisaalta, jos tuommoisia alkaa miettiä, niin ehkä ei pitäisi ratsastaa lainkaan. Sille ajatukselle en kuitenkaan voi nyt antaa tilaa. Olen vihdoin löytänyt harrastuksen, joka on vienyt minut ihan mennessään - en hennoisi päästää irti.)

*****

Maanantain istuntatunnilla koin ja opin istunnan lisäksi muutakin uutta. Istuntaopettajan, Annika Schulmanin tallilla Inkoossa hevosten annetaan elää mahdollisimman luonnonmukaista elämää. Sihen kuuluu muun muassa kengättömyys ja laumaelämä pihattotallissa. Annika kirjoittaa ajatuksistaan erityisesti kengättömyyteen liittyen Kian heppablogissa. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt kengätöntä hevosta ja yllätys oli suuri, kun hevonen nosti kavion puhdistettavaksi.

Kannattaa myös tutustua Annikan tallin nettisivuihin, jossa enemmän asiaa luonnonmukaiseen hevosenpitoon liittyen.

maanantai 14. joulukuuta 2009

87 tapaa istua väärin

Kuten ennakkoon uumoilin ja toivoin, oli istuntatunti avartava kokemus. Opettaja korjasi asennostani suurimpia virheitä asettelemalla jalat ja lantion kohdalleen. Uusi asento tuntui omituiselta, mutta toimivalta ja lopputunnista jo lähes luontevalta.

Ikävä kyllä, olen satavarma siitä, että keskiviikon tunnilla en enää samaa asentoa onnistu löytämään. Sen verran oudolta uusi asento alkuun tuntui. Jos olisi pitänyt kuvailla sitä, millaisessa asennossa kuvittelin olevani, olisin väittänyt, että polveni olisivat olleet todella reilusti koukussa ja kantapää hurjan takana. En usko, että oikean asennon löytäminen onnistuu vielä omin avuin.

Olen aiemminkin huomannut, että minulle rentoutuminen on haasteellista. Hevosen selässä vaikeus korostuu. Syvät vatsalihakset pitäisi olla käytössä ja jalkojen kuitenkin pysyä rentoina. Jos hartiani eivät ole lähtökohtaisesti jännittyneet, nousevat ne korviin viimeistään siinä vaiheessa, kun yrittää pyytää hevoselta mitään. Rentouteen ei taida olla oikotietä, mutta välillä mietin, onko siihen ylipäätään mitään tietä? Mitä jos olen perimältäni jäkittäjä eikä vaivaan olekaan korjausta?

Oli jännä huomata, kuinka sitä välillä kuvitteli olevansa jo ihan rento ja sitten, yhden syvän uloshengityksen mukana rentoutui selkeästi enemmän. Mitenköhän paljon sitä rentoutumisen varaa vielä olisi ollutkaan?

Rentoutta haettiin muun muassa ratsastamalla kaksi palloa takamuksen alla. Mielenkiintoinen harjoitus, jonka jälkeen olin ehkä eniten tietoinen takamuksestani ikinä.

Tunnin merkittävin oivallus taisi olla se, että istuntatunteja täytyy saada keväällä lisää =)

In my face

Ajoin ihan itse aamuruuhkassa autolla Töölöön ja parkkeerasin. Ei ongelmia. Että siitäs sain, minä ite, epäilijä ja ikuinen jännittäjä. Kyllä minä pärjään.

Tänään on vuorossa se kauan odotettu Centered riding -istuntatunti Inkoossa. Yritän vähän himmailla itseäni, etteivät odotukset kasvaisi liian suuriksi, sillä yhden tunnin aikana ei varmasti vielä maailma mullistu. En silti voi väittää, ettenkö odottaisi kokevani melkoisia ahaa-elämyksiä ja ehkä jopa löytäväni toisenlaisen näkökulman ratsastukseen.

Raportoin muutoksen tuulista jo tänä iltana. Paitsi jos olen umpijäässä.

sunnuntai 13. joulukuuta 2009

Pomppuravia

Sen verran ollut ohjelmaa, että kerkiän vasta nyt raportoimaan perjantain ratsastustunnista. Tai perjantaina olisi tietysti ehtinyt, mutta olin niiiiiiin väsynyt tunnin jälkeen, etten yksinkertaisesti jaksanut.

Pikkuisen alkoi jännittää, kun huomasin, että minulle oli arvottu tunnille kaveriksi jälleen hyvä ystäväni Koijari. Tulemme siis ihan oikeastikin mainiosti toimeen keskenämme, mutta taisin jo aiemminkin valitella Koijarin poikkeuksellisen pomputtavasta ravista.

Tunti alkoi ja ensimmäisen ravin kohdalla valkeni, että aika oli kullannut muistot: ravi oli vielä hurjempaa kuin muistinkaan. Kevennetynkin ravin kanssa oli hankalaa, mutta harjoitusravi oli lähestulkoon mahdotonta. Opettaja huikkaili ohjeita rentoutua ja kokeilla vaikka ilman jalustimia, mutta myönnettävä se on, ettei rohkeus riittänyt. Tuntui, että parin kymmenen metrin pätkä harjoitusravia oli ihan ehdoton maksimi, jonka pystyi kerralla sinnittelemään. Tunnin puolivälissä oikein pisti vatsaan - niin vahvasti urheilun puolelle tämänkertainen tunti meni.

Tunti jatkui laukkaharjoituksilla, jotka sujuivat tosi kivasti. Sain nostaa laukan käynnistä (mikä erityisesti Koijarin kanssa olikin minulle ihan ehdoton onnistumisen edellytys), ja ensimmäistä lukuunottamatta kaikki yritykset onnistuivat ongelmitta. Ensimmäisellä kerralla meidän vuorollamme Koijari oli niin innoissaan, että lähti raviin ennen kuin olin edes ehtinyt miettiä laukannostoa enkä saanut kaveria rauhoittumaan käyntiin ennen kuin pitkä sivu oli jo lähes loppuun kuljettu.

Mutta seuraavat laukannostot onnistuivat siis hienosti ja ensimmäistä kertaa harjoiteltiin myös pääty-ympyröitä laukassa eli piti kyydissä pysymisen lisäksi keskittyä myös ohjaamiseen. Onnistuttiin Koijarin kanssa tekemään yksi ihan kunnollinen ympyrä ja toinen puolikas. Kieltämättä tasapainon säilyttäminen ympyryllä tuntui haasteelliselta, mutta ensimmäisen putoamisen aika ei ollut vielä :)

Laukkojen jälkeen otettiin vielä vähän ravia ja yllätyin iloisesti, että pomppuravi tuntui laukkojen jälkeen vähän helpommalta istua. Ehkä laukat jollain tavalla laukaisivat jännitystäni, en tiedä? Kaiken kaikkiaan älyttömän mukava ja innostava tunti!

Meidän jälkeemme tunnille tuli vielä kaksi alkeisryhmäläistä, ja jäin heistä toiselle vielä taluttajaksi. Urheilullinen tunti jatkui urheilullisena talutuksena, sillä ratsastajat pääsivät myös ravaamaan aika tavalla. Tallin kenttä on ratsastamisen kannalta ihanan pehmeä, mutta tekee kyllä ravaavan hevosen rinnalla juoksemisesta ihan totista urheilua :) - hiki tuli!

torstai 10. joulukuuta 2009

Söpö Köpö!

Optimismi palkittiin ja pääsin kuin pääsinkin ratsastamaan tänään. Köpön omistaja otti toisen hevosen itselleen ratsastettavaksi, ja minä sain siis ratsastaa reilun tunnin Köpöllä omaan tahtiin, toki omistajan valvovan silmän alla.

Maneesiin meneminen ja siellä toimiminen jännitti hieman enkä ihan tunaroimatta liikennesäännöistä suoriutunutkaan. Onneksi ei tapahtunut mitään sellaista, mihin anteeksipyyntö ei olisi riittänyt.

Päästyäni selkään tassutteli Köpö suorinta tietä ulos maneesista. Alku ei luvannut paljoa, mutta en masentunut lainkaan, sillä sama oli hetkeä aiemmin tapahtunut Köpön omistajalle toisen hevosen kanssa, joten tuumin, että sattuu sitä huipputaitajillekin :) Köpö onnistui tekemään muutaman metrin matkasta takaisin maneesin sisälle melko haastavan, mutta lopulta päästiin perille.

Loppu sujuikin sitten paremmin kuin olisin koskaan uskaltanut toivoa. Askellajit vaihtuivat 90-prosenttisesti minun pyynnöstäni ja melko pienillä avuilla, varsinkin ensimmäisen ravin jälkeen (viisaana ponina Köpö tietysti ensin kokeilee, että miten vietävissä olen). Sain myös luvan kokeilla laukkaa, ja suureksi yllätyksekseni (ja ehkä myös Köpön omistajan yllätykseksi) laukannostot sujuivat tosi hyvin.

Tasapainon kanssa ei tänään ollut minkäänlaisia ongelmia. Köpöllä on tosi tasainen ravi ja erittäin miellyttävä laukka - näillä saattaa olla osuutta tasapainokokemukseeni :)

Haasteellisinta tämän päivän ratsastuksessa oli pitää tempo riittävän hitaana, ettei Köpö kolauttelisi itseään omiin jalkoihinsa. Se on kuitenkin melko ovela ja hivuttaa vauhtia pikkuhiljaa kovemmaksi, jolloin tahdin tiuhenemista on vaikeampi huomata ajoissa. Viekas poni, vaikkakaan en ihan ymmärrä, mitä kivaa voi olla omien jalkojen potkimisessa.

Tiukka yhteenveto: Suloinen, sympaattinen, kärsivällinen pikku-Köpö! <3 Ja osasin jo paljon enemmän kuin edellisellä kerralla Köpön kanssa, oujee!

*****

Ratsastuksen jälkeen lähdin Leevin kanssa metsään. Satoi valtavan kokoisia könttejä lunta ja oli ihan tyyntä. Yksi iso hiutale osui nenääni eikä sulanut ihan heti pois. Se nauratti. Elämä tuntui kovin onnelliselta.

keskiviikko 9. joulukuuta 2009

Onneksi on ratsastus

Blaah.-päivän jälkeen on elämää. Tämän totesin viimeistään illalla vähän seitsemän jälkeen, kun hurautin tapani mukaan reilusti etuajassa tallin pihaan. Jotain taikaa niissä kopukoissa täytyy olla, kun tallilla olo muuttuu niin seesteiseksi ja onnelliseksi, vaikka olisi ollut minkälainen päivä. Tai ehkä lannantuoksussa on jotain huumaavia ainesosia :)

Seesteinen olo ja hyvä mieli matkassa lähdin kotia kohti tänäänkin, vaikka tunti sujui kaikkea muuta kuin upeasti. Sain ratsastettavakseni jälleen uuden tuttavuuden: korkea-askelisen friisiläispollen, Sipon.

Alkukäynnit sujuivat lupaavasti, Sippo kuunteli pieniäkin avuja. Sitten otettiin ohjat, ja siihenpä se lupaava alku sitten levisikin. Jalat olivat tunnin jälkeen tooosi väsyneet, sillä pohkeita oli todellakin käytettävä, jos yhtään halusi päästä eteenpäin. Raippa korjasi tilannetta aina hetkellisesti, mutta olen jotenkin vastahakoinen sitä käyttämään ja - ehkä siitä johtuen - melko kömpelö sen kanssa.

Vauhtivastaisuuden lisäksi Sippo venytteli päätään vähän väliä etujalkojaan kohti, mikä teki myös ohjien pitämisestä tosi raskasta. Opettajan mukaan hevonen pyrki pääsemään jotenkin "kuolaimen taakse", jolloin niistä ei enää olisi hyötyä. Mieleeni hiipi myös ajatus, että koska Sippo oli palannut jalkavaivoista johtuvalta sairauslomalta vasta kolme päivää aikaisemmin, voisiko jaloissa olla edelleenkin jotain? Toivottavasti ei.

Haasteellisella tunnilla mentiin puomeja kaksikaarisella kiemurauralla (onkohan tuo oikein?) ja lopuksi laukattiin yksitellen liinassa. Oli kiva kokemus päästä koettamaan laukkaa niin, että sai jättää yhden asian vähän vähemmälle huolehtimiselle. Tosin kyllä siinä liinassakin ohjata pitää, muutoin on ympyrä äkkiä kovin pieni, ja siihen loppuu laukka.

Laukannostot sujuivat yllättävän hyvin siihen nähden, miten hankala minun oli ollut saada Sippoa edes kävelemään reippaasti. Laukan ylläpitäminen olikin sitten eri juttu. Kun yrittää ulko-ohjalla pitää ympyrän suurena, pitäisi samalla pystyä pohkeilla pitämään laukka yllä. Tämä on erittäin haasteellista, kun oma tasapaino on niin hakusessa, ettei uskalla irrottaa pohkeitaan hevosen kyljistä hetkeksikään, vaan pistää kaiken toivonsa selässäpysymisestä niihin surkeisiin, tunnin loppupuolella jo erittäin väsyneisiin räsypohkeisiin.

Se on hassua, että vaikka järjen tasolla tiedostaa, että selässä pysyisi sitä paremmin, mitä paremmin osaisi jalkojaan rentouttaa, on tuota rationaalista tietoisuutta niin järkyttävän vaikea siirtää käytännön toiminnaksi.

Lyhyt yhteenveto: kiva ja opettavainen tunti ja onnistuneita laukannostoja - hiphei! (Toivottavasti Sipon jalat ovat kunnossa ja pään hakeutuminen etujalkojen tuntumaan johtui vain minun osaamattomuudestani.)

****

Leevin lääkäri soitti tänään kertoakseen, ettei röntgenlääkärikään ollut löytänyt keuhkokuvista mitään merkittävästi poikkeavaa. Lääkäri oli kuitenkin nyt sitä mieltä, että nielurisoja ei leikataan ensimmäiseksi vaan hän lähettää Leevin jatkotutkimuksiin Viikkiin. Tämä on minusta hyvä ratkaisu, ettei turhaan leikata, jos oireiden aiheuttajasta ei ole täyttä varmuutta. Epäiltyjen listalla on astma/allergia tmv.

*****

Huomenna pääsen rapsuttelemaan kaverini suloista suokkiruunaa Köpöä. Tiedä vaikka pääsisi selkäänkin, joten toiveikkaana varustan itseni matkaan ratsastustamineissa.

Perjantaina on sitten vakkaritunti ja maanantaina CR-tunti ja sitten taas keskiviikkona tunti -> ei pitäisi olla aihetta valittaa! =)

tiistai 8. joulukuuta 2009

Blaah.

Siis ei edes Blaah! Vaan pelkkä blaah. Mistään ei oikein saa otetta eikä mikään oikein huvita. Jos jotain saa aloitettua, jää se kesken. Kello ei ole vielä viittä, mutta ehkä olisi parasta vetäytyä Höyhensaarille ja toivoa parempaa huomista.

Ei sitä sitten kuitenkaan kehtaa. Siis nukkua keskellä päivää. Nukkumisesta - muutenkin kuin keskellä päivää - on tavallaan tehty vähän syntistä. Vaikka on yleisesti tiedossa, että uni on ensiarvoisen tärkeää sekä fyysisen että psyykkisen terveyden kannalta, ei nukkumista silti arvosteta kuin korkeintaan yksilöllisellä tasolla (toki se on myös on melko yksiöllinen kokemus). Tarkoitan sitä, että jollain tavalla nukkumisesta nauttiminen ja - erityisesti - pitkään nukkuminen yhdistetään herkästi (salamannopeasti) laiskuuteen tai henkiseen velttouteen tai mihin ikinä negatiiviseen ominaisuuteen.

Syöminen on samankaltainen välttämätön toiminto kuin nukkuminen. Silti syömistä on lupa hehkuttaa. Syömisen mainitseminen harrastuksena (gourmet) on jopa trendikästä. Ja pitkään syöminen se vasta fiiniä onkin. Miksei siis pitkään nukkuminen ja siitä oikein huolella nauttiminen?

Väitän, että nyky-yhteiskunnassa suhtaudutaan nukkumiseen vähemmän suopeasti, koska se on talousvinkkelistä melko tehotonta eikä varsinaisesti tuota mitään. Varsinkaan liian pitkään nukkuminen ei enää lisää nukkumisesta saatavaa hyötyä. Siinä vaiheessa, kun nukkumisella saavutettavissa oleva maksimaalinen palautuminen on plakkarissa, ei ole enää mitään syytä käpertyä suloisen lämpöisen peiton alle ja jatkaa unituhinaa. Se olisi vain hukkaanheitettyä aikaa ja siihen meillä ei ole varaa.

Mainittakoon vielä selvyyden vuoksi, etten ole tässä asiassa erityisesti kummankaan lajin puolella - pidän molemmista harrasteista hurjan paljon!

Onneksi huomenna on taas ratsastustunti - ehkä sitten maailma näyttää taas vähän valoisemmalta.

sunnuntai 6. joulukuuta 2009

Urhea ja ahne

Sukellus- ja valkosantavarpaidenalla-matka on ihan nurkan takana. Silti ajatukset harhailevat vähän väliä heposteluun. Leirejä, vaelluksia, centered ridingia, lännenratsastusta, hevosmiestaitoja...niin paljon kiinnostavia mahdollisuuksia! Ja niin vähän rahaa.

Kaikkea ei voi saada (ja hyvä niin!). Siitä seuraa helposti ahdistukseen johtava ajatuskulku, kun pitäisi löytää se kaikkein paras vaihtoehto. Minullehan harvoin riittää muu kuin tieto siitä, että olen faktoihin perustuen valinnut sen kaikkein parhaimman, tehokkaimman, tarkoitukseen sopivimman tmv. vaihtoehdon.

Nyt ajattelin olla urhea ja rikkoa rutiineja. Lähetin (lähes) summamutikassa kyselyn vaelluksesta ja kesäleiristä. Jos vastaus on mieleinen, niin valinta on tehty. Helppoa, eikö?

Vahvana ehdokkaana vaellus- ja leiripaikaksi Jaakkolan Rustholli. Sivuilla olevat kuvaukset vaelluksista ja gallerian kuvat ovat niin luonnonläheisiä ja lämminhenkisiä, että herkemmällä kostuu silmäkulma.

Aatoksissa olisi osallistua muutaman tunnin vaellukselle tammi-helmikuun vaihteessa ja leirille kesällä, ja jos mitenkään mahdollista, niin vielä parin päivän vaellukselle. Jos, jos ja jos. Pakko yrittää vähän hillitä intoaan, ettei tipu ihan liian korkealta.

Haaveissa jos siintää kesä 2011, jolloin toivon voivani osallistua viiden päivän mittaiselle vaellukselle - oi kun se olis mukavaa!

lauantai 5. joulukuuta 2009

Tasapainoilua

Eilinen ratsastustunti käynnistyi surullisesti, kun kuulin, että tallin vanhin ruuna, 23-vuotias Luvite, oltiin jouduttu lopettamaan jalkavaivojen vuoksi. Ratsastin itse Luvitella ensimmäisen ja viidennen tai kuudennen tuntini, ja ihastuin vanhaan herraan kovasti (niinkuin toki olen ihastunut joka ainoaan tapaamaani hevoseen - 8-vuotiaan heppatytön sielu 33-vuotiaan ruumiissa). Tietysti on aina parempi, että kovasti kärsivä eläin lopetetaan, mutta surulliseksi siitä silti tulee.

Olin tallilla jo tunti ennen tunnin alkua, joten minulla oli ruhtinaallisesti aikaa harjata Retu oikein kunnolla ja muutenkin viettää laatuaikaa. Suojat menivät ensimmäistä kertaa ensiyrityksellä oikein päin ja oikeisiin jalkoihin - kyllä nämä asiat ovat ihan opittavissa, mutta aikaa se vaatii :)

Itse tunti sujui melko vaihtelevasti. Retulla oli kova vauhti päällä heti ensimmäisestä ravista alkaen, ja minulla oli melkoisia vaikeuksia pidätellä sitä. Retu on tosi herkkä avuille muuten, mutta hillitsevät avut eivät tuntuneet tehoavan.

Minulla oli tasapaino eilen tavanomaista pahemmin kadoksissa. Ainakin kymmenisen kertaa tunnin aikana tuntui siltä, että nyt tipun. En kuitenkaan tippunut. Voisi olla hyvä kerran tipahtaa, mielellään sillain pehmeästi, niin sitten ei ehkä pelkäisi sitä tippumista ihan niin paljoa. Toisaalta, jos tippuisikin vähemmän pehmeästi, pelkäisi ehkä entistä enemmän.

Laukannostot onnistuivat hyvin. Viimeisellä kerralla tosin Retu taisi nostaa laukan jo silloin, kun minä vasta ehdin ajatella sitä. Laukasta pysäyttäminen ei onnistunut lainkaan ja kyydissä pysyminen kaarteessa oli vaikeaa.

Jotenkin epäloogista, mutta kaikista tasapaino-ongelmista huolimatta harjoitusravi sujui eilen melko hyvin. Myös kädet pysyivät edelliskertoja paremmin oikeassa asennossa. Kantapäitä sen sijaan pitää korjata tuon tuostakin. Kaiken kaikkiaan kiva ja vauhdikas tunti!

Varasin maanantaille 14.12. Centered riding -istuntatunnin minulle ja yhdelle ryhmäkaverilleni. Erityisesti eilisten tasapaino-ongelmien jälkeen olen entistä vakuuttuneempi siitä, että istuntatunti tulee enemmän kuin tarpeeseen. Ja yksi tunti on oletettavasti vasta mukava alkupala.

Leevi-koirulin kuulumisia sen verran, että pärskiminen jatkuu. Eläinlääkäri soitti röntgen-kuvista ja hänen mukaansa niissä ei näkynyt mitään kasvaimeen tai krooniseen tulehdukseen viittavaa. Lupasi vielä näyttää kuvia ylipistolle jollekin asiantuntijalle, mutta jos kuvista ei löydy mitään, niin hoitosuunnitelmassa seuraavana on nielurisaleikkaus.

Minulla on leikkauksesta vähän kahtalaiset fiilikset: koska jokainen nukutus on aina riski ja Leevi ei ole varsinaisesti sairaan oloinen, ei leikkaus sinänsä tunnu hyvältä vaihtoehdolta. Toisaalta tuntuu siltä, ettei tuo jatkuva pärskiminenkään voi olla mukava vaihtoehto. Eikä voi kai oikein olettaa, että pärskiminen on ainoa oire, minkä Leevi itse tuntee. Ainakin silloin tähystyksen aikaan nielurisat olivat olleet todella ärtyneet, joten voisi olettaa, että niistä jotain särkyäkin aiheutuu. Voi murua!

Matkalle lähtöön on enää kolme viikkoa. Sukellus, valkoinen hiekka ja turkoosi meri ovat kovasti mielessä. Varasin sukelluskamoille erityismatkavarakuljetuksen paluulennolle (35 €), jotta voi pikiriikkisen jotain shoppaillakin. Ainakin tuon kuljetuksen arvosta pitää siis shopata, jottei tule tappiota :)

keskiviikko 2. joulukuuta 2009

Ruunan viemää

Ratsastustunti. Tuntui, että edellisestä kerrasta oli ikuisuus ja oli ihanaa päästä taas nuuhkimaan tallin tuoksua. Se on jännä, miten muiden ratsastusta katsellessa homma näyttää ihan järjettömän helpolta. Erehtyy kuvittelemaan, että itsekin osaa. Nopeasti sitä palautuu reaalimaailmaan, kun ähisten punnaa itsensä satulaan.

Tänään ratsastin Jehverillä, 18-vuotiaalla, älykkäällä ruunalla, joka on opetellut pääsemään mahdollisimman vähällä. Taitavan ratsastajan käsissä Jehveri on kuulemma kuin unelma. Meidän yhteistyömme jäi melko kauas unelmasta, mutta siitä huolimatta tunnilla oli toooosi mukavaa! Into kasvaa (edelleen) taitoja nopeammin =)

Varasin tänään itselleni ja parille ratsastustuntikaverille Centered riding -istuntatunnin parin viikon päähän. Ehkä tästä olisi pitänyt aloittaa, mutta tuskin näin alkeiskurssin juuri päättäneinä olemme ehtineet omaksua vielä valtavaa määrää huonoja tapoja. Itselläni ei ainakaan vielä mikään tunnu menevän rutiinilla, joten toivoakseni ei ole liian myöhäistä.

Ja nyt on enää kaksi yötä seuraavaan tuntiin, ihanaa!

Ai niin, heppavimmassani olen myös katsellut erilaisia ratsastus- ja heppavideoita netistä. Ehdottomaksi suosikiksi nousi Futura-nimisen hevosen jättipukki.

Kauniita unia kuu-ukosta huolimatta!

tiistai 1. joulukuuta 2009

Arjen marttyyri

Arjen marttyyri saa kiksinsä omasta kurjuudestaan ja sen välittämisestä muille. Arjen marttyyri ei osaa (halua?) ottaa vastaan apua, ystävällisyyttä eikä oikein empatiaakaan. Arjen marttyyri haluaa tulla kohdelluksi sankarina. Arjen marttyyri ansaitsee mielestään sankarikohtelun, koska tyytyy kurjuuteensa.

Arjen marttyyri ei edes toivo muutosta parempaan. Muutos pakottaisi miettimään arvoja ja olemassa olon tarkoitusta kokonaan uudelleen. Miettiminen ei taida olla arjen marttyyrille mieleistä ajanvietettä. Se saattaisi pahimmillaan harhauttaa hetkeksi pois sankarillisesta kurjuuden sietämisestä.

sunnuntai 29. marraskuuta 2009

Pilipilipom.

Sataa. Koko ajan ja joka päivä. Kynttilät, lyhdyt ja takka auttavat jaksamaan. (Tosin nyt on satanut niin paljon, että ulkona olevien lyhtyjen kanssa on ollut melkomoista taistelua.) Ei silti hämmästytä, että suomalaiset ovat melankolisia ja masennukseen taipuvaisia. Vähemmästäkin menee alahuuli mutruun.

Liekkien lisäksi pimeyden keskellä jaksamisessa auttaa lomahaaveilu. Välillä tuntuu, että loman odottaminen ja suunnittelu on yhtä hauskaa kuin itse loma. Tätä olenkin hyödyntänyt menestyksekkäästi perustellessani (itselleni) kalliita lomamatkoja: jos varaa matkan ajoissa ja jakaa kustannuksen myös lomaa edeltäville päiville, jotka matkan suunnittelu tekee mukavammiksi, jää päivähinta loppujen lopuksi melko pieneksi :)

Siis sateen keskellä suuntaan katseeni - rauhoitetulla omatunnolla - Similanille!



perjantai 27. marraskuuta 2009

Hikeä, karvoja ja rapaa

Aamupäivällä Leevin keuhkoröntgen. Ei ollut ihan puistokävely pidellä 40-kiloista hätääntynyttä voimanpesää röntgenpöydällä. Mietityttää, että miksi ihmeessä ei voi olla semmoista röntgenlaitetta, joka olisi kutakuinkin lattian tasalla? Ei olisi ollut mikään ongelma pyytää Levanderia köllettelemään siinä. Mutta se, että tuommoinen lähtökohtaisesti kokonsa vuoksi nosteluun tottumaton kaveri heivataan metrin korkeudelle liukkaalle pöydälle... No karvat pölisi ja hellämieliset omistajat olivat välillä monin tavoin kovilla, kun piti vaan pakottaa koirula pysymään paikallaan. Tyytyväisiä olimme kuitenkin siihen, että kuvat saatiin otettua ilman rauhoitusta. Ensi viikon puolivälin paikkeilla lupasi sitten eläinlääkäri soitella kuvista ja mietteistään. Pidän peukkuja, ettei löydy mitään vakavaa. Toisaalta en oikein osaa kovin vakavaa pelätäkään, kun Leevi kuitenkin on tosi reipas ja hyvinvoivan oloinen. Ja söötti!

Illalla jälleen viikon kohokohta: ratsastustunti! Keli oli mitä hirvein; satoi ja rapa roiskui, mutta sitä tuskin hyvältä mieleltään ehti huomata.

Tänään sain kaverikseni Nastan, joka on vastaansanomattomasti nimensä veroinen tyyppi. Menohaluja kyllä löytyi ja enin energia minulla menikin pidättelyyn. Mukava oli usean Koijarin pomppuravin värittämän tunnin jälkeen huomata, että kyllä siellä harjoitusravissa ns. normihepalla pystyy edes 10 metrin pätkiä istumaan hallitusti.

Harjoiteltiin myös pohkeenväistöjä. Jotenkin luulin, että ne tulisivat ohjelmaan vasta paaaaaaljon myöhemmin, mutta miten väärässä olinkaan. Nasta osasi pohkeenväistöt tosi hyvin, ja olisi mielellään tehnyt niitä jo opettajan käskystä. Haasteeksi siis minulle muodostui saada heppa tekemään asioita vasta minun pyynnöstäni. Pohkeenväistöt meni vähän miten meni, mutta ravi tuntui tänään enimmäkseen tosi mukavalta ja pari laukannostoakin onnistui kohtuullisesti. Niin, ja jalat pysyivät tänään vähän paremmin jalustimissa (tosin se varmaan näkyi sitten repsahduksena käsissä, ryhdissä tai jossain).

Ratsastamisessa on niin paljon asioita, jotka pitäisi saada toimimaan yhtä aikaa. Huomaan olevani aika hidas, tarvitsisin selkeästi enemmän aikaa koota ajatuksiani ja miettiä liikkeet etukäteen pala palalta. Valitettavasti on vaan niin, että - ainakin minun osaamisellani - on kovin vaikea saada hevonen kiltisti odottamaan sitä, että täti saa ajatukset järjestykseen :) Pitää siis vain sopeutua ja yrittää opetella vähän nopeammaksi tai saada liikkeistä mielessään semmoisia kokonaisuuksia, joita ei tarvitse palastella joka kerta ennen niiden suorittamista. Resepti taitaa siis rakentua vahvasti kärsivällisyyden ympärille - ei varsinaisesti vahvuuteni, joten sitäkin arvokkaampaa oppia.

torstai 26. marraskuuta 2009

Kynttilähysteriaa

Lommilassa, Turun moottoritien varrella sijaitseva huonekalu- ja sisustusliike on kynttilä- ja tilpehööräfriikille aika vaarallinen paikka. Mitään en oikeastaan tarvinnut, mutta viisikymppiä köyhempänä kävelin ulos. Mukaan lähti jos jonkinlaista kynttilää ja tuikkukuppia. Niin ja pari uutta säilytyskoria, niitä ei voi koskaan olla liikaa. Lisäksi muutama uusi lyhty tuomaan edes pientä valoa tuohon pilkkopimeään pihaan. (Ihan mahtaviksi osoittautuivat muuten öljykynttilät; kokeilukappaleena ollut pienehkö öljykynttilä (2 kpl noin euron) paloi melkein kolme vuorokautta putkeen!)

Leevi Petteri Virolaiselle sain varattua ajan keuhkoröntgeniin huomiseksi. Röntgenlaitteita on aika harvassa paikassa, ja joudumme siksi menemään Espoon Eläinsairaalaan. Saa nähdä miten käy riehuvan Petterin kanssa tuommoisessa vilkkaasti liikennöidyssä laitoksessa. Toki käytiin samaisessa paikassa maahantulotarkastuksessa ja sirutuksessa vuonna 2001, mutta tuolloin olin itse vielä nuori ja uhkarohkeasti kuljin Petun kanssa ihan ihmisten ilmoillakin. Oi niitä aikoja ja nuoruuden rämäpäisyyttä!

Nyt lienee parasta sytyttää muutamia kynttilöitä, sillä tämänpäivän hankinnoista tulee sanomista, jos ei aktiivisesti osoita niitä hyödyntävänsä. Tosin tulee niistä sanomista joka tapauksessa. Kuulemma ei aina tarvitse ostaa uusia kynttilöitä. En ymmärrä. En ole koskaan väittänytkään, että kyse olisi tarpeesta - minä haluan!

keskiviikko 25. marraskuuta 2009

Haasteita ja huutoa

Tänään oli ensimmäinen ratsastustunti uudella tallilla. Sain kuulemma helpoimman hevosen...joka sitten osoittautui haasteellisemmaksi kuin yksikään ratsastamani hevonen vanhalla tallilla.

Vaikeuksia oli uralla pysymisessä, myös siihen suuntaan, että välillä jalka hipoi aitaa. Ongelmitta eivät myöskään sujuneet siirtymiset; välillä raviin päästiin ihan pienellä pohkeella, välillä vaati tosi paljon pohjetta, laukannosto ei onnistunut kertakaan. Kädet huitelivat ihan missä sattui, ajatuskin ajoittain. Jotenkin tuntui, että olin aika hukassa. Ja opettaja oli kaikkea muuta kuin lepsu!

Hieman karuhkosta kokemuksesta huolimatta en meinaa jättää leikkiä sikseen. Uskon, että on avartavaa kokea erilaisia hevosia ja opettajia, ja aion käydä näillä keskiviikkotunneilla ainakin vuoden loppuun asti. Matkan jälkeen sitten uusi tilannearvio.

On muuten ihan huikea matkakuume! Koko ajan tekisi mieli katsella edellisten reissujen kuvia ja unelmoida samettihiekasta.




Eilen katselin muutamia sukellusvideoita Mikan ja Riikan matkablogista Balilta, ja jo pelkkä ääniraita olisi riittänyt virittämään sukellustunnelmaan. Siinä pulputusäänessä on jotain todella maagista! Tänään kävin uimahallissa ja yritin simuloida pulputusääntä...no, näistä imitaatiotaidoistani taisinkin jo mainita jotain edellisessä kirjoituksessa.

Uimahallin aulassa tuli vähän déjà vu -tunne, kun ensimmäinen henkilö vastassa oli peruskouluaikainen liikunnanopettaja. Mietin, että kävisin tervehtimässä, mutta jänistin. Tuli tunne, että pitäisi alkaa selitetellä lihomistaan jotenkin - ja siinä vaiheessa totesin, että ehkä on parempi ensin kasvaa aikuiseksi ja itselliseksi (mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan).

tiistai 24. marraskuuta 2009

Tuoksukoira tutkimuksiin

Leevi Petteri Virolainen on pärskinyt jo vuoden. Huonona koiranomistajana jätin viime syksynä vaivan hoitamisen yhteen nenäpunkkikuuriin, vaikkeivät oireet kadonneetkaan. Silloin saatiin siis väärä diagnoosi. Siihen johti luultavasti surkea imitaationi; ei ole helppoa matkia koiran pärskimistä!

Tänä syksynä rokotuskäynnin yhteydessä mainitsin vaivasta uudelleen ja onnekkaasti Leevi päätti juuri siihen kertomukseni perään pärskäyttää oikein kunnolla. (Säästyinpä sentään noloilta imitaatioyrityksiltä tällä kertaa.) Varattiin uusi aika nielun tähystystä varten.

Tähystyksessä paljastuivat todella ärtyneet nielurisat, johon hoidoksi kolmen viikon Doximycin 150 mg kuuri, 5 tablettia päivässä.

Tänään oli jälkitarkastuksen aika. Nielurisat näyttivät jo paremmilta, mutta pärskiminen jatkuu, joten huomenna varaan ajan keuhkoröntgeniin.

Leevin oireilun syy on siis vielä hämärän peitossa. Yksi asia, joka sen sijaan on päivänselvä, on omistajan huono omatunto. Toivon, ettei Leevillä ole kovia kipuja, jotka se on sitkeänä sällinä opetellut peittämään. Ja ehkä tässäkin olisi taas jotain opittavaa.

*****
Ripusteltiin tänään jouluvaloja sekä sisälle että pihalle. Ajatus oli, että ulkojouluvalot helpottaisivat vähän tätä pimeyttä (rakennusbudjetti loppui sen verran kesken, että näillä pimeyksillä täällä kuljetaan kutakuinkin käsikopelolla). Ihan hyvä ajatus, mutta eivät ne kyllä mitään valaise. Toki on mukavaa, että ikkunasta katsoessa näkee muutakin kuin mustaa (verhotkin puuttuvat vielä) ja helpottavathan ne suunnan ottamista. Edellyttäen, että muistaa minne on valot ripustanut.

*****

Huomenna alkaa uusi ratsastuskurssi Navalan tallilla. Vähän jännittää mennä uudelle tallille ja uuteen ryhmään. Onkohan talleilla kovin erilaisia käytäntöjä hevosten hoitamiseen ja sen sellaiseen liittyen?

*****

Jos otsikon tuoksukoira-asia mietityttää, niin sitä olen sivunnut aiemmassa tekstissä.

maanantai 23. marraskuuta 2009

En tekisi mitään toisin

Tämä teksti sai innoituksensa Maikkarin Diili-ohjelmasta. Pudotettu Minna toteaa videohaastattelussa, ettei tekisi mitään toisin. Minna ei ole ainoa, joka tappion hetkellä hakee turvaa noista sanoista. Tappion hetkellä se on ihan ymmärrettävääkin.

Toivon kuitenkin, että jälkeenpäin tapahtumia tarkastellessa ainakin itse olisin valmis myöntämään virheeni ja ehkä jopa oppimaan niistä. Surullisinta on mielestäni se, jos ihminen tietoisesti estää itseltään mahdollisuuden pyrkiä kehittymään ja kasvamaan - kilpailijana, työntekijänä, puolisona, vanhempana, ystävänä, ihmisenä.

Itse uskon vahvasti kantapään kautta oppimiseen. En väitä, että asiat menevät kertamöhläyksestä jakeluun tai että pystyisin läheskään joka kohdassa korjausliikkeisiin. Olen silti iloinen ja kiitollinen siitä, että nykyään (edes joskus) tunnistan kasvumahdollisuudet ja -tarpeeni.

Tästä huolimatta en ole mikään jatkuvan kasvun ja elinikäisen oppimisen saarnaaja. Hyviä asioita, mutta uskonnokseni en niitä(kään) halua. On hyvä, jos onnistuu säilyttämään uteliaisuuden uusia asioita kohtaan. On hyvä, jos tahtoo kasvaa ihmisenä. On hyvä, jos ei suhtaudu niihin velvollisuutena.

Matkakuumetta

Reissuun taitaa olla enää viitisen viikkoa, ja sen kyllä huomaa: matkakuume kasvaa päivä päivältä. Pystyn melkein tuntemaan varpaissani sen sametinpehmeän, vitivalkoisen hiekan. Viimeisestä sukelluksesta on jo viitisen kuukautta ja pääsen taas kiinni siihen jännitysfiilikseen. On siinä tavallaan puolensa, että joka kerta on melkein kuin ensimmänen. Onneksi sentään taidot vähän kehittyvät matkan varrella.

Puntaroin, että viedäkö regu huoltoon vai ei. Vuosi sitten vein eikä kuulemma olisi ollut tarvetta. Huolto maksaa satasen verran, joten pihinä senkin rahan mielelläni säästäisin. Toisaalta turvallisuudesta ei tee mieli tinkiä yhtään. Kun vaan tietäisi, että siinä on jotain huollettavaa... Voi, miksi on pakko aina jäädä näitä pähkäilemään; miksen vaan päätä viedä sitä huoltoon tai sitten jättää huoltamatta! On (tällä) ihmisellä näemmä tarve kasata itselleen päänvaivaa.

Teen nyt sen päätöksen, että teen päätöksen huollosta tämän viikon aikana :)

Matkakohteiksi varmistuneet: Similan (sukellussafari), Hin Daeng ja Hin Muang (sukellussafari), Koh Libong (siellä voi bongata dugongin!). Harkinnassa Lipe, Lanta, Kradan, Ngai ja Tarutao - ainakin. Valinta ei tule olemaan helppo, ja ainakin osa päätöksistä tehdään vasta matkalla. Vähän houkuttaisi myös käväistä Raya Yailla, mutta toisaalta ei voi aina jumittaa samoissa paikoissa. On jo riittävän paljon seliteltävää siinä, että matkataan taas Thaimaahan.

*****

Wax on -aika on muuten täällä taas. Olen päättänyt vihdoin jatkaa muuton vuoksi keskenjäänyttä sisätilojen vahausta. Nuo puunvärisinä pilkottavat kohdat alkoivat vainota, joten oli pakko tarttua toimeen, vaikka onkin hommasta kokolailla hohto kadonnut. Siis wax on, wax on, wax on...

perjantai 20. marraskuuta 2009

Alaselän lihakset

Tänään pitkästä aikaa huomaan, että minulla on lihaksia alaselässäkin. Ellei sitten ole niin, että läski voi alkaa särkeä liiasta hytkymisestä :)

Siis kaksi tuntia ratsastusta peräkkäin. Kaverikseni sain Koijarin, joka on kaikin puolin ihana, suloinen ja superkiltti, mutta jonka ravi on todella pomputtavaa. Näillä taidoilla tietysti vielä kyyti kuin kyyti pomputtaa, mutta tämä ihan erityisesti.

Ensimmäinen tunti oli vieraan ryhmän kanssa. Kaikki muut ryhmäläiset olivat nuoria tyttöjä, siis kouluikäisiä. Ja niin kovin paljon taitavampia kuin minä. Välillä vähän hävetti oma osaamattomuutensa, mutta enimmäkseen oli oikein mukavaa.

En saanut Koijaria nostamaan laukkaa kuin yhden ainoan kerran, tosi monesta yrityksestä huolimatta. Olin jo vähän huolissani, että menetän kaiken arvovaltani ja toinen tunti menee ihan pipariksi. Sain onneksi jotenkin koottua itseni toiselle tunnille, ja laukkakin onnistui yhtä kertaa lukuunottamatta joka yrittämällä. Hurjan hieno ja palkitseva tunne!

Nyt kolottaa alaselkään ja vatsalihaksiin, pohkeisiin ja takamukseen. Ehkä kaksi tuntia perätysten oli tällä osaamistasolla vähän turhaa ahnehtimista :)

torstai 19. marraskuuta 2009

Glögiä!

Nyt se on sitten kädessä. Marlin glögi Kiroileva Siili -mukissa. Tuli räiskyy takassa ja koira hörisee vieressä. Mitä ihminen voisi muuta toivoa?

Päivällä löysin metsästä tosi suloisen pienen puron. Pieneksi puroksi siitä lähti tosi suuri ääni. Vuolas virta vaatimattoman vesinoron vaatteissa. Asiat eivät aina ole sitä, miltä näyttävät. Eivätkä ihmiset.

Ei blogimerkintää ilman heppapäivitystä. Huomenna on kaksi tuntia ratsastusta perätysten. Niin monesti on ollut se tunne, että tunti loppuu juuri, kun on pääsemässä jyvälle. Siksi halusin kokeilla kahta tuntia putkeen. Vähän jännittää, että kestääkö kunto.

Nyt täytyy mennä laittamaan takkaan lisää puita. Rauhallinen ilta.

keskiviikko 18. marraskuuta 2009

Tutustumassa uuteen talliin

Kävin tänään tutustumiskäynnillä uudella keskiviikko-tallilla. Seisoin sateessa, erittäin mutaisen kentän laidalla ja katselin tulevien ryhmätovereiden viimeistä alkeistuntia. Olin etukäteen pelännyt, että saattaisin olla heitä selkeästi jäljessä, jolloin en tahtoisi mennä mukaan jarruttamaan muun ryhmän edistymistä. Ilokseni kuitenkin huomasin, että osaan enimmäkseen samat asiat. Joissain kohden ehkä vähän enemmänkin. Ja mitä en osaa, sen innokkuudella paikkaan :)

Ajatus joulusta lämmittää tänä vuonna poikkeuksellisesti jo nyt marraskuussa. On mukavaa, että saan hyöriä joulumuorina. Haha, onnistun tosiaan kokemaan itseni joulumuorina, vaikka olen vaatinut, että joulu järjestetään nyyttäriperiaatteella. Itsepetos, se on mun laji.

Joulusta luonteva siirtyminen tämän päivän impulssihankintoihin: glögiä ja rusinoita. Tarkoitus oli nautiskella niitä takkatulen ääressä ja miettiä elämälle suuntaa. Mutta tuli lumosi ja glögi unohtui. Ehkä sitten huomenna?

maanantai 16. marraskuuta 2009

Positiivisuus

Onneksi useimpina päivinä se on automaattisesti läsnä. Valitettavasti on myös päiviä, jolloin sitä joutuu houkuttelemaan esille. Tänään on sellainen päivä.

Viestintä on tosi haasteellinen laji. Joskus (usein?) käy niin, että viestisi tulkitaan ihan toisin kuin olit sen tarkoittanut. Toisinaan se johtuu huonoista sanavalinnoista, toisinaan viestiä tukevasta sanattomasta viestinnästä, toisinaan jostakin oikeaa tulkintaa estävästä tekijästä vastaanottajan päässä.

Syitä väärinymmärryksiin ja vääriin tulkintoihin on monia. Olennaisempaa kuin syiden tai syyllisten etsiminen, on kuitenkin siihen yhteiseen ymmärrykseen pyrkiminen. Vaikkakin sitten mutkien kautta. Kunpa itsekin muistaisin tämän useammin.

Jonkun sananlaskun mukaan jokaisessa pilvessä kultareunus (tai jotain sinne päin). Tämän päivän kultareunus liittyy - yllätys, yllätys - ratsastamiseen. Sain tänään tiedon toiselta lähialueen tallilta, että pääsen mukaan heidän keskiviikkoryhmäänsä. Tarkoittaa siis sitä, että jatkossa pääsen heppailemaan kahdesti viikossa. Ihan huippua!

Toinen huippujuttu on suloinen Leevi-koira, jonka rapsiminen rauhoittaa kummasti. Tiesitkö muuten, että Leevi erittää ihanaa myskin tuoksua. On kuulemma hienommissakin vinttikoirapiireissä tosi harvinaista , mutta meidän sekarotuinen se vaan tuon tuosta sulostuttaa päiviämme tuoksuillaan. Ja joku vielä väittää, että koiratalouksissa haisee kamalalta :)

(Mielenterveyteni epäilijät voivat tutustua tuoksukoira-asiaan vaikka Lumikedon Kennelin sivuilla.)

Harmi, ettei nykyteknologialla vielä pysty liittämään tuoksua mukaan kuviin. Alla kuitenkin tuoksuton kuva tuoksuvasta Leevi-koirasta. (Ja jos tuoksujen välittämiseen on jo olemassa teknologia, niin vinkkaathan heti!)




sunnuntai 15. marraskuuta 2009

Hulluna heppailuun

Ei ole vienyt mennessään tämän blogaaminen. Tai aika harvakseltaan on ollut sanottavaa. Ehkä se tästä virkistyy.

Viime aikoina olen piinannut ystäviä toistuvilla heppaintoisilla statuspäivityksillä Facebookissa. Mietin, että ehkä intoilu olisi hyvä siirtää tänne blogin puolelle ennen kuin ystävät kyllästyvät ja jättävät.

Lapsena olisin halunnut ratsastaa, mutta rahasyistä en koskaan päässyt pidemmälle kuin katsomaan ystävieni ratsastustunteja aidan takaa. Hyväksyin kohtaloni, jopa suurempaa katkeruutta tuntematta.

Muutimme keväällä haja-asutusalueelle. Syksyn tultua lenkkeily pimeillä maanteillä ei enää tuntunut houkuttelevalta. Pitkät ajomatkat harrastuksiin eivät sovi järkevyys-ajatteluuni. Mitä sitten voin harrastaa? Kotijumppaa?

Yhtäkkiä heräsin katselemaan ympärilleni ja huomasin, että alle kymmenen kilometrin säteellä kodista on kymmenkunta tallia. Ehkä ei olisikaan liian myöhäistä, ehkä ratsastuksen voi aikuisenakin aloittaa?

Nyt takana on jo yhdeksän ratsastustuntia. Olen niin tolkuttoman tohkeissani! Mikään harrastus ei koskaan ole tuntunut yhtä hyvältä, innostavalta ja mukaansatempaavalta.

Olen lapsesta asti ollut surkea sitoutumaan mihinkään säännölliseen harrastukseen pitkäjänteisesti; yleensä kolmen viikon jälkeen on jo alkanut ahdistaa ja olen keksinyt erilaisia tekosyitä jäädä pois harjoituksista.

Erityisesti mieleen on jäänyt ahdistus, joka syntyi siitä, kun piti piano-opettajalle keksiä aina uudenlaisia syitä, miksi en taaskaan osannut kotiläksyjä. Kerran kuvittelin olevani tosi nokkela ja "unohdin" kotiläksyn nuotit kotiin. Annoin ymmärtää, että olisin kerrankin harjoitellut kunnolla, joten harmi, ettei nyt nuotteja sattunut mukaan. Olipa noloa, kun opettaja kaivoi nuotit omasta kaapistaan ja kävi ilmi, etten minä mitään osannut. Taaskaan. Eikä kyse ollut siitä, ettenkö olisi soittamisesta tykännyt. En vain tykännyt siitä tarpeeksi tykätäkseni tylsästä harjoittelusta.

Ratsastuksen kanssa on toisenlaista. Luulenpa, että jos kotonani olisi satula, istuisin siinä enimmän osan iltaa ja harjoittelisin oikeanlaista istuntaa. Haluaisin oppia mahdollisimman nopeasti ratsastamaan niin, että aiheutan mahdollisimman vähän epämukavia tunteita hevoselle. Luen hyvien ratsastajien ohjeita ja katselen videoita, joissa valtavan taitavat ratsastajat saavat ratsastamisen näyttämään niin vaivattomalta ja kauniilta. Ratsastuksessa ja paritanssissa on paljon samaa, yhteisen liikkeen kauneutta ja vaikuttavuutta. (Tosin eläimen kanssa kommunikoinnissa on vielä omanlaistaan magiikkaa.)

Unelmissani toivoisin olevani luonnon lahjakkuus ratsastuksessa. Mutta kun en ole, otan kaiken ilon irti siitä, että saan harjoitella ja huomata (toivottavasti) kehittyväni koko ajan paremmaksi ja paremmaksi. Ja siten aiheuttavani koko ajan pikkuisen vähemmän harmia hevoselle, joka minua joutuu kantamaan :)

***

Voi siis olla, että jossain vaiheessa joudun vaihtamaan blogin nimeksi Pientä puhetta poneista. Tosin kuuden viikon kuluttua pääsen jälleen sukeltamaan, joten ehkäpä jatkossakin löytyy heppojen lisäksi muitakin intoilun aiheita. Niin, ajatukseni oli, että yrittäisin pitää tämän blogin enemminkin positiviisena intoiluna kuin kriittisenä vuodatuksena, vaikka jälkimmäiseen minulla tuntuukin olevan enemmän taipumusta. Saa nähdä...

sunnuntai 1. helmikuuta 2009

Wax on, wax on, wax on...

Sisäseinien vahaus on alkanut. Irtopaneeleita on vahattavaksi 700 metriä. Sen lisäksi tietysti oikeat hirsipinnat. Tänään saatiin vahattua ehkä joku 70 metriä eli ei jääny juuri mitään muille päiville ja illoille.

Vaha oli alusta lähtien suosikkivalintani, sillä haluan, että väri imeytyy puuhun eikä vain pinnoita puuta. Jouduin vähän lobbaamaan vahan puolesta, mutta lopulta sain tahtoni läpi. Vahoista ei testattu muita vaihtoehtoja, koska Osmo Colorilla käsittelystä on jo ehtinyt kertyä vuosien aikana rutkasti hyviä kokemuksia.

Huomisesta alkaen teen lyhennettyä työaikaa. Kaikki perjantait maaliskuun loppuun asti olisi tarkoitus toimiston asemesta viettää raksalla. Ihanaa!

Matkasuunnitelmat eivät ole vielä täsmentyneet. Malesian Borneossa mietityttää kohtuuhintaisen rantamajapaikan puute. Ilmenevästi tarjolla on vain sukellusresortteja, joissa lähtökohtaisesti sukellukset on leivottu hintaan sisään ja kallista on, vaikka ei sukeltaisikaan. Vaikka miten venyisi, niin kolmea viikkoa ei ole varaa olla sellaisessa. Balin sukellukset taas ei taida olla ihan parhaasta päästä. Etsintä ja puntarointi jatkuu.

tiistai 27. tammikuuta 2009

On niin mukavaa, kun on jotain mitä odottaa!

Siksi varattiin uudet lentoliput pari päivää kotiutumisen jälkeen!

Lähtö olisi 12.6. ja nyt mietitään, jatketaanko Bangkokista Malesiaan vai Indonesiaan vai molempiin vai jonnekin ihan muualle. Vaikuttaa siltä, että tästä on tulossa jälleen yksi reissu, johon sisältyy melko paljon matkustamista. Aikaa on onneksi neljä viikkoa.

Nyt pitäisi enää pystyä netin perusteella päättämään, missä on hinta-laatusuhteeltaan parhaat sukellukset. Jos raha ei olisi vaikuttava tekijä, niin valinta olisi varmaankin Wakatobi Indonesiassa...mutta realistisemmin mietitään sitten ehkä enemmänkin Borneon aluetta, Bunakenia ja Balia.