Taas paukkuu

Alkuun varoitus: Jos olet kyllästynyt lukemaan leijumista, kannattaa oikeastaan skipata tämä postaus ihan kokonaan :)

Niin olen ollut ylpeä itsestäni ja edistymisestäni, että henkselit ovat paukkuneet oikein urakalla. Kehitystä on tapahtunut sekä teknisellä että henkisellä puolella. Ja vaikka ensimmäinenkin on tärkeää, niin jälkimmäinen se vasta tärkeää ja merkityksellistä onkin! Oon ollut oikein reipas ratsastaja!

Maastossa oon käynyt usein ja erilaisilla kokoonpanoilla. Erityisistä rohkeuden puuskista mainittakoon reissu, jolla kaverin heppaa vähän jännitti pariinkin otteeseen, mutta onnistuin siitä huolimatta pysymään itse rentona ja luottavaisena siihen, että D kyllä käyttäytyy. Ohjat pysyivät pitkinä ihan koko taipaleen ajan.

Tuolla reissulla vastaan tuli myös ravihevo kärreineen. Väistettiin kyllä vähän sivuun, mutta tuskin olisi tarvinnut, niin rentona pysyi molemmat hepat. Sitä paitsi ohjastaja oli todella mukava mies, joka ohitti meidät asiallisesti käynnissä ja vielä mukavia jutellen.

Myös sänkkärillä on käyty kävelemässä ja nauttimassa useampaan otteeseen.

Eikä ihan pelkästään kävelemässä vaan jopa:




Tuo tuossa videolla on siis elämäni toinen laukkapätkä sänkkärillä. Ensimmäinen tapahtui noin 45 sekuntia ennen tuon videon alkua ja oli ihan yhtä rauhallinen. Mian piti kyllä tuohon kokeiluun usuttaa, mutta Rouva Ei taisi kerrankin olla lomalla oikeaan aikaan, ja tein reippaasti työtä käskettyä. Hymy tuossa lopussa kertonee kaiken tarvittavan fiiliksistä :) No, siltä varalta, että suttuinen kuva hämää, niin ehkä vielä yksi: JEEEEEEEEEEEEEEEEEE!!!!!!

****

Tänäänkin oltiin sänkkärillä, mutta tunnelma ei ollut ihan yhtä seesteinen. Jokaisen piti vuorollaan ottaa vähän ravia ja laukkaa. En ollut vielä ehtinyt kuin ravata puoli ympyrää, niin sain tällaista kyytiä: 






No ei ollut niin kamalaa sitten videolta katsottuna, mutta siinä hetkessä tuntui kyllä ihan kunnon pompuilta. Olisin myös voinut istua siellä satulassa ja käyttää vähän vatsalihaksia, niin ei välttis olis tuntunut niin hurjalta ;)

Onneksi oli taas mukana Mia, joka komensi ratsastamaan eteenpäin, ja kyllähän se D siitä asettui. Ja taas tuli myös aihetta olla itseeni tyytyväinen, kun ilman kenenkään ulkopuolisen painostusta otin laukkaa vielä toiseenkin suuntaan. Ei ehkä välttämättä olisi tehnyt mieli, mutta halusin lähteä pellolta tilanne kaikin puolin hanskassa – ja niin myös tein! Eihän tätä opi eikä rohkeus kasva muulla kuin yhdellä tavalla: tekemällä. 



*****

Kentälläkin on treenattu. Esimerkiksi sitä, miten se oikea käsi pysyisi paikallaan eikä aina seilaisi eteenpäin ja/tai sään yli. Piti ottaa kiinni jalustinhihnan hännästä, ja kyllä tuntui haasteelliselta ratsastaa. Meinattiin mennä päin estetolppia, kun en yhtäkkiä osannutkaan ohjata :)



Aika paljon on myös harjoiteltu vastalaukkaa. Sehän on ollut mulle aina aika vaikeaa, on tuntunut, että homma ei oo ollenkaan mun hanskassa, että kaahotetaan ihan holtittomasti tai että ihan just tippuu raviin. Nyt on harjoiteltu jopa vastalaukkoja ympyrällä niin, että aina joka toinen kerta piti nostaa myötä- ja joka toinen kerta vastalaukka.



Siihen nähden, miten meidät ongelmat ovat monta vuotta pyörineet lähinnä sen vasemman laukan löytymisen ympärillä, on aika yllättävää löytää itsensä tilanteesta, jossa vasemmassa kierroksessa ympyrällä ei yhtäkkiä nousekaan oikea laukka :)

Kaikkiaan vastalaukankin osalta on menty iiiiso harppaus eteenpäin, ja ajoittain vastalaukan ratsastaminen on jo tuntunut lähes yhtä mukavalta kuin myötälaukankin ratsastaminen. Ja ihan varmasti ollaan tultu todella pitkälle siitä kaahottamisfiiliksestä ja tunteesta, että laukka menisi rikki pienestä liikkeestä.



*****


Kaiken muun ylpeyden lisäksi olen myös todella ylpeä mun valmentajasta, joka on ihan itse kouluttanut estesukuisen hevosen siihen pisteeseen, että tänä kesänä pääsivät starttaamaan ensimmäisen Pyhän Yrjön ja viikko sitten tekivät molemmat ensimmäistä kertaa elämässään vaihtoja joka askeleella. En ymmärrä, miten se on edes mahdollista? Siis opettaa hevoselle jotain sellaista, mitä ei itsekään ole koskaan päässyt aiemmin kokeilemaan, mutta näköjään joillain meistä on vain riittävän vahva intuitio, että sen kanssa pääsee vaikka mihin!

Tässä vähän videota, kait tokalta kerralta. Ja klassisesti parhaat sarjat meni tietysti ennen kuin nauhoitus alkoi, mutta todistajia oli onneksi livenä paikalla runsaasti :) Go Mia ja Rampe!




*****

Valmentajalta tuli ukaasia, ettei saisi kirjoittaa mitään muuta kuin positiivista, mutta meinasin sitä kuitenkin vähän uhmata. On meidän taivaalla nimittäin yksi pilvikin: kenkiä on taas lähtenyt enemmän kuin jaksaisin laskea. Vai miltä kuulostaa se, että kaksi viikkoa kengityksen jälkeen (jihuu, sentään pääsi seppä kerran kengittämään ympäri asti), lähtee toinen etukenkä ja toisesta kaikki sisäpuolen naulat.

No sitten perjantaina tulee seppä ja joutuu laittamaan paikka-aineen molempien etusten sisäsyrjään, että on joku kohta, mihin naulata. Sunnuntaina (!) lähtee toinen etukenkä ja samalla meinaa lähteä tulppa sieltä surullistenkyyneltenkanavasta (onnellistenkyyneltenkanavahan on auki tuon tuostakin).

Seppäkin melkein itki, kun laittoi tiistaina uudet paikka-aineet. Painotti jälleen, että nyt ei kyllä saisi enää irrota...No mitä mä nyt sit voin tehdä, pidän peukkuja? Tilaan niitä superhyviä Cavallon bootseja vielä kolme lisää, että on sitten tarvittaessa jokaiseen jalkaan?

*****

Mut kun tuolle kenkäasialle en voi tehdä enempää kuin voitavani, niin olen päättänyt keskittää energiani näihin hehkutuksiin ja leijumiseen. Meillä oli nimittäin myös rataharjoitus eilen, eikä muuten mennyt huonosti! Mutta siitä teen oman postauksensa, jottei tämä veny ihan kohtuuttoman mittaiseksi.

Loppuun vielä yksi suloisuus:

Mini-Rianna muutti tallille. Durtsin mielestä se oli aluksi toooosi epäilyttävä.

Hyvää joulua vaan :)

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Se tuntuu olevan mun slogan. Ihan kaikessa. Valitettavasti vaan ratsastuksessa pitäis mieluummin olla ajoissa. Tai jopa ennakoida.

*****

Viikon tauko valmennuksesta näkyi ja tuntui. Toisaalta ylitin itseni kiertämällä pellon pariinkin otteeseen ja kokeilemalla siellä vähän raviakin. Se tosin johti pieneen ylikierroksilla käymiseen, mutta onnistuin rentouttamaan itseni ja sain lopulta hepankin asettumaan ilman, että mitään paikallaan ravailua pahempaa ehti edes tapahtua.

Maneesissa ratsastin joululoman aikana melko vähän, mikä ehkä sitten jouluaaton vapaapäivän jälkeen näkyikin parina rodeonäytöksenä :(

Olin maneesissa yksinäni ja pyysin ensimmäistä laukkaa oikeaan kierrokseen. D kyllä nosti laukan heti, mutta pyrki enemmänkin laukkaamaan paikallaan ylöspäin kuin yhtään eteenpäin. Yritin istunnalla ja maiskuttamalla vähän pyytää enemmän eteenpäin suuntautuvaa liikettä, ja siitä se sitten lähti taas kuin tykin suusta. Parit spurtit, tiukat kurvit ja muutamat pukit. Sitten sain pysähtymään.

Hetken päästä pyysin uuden laukan. Ja taas mentiin! Tällä kertaa kuitenkin ajatuskin pelasi vähän paremmin ja mieleen muistui Mian ohje jarruttaa vain yhdellä ohjalla eikä vetää tasaisesti kaikilla voimilla molemmista. Olen siis kehittynyt, koska pystyin jo rodeon aikana tuottamaan toisenkin järkevän ajatuksen. Se ensimmäinenhän on jo iskostunut mieleen: pidä pää ylhäällä!

Pidin jälleen kiinni itselleni edellisen rodeon yhteydessä luomastani säännöstä, että selästä ei tulla alas, vaikka pelottaisi vaan että ratsastan niin pitkään, että syke on normaali eikä mikään osa kropasta tärise. Näin tein nytkin ja suuntasin vielä maneesista pellollekin. Siellä oli kuitenkin toinen heppa liikenteessä ja se aiheutti Durdessa sen verran pörinää, ettei rohkeus sitten enää riittänytkään satulaan kipuamiseen, joten talutteluksi jäi.

*****

Rodeosta mulle tietysti tuli heti mieleen, että no nyt Durandolla on varmasti joku paikka kipeänä. Että miksi se muuten silleen hassusti vaan laukkaisi paikallaan.

Onneksi Tapaninpäivän epävarmuuteen sain helpotusta ihanalta tallikaverilta, joka ystävällisesti kipusi Durden selkään. Arvio: ei tuntunut mitenkään oudolta.

Kävin itsekin selässä, mutta minulle varsinkin oikea laukka tuntui ponnettomalta ja rikkojakin tuli. Johtuiko se sitten siitä, että olin kuitenkin asennoitunut erityisesti kuulostelemaan outouksia? Tai vaan siitä, että jätin kannukset katsomon penkille?  – Niillä on muuten mulle ihan valtava henkinen merkitys, ne on vähän kuin mun sotamaalaus :)

*****

Tänään oli sitten onneksi Mian tunti. Se vaan täytyy sanoa, että kyllä viikko on mulle tällä hetkellä vielä liian pitkä aika touhuilla itsekseen. Tai että ei siinä ainakaan edistymään pääse :)

Puhuttiin taas paljon tuosta mun hitaudesta. Mia painotti, että mun olisi tärkeää tehdä esimerkiksi ravi-käynti-ravi-siirtymiä niin nopealla tahdilla, että se tuntuu itsestä ihan hengästyttävältä. Vaikka itse siirtymät eivät sitten olisikaan ihan tyylipuhtaita, niin tärkeää olisi, että oppisin olemaan nopea ja opettaisin samalla myös Durdea siihen nopeuteen.

Tunti oli taas mahtava, kuinkas muuten. Kerran rekisteröin kommentin "Loistavaa, Saija!". Jostain syystä se tarttui korvaani monin verroin voimallisemmin kuin kymmenet vähemmät mairittelevat kommentit :D

Harjoiteltiin ekan kerran pohkeenväistöjä laukassa. Olivat kuulemma vielä melko kaukana pohkeenväistöistä, mutta ainakin sain Durden pysymään laukassa, siirtymään uralta sivuttain keskihalkaisijalle, suoristumaan ja kääntymään taas uralle. On sekin jo jotain!

Iloisimpana onnistumisena jäin mieleen, kun vasemmassa laukassa tehtyjen pohkeenväistöjen jälkeen piti ratsastaa lävistäjä, jatkaa kaksi kulmaa vastalaukassa ja siirtyä sitten raviin. Sain tehtyä kohtuulliset kulmat ja pidettyä laukan sen verran hanskassa, että siirtymästä tuli miellyttävä. Jostain syystä nuo onnistuneet siirtymät tuottaa tällä hetkellä kaikkein mahtavimpia fiiliksiä. Toki huippukivoilta tuntuvat myös ne harjoitusravipätkät, kun saan istunnan hetkellisesti kohdilleen ja hevosen liikkumaan itsekseen, kutakuinkin suorana - niissä hetkissä ratsastaminen tuntuu todella helpolta, sen kolme sekuntia :)

Henkselit paukkuu kilpaa pakkasen kanssa

Tiistaina ratsastin askellajit läpi (mun tapauksessa tää ilmaus ei tarkoita läpiratsastamista vaan sitä, että ratsastin kaikkia askellajeja eli kävin kaikki askellajit läpi :)) maneesissa ja menin loppukäynnit iltahämärässä pellolla.

Keskiviikkona menin suoraan hämärän aikaan pellolle ja sahasin sitä tuttua suoraa pari kertaa eestaas (joo, myönnetään, että kovin kauas kotoa en oo vielä lähtenyt enkä hämärässä aatellut kyllä ensimmäistä kokeilua suorittaakaan). Pellolta menin kentälle, jossa lunta on aika reippaasti.

Tuntui kyllä hevo ihan eri tyypiltä, kun askel oli niin paljon isompi – ei ollut ihan helppoa rauhoittaa omaa istuntaa. Raviin ja laukkaan D lähti sellaisella loikalla, että horjahdin melkein joka kerta, vaikka yritin parhaani mukaan varautua. Tässä on vielä paljon harkattavaa. Horjuminen alkoi aika nopeasti tuntua epäreilulta, joten kovin pitkään ei hangessa haahuiltu.

Tuossa edellä olevassa ei nyt sinällään ollut mitään mullistavaa infoa, mutta oon vaan niin tavattoman ylpeä itsestäni, että sunnuntain rodeoiden jälkeen edelleen uskallan. Eikä edes tunnu pahalta.

Todistusaineistoa, että hämärää on :)

Siirtymiä, vastalaukkaa ja hevosen suoristamista

Tänään tunnilla olin onneksi parempi kuin maanantaina. Ravi-käynti-ravi- ja laukka-ravi-siirtymiä tuli välillä tosi pehmeitä ja sellaisia, joissa paino ei romahtanut etujaloille. Vasenta vastalaukkaa ratsastin vähän puolivahingossa kokonaisen kierroksen lähes normaaleilla kulmilla ja maltisella tempolla, kun odotin Mialta hetkellä millä hyvänsä komentoa siirtyä käyntiin.

Laukka-käynti-siirtymisissä(kin) suurin viholliseni on oma epävarma mieleni. Kokoan, kokoan ja kokoan ja arvuuttelen mielessäni, jokohan se olis hyvä nyt vai otanko vielä yhden laukka-askeleen ja siinä arpoessa se hyvä askel sitten usein menee ohi. Siirtymä on onnistunut hienosti kaikkina niinä kertoina, kun olen uskaltanut heittäytyä luottamaan vain pelkkään tunteeseen. Mitä minä pelkään?

Tuntemiseen liittyy myös yksi tärkeimmistä tällä hetkellä harjoittelun keskiössä olevista asioista: mun pitäisi oppia tuntemaan ja hallitsemaan Durandon okahaarakkeita mun sisäreisillä, ja sillä tavalla huolehtia siitä, että se on tasapainossa. Kuulostaako helpolta? Ja lisätään siihen vielä sitten uusi istuntafilosofia (josta mun pitäisi pikkuhiljaa myös kirjoittaa jotain), niin voin kertoa, että hiki tulee jo ihan pelkästään henkisen kuorman vuoksi :)

Kuulemma jouluaattona ei ole tuntia eli ihan itekseni joudun niitä okahaarakkeita tässä aika monta päivää ihmettelemään...

Haaste

Ponipulinaa-blogin Kirsi lähetti kymmenen kysymyksen haasteen – kiitos! Ja tässä tulevat vastaukset:

1. Miksi aloitit blogin pitämisen?

Tähän olen vastannut jo aika kattavasti aiemmassa postauksessa. Ja alkutaivalta sivusin myös tässä postauksessa.

2. Oletko kilpaillut / millä tasolla kilpailet?

Olen osallistunut kaksi kertaa omalla tallilla järjestettyyn vain oman tallin väelle järjestettyyn rataharjoitukseen. Oikeita kilpailuja olen ollut katsomassa muutaman kerran.

3. Kuinka kauan olet ratsastanut?

Aloitin vähän reilut kolme vuotta sitten alkeiskurssilla Rauhalan Tallilla. Kaikki ryhmäläiset oli aikuisia, ja ekalla tunnilla meitä taluttivat sellaiset suloiset nuoret tytöt – oli melko täti-olo :)

4. Koulu vai esteet?

Kovin on koulupainotteista (=perusratsastusta) ollut tekeminen toistaiseksi. Ei mulla mitään periaatteellista ole esteitä vastaan, mutta D takapolvivaivoineen nyt ei kuitenkaan pysty kovin kummoisia hyppäämään eikä minusta ole kovasti ideaa hyppiä edes pieniä ennen kuin heppa on vähän paremmin hanskassa. Puomeja ja pieniä kavalettaja on välillä menty.

5. Valmennus vai kilpailut?

Ehdottomasti valmennus, se on ihan parasta päällä maan. Mikään ei ole niin kivaa kuin kehittyminen. Kilpailuissa tai sen tapaisissa voisi ajatella joskus käyvänsä mittauttamassa omaa kehitystään. Muuten en ole kovin kilpailuhenkinen.

6. Poni vai hevonen? Perustele.

Heppa. Mä oon liian iso poneille.

7. Onko sinulla ollut hoito-, vuokra- tai omaa hevosta?

Oma hevonen. Sitä ennen oli yks puoliylläpito ja pari vuokraheppaa. Ihania kaikki, tietty :)

8. Oletko hypännyt maastoesteitä?

No en tod. Ojan yli hevosen valintana pari kertaa, siis sellaisen, josta olisi myös voinut kävellä läpi.

9. Lempihevosrotusi?

Tykkään kyllä hevosista rotuun katsomatta. Jotkut soveltuvat paremmin toisiin käyttötarkoituksiin, toiset toisiin.

10. Korkein hyppäämäsi este?

Ehkä 40-50 cm? Kutsutaanko niitä edes vielä esteiksi? Mun mielestä ne kyllä oli!

*****
Tää piti varmaan laittaa eteenpäin? Haastan siis Nooran, Sannan ja Annemarin. 

Työpaikkakiusaamista

Irtokengän vuoksi väliin jäivät siis rataharjoitus sekä Aira Toivolan istuntavalmennus. Harmitus kuitenkin väistyi siihen ihanuuteen, että tänään oli tunti!

Tällaista harjoiteltiin:

Eli päädyssä myötälaukka, pitkän sivun jälkeen täyskaarto ja vastalaukassa takaisin uralle, jossa ennen kulmaa käyntiin siirtyminen ja sen jälkeen uusi laukka.

Ei vaan meinannut käyntiinsiirtymiset onnistua. Jotenkin jännitti ottaa kädellä niin isosti kuin mitä taitaisi olla tarpeen (edes sen kerran, että D ymmärtäisi, mitä haetaan). Ja toisaalta monta kertaa myötäsin liikaa liian aikaisin ja käyntiin siirtyminen tuli vasta hipsuttelevien raviaskelten jälkeen.

Haasteellista oli myös pitää takamus rentona käyntiin siirtymisen lähestyessä. Aika usein irtosin  penkistä ja huomasin melkein seisovani jalustimilla.

Yhden kerran vasemmassa laukassa täyskaarron jälkeen Durde lähti yhtäkkiä ihan täysiä. Se tapahtui niin yllättäen, että ihan huusin säikähdyksestä. Mia arveli, että oli kuullut jotain maneesin ulkopuolelta, mitä säikähti. Pidetään tää, koska se toinen arvuutus ei ollut yhtään mieleinen.

Lopulta sitten sain aikaiseksi molempiin kierroksiin sen verran kelvot siirtymiset, että Mia ne kelpuutti. Mutta huutia tuli: Kuulemma olisi pitänyt skarpata heti alusta lähtien kunnolla. On kuulemma työpaikkakiusaamista, jos valmennettava ei viitsi tehdä tehtäviä oikein, kun kerran osaa. Mutta-generaattorini oli kuitenkin tänään hyvässä vireessä ja ammuin kovilla takaisin: mihinkäs me sitten valmentajaa tarvittaisiin, jos muka kaikki osattaisiin jo valmiiksi ;)

Parin viikon varrelta

Ikävää, kun työt haittaavat harrastamista, mutta toisaalta pitää tietysti olla iloinen ja kiitollinen siitä, että on töitä. Bloggaaminen vaan on nyt valitettavasti kärsinyt tilanteesta, kun päivistä ja illoista valtaosa kuluu muutenkin tässä näppiksen ääressä.

Jotta myös treenipäiväkirjamielessä tulisi olennaiset kirjattua, yritän koostaa tiiviin paketin viimeisen parin viikon kuulumisista.

Vauhtikakkaa

Vaikka jotakuta se saattaakin naurattaa, niin tämä on iso asia. Edellisen postauksen jälkeen kakkaaminen ei ole vaatinyt pysähtymistä. D on onnistunut tekemään tarpeensa jopa kaksi kertaa laukatessa - wuhuu! Valmentajakaan ei kuulemansa mukaan olisi moista ihmettä uskonut, jollei olisi sitä omin silmin ollut todistamassa :)

Skarppaus

Mian tunneilla olen taas päässyt takaisin oikealle polulle. En ymmärrä, mistä tuo pieni poikkeaminen johtui, mutta huomasin, että aloin välissä melkein taas vähän pelätä ratsastamista.

Laitumelta tarhaan siirtyminen ja tuuliset kelit oli sellainen yhdistelmä, joka teki Durandosta selkeästi huonotuulisen, mikä taas johti siihen, että aloin liikaa pohtia kaikkia terveysjuttuja ja panikoida mielessäni jo etukäteen kaikkea mahdollista.

Epävarmuudella näyttää olevan selkeä yhteys pelkoon, silloin kun epävarmuus johtuu ihan muista asioista. Tai meneekö se niin, että kun D huomaa mun olevan epävarma, se jännittyy ja se aiheuttaa pelon?

Joka tapauksessa, se onneksi tuli ja meni. Nyt on taas fiilis satulassa oikein hyvä, vaikka kaikenlaisia tilanteitakin on viime päiviin mahtunut (näistä lisää edempänä tässä tekstissä).

Yksi asia, mikä saattoi auttaa oli se, että kun viime viikon torstai-tunnilla olin ihan jännittynyt enkä saanut taas jalustimia pysymään jalassa, pisti Mia mut ratsastamaan ilman jalustimia. Olikin ensimmäinen kerta melkein vuoteen. Aluksi pelotti. Ravilisäys lävistäjällä ei meinannut syntyä millään, kun en halunnut mennä yhtään isompaa ravia. Kävi kuitenkin selväksi, että tehtävä ei vaihdu ennen kuin jotain eroa syntyy, joten taas piti ylittää itsensä.

Kun tuli laukan nostaminen aika, meni pupu pöksyyn. Meinasi ihan tulla itku, kun jännitti niin paljon ja piti pysähtyä muutamaksi sekunniksi kokoamaan itseään.

Lopputulos oli kuitenkin se, että jossain matkan varrella, jännitys ja pelko hälvenivät ja itseasiassa ilman jalustimia ratsastaminen taisi olla sinä päivänä juuri se, mitä tarvitsin itseluottamuksen ja ratsastamisen nautinnon palauttamiseen. Veikkaan, että asiaa auttoi se, etten ilman jalustimia mennessä ehtinyt keskittyä miettimään ja spekuloimaan Durden terveysasioita vaan jouduin keskittyä ratsastamiseen.

Sen jälkeen onkin taas ratsastaminen ollut pelkästään ihanaa! On se Mia vaan melkoinen mentaalivelho!

Huikeita harjoituksia Marin kurssilla

Toissa viikonloppuna osallistuin Marin kurssille perjantaina ja sunnuntaina. Mari oli taas iloisesti yllättänyt kehityksestäni ja sanoi, että Durandokin näyttää ihan eri hevoselta. Sellaiselta hevoselta, joka tykkää liikkua :) Oli tosi kiva kuulla hyvää palautetta ja välitin sen tietysti myös Mialle, jonka ansiosta tähän on päästy.

Marin johdolla harjoiteltiin etu- ja takaosakäännöksiä, pohkeenväistöä, avotaivutusta, siirtymisiä, lisäyksiä ja kokoamista sekä ravissa että laukassa sekä sunnuntaina aika paljon vastalaukkaa.

Vastalaukassa tehtiin niin huimia harjoituksia, etten todella olisi uskonut niistä selviytyväni. Aloitettiin ennestään tutulla harjoituksella, jossa tehdään myötälaukasta täyskaarto ja sitten mennään kaksi loivaa kulmaa vastalaukassa. Seuraavaksi vuorossa oli kolmikaarinen kiemuraura. Sain tehdä keskimmäisestä eli vastalaukassa mentävästä kaaresta suurimman, mikä vähän helpotti tehtävää. Olin aivan äimistynyt, että onnistuttiin. Viimeinen harjoitus (kuvattu erittäin taidokkaasti alla olevassa piirustuksessa ;)) oli kaikkein vaikein, mutta niin vain klaarattiin sekin – ja kaikki nämä ensimmäisillä yrityksillä!

Lisää kuvateksti

Totesin Marille, että minulle antaa uskomattomasti voimaa se, että asiantuntija on vieressä kannustamassa ja rohkaisemassa. Itsekseen ratsastaessa vastalaukkaharjoitukset vähän typistyvät siihen, että heti, kun laukka alkaa tuntua yhtään kulmikkaammalta, menee itseltäni usko koko asiaan, pelkään pyytäväni Durdelta jotain sellaista, joka ei ole mahdollista.

Tämähän pätee minulla kylllä melkein kaikkeen tekemiseen, ei sen puoleen :)

Yksi tehtävä sujui mielestäni tällä kertaa huonommin kuin viimeksi Marin kurssilla: laukasta käyntiin siirtymiset. Muistaakseni viimeksi taisi tulla pari onnistumistakin, mutta nyt taisi jäädä jokaiseen siirtymiseen ainakin pieni pätkä ravihipsuttelua väliin. Muutoin uskoakseni parannetiin viime kertaan verrattuna. Hassulta tuntuu ajatella, että vielä keväällä Marin kurssilla posotin ympyrää ravissa ja yritin epätoivoisesti saada Durden laukkaamaan.

Tuulta ja tappuraa

Marin kurssipäivien välisenä lauantaina yritin ratsastaa itsenäisesti kentällä. Keli oli ihan kammottava, tuuli puuskissa ihan kunnon myrskylukemissa. Itseäni taisi alkaa jännittää, niin sitten pahimman puuskan aikaan alkoi pieni Durde-show. Se onneksi loppui suht nopeaan ja mietin jalkautumista samoin tein, mutta sain otettua itseäni sen verran niskasta kiinni, että ratsatin vielä vähän aikaa käynnissä taivutuksia ja pysähdyksiä, jotta D ei saisi palkintoa poukkoilusta.

Tulin alas ja jäin taluttamaan Durdea kentälle. Tässä vaiheessa itseäni ei enää jännittänyt (ainakaan tietoisesti). Myrsky oli lennättänyt oksia kentälle ja nostin yhden sellaisen viedäkseni sen aitojen ulkopuolelle. Ja muutaman askeleen jälkeen löysin itseni maasta.

Durando oli säikähtänyt jotain ja rynnisti takaa ohitseni. Ei varsinaisesti jyrännyt ylitseni, mutta tuuppasi sen verran vauhdilla oikeaan hartiaan, että kun en yhtään ollut varuillani, kaaduin. D peruutti vielä sen verran, että sai nykäistyä ohjat kädestäni, ja otti sitten muutamat pomput kovan puhinan säestämänä. Siinä samassa sai toisen etujalan ohjien läpi. Pelkäsin todella, että nyt sattuu pahasti ja sain käyttää kaiken itsehillintäni, että sain rauhoitettua hepan seisomaan. Onneksi mitään pahempaa ei sattunut.

Maastoilua

Pellolla olen käynyt sen mukaan kuin kelit ovat sallineet ja pari kertaa ratsastanut rohkeasti myös pienen pätkän tiellä sekä käynyt tien toisella puolella sänkkärillä. Laukkaamaan en kuitenkaan sänkkärillä rohjennut, sen verran näin kiviä, että tuli vähän epävarma olo.

Torstaina tunnin jälkeen kiersin pellon. Kaikki meni tosi kivasti, kunnes lähetyttiin semmoista heinän korjaamiseen jollain tavalla liittyvää korkeaa pömpeliä. Se olikin sitten yhtäkkiä tosi pelottava ja Durde esitteli balettiohjelmistonsa parhaimmistoa. Uusi lähestyminen pohkeenväistössä päättyi – jos mahdollista – vielä upeampiin ja monipuolisempiin askelkuvioihin. Vetäydin hieman ja kaivoin taskustani salaisen aseeni, puhelimen ja soitin mentaalivelholle:

- Onko auttavassa linjassa? 
- No mikä on?
Kerroin tilanteen.
- Käännynkö takaisin ja kierrän sitä kautta takaisin tallille vai laskeudunko selästä ja yritän taluttaa pömpelistä ohi?
- No takaisin et käänny missään nimessä!!! Ja taluttaminen on sitten se ihan viimeinen vaihtoehto. Ohitat pömpelin pienen välimatkan päästä avotaivutuksessa niin, että hevosen pää on poispäin möröstä ja liikutat kuolainta tarpeen mukaan. 
- Aha, no mä yritän.

Ja näillä neuvoilla päästiin helposti ohi. Tosin pidin kyllä todella reilun etäisyyden pömpeliin. Positiivista tässä kaikessa oli se, että tilanteen jälkeen mulla ei ollut kiire pois satulasta ja balettien aikana pelon kanssa kilpaili myös kiukustuminen.

Huonoa on se, että "hätätilanteessa" ratkaisut eivät muistu mieleen. Olin nimittäin tuon avotaivutusohjeen kuullut ainakin pari kertaa aiemminkin, muttei se silti edes käväissyt mielessäni. Huonoa on myös se, että mun paniikkiratkaisu on edelleen ohjista vetäminen. Ja se ei muuten auta yhtään. Ens kerralla vois kuulemma laittaa jonkun kaulanauhan kauhukahvaksi, niin vois sitten keskittyä nykimään siitä.

Seuraavana päivänä olisi valmentajan määräyksestä pitänyt ratsastaa sama peltoreitti uudelleen. En voi väittää, ettenkö olisi ollut ihan vähän iloinen siitä, ettei pömpeli ollut enää paikallaan. Tätä en tosin ole vielä uskaltanut Mialle raportoida :) Kaivaudun poterooni...

Säälittävää

Niin kovasti kuin tahtoisinkin kirjoittaa pitkät pätkät jokaisesta ratsastuskerrasta, niin aika ei taas viime aikoina ole tuntunut riittävän alkuunkaan. Mihinkään. Koska kapasiteetti käy äärirajoilla, en myöskään meinaa muistaa mitään ns. ylimääräistä. Niinpä olen joutunut turvautumaan kamalan ihanaan vaaleanpunaiseen puhelimeeni: nauhoitan ajomatkalla tallilta kotiin tunnin fiiliksiä ja oppeja. Jos muistan. Vähän säälittävää :)

North Light

Viime viikon torstaina olin Mian tunnilla Nortilla. Siitä ei löytynyt sanelua, joten aika hintsut on mielikuvat. Ainakin tehtiin pohkeenväistöjä. Vasempan sujui, mutta oikeaan ei oikein. Kuuntelin Norttia vähän huonosti ja olin siksi liian voimakas avuissani, joten väistöistä meinasi eteenpäinmenevä liike kaikota kokonaan.

*****

Perjantaina ratsastin itsenäisesti Jadella. Tein paljon siirtymisiä ja ympyröitä. Yritin keskittyä vain siihen, että molemmat tädit rentoutuisivat. Jossain kohden meni jotain oikein, koska loppupäässä oikean kierroksen laukka tuntui välillä jo ihan hurjan kivalta ja ravisiirtymiset siitä oli maltillisia. Positiivisempi kokemus kuin mitä odotin.

*****

Sunnuntaina olin taas Mian tunnilla Nortilla ja päästiin menemään puolet tunnista ulkokentällä. Ihana kevät! Maneesi on talvikeleillä ja varsinkin sateella kiva, mutta kyllä niitä seiniä mieluummin katselee ulkomaisemia.

Alkuverkaksi mentiin neliöitä käynnissä ja tehtiin kulmat vähän takaosakäännöksen tyyliin. Lopuksi kokeiltiin muutama kunnon käännöskin, ja kyllähän Nortti ne teki melkoisen nätisti.

Ravissa ja laukassa haasteeni on saada Nortin jalat liikkumaan. Pitäisi muistaa ratsastaa ihan koko ajan, pyytää eteen ja pidättää. Ei ole helppoa, kun on näin hidas.

Sisällä maneesissa tehtiin avo- ja sulkutaivutuksia ravissa. Avossa oikeassa kierroksessa meinasi välillä koko hevonen karata uran sisäpuolelle, mutta muuten taivutukset meni hyvin. Nortti vaan on niin taitava, että jos täti selässä ei ihan totaalisesti sössi hommaa, niin se toimii :)

*****

Maanantaina Lilon tunnilla Jade oli poikkeuksellisen rento. Jopa niin rento, että ensimmäiseen raviin piti vähän reilummin pohkeella kannustaa. Todella epätavallista.

Tunnilla tehtiin paljon siirtymisiä. Aluksi käynti-ravi-pysähdys-ravi-käynti-ravi. Pysähdykset Jaden kanssa ovat aiemminkin sujuneet kelvollisesti, mutta tällä kertaa onnistui myös pysähdyksestä suoraan raviin siirtyminen. Saattaa olla, että siihen väliin lipsahti välillä aina yksi tai kaksi vähän laiskempaa välimallin askelta, mutta kyllä nämä esitykset olivat tässä tehtävässä tämän kaksikon ehdotonta parhaimmistoa.

Ravi-laukka-ravi-siirtymiset sujuivat myös, alkuhapailujen jälkeen. Aluksi en oikein osannut ajoittaa siirtymiä oikeaan kohtaan, annoin liian pienen pidätteen ja liian voimakkaan pohjeavun.  pohkeenväistöjä uralle. Oikealle sujui tosi hyvin, vasemmalle vähän heikommin, mutta tsemppasin loppua kohden.

Lopputunnista tehtiin vielä vastalaukkaharjoituksia niin, että laukattiin pitkän sivun alusta uralta loivasti keskihalkaisijalle ja takaisin ennen pitkän sivun loppua. Yhden kerran Jade vaihtoi laukan, muuten suoriuduttiin kivasti. Oli ihan hurjan kiva ratsastaa, kun Jade oli leppoisan oloinen.

*****

Tänään Rauhalan Tallin tunnilla ratsastin pitkästä aikaa pikkuisella Virmalla. Tunnin aiheena olivat taivutukset. Minulle uutena asiana harjoiteltiin myös vastataivutuksia eli taivutusta uralta ulospäin. Selityksen jälkeen oivalsin, että tavoitteena on ikään kuin sulkutaivutuksen peilikuva, jonka jälkeen uusi asia ei tuntunut enää niin vaikealta hahmottaa.

Virma taipui kuulemma Virmaksi oikein kivasti, varsinkin oikealle. Sen sijaan ihan myötätaivutuksissa oli kyllä välillä melkoisesti haastetta. Erityisesti sen jälkeen, kun ensimmäiset laukat olivat herättäneet Vauhti-Virman, ei taipuminen enää ollut tamman mielessä ihan päällimmäisenä :) Ihana pikkupulla se on <3

Ja ihana kevät! Kävin viikonloppuna puutarhamessuilla vähän nostattamassa kierroksia. Messuilta ajoin suoraan multaostoksille sillä seurauksella, että meidän keittiössä ei ainakaan ennen istutuskelejä mahdu kokkaamaan (ensimmäiset siemenet muuten iti jo eilen!).

Messuilla tavatuista uusista tuttavuuksista jäi erityisesti mieleen Punavihma. Herkän kaunis.

Juhannus!

Perjantain tunti alkoi hurjan hienosti: onnistuneita takaosakäännöksiä Jadella! Hyvä osoitus siitä, miten tärkeää on päästä kokemaan, miltä liikkeiden pitää tuntua -> todistaa jälleen sen, miten tärkeää on erityisesti tässä oppimisen alkumetreillä saada ratsastaa hyvin koulutetuilla hevosilla. Nyt pitäisi sitten asettaa joku uusi juhannustavoite :)

Alkuverkkojen jälkeen harjoiteltiin vastalaukkaa. Ensin niin, että oikeassa kierroksessa piti pitkän sivun alussa nostaa vasen laukka ja päin vastoin ja siirtyä pitkän sivun lopussa raviin. Sitten, kun tämä alkoi sujua, piti pitkältä sivulta kaartaa loivasti toiselle pitkälle sivulle vastalaukassa. Jade ja minä ei tosin koskaan päästy siihen vaiheeseen, että olisi alkanut sujua. Jostain syystä koko harjoitus tuntui olevan Jadelle tosi vastenmielinen ja tamma teki kaikkensa, etten pääsisi edes yrittämään laukannostoja: poikitti ja heitti takapuolta uran sisäpuolelle, venkoili ja otti ihmeellisiä spurtteja. Ehkä olin itse jotenkin tavallistakin jännittyneempi ja se sitten välittyi hevoseen? Muutamat laukat saatiin kuitenkin aikaiseksi.

Seuraavaksi siirryttiin vaikeampaan vastalaukkaharjoitukseen. Isolla pääty-ympyrällä piti nostaa vuorotellen myötä- ja vastalaukka.  Edellisen tehtävän takkuamisen jälkeen tädillä ei ollut ihan kaikkein itsevarmin fiilis siirtyä vaikeampaan harjoitukseen, kun helpommassakaan ei loistettu.

Yllättävää kyllä, tämä harjoitus sujui paremmin. Ensimmäinen vastalaukkayritys kuihtui muutaman askeleen jälkeen, mutta sitten sain juonesta kiinni ja loppu sujui ihan hyvin. Tai siis sujui hyvin, jos mittarina on ainoastaan se, että Jade nosti aina sen laukan, mitä pyysin. Jos taas katsotaan vähän laajemmin, niin allani oli kyllä ehkä jännittynein hevonen ikinä. Ottaisin mieluummin rennon hevosen ja epäonnistuneet vastalaukat, mutta siihen ei nyt taidot riittäneet.

Laukkaharjoitusten jälkeen jännitys jatkui myös ravissa. En muista, että Jade olisi sen meidän ensimmäisen yhteisen tunnin jälkeen ollut koskaan yhtä jännittynyt. Ravissa istuminen oli melko kamalaa  eivätkä käynti-ravi-siirtymät juurikaan kohentaneet tilannetta.

Tunnista jäi vähän ristiriitainen fiilis: tehtäväpuolella erittäin yllättäviä, iloisia onnistumisia, mutta lopputunnin superjännittynyt hevonen todisti taas kaikesta muusta kuin onnistumisesta. Takaosakäännösten kunniaksi join kuitenkin vähän juhannusviiniä illalla.

Nyt lähden ratsastamaan itsenäisesti Nortilla. Automatkalla pitäisi varmaan miettiä jotain järkeviä harjoituksia, ettei mene ihan häsläykseksi niin kuin noilla muutamilla itsenäisillä ratsastuskerroilla on ollut vähän taipumusta. Isosti pitäisi nyt panostaa siihen, että uskallan vaatia Norttia liikkumaan ilman, että Mia on siitä koko ajan huomauttamassa.

Päivän haaste: Takaosakäännös

Olikos joku sellainen sanonta, jossa väitetään, että joka päivä pitää oppia uusia temppuja? No, tänään en ainakaan oppinut. Piskuiset aivosoluni joutuivat äärimmäiseen rasitukseen ja hyrräsivät vinhasti, mutta ei siitä kyllä vielä tällä erää tulosta syntynyt :)

Olin siis Jadella Mian tunnilla ja tehtävänä oli takaosakäännös. Väitin Mialle, että niitä on aikoinaan harjoiteltu jo melkein alkeiskurssilla Rauhalan tallilla. Selailin sitten vähän vanhoja juttuja ja lienee pakko todeta, että tämä kuvaus ei ihan vastaa sitä, että tunnilla olisi tosiaan harjoiteltu takaosakäännöksiä. Että ei ole tämä tädin muistikaan enää ihan nuoruuden kukkeudessaan.

Tämän päivän harjoitus opetti, että

1. Mun pitää opetella etu- ja takaosakäännös, niin että ymmärrän, millaista liikettä hevosilta niissä vaaditaan sekä sen, mitkä ovat niitä tyypillisimpiä "virheitä", joita hevonen käännöksissä yrittää tarjota.

2. Kun ymmärrän kohdan 1, voin siirtyä omaksumaan sitä, millaisia apuja minun ratsastajana pitää osata antaa, jotta liikkeen voi toteuttaa.

3. Tunne ja reagointinopeus. Näitä voi kirjasta opetella, mutta ovat ihan yhtä olennaisia onnistuneen takaosakäännöksen kannalta kuin kohdat 1 ja 2. Olisi ihanaa, jos oppimisprosessia voisi tässä jotenkin nopeuttaa, mutta luultavasti kärsivällisyyden ja pitkäjänteisyyden kasvattaminenkaan ei ole huono asia.

Oma tavoitteeni on, että juhannukseen mennessä pitää saada tehtyä Jaden kanssa vähintään yksi onnistunut takaosakäännös.

Takaosakäännöksestä ei juuri löydy googlaamalla tietoa ainakaan suomeksi. Youtubesta löysin yhden videon, jossa tehdään takaosakäännös kohdassa 0:33 - ei ole osaamista arvioida, onko miten tyylipuhdas? Kian heppablogissa on kerrattu valmentajan antamia ohjeita takaosakäännöksen tekemiseen. Hyviä video- ja kuvaesitysvinkkejä otetaan suurella kiitollisuudella vastaan.

*****

Tiistaina olin Rauhalan tallilla tunnilla Siinalla. Tamma oli niin karsinassa poikkeuksellisesti hapan (raskaushormonit hyrrää?), mutta ratsastaessa kuitenkin superkiva. Harjoituksena oli ikään kuin vastalaukkaa, paitsi suoralla uralla, jolloin se periaatteessa siis oli myötälaukkaa :)  - luonnollisesti siis niin, että oikeassa kierroksessa tavoitteena vasen laukka ja päinvastoin.

Siinan kanssa suurin haaste oli saada se rauhoittumaan niin, että pääsin edes yrittämään laukannostoa. Alan jo epäillä, että kyse on siitä, että itse jänskään näitä tehtäviä niin paljon, että jännityn ja Siina huomaa sen. Ja peruste tälle epäilylle on se, että sekä ravi että käynti olivat ihan rauhallisia aina siihen asti, kun aloin kääntämään pitkän sivun alkuun, jonka jälkeen siis oli tarkoitus nostaa laukka. Onko ehkä niin, että tädin ajatus on jo niin vahvasti siellä laukassa, että kehon viestit ovat kovin ristiriitaisia? Tämähän ei ollut ensimmäinen kerta, kun Siina liikkuu muuten rauhallisesti ja kivasti, mutta pyrkii "päätehtävän" kohdalla kaahottamaan.

Onnistuttiin kuitenkin nostoissa kahta myötälaukkaa lukuunottamatta, joten siihen puoleen olin ihan tyytyväinen. Sen sijaan omaa viestintää ja määrätietoisuutta pitäisi kehittää rutkasti. Huomenna pääsen taas tunnille, joten ei tule liian pitkää mietintätaukoa - hiphei!

Ei menny ihan niinku aattelin...

Kevätaurinko heppalassa.

Tästä nimittäin tuli sittenkin ihan huippuheppailuviikko! Kiitos kuuluu (jälleen kerran) ihanalle Mia-opelle, joka antoi käyttööni varahevosen sekä keskiviikon vakkaritunnille että vielä extrabonuksena torstainkin tunnille. Perjantaihin mennessä kengittäjä oli paikantanut ja puhkaissut Jaden kaviopaiseen, joten päästiin tunnille suunnitelmien mukaan. Ja ihan kuin tässä ei vielä olisi ollut kylliksi, pääsin vielä tänään Mian tunnille vanhalla ystävälläni Nortilla, jonka jalkavaivat ovat onneksi parantuneet hyvin. Ihan huikea viikko takana!

Keskiviikon ja torstain ratsuna oli Wopper, ihana ja erittäin persoonallisen näköinen 7-vuotias ruuna. Wopper on loukkaantumisten vuoksi ollut paljon sairaslomalla, ja ei siksi vielä ole ihan normi seitsenvuotiaan tasolla; sain siis lisää oppia vähän nuoremman hevosen ratsastamisesta. Neljä asiaa jäi keskiviikon ja torstain tunneilta päällimmäisinä mieleen:

1. Nuorta hevosta pitää tukea ja tasapainottaa tasaisella tuntumalla. Erityisesti laukannostoissa tuli aika välitöntä palautetta, jos erehdyin vanhaan toimintamalliini eli myötäämään liioitellusti heittämällä ohjat pois.

2. Nuoren hevosen kanssa pitää olla erityistarkkana siinä, että ei anna missään kohtaa periksi: eikä varsinkaan suunnan tai askellajin suhteen. Lipsumalla aiheuttaa ainoastaan sen, että seuraavalla kerralla joutuu vaatimaan entistä kovemmin.

3. Hankalankin tuntuinen askellaji voi muuttua oikein mukavaksi, jos saa ratsastettua niin, että hevonen alkaa käyttää itseään vähän paremmin.

4. On äärimmäisen tärkeää oppia kuuntelemaan hevosta, aistimaan ja ennakoimaan tilanteet, jolloin hevonen on aikeissa muuttaa jotakin. Tämän tärkeys korostuu ehkä erityisesti nyt, kun oma tasapainoni (sekä henkinen että fyysinen) on vielä melko herkästi horjutettavissa. Jos en osaa ennakoida, niin hevosen äkkinäinen muutos saa minut pois tasapainosta, ja tilanteen korjaaminen ei onnistu. Jos esimerkiksi hevonen rikkoo laukasta yllättäen raville, saattaa minulla kestää puolen kierroksen verran ennen kuin saan itseni koottua niin, että voin yrittää uutta laukannostoa. Tässä vaiheessa hevonen on jo saanut niin paljon periksi, että laukannosto ei siitä ainakaan helpotu.

Wopperin kanssa oli haastetta, mutta torstain tunti päättyi lopulta oikein hyvään fiilikseen, kun pienen keskustelun ja yhden pukin jälkeen laukat nousivat suhteellisen hallitusti. Wopperin laukka myös tuntui oikein kivalta sen jälkeen, kun kuski osasi vähän hellittää jalkojen puristusta ja muutenkin käyttäytyä enemmän kuin johtaja ja vähemmän kuin matkustaja.

Vasen jalka on pysynyt vähän paremmin jalustimessa ja vatsalihaksia olen yrittänyt miettiä aktiviisesti paitsi ratsastessa myös työtuolissa (satulatuoli), autonratissa ja kotitöitä tehdessä. Ja kun yksi ongelma vähän hellittää, niin uutta pukkaa: Olen aina ollut enemmän taipuvainen kaatumaan satulassa etukenoon ja Wopperin kanssa jännittäessä se ikävä kyllä korostui. Tästä on nyt päästävä eroon, ja perjantaina ja tänään yritinkin tsempata tämän könötysongelman kanssa.

*****

Jade

Perjantaina pääsin taas Jaden selkään. Tunnilla oli lisäkseni viisi muuta ratsukkoa, joten ruuhka jännitti jo vähän etukäteen.

Tunnilla tehtiin paljon alkuverkkojen jälkeen pysähdyksiä ravista ja pohkeenväistöjä sekä ravissa että laukassa. Pysähdykset ja liikkeellelähdöt olisivat voineet olla terävämpiäkin. Pysähdyksessä arkailen vähän ja liikkeellelähtö ravissa tuntuu olevan jotenkin mystisen vaikea. Jos hevoselta on tarkoitus pyytää asioita mahdollisimman pienin avuin, niin miten varmistetaan se, että pyydetään pienellä, mutta ei päästetä hevosta kävelemään yhtään askelta?

Pohkeenväistöt menivät ravissa oikein kivasti ja laukassakin tuli onnistumisia, varsinkin oikealle. Vasempaan Jade meinasi muutamalla yrityksellä vaihtaa laukkaa enkä itse onnistunut riittävän nopeasti huomaamaan, oliko se vaihtunut vai ei, minkä vuoksi osa yrityksistä jäi vähän torsoiksi. Muistin kuitenkin tällä kertaa paremmin huolehtia siitä, ettei vauhti päässyt kiihtymään ihan älyttömästi eli edistystä jeejee!

*****

Nortti solariumissa tunnin jälkeen.

Tänään sitten pitkästä aikaa sain ratsastaa Nortilla. Se on kyllä ihana tamma: osaava eikä turhia hötkyile. Vähän reippaammin olisin varmasti saanut ratsastaa eteenpäin, mutta kaikkiaan minusta yhteistyö näin pitkän tauon jälkeen sujui ihan hyvin.

Pääsin harjoittelemaan vastalaukkaa ensimmäistä kertaa. Vaativuusastetta lisäsi aika haasteellinen kuvio, jossa nostettiin laukka pitkän sivun puolivälin jälkeen, käännettiin kulmasta takaisin tulosuuntaan, siirryttiin raviin ennen pitkän sivun loppua ja otettiin taas seuraavan pitkän sivun puolivälin jälkeen laukka ja taas kulmasta käännös takaisin tulosuuntaan ja uralle päin. Haasteelliseksi kuvion siis teki se, että meitä oli viisi ratsukkoa ja lyhyellä sivulla kohtaaminen oli aina vähän jännää. Pärjättiin kuitenkin yllättävän hyvin ja itse pärjäsin mielestäni paremmin kuin olisin ikinä osannut toivoa.

Vastalaukkaa harjoiteltiin vielä toisellakin kuviolla, jossa nostettiin laukka pitkän sivun päädyssä, laukattiin pääty-ympyrä ja seuraavan pitkän sivun alusta tehtiin kaari melkein kentän keskelle ja sieltä takaisin uralle. Kunhan vaan muistin istua takamuksellani, könöttämättä eteenpäin,  ja pyytää Norttia eteenpäin pohkeilla (eikä käsillä viuhtomalla - kamalaa, mutta siihenkin syyllistyin lähes huomaamattani) niin vastalaukkakin sujui kai ihan kelvollisesti.

Oi, heppailun ihanuutta! <3