- just mun heppa on Maailman Söpöin ja välillä me nuuskutetaan toistemme sieraimia tosi pitkään (hepo ehkä miettii, että minkä ihmeen eukon elämä on sen tielle viskannut ;)).
- mun hevo kääntyy. Mihin mä haluun ja kun mä haluun.
- en muista, milloin viimeksi olis ollut sellainen ratsastuskerta, ettei olisi tullut edes niitä muutamaa huippuaskelta. Ja mulle riittäis, vaikkei niitä tulis kuin kerran viikossa, joten mua on nyt kertakaikkiaan hemmoteltu!
maanantai 2. joulukuuta 2013
On aika mahtista...
...että
Tunnisteet:
durando,
hyvä fiilis,
ratsastus
keskiviikko 27. marraskuuta 2013
Jotkut omenat vaan tippuu lähemmäs puuta kuin toiset
Durandon täysveli Don Dino asuu Tanskassa (video on kyllä vanha ja ratsastajakin vaihtunut).
Vaikka olenkin täällä hehkuttanut niitä hienon liikkumisen hetkiä, niin jotenkin veikkaan, etten mä (vielä) tiedä mistään mitään ;D
Vaikka olenkin täällä hehkuttanut niitä hienon liikkumisen hetkiä, niin jotenkin veikkaan, etten mä (vielä) tiedä mistään mitään ;D
Tunnisteet:
don dino,
durando,
suku on parempi
maanantai 25. marraskuuta 2013
Yhden jutun haluaisin jakaa
Täällä vähän tiirailen kengänkärkiäni ja vaihtelen painoa jalalta toiselle, heijailen ja kurkkailen kulmien alta.
Vähän ujostuttaa, mutta silti tekee mieli kertoa ja itselle muistiinmerkitä tämä tärkeä asia:tänään tunnilla sain kehuja. Enkä nimittäin mistään pikkujutusta vaan täpäkästä asenteesta, jonka jollain ihmeen taikatempulla loihdin esille ihan omatoimisesti heti tunnin aluksi. En tiedä, mistä Hän tuli, mutta Hän on varsin lämpimästi tervetullut toistekin.
Asenteesta tietysti seurasi se, että Durtsi liikkui heti alusta lähtien reippaasti, ja itse sain hymyillä jo verkkaravien aikana. Saatiin aikaiseksi jopa melko nätti nelikaarinen kiemura, jollaista en ole tainnut kovin montaa kertaa ratsastaa.
Laukassa tehtiin samaa kasia kuin edelliselläkin tunnilla. Ero omassa ratsastuksessa oli perjantain tuntiin verrattuna iso: nyt onnistuin keskittymään muuhunkin kuin vain seuraavan laukannoston murehtimiseen. Ratsastin parempaa laukkaa ja keskityin siirtymisiin – ja se palkittiin.
Tosin... vasemman laukan esille kaivamisen kanssa on edelleen vaihtelevasti ongelmia. Tässä tehtävässä haaste kilpistyy siihen, että kun yrittää oikean laukan jälkeen suoristaa kaulaa – puhumattakaan siitä, että saisi edes pientä asetusta vasemmalle –, nostaa D laukan jo sillä hetkellä, kun tuntee edes pienen liikkeen sisäohjassa. Ja se laukka on silloin lähes järjestään oikea eli väärä.
Toisaalta, joskus nousee oikea laukka, vaikka D tuntuisi olevan kaikin puolin kropastaan ihan optimaalisessa asennossa vasempaa laukkaa ajatellen – ja välillä nousee vasen, vaikka palaset eivät ole sinnepäinkään paikoillaan...että yritä siinä sitten analysoida, mistä mikäkin johtuu. Ehkä pitäiskin vähemmän analysoida ja yrittää vaan entistä vahvemmin itse ajatella sitä vasenta laukkaa ja sitä, miltä siihen ponnistaminen tuntuu.
Vaikka laukat vasemmalle eivät ihan täydellisesti onnistuneetkaan, oli Durtsi laukkatehtävän jälkeen kuitenkin ihan superkiva! Mentiin niin ihanaa, energistä mutta tasapainoista ravia (ja kuulemma hyvässä muodossa) - sain taas nauraa ja kyynelehtiä yhtäaikaa.
Sitten tokat välikäynnit, joiden aikana päätettiin lopettaa taas hyvän sään aikaan. Ja se jos mikä palkitsee paitsi hevosen, myös ratsastajan. D lähti raviin ensimmäisestä, pienestä pyynnöstä tosi innokkaasti eikä ilo ainakaan yhtään laantunut, kun se huomasi mun keventävän :) Muutamat kierrokset ilmavaa, rentoa ravia molempiin suuntiin. Sitten loppukäynnit talutellen ja vähän temppuja maasta käsin. I-ha-naa!!!
P.S. Maastoilun sarallakin yritetään edistyä. Toissaviikonloppuna oltiin maastossa niin, että Durtsin vuokraaja meni Durtsilla ja itse sain lainata tallikaverin heppaa. Oli ihana päivä ja ihana maastoreissu, mutta olin varsin kiitollinen, etten ollut oman höyrypääni selässä – kaivannee vielä hieman totuttelua ;D
Vähän ujostuttaa, mutta silti tekee mieli kertoa ja itselle muistiinmerkitä tämä tärkeä asia:tänään tunnilla sain kehuja. Enkä nimittäin mistään pikkujutusta vaan täpäkästä asenteesta, jonka jollain ihmeen taikatempulla loihdin esille ihan omatoimisesti heti tunnin aluksi. En tiedä, mistä Hän tuli, mutta Hän on varsin lämpimästi tervetullut toistekin.
Asenteesta tietysti seurasi se, että Durtsi liikkui heti alusta lähtien reippaasti, ja itse sain hymyillä jo verkkaravien aikana. Saatiin aikaiseksi jopa melko nätti nelikaarinen kiemura, jollaista en ole tainnut kovin montaa kertaa ratsastaa.
Laukassa tehtiin samaa kasia kuin edelliselläkin tunnilla. Ero omassa ratsastuksessa oli perjantain tuntiin verrattuna iso: nyt onnistuin keskittymään muuhunkin kuin vain seuraavan laukannoston murehtimiseen. Ratsastin parempaa laukkaa ja keskityin siirtymisiin – ja se palkittiin.
Tosin... vasemman laukan esille kaivamisen kanssa on edelleen vaihtelevasti ongelmia. Tässä tehtävässä haaste kilpistyy siihen, että kun yrittää oikean laukan jälkeen suoristaa kaulaa – puhumattakaan siitä, että saisi edes pientä asetusta vasemmalle –, nostaa D laukan jo sillä hetkellä, kun tuntee edes pienen liikkeen sisäohjassa. Ja se laukka on silloin lähes järjestään oikea eli väärä.
Toisaalta, joskus nousee oikea laukka, vaikka D tuntuisi olevan kaikin puolin kropastaan ihan optimaalisessa asennossa vasempaa laukkaa ajatellen – ja välillä nousee vasen, vaikka palaset eivät ole sinnepäinkään paikoillaan...että yritä siinä sitten analysoida, mistä mikäkin johtuu. Ehkä pitäiskin vähemmän analysoida ja yrittää vaan entistä vahvemmin itse ajatella sitä vasenta laukkaa ja sitä, miltä siihen ponnistaminen tuntuu.
Vaikka laukat vasemmalle eivät ihan täydellisesti onnistuneetkaan, oli Durtsi laukkatehtävän jälkeen kuitenkin ihan superkiva! Mentiin niin ihanaa, energistä mutta tasapainoista ravia (ja kuulemma hyvässä muodossa) - sain taas nauraa ja kyynelehtiä yhtäaikaa.
Sitten tokat välikäynnit, joiden aikana päätettiin lopettaa taas hyvän sään aikaan. Ja se jos mikä palkitsee paitsi hevosen, myös ratsastajan. D lähti raviin ensimmäisestä, pienestä pyynnöstä tosi innokkaasti eikä ilo ainakaan yhtään laantunut, kun se huomasi mun keventävän :) Muutamat kierrokset ilmavaa, rentoa ravia molempiin suuntiin. Sitten loppukäynnit talutellen ja vähän temppuja maasta käsin. I-ha-naa!!!
P.S. Maastoilun sarallakin yritetään edistyä. Toissaviikonloppuna oltiin maastossa niin, että Durtsin vuokraaja meni Durtsilla ja itse sain lainata tallikaverin heppaa. Oli ihana päivä ja ihana maastoreissu, mutta olin varsin kiitollinen, etten ollut oman höyrypääni selässä – kaivannee vielä hieman totuttelua ;D
Tunnisteet:
durando,
hyvä fiilis,
ratsastus,
ratsastustunti,
tunne,
valmennus,
vasen laukka
Haaveet, kaikki turhat haaveet
Durtsin tallilla on oikein kiva maneesi, josta olen erityisen kiitollinen näin syksyisin.
Mut jos joskus voittaisin lotossa, niin rakennuttaisin kyllä tiluksilleni tällaisen kaunottaren:
Ja kyllä mulle kelpais ihan mikä vaan muukin näistäkin viidestä.
Mut jos joskus voittaisin lotossa, niin rakennuttaisin kyllä tiluksilleni tällaisen kaunottaren:
Kuva: inhabitat.com |
Ja kyllä mulle kelpais ihan mikä vaan muukin näistäkin viidestä.
perjantai 22. marraskuuta 2013
Yllättäviä ajatuksia
Eilen ratsastin itsekseni. Tein samoja tehtäviä kuin edellispäivän tunnilla: herättelin heppaa ravissa (joo, se juoksuvaihe menikin sitten olikin sellaista ohikiitävää :)) ratsastamalla välillä reippaasti eteen, tekemällä paljon suunnanvaihdoksia ja siirtymisiä – ja mitä mahtavuutta, sehän heräsi melko piankin!
Laukassa tehtiin loivia kiemuroita, sitten taas välillä vähän ravissa siirtymisiä. Näiden jälkeen oli yritystä vielä tehdä laukassa kasia niin, että ravin kautta vaihtaisi aina uuteen laukkaan, mutta siinä vaiheessa oli jo maneesissa sen verran ruuhkaa, että luovutin suosiolla ekan kasin jälkeen, kun sekin oli jo vaatinut niin monta ylimääräistä pääty-ympyrää, että löytyi sopiva rako suunnata radan poikki. Loppuun vielä vähän rentoa kevyttä ravia, jossa Durtsi jaksoi kivasti kantaa itsensä eikä roikkunut raskaana pää polvissa.
Tulin alas satulasta ja olin melko tyytyväinen itseeni. Oikein hätkähdin, kun sain itseni kiinni ajattelemasta, että mähän ratsastin ihan kelvollisesti.
Okei, tottakai voin jälkikäteen listata jo ihan nopeastikin kymmenkunta juttua, jotka olisi voinut tehdä paremmin, mutta se ei ole tässä olennaista. Vaan merkittävää on se, että tämä oli – jos ei ihan ensimmäinen niin ainakin – yksi niistä harvoista kerroista, jolloin ajatus jalkautuessa ei ole: voi miksi mä en tehnyt sitä, tätä ja tota paremmin, miksi mä taas päästin Durtsin luistamaan siinä ja siinä ja miksen vaatinut täpäkämmin ja blaablaablaablaablaa.
Vaikka ratsastaessa fiilis on useinkin hyvä, niin jalkautuessa realismi on usein rynninyt paikalle ja tehnyt karmean kokoisia reikiä itsensä huijaamisen kiiltävään kuplaan. Nyt on siis joko niin, että olen onnistunut vahvistamaan kuplaani realismin kestäväksi tai sitten ehkä ihan oikeasti onnistuin keskittymään ratsastukseeni ja pystyin aidosti olemaan tyytyväinen siihen, mitä selässä tein. Aion antaa ääneni jälkimmäiselle vaihtoehdolle ja olla onnellinen :)
Ja sen vielä halusin sanoa, että heppani on ihana!
Niin ja sen, että on ihan käsittämätöntä, miten mahtavalta tuntuu se, kun saa hevosen edes muutaman askeleen ajaksi kuulolle. Niin, että vaikkapa askeleen pidennyksen pystyy ratsastamaan pelkällä ajatuksella (tai onko se samalla myös sitä, että saa itsensä niin kuulolle, että kun miettii askeleen pidennystä, niin kroppa tekee automaattisesti ja huomaamatta sen mitä siihen tarvitaan). Niin, että tuntuma tuntuu täydelliseltä. Niin, että tuntee kuinka voi omilla sisäreisillä kohottaa heppaa. Niin, että tuntuu kuin kaksi olisi oikeasti yksi. Niin, että hymyilee maailman leveintä hymyä, samalla kun silmät täyttyvät kyynelistä.
Laukassa tehtiin loivia kiemuroita, sitten taas välillä vähän ravissa siirtymisiä. Näiden jälkeen oli yritystä vielä tehdä laukassa kasia niin, että ravin kautta vaihtaisi aina uuteen laukkaan, mutta siinä vaiheessa oli jo maneesissa sen verran ruuhkaa, että luovutin suosiolla ekan kasin jälkeen, kun sekin oli jo vaatinut niin monta ylimääräistä pääty-ympyrää, että löytyi sopiva rako suunnata radan poikki. Loppuun vielä vähän rentoa kevyttä ravia, jossa Durtsi jaksoi kivasti kantaa itsensä eikä roikkunut raskaana pää polvissa.
Tulin alas satulasta ja olin melko tyytyväinen itseeni. Oikein hätkähdin, kun sain itseni kiinni ajattelemasta, että mähän ratsastin ihan kelvollisesti.
Okei, tottakai voin jälkikäteen listata jo ihan nopeastikin kymmenkunta juttua, jotka olisi voinut tehdä paremmin, mutta se ei ole tässä olennaista. Vaan merkittävää on se, että tämä oli – jos ei ihan ensimmäinen niin ainakin – yksi niistä harvoista kerroista, jolloin ajatus jalkautuessa ei ole: voi miksi mä en tehnyt sitä, tätä ja tota paremmin, miksi mä taas päästin Durtsin luistamaan siinä ja siinä ja miksen vaatinut täpäkämmin ja blaablaablaablaablaa.
Vaikka ratsastaessa fiilis on useinkin hyvä, niin jalkautuessa realismi on usein rynninyt paikalle ja tehnyt karmean kokoisia reikiä itsensä huijaamisen kiiltävään kuplaan. Nyt on siis joko niin, että olen onnistunut vahvistamaan kuplaani realismin kestäväksi tai sitten ehkä ihan oikeasti onnistuin keskittymään ratsastukseeni ja pystyin aidosti olemaan tyytyväinen siihen, mitä selässä tein. Aion antaa ääneni jälkimmäiselle vaihtoehdolle ja olla onnellinen :)
Ja sen vielä halusin sanoa, että heppani on ihana!
Niin ja sen, että on ihan käsittämätöntä, miten mahtavalta tuntuu se, kun saa hevosen edes muutaman askeleen ajaksi kuulolle. Niin, että vaikkapa askeleen pidennyksen pystyy ratsastamaan pelkällä ajatuksella (tai onko se samalla myös sitä, että saa itsensä niin kuulolle, että kun miettii askeleen pidennystä, niin kroppa tekee automaattisesti ja huomaamatta sen mitä siihen tarvitaan). Niin, että tuntuma tuntuu täydelliseltä. Niin, että tuntee kuinka voi omilla sisäreisillä kohottaa heppaa. Niin, että tuntuu kuin kaksi olisi oikeasti yksi. Niin, että hymyilee maailman leveintä hymyä, samalla kun silmät täyttyvät kyynelistä.
Tunnisteet:
durando,
mielen voima,
positiivisuus,
ratsastus,
valmennus
keskiviikko 13. marraskuuta 2013
Return of the Rodeo Horse
Maanantaina hän palasi. Olin hänet jo ehtinyt kokonaan unohtaa. Tuudittautua turvallisuuden tunteeseen. Heittää hyvästit huolestuneisuudelle. Ja sitten maanantaina hän palasi.
Vasenta laukkaa olin siinä pääty-ympyrällä yrittänyt jo useampaan otteeseen saada synnytettyä – vaihtelevalla menestyksellä. Pitkästä aikaa jouduttiin keskustelemaan ympyrällä pysymisestä eli vasemmalle kääntymisestä. Kaksi kertaa keskusteltiin ja kolmannella kierroksella D ei enää jäänyt keskustelemaan vaan paineli menemään.
Vedin molemmista ohjista, kunnes muistin, ettei se auta. Vedin toisesta ohjasta, kunnes muistin, ettei sekään oikeastaan auta. Päästin ja pidätin uudelleen. Toisin saman, mutta vähän vaativammin. Sain enimmän vauhdin ja pomppisen pois. Sitten muistin, että pitää ratsastaa eteenpäin. Jatkoimme laukassa.
Onneksi olin tunnilla, koska muuten olisin varmaan suht pian tuon jälkeen lopettanut. Nyt kuitenkin jatkettiin laukassa – ja pitkään jatkettiinkin. En muista, koska olisin saanut Durtsin laukkamaan niin mukavantuntuista laukkaa vasemmassa kierroksessa kuin mitä se sitten lopuksi oli. Mutta kyllä sain istuakin.
Sitten vielä vähän siirtymiä. Vaikka laukassa jatkaminen tuntuikin mukavalta, niin uuden laukan nostaminen kyllä jännitti ja tuntui jopa vähän vastenmieliseltä. Onneksi lopputunti kuitenkin sujui hyvissä merkeissä ja D oli jopa vähän nöyrän pojan oloinen. Liikkui kyllä reippaasti, mutta tuhmailut sillä ei kyllä enää ollut mielessä.
Mitä tästä opin?
1. Reippaasti liikkuva D on vielä minulle niin outo ilmestys, että sen ratsastaminen on jopa haastavampaa kuin sen tahmakavioversion punkeminen eteenpäin. Vauhti saa minut helposti kohmettumaan, menemään vähän etukenoon, jännittämään jalkoja, painamaan liian kovasti jalustimeen ja irtoamaan siksi satulasta. Sen jälkeen on jäljellä enää aika vähän sellaista, jolla hevosen saa pidettyä tunnelissa.
2. Mun on ihan totta saatava laukannostot semmoiselle mallille, että pystyn valmistelemaan noston JA ohjaamaan samaan aikaan. Se ei voi olla niin vaikeaa :)
3. On hyvä olla aina hereillä. Mutta en suostu alkaa taas pelkäämään. Tänään kyllä satulaan noustessa syke huiteli luvattoman korkealla, mutta onneksi sain itseni rauhoitettua ja tunti sujui todella kivasti.
4. Ai niin, tärkein meinas unohtua: mä EN tippunut ja sain hepan hanskaan eli oon aikamoinen rodeomimmi =)
Vasenta laukkaa olin siinä pääty-ympyrällä yrittänyt jo useampaan otteeseen saada synnytettyä – vaihtelevalla menestyksellä. Pitkästä aikaa jouduttiin keskustelemaan ympyrällä pysymisestä eli vasemmalle kääntymisestä. Kaksi kertaa keskusteltiin ja kolmannella kierroksella D ei enää jäänyt keskustelemaan vaan paineli menemään.
Vedin molemmista ohjista, kunnes muistin, ettei se auta. Vedin toisesta ohjasta, kunnes muistin, ettei sekään oikeastaan auta. Päästin ja pidätin uudelleen. Toisin saman, mutta vähän vaativammin. Sain enimmän vauhdin ja pomppisen pois. Sitten muistin, että pitää ratsastaa eteenpäin. Jatkoimme laukassa.
Onneksi olin tunnilla, koska muuten olisin varmaan suht pian tuon jälkeen lopettanut. Nyt kuitenkin jatkettiin laukassa – ja pitkään jatkettiinkin. En muista, koska olisin saanut Durtsin laukkamaan niin mukavantuntuista laukkaa vasemmassa kierroksessa kuin mitä se sitten lopuksi oli. Mutta kyllä sain istuakin.
Sitten vielä vähän siirtymiä. Vaikka laukassa jatkaminen tuntuikin mukavalta, niin uuden laukan nostaminen kyllä jännitti ja tuntui jopa vähän vastenmieliseltä. Onneksi lopputunti kuitenkin sujui hyvissä merkeissä ja D oli jopa vähän nöyrän pojan oloinen. Liikkui kyllä reippaasti, mutta tuhmailut sillä ei kyllä enää ollut mielessä.
Mitä tästä opin?
1. Reippaasti liikkuva D on vielä minulle niin outo ilmestys, että sen ratsastaminen on jopa haastavampaa kuin sen tahmakavioversion punkeminen eteenpäin. Vauhti saa minut helposti kohmettumaan, menemään vähän etukenoon, jännittämään jalkoja, painamaan liian kovasti jalustimeen ja irtoamaan siksi satulasta. Sen jälkeen on jäljellä enää aika vähän sellaista, jolla hevosen saa pidettyä tunnelissa.
2. Mun on ihan totta saatava laukannostot semmoiselle mallille, että pystyn valmistelemaan noston JA ohjaamaan samaan aikaan. Se ei voi olla niin vaikeaa :)
3. On hyvä olla aina hereillä. Mutta en suostu alkaa taas pelkäämään. Tänään kyllä satulaan noustessa syke huiteli luvattoman korkealla, mutta onneksi sain itseni rauhoitettua ja tunti sujui todella kivasti.
4. Ai niin, tärkein meinas unohtua: mä EN tippunut ja sain hepan hanskaan eli oon aikamoinen rodeomimmi =)
keskiviikko 6. marraskuuta 2013
Ei täällä minkään epätoivon vallassa olla!
Tavallisesti blogihiljaisuus täällä on johtunut siitä, että olen käynyt läpi haasteellisia aikoja ja on ollut vaikeaa jäsentää asioita edes omassa mielessään.
Ehkä nytkin on osittain kyse myös siitä, sillä henkisesti omillaan oleminen tuntuu vieläkin välillä vähän oudolta (joskus ehkä hyvälläkin tavalla). Mutta pääasiallinen syy se ei ainakaan ole vaan moitteita voi viskellä töiden ja väsyneiden silmien (ja aivojen) suuntaan.
Oikeastaan meillä menee Durtsin kanssa tällä hetkellä tosi kivasti. Ukkelin fysiikka on parantunut huikeasti ja akkeli on saanut jonkinlaisen otteen sekä itsestään että ukkelista.
Enää ei tarvitse keskustella jokaisesta käännöksestä vasemmalle, ja itse asiassa jotain henkistäkin piristymistä tuntuu Durtsissa tapahtuneen. Se taas näkyy myös fyysisenä pirteytynä: uskokaa tai älkää, mutta viimeiset ratsastuskerrat on joutunut enemmän jarruttelemaan kuin pusertamaan eteenpäin. Ja ravista käyntiin siirtyminen on ollut melkein vaikeampaa kuin käynnistä raviin siirtyminen.
...mistä päästäänkin mun tän hetken suurimpaan ongelmaan. Mikä kumma siinä on, ettei ihminen opi sitä yksinkertaista asiaa, että ratsastaminen on muutakin kuin matkustamista? Ja että jos ei pienellä avulla saa reaktiota, pitä kokeilla vähän suuremmalla – niin että saa sen reaktion. Miksi mä meen semmoiseen ihmeelliseen kohmeeseen, etten tajua tehdä tarvittaessa vähän enemmän?
Enkä nyt edes puhu mistään repimisestä, riuhtomisesta ja potkimisesta vaan vaikka ihan siitä, että jos eka puolipidäte ei mene läpi, niin pitää tehdä toinen eikä vaan jäädä toivomaan, että jos se heppa vähän viiveellä vaikka niinku kolmen kierroksen jälkeen hogais, et mä yritin vähän tasapainottaa menoa.
No, en ole oikeasti näin angstinen ja uskon, että kyllä mä tässäkin kehityn koko ajan. Varsinkin kun nyt kerran olen taas päässyt takaisin sille kehityksen polulle enkä ainakaan tällä hetkellä joudu hinkamaan alkeistason kääntämisharjoituksia kuten vielä joitakin viikkoja takaperin (oli se muuten oikeasti snadisti masentavaa!).
Ja kehityksestä kun pääsin puhumaan, niin listattakoon muutama pieni iso hetki:
Ehkä nytkin on osittain kyse myös siitä, sillä henkisesti omillaan oleminen tuntuu vieläkin välillä vähän oudolta (joskus ehkä hyvälläkin tavalla). Mutta pääasiallinen syy se ei ainakaan ole vaan moitteita voi viskellä töiden ja väsyneiden silmien (ja aivojen) suuntaan.
Oikeastaan meillä menee Durtsin kanssa tällä hetkellä tosi kivasti. Ukkelin fysiikka on parantunut huikeasti ja akkeli on saanut jonkinlaisen otteen sekä itsestään että ukkelista.
Enää ei tarvitse keskustella jokaisesta käännöksestä vasemmalle, ja itse asiassa jotain henkistäkin piristymistä tuntuu Durtsissa tapahtuneen. Se taas näkyy myös fyysisenä pirteytynä: uskokaa tai älkää, mutta viimeiset ratsastuskerrat on joutunut enemmän jarruttelemaan kuin pusertamaan eteenpäin. Ja ravista käyntiin siirtyminen on ollut melkein vaikeampaa kuin käynnistä raviin siirtyminen.
...mistä päästäänkin mun tän hetken suurimpaan ongelmaan. Mikä kumma siinä on, ettei ihminen opi sitä yksinkertaista asiaa, että ratsastaminen on muutakin kuin matkustamista? Ja että jos ei pienellä avulla saa reaktiota, pitä kokeilla vähän suuremmalla – niin että saa sen reaktion. Miksi mä meen semmoiseen ihmeelliseen kohmeeseen, etten tajua tehdä tarvittaessa vähän enemmän?
Enkä nyt edes puhu mistään repimisestä, riuhtomisesta ja potkimisesta vaan vaikka ihan siitä, että jos eka puolipidäte ei mene läpi, niin pitää tehdä toinen eikä vaan jäädä toivomaan, että jos se heppa vähän viiveellä vaikka niinku kolmen kierroksen jälkeen hogais, et mä yritin vähän tasapainottaa menoa.
No, en ole oikeasti näin angstinen ja uskon, että kyllä mä tässäkin kehityn koko ajan. Varsinkin kun nyt kerran olen taas päässyt takaisin sille kehityksen polulle enkä ainakaan tällä hetkellä joudu hinkamaan alkeistason kääntämisharjoituksia kuten vielä joitakin viikkoja takaperin (oli se muuten oikeasti snadisti masentavaa!).
Ja kehityksestä kun pääsin puhumaan, niin listattakoon muutama pieni iso hetki:
- Ratsastus on ollut kivaa! Välillä jopa ilonkyyneleistä. Oikeasti, en tiedä montaa parempaa tunnetta kuin se, että hevonen on mun kanssa. Siinä on Jotain.
- Sain nostettua laukan valmentajan pyytämässä pisteessä (tästä aiheutuneet suorituspaineet ovat pääsääntöisesti mulle liikaa)
- Oon saanut myös itsekseni ratsastaessa Durtsin liikkumaan ajoittain aika kivasti omalla moottorilla, mukavalla tuntumalla ja rauhallisella suulla (siis lyhyitä hetkiä, mutta joka tapauksessa ihan ite).
Tunnisteet:
durando,
kehitys,
onnistuminen,
ratsastus
torstai 17. lokakuuta 2013
Pieni ja hento ote
Koska olen uhkarohkea (vrt. edellinen postaus), uskallan väittää, että pahin on nyt ohi. Olen (viimein) toipumassa muutoksessa ja tuntuu, että astelen kohtuullisen hyvässä ryhdissä kohti itsenäisempää tulevaisuutta.
Olen nyt parin kuukauden ajan käynyt uuden valmentajan, Johannan, tunneilla. Olen yrittänyt opetella pitämään itse huolta siitä, että keskittyisin enemmän ratsastamiseen ja vähemmän päpättämiseen. Se on vaikeaa, joten tänään tunnin alussa ehdotin, että sovitaanko etten puhu tänään mitään muuten kuin välikäyntien aikana. Yllättäen Johannalla ei ollut mitään sitä vastaan =) Mun on vaan pakko sopia hiljaisuudesta erikseen, koska muuten tuntuu, että olen töykeä, jos en joka asiaan kommentoi jotain (niinpä, se tunne todella on vaan mun päässä).
Se on päivänselvää, että eron huomasi. On paljon helpompi kuunnella hevostakin, kun oma suu ei käy koko ajan.
****
Meidän Haasteena kaikki vasen -kausi alkaa pikkuhiljaa helpottaa. En tiedä, missä oli alkuperäinen syy (mussa vai hevosessa) siihen, että vasen laukka ja vasemmalle kääntyminen muuttuivat hankalaksi, mutta sen tiedän, että pahaksi tilanne äityi.
Palattiin ihan alkeiskurssimeininkiin: muutamia tunteja meni ihan harjoitellessa kääntymistä käynnissä. Harmitti, mutta minkäs teet: sitä pitää harjoitella, mitä ei osaa. Heppaa on jumpattu ja itse oon käynyt osteopaatin luona oikomassa lantioni ja korjaamassa lukuisia muita pikkuvikoja.
Mutta...se mikä ehkä alkoikin fyysisistä haasteista kilpistyi – jälleen – mielen haasteeksi. Menetin uskoni itseeni ja sitä kautta otteen hevoseen. Tuntui ettei maailmassa olisi suurempaa haastetta kuin kääntäminen vasemmalle pitkän sivun keskeltä.
Monta viikkoa meni taistellessa. Ähkiessä ja tuskaillessa. Äh, kun ei tää, emmä mä saa, äh ku ei tää...
Sitten pikkuhiljaa alkoi taas valjeta, että vaikka osa ongelmaa ehkä onkin puutteellisessa tekniikassa tai kehojen rajoituksissa, suurin puute oli – jälleen – itseluottamuksesta, jämäkkyydestä, päättäväisestä asenteesta: se olen kyllä – kaikella kunnioituksella, Herr Durando – minä joka täällä päättää suunnista.
****
No nyt on siis löytynyt pieni ja hento ote sekä omaan itseen että Durandoon. Meillä on kivaa ja uskon, että tästä tulee vielä hyvä!
****
Kun on tullut kuulumisia kerrottua niin harvoin, niin listataan tähän nyt vielä muutama juttu muistiin itsellekin:
Olen nyt parin kuukauden ajan käynyt uuden valmentajan, Johannan, tunneilla. Olen yrittänyt opetella pitämään itse huolta siitä, että keskittyisin enemmän ratsastamiseen ja vähemmän päpättämiseen. Se on vaikeaa, joten tänään tunnin alussa ehdotin, että sovitaanko etten puhu tänään mitään muuten kuin välikäyntien aikana. Yllättäen Johannalla ei ollut mitään sitä vastaan =) Mun on vaan pakko sopia hiljaisuudesta erikseen, koska muuten tuntuu, että olen töykeä, jos en joka asiaan kommentoi jotain (niinpä, se tunne todella on vaan mun päässä).
Se on päivänselvää, että eron huomasi. On paljon helpompi kuunnella hevostakin, kun oma suu ei käy koko ajan.
****
Meidän Haasteena kaikki vasen -kausi alkaa pikkuhiljaa helpottaa. En tiedä, missä oli alkuperäinen syy (mussa vai hevosessa) siihen, että vasen laukka ja vasemmalle kääntyminen muuttuivat hankalaksi, mutta sen tiedän, että pahaksi tilanne äityi.
Palattiin ihan alkeiskurssimeininkiin: muutamia tunteja meni ihan harjoitellessa kääntymistä käynnissä. Harmitti, mutta minkäs teet: sitä pitää harjoitella, mitä ei osaa. Heppaa on jumpattu ja itse oon käynyt osteopaatin luona oikomassa lantioni ja korjaamassa lukuisia muita pikkuvikoja.
Mutta...se mikä ehkä alkoikin fyysisistä haasteista kilpistyi – jälleen – mielen haasteeksi. Menetin uskoni itseeni ja sitä kautta otteen hevoseen. Tuntui ettei maailmassa olisi suurempaa haastetta kuin kääntäminen vasemmalle pitkän sivun keskeltä.
Monta viikkoa meni taistellessa. Ähkiessä ja tuskaillessa. Äh, kun ei tää, emmä mä saa, äh ku ei tää...
Sitten pikkuhiljaa alkoi taas valjeta, että vaikka osa ongelmaa ehkä onkin puutteellisessa tekniikassa tai kehojen rajoituksissa, suurin puute oli – jälleen – itseluottamuksesta, jämäkkyydestä, päättäväisestä asenteesta: se olen kyllä – kaikella kunnioituksella, Herr Durando – minä joka täällä päättää suunnista.
****
No nyt on siis löytynyt pieni ja hento ote sekä omaan itseen että Durandoon. Meillä on kivaa ja uskon, että tästä tulee vielä hyvä!
****
Kun on tullut kuulumisia kerrottua niin harvoin, niin listataan tähän nyt vielä muutama juttu muistiin itsellekin:
- Eläinlääkäri kävi viimeksi syyskuun alussa. Ei löytänyt Durtsin jaloista moitittavaa eikä tullut taivutuksistakaan reaktiota. Piikitti lantioon jotain hospotihospotiainetta (ei sairaslomaa), jonka pitäisi vaikuttaa tibia-hermoon. Älkää kysykö enempää :)
- Olen ehkä viimein löytänyt Durtsille oikeanlaisen vuokraajan, jipii!
- Marin valmennus oli viime viikon lopulla. En nyt varsinaisesti loistanut. Vähän jopa hävetti, että oltiin taannuttu edelliskertaan verrattuna niin paljon. Tokana päivänä kuitenkin petrattiin ja istuntakin löytyi vähän paremmin kohdilleen.
- Tarhakäytös huononi syyskuussa ja yritin tuunata taas heinälaatikkoa, että herra hevoinen saisi sieltä helpommin jotain ulos. Lopputulos: kohennettu versio löytyi ensimmäisenä päivänä keskeltä tarhaa, ylösalaisin ja kansi irti. Veikkaan, että joku oli jäänyt taas laatikkoon jumiin. Onneksi Durtsi on jotenkin Fortunan suosiossa, kun se ei näissä riehumisissa itseään vahingoita ainakaan näkyvästi. Sanomattakin selvää, että palattiin heti takas vanhaan. Ja nyt pohdinnassa on seuraava kokeilu, jos vaan rohkeus riittää.
- Silmät vihottelee tästä ruudun tuijottelusta :(
Tunnisteet:
durando,
epävarmuus,
kasvaminen,
ratsastus
keskiviikko 16. lokakuuta 2013
Ronsun kanssa
Minä ja mun ronsu. Me tykätään kiertää peltoa. Se on rentouttavaa ja siitä tulee hyvä mieli. Pöpelikköjen kohdalla laulan, että mahdolliset peurat jähmettyisivät. Mutta jos erehdytte luulemaan, että mua pelottaa, niin tuotan pettymyksen – ei nimittäin pelota, ei sitten yhtään! Mun ronsuni on niin seesteinen ja minä niin rohkea, että uskallan nykyään pellollakin jo vähän komentaa kävelemään reippaammin. Niin ja muistiin myös merkittäköön, ettei se tuulinenkaan ilma ole mikään syy olla menemättä pellolle.
Uhkarohkea mikä uhkarohkea.
perjantai 27. syyskuuta 2013
Jotain ihan muuta
Heti kärkeen rohkea lupaus: tänään en valita. Haastan itseni kirjoittamaan yhden postauksen, joka ei sisällä mitään nurkumista, valitusta, voivottelua eikä tuskailua, edes rivien välissä.
Tässä tulee lista sekalaisista heppailun huippuhetkistä, hyvistä fiiliksistä, edistysaskelista viime kuukausilta.
Ja vielä lopuksi selvyyden vuoksi lisättävä, ettei näistä asioista suurin osa ole mitenkään ainutkertaisia, muta ne ovat niitä, jotka tällä hetkellä ovat pinnalla siellä myönteisellä puolella. Ja siihen halusin nyt vaihteeksi keskittyä.
Tässä tulee lista sekalaisista heppailun huippuhetkistä, hyvistä fiiliksistä, edistysaskelista viime kuukausilta.
- Durandon Adequan-kuurin seitsemästä injektiosta, hoidin itse viimeiset viisi. Siis ihan yksinäni, ilman että edes kukaan oli paikalla neuvomassa. Olin ja olen hurjan ylpeä itsestäni!
- Tänään ja eilen ratsastin yksinäni hyvällä fiiliksellä. Oli ihanaa, kun sai kehua heppaa oikein urakalla. Ratsastuksen jälkeen tehtiin vähän maastakäsin juttuja ja D vaikutti iloiselta ja tyytyväiseltä. Sellaiselta, että sillä oli kivaa mun kanssa.
- Kääntyminen vasemmalle on alkanut sujua huomattavasti paremmin.
- Olen muistanut hoitaa Durtsin riviä päivittäin ja se on jo melkein kadonnut. Luulen myös keksineeni aiheuttajan ja eliminoineeni sen.
- Olen onnistuneesti komentanut Durtsia ilman että minun on tarvinnut korottaa ääntäni tai koskea.
- Olen onnistunut paremmin keskittymään hevoseen ja hyvään fiilikseen kuin uhkakuvien miettimiseen. Esimerkiksi tuulisillakin keleillä ollaan kävelty hyvin seesteisessä tunnelmassa maneesiin.
- Tänään mietin, että pitäisi taas joku päivä pakata hevo autoon ja mennä ratsastamaan jonnekin kotiympyröiden ulkopuolelle - aika rohkea ajatus!
- D hörisee joka päivä, kun kävelen tarhaan sitä hakemaan.
Ja vielä lopuksi selvyyden vuoksi lisättävä, ettei näistä asioista suurin osa ole mitenkään ainutkertaisia, muta ne ovat niitä, jotka tällä hetkellä ovat pinnalla siellä myönteisellä puolella. Ja siihen halusin nyt vaihteeksi keskittyä.
Tunnisteet:
durando,
hyvä fiilis
tiistai 24. syyskuuta 2013
Tie ajatuksiin, tule mukaan?
Tervetuloa matkalle pääni sisään! Pahoin pelkään, ettette tule varsinaisesti viihtymään! :)
1. etappi: Olen ratsastustunnilla ja tehtävänä on pohkeenväistö. Emme saa aikaiseksi ainoatakaan oikeasti ristiin astuvaa askelta.
Ajatuksia etapin varrelta:
2. etappi: Matkalla sänkkärille kävelemään kavereiden kanssa. Jossain vaiheessa heppa meinaa vähän innostua, mutta mitään kamalaa ei tapahdu.
Ajatuksia etapin varrelta:
Kompastuskiviä voi olla niin monessa kerroksessa.
Se, etten osaa tehdä jotain, on tietysti mälsää. Pystyn kuitenkin hyvin elämään itseni kanssa, vaikka toistuvasti sössisin kaikki tehtävät, mitä ratsastustunneilla saan – jos epäonnistuminen johtuu siitä, etten osaa. En esimerkiksi onnistu ajoittamaan apujani oikein tai häslään ylimääräistä tai en saa kroppaani koordinoitua niin kuin pitäisi.
Kokonaan toinen juttu on se, jos asiat eivät onnistu siksi, ettei minulla ole toimivaa suhdetta hevoseen. Minun hevoseeni. Se sattuu enemmän kuin pystyn edes itselleni myöntää.
Pääni täynnä, kaikenlaista joutavaa, jok ei kuuluis sinne ollenkaan.
Minä en pelkää sitä, etten osaa jotain (vaikka kyllä sekin välillä huolettaa ja hävettää), mutta pelkään sitä, että teen vääriä ratkaisuja, vääriä tilannearviointeja, vääriä tulkintoja. Ja lisäksi (erityisesti?) pelkään vielä muiden ihmisten "tuomiota" vääristä ratkaisuistani.
Tämä näkyy yhtälailla isommissa kysymyksissä (maastoon vai ei) kuin ohikiitävissä hetkissä, joissa päätöksiä pitäisi pystyä tekemään (Onkohan tämä riittävän energistä ravia? Mitä jos jo onkin ja silti pyydän lisää?).
Ajatukseni täyttyvät pelkoon ja epävarmuuteen liittyvistä ajatuksista eikä sille olennaiselle – hetkeen ja hevoseen keskittymiselle – juuri jääkään tilaa. Ei kai ole ihme, jos hevoseni ei halua olla kanssani, kun minä keskityn vain itseeni?!
Ulkopuolista itsevarmuutta
Edellisessä kirjoituksessa yritin kuvailla sitä, miten olin perustanut "itsevarmuuteni" valmentajan varaan. Ehkä asiaa parhaiten kuvaisi esimerkiksi se, että jos kuviteltaisiin 2. etappi niin, että Mia olisi sanonut mulle, että tottakai menet!, niin kaikesta tuosta päänsisäisestä huolesta jäisi kokonaan se syyllisyysaspekti pois. Ja jos jotain olisi sitten sattunut, niin tuskin olisin puolustautunut sanomalla, että "Mia sanoi, että voin lähteä", mutta valtava henkinen merkitys sillä ulkopuolisen auktoriteetin siunauksella olisi ollut.
Ymmärrän toki, ettei se varmuus (joo, se on suhteellista), mitä olen kuluneen vuoden aikana kokenut, ole ollut oikeaa itsevarmuutta, mutta toisaalta se on sentään tuonut minut ja Durandon yhdessä tähän päivään asti. Toisinkin olisi voinut käydä, sillä itsetuntoni hevostelijana oli kyllä toissakeväänä ihan olematon enkä halunnut enää ollenkaan ratsastaa ja pelkäsin satulassa niin paljon, että selkäni puutui jo lyhyenkin ratsastuksen jälkeen ihan tunnottomaksi.
Koska itseluottamusta tuskin rakennetaan ihan yön yli, niin uskon ja toivon, että tämä on ollut hyvä ja tarpeellinen välivaihe, jonka avulla olen saanut jotain palikoita, joista voin alkaa kasata sitä oikeaa itseluottamusta ja -varmuutta.
Sille etapille olen nyt suuntaamassa ja valitsemassa, minkä kartan mukaan haluan reittini suunnitella. Pitäkää peukkuja, että valitsen oikein!
1. etappi: Olen ratsastustunnilla ja tehtävänä on pohkeenväistö. Emme saa aikaiseksi ainoatakaan oikeasti ristiin astuvaa askelta.
Ajatuksia etapin varrelta:
Sivulle pitäisi mennä, noo käännän tästä, oho meni vähän pitkäksi, ehkä tästä vielä ehtii sivullekin, no ei ehtinyt, ai niin piti sillä ulko-ohjalla, miten mä nyt sen taas unohdin...uusi yritys, katso minne oot menossa, ulko-ohja...oijoi, joku tulee maneesiin, pitää keskittyä vaan omaan juttuun, nyt en edes katso sinne ovelle...tehdään tässä vaan pohkeenväistöä, no miten se pitkä sivu nyt meni noin nopeasti...noo, ei se mitään...ens kerralla tsemppaan...nyt pitää olla ajoissa...kääk, eihän tää reagoi pohkeeseen ollenkaan...mitä mä nyt, oijoi taas loppuu sivu kesken...nyt kyllä jo vähän hävettää...
2. etappi: Matkalla sänkkärille kävelemään kavereiden kanssa. Jossain vaiheessa heppa meinaa vähän innostua, mutta mitään kamalaa ei tapahdu.
Ajatuksia etapin varrelta:
Oijoi, oijoijoijoi...tuleekohan toi takana oleva hevonen liian lähellä? Hermostuukohan D siitä? Pitäisikö sanoa sille ratsastajalle jotain? Jos en sano ja jotain tapahtuu, niin sittenhän se on mun syy. Mutta pitäis pysyä rauhallisena, etten hermostuta heppaa...parempi olla hiljaa. Vai pitäisiköhän sittenkin sanoa jotain? Toivottavasti nyt ei just tuu autoa, kun ollaan tässä tien vieressä. Mitä jos D lähtis yhtäkkiä laukkaamaan ja törmäis edellä olevaan hevoseen ja kaaduttaisiin kaikki, oijoijoijoi, se olis kamalaa. Sanoikohan Marika jotain siitä, että voiko D:n kanssa lähteä maastoon niin että on muita hevosia? Oijoi, oonkohan unohtanut? Mitä jos sanoi, ja tässä me nyt mennään? Sitten jos jotain tapahtuu, niin se on mun syy, kun en muistanut. Alkaakohan kohta tuulla? D kyllä yleensä hermostuu tuulesta...mutta ehkei tänään, kun on niin lämmintä. Nonii, nyt tää lähtee, oijoijjoijoi, ei olis pitänyt tulla, mä arvasin tän. Nyt ne sanoo, että miks mä lähdin. Olis pitänyt tietää paremmin. Varmaan just tän luontoisen hevosen kanssa ei koskaan, koskaan, voi lähteä porukalla sänkkärille. Miks mä lähdin? Pitäisköhän nyt yrittää pysäyttää ja tulla alas selästä ennen kuin liian myöhäistä. Apua, nyt se yrittää purra tota edellä olevaa takapuolesta! Miten mä voin päästää sen noin lähelle, että se melkein pystyy puremaan? Kai nyt pitäis pystyä sen verran katsomaan, että pitää vähän etäisyyttä. Mitä jos se olis ehtinyt puremaan, niin sitten se toinen olis varmaan potkassu ja sit olis ollu helvetti irti. Ja kaikki vaan siks, etten voinut pitää edes pientä välimatkaa. Voi kun vois vaan tollain rennosti jutustella...ehkä vielä jonain päivänä. oijoijoijoi, nyt tuolta tulee vielä toi heppa, ne tulee varmaan tänne laukkaamaan, nyt on päästävä pois, äkkiä pois. Kehtaanko sano,a että voidaanko lähteä? Tai lähdenkö vaan yksin? Hermostuuko D jos lähdetään ilman kavereita? Mitä tässä nyt voi oikein tehdä? Ei saa ainakaan jännittää...
Kompastuskiviä voi olla niin monessa kerroksessa.
Se, etten osaa tehdä jotain, on tietysti mälsää. Pystyn kuitenkin hyvin elämään itseni kanssa, vaikka toistuvasti sössisin kaikki tehtävät, mitä ratsastustunneilla saan – jos epäonnistuminen johtuu siitä, etten osaa. En esimerkiksi onnistu ajoittamaan apujani oikein tai häslään ylimääräistä tai en saa kroppaani koordinoitua niin kuin pitäisi.
Kokonaan toinen juttu on se, jos asiat eivät onnistu siksi, ettei minulla ole toimivaa suhdetta hevoseen. Minun hevoseeni. Se sattuu enemmän kuin pystyn edes itselleni myöntää.
Pääni täynnä, kaikenlaista joutavaa, jok ei kuuluis sinne ollenkaan.
Minä en pelkää sitä, etten osaa jotain (vaikka kyllä sekin välillä huolettaa ja hävettää), mutta pelkään sitä, että teen vääriä ratkaisuja, vääriä tilannearviointeja, vääriä tulkintoja. Ja lisäksi (erityisesti?) pelkään vielä muiden ihmisten "tuomiota" vääristä ratkaisuistani.
Tämä näkyy yhtälailla isommissa kysymyksissä (maastoon vai ei) kuin ohikiitävissä hetkissä, joissa päätöksiä pitäisi pystyä tekemään (Onkohan tämä riittävän energistä ravia? Mitä jos jo onkin ja silti pyydän lisää?).
Ajatukseni täyttyvät pelkoon ja epävarmuuteen liittyvistä ajatuksista eikä sille olennaiselle – hetkeen ja hevoseen keskittymiselle – juuri jääkään tilaa. Ei kai ole ihme, jos hevoseni ei halua olla kanssani, kun minä keskityn vain itseeni?!
Ulkopuolista itsevarmuutta
Edellisessä kirjoituksessa yritin kuvailla sitä, miten olin perustanut "itsevarmuuteni" valmentajan varaan. Ehkä asiaa parhaiten kuvaisi esimerkiksi se, että jos kuviteltaisiin 2. etappi niin, että Mia olisi sanonut mulle, että tottakai menet!, niin kaikesta tuosta päänsisäisestä huolesta jäisi kokonaan se syyllisyysaspekti pois. Ja jos jotain olisi sitten sattunut, niin tuskin olisin puolustautunut sanomalla, että "Mia sanoi, että voin lähteä", mutta valtava henkinen merkitys sillä ulkopuolisen auktoriteetin siunauksella olisi ollut.
Ymmärrän toki, ettei se varmuus (joo, se on suhteellista), mitä olen kuluneen vuoden aikana kokenut, ole ollut oikeaa itsevarmuutta, mutta toisaalta se on sentään tuonut minut ja Durandon yhdessä tähän päivään asti. Toisinkin olisi voinut käydä, sillä itsetuntoni hevostelijana oli kyllä toissakeväänä ihan olematon enkä halunnut enää ollenkaan ratsastaa ja pelkäsin satulassa niin paljon, että selkäni puutui jo lyhyenkin ratsastuksen jälkeen ihan tunnottomaksi.
Koska itseluottamusta tuskin rakennetaan ihan yön yli, niin uskon ja toivon, että tämä on ollut hyvä ja tarpeellinen välivaihe, jonka avulla olen saanut jotain palikoita, joista voin alkaa kasata sitä oikeaa itseluottamusta ja -varmuutta.
Sille etapille olen nyt suuntaamassa ja valitsemassa, minkä kartan mukaan haluan reittini suunnitella. Pitäkää peukkuja, että valitsen oikein!
Tunnisteet:
epävarmuus,
pelko
maanantai 9. syyskuuta 2013
Potkut.
En ole vieläkään toipunut sokista, mutta kai se on pikkuhiljaa alettava tätä tilannetta avaamaan. Ehkä omat ajatukset aukeavat siinä samalla?
On nimittäin tapahtunut kamalia valmennusrintamalla: sain potkut. Harvemmin kai menee näin päin, että valmennettava saa potkut, mutta ei se näemmä mahdotonta ole.
Vakavissaan, tähän ei liity mitään henkilöiden välistä dramatiikkaa, mutta tilanne on todella se, ettei Mia tällä hetkellä valmenna mua. Kirjoitin tällä hetkellä, koska toivon, että vielä joskus...
Totuttelu hevosteluun ilman Miaa ei alkanut hyvin: palasin saman tien lähtötilanteeseen eli esimerkiksi puristamaan vasemmalla jalalla niin paljon, että sain Durtsin kyljen taas auki. Nyt pitää sitten pärjätä paitsi ilman Miaa, myös ilman kannuksia, kunnes opin taas olemaan puristamatta.
Ihan järkyttävää :( Eikä pelkästään hevosen vuoksi. Onhan se nyt aika hurja tilanne, etten pärjää henkisesti päivääkään ilman Miaa ilman, että palaan taas kaikkiin vanhoihin huonoihin tapoihini.
Riippuvuus kauhistuttaa ja niin kauhistuttaa taantuminenkin. Samalla yritän kuitenkin ajatella, että ehkä – ehkä – tämä on minulle arvokas mahdollisuus rakentaa itseluottamusta, joka ei perustu toisen ihmisen uskoon pärjäämisestäni vaan siihen, että itse uskon itseeni.
En tiedä. En tiedä, koska mulla ei ole hajuakaan siitä, miten se tehdään. Välillä melkein henkeä ahdistaa, kun tuntuu, että oon niin hukassa. Tätäkin kirjoittaessa itkettää. Itsesäälistä. Miksi mä en osaa itsevarma? Miksi mä en voi vaan tehdä ratkaisuja ja luottaa siihen, että ne on oikeita? Miksi kaikkea värittää mutta entä jos...?
Miten itsevarmaksi tullaan?
*****
Vaikka juuri nyt ryvenkin kokolailla pohjamudissa, niin toivottavasti päivä vielä joskus paistaa tähänkin risukasaan yhtä upeasti kuin se tässä kuvassa paistaa rakkaan Durtsin yllä.
Edit:
Näköjään surun ja epätoivonkin hetkellä pitää yrittää hauskuutta ja dramatisoida juttuja, jopa sillä kustannuksella että varsinainen viesti välittyy väärin. Vastasin jo Maukan kommenttiin, mutta lisään nyt vielä vastauksen tähän, jottei enää muille tule väärää kuvaa:
Painotan nyt siis tässä vielä, että valmennusyhteistyö loppui Mian tahdosta, mutta hyvillä perusteilla eikä minua ole millään tavalla kohdeltu kaltoin – eikä siis missään nimessä ainakaan Mian taholta. Se, että olen itse tehnyt itsestäni riippuvaisen Miasta, on vain ja ainoastaan minun ansiotani, tiedän Mian pyrkineen nimenomaan kasvattamaan omaa itseluottamustani.
Olen ikuisesti kiitollinen Mialle kaikesta siitä, mitä olen häneltä vuosien varrella saanut. Samanlaista panostusta tulen tuskin koskaan keneltäkään valmentajalta saamaan. Ystävyys jatkuu joka tapauksessa, mutta toivon, että myös jonain päivänä voimme jatkaa valmennussuhdetta.
On nimittäin tapahtunut kamalia valmennusrintamalla: sain potkut. Harvemmin kai menee näin päin, että valmennettava saa potkut, mutta ei se näemmä mahdotonta ole.
Vakavissaan, tähän ei liity mitään henkilöiden välistä dramatiikkaa, mutta tilanne on todella se, ettei Mia tällä hetkellä valmenna mua. Kirjoitin tällä hetkellä, koska toivon, että vielä joskus...
Totuttelu hevosteluun ilman Miaa ei alkanut hyvin: palasin saman tien lähtötilanteeseen eli esimerkiksi puristamaan vasemmalla jalalla niin paljon, että sain Durtsin kyljen taas auki. Nyt pitää sitten pärjätä paitsi ilman Miaa, myös ilman kannuksia, kunnes opin taas olemaan puristamatta.
;( |
Ihan järkyttävää :( Eikä pelkästään hevosen vuoksi. Onhan se nyt aika hurja tilanne, etten pärjää henkisesti päivääkään ilman Miaa ilman, että palaan taas kaikkiin vanhoihin huonoihin tapoihini.
Riippuvuus kauhistuttaa ja niin kauhistuttaa taantuminenkin. Samalla yritän kuitenkin ajatella, että ehkä – ehkä – tämä on minulle arvokas mahdollisuus rakentaa itseluottamusta, joka ei perustu toisen ihmisen uskoon pärjäämisestäni vaan siihen, että itse uskon itseeni.
En tiedä. En tiedä, koska mulla ei ole hajuakaan siitä, miten se tehdään. Välillä melkein henkeä ahdistaa, kun tuntuu, että oon niin hukassa. Tätäkin kirjoittaessa itkettää. Itsesäälistä. Miksi mä en osaa itsevarma? Miksi mä en voi vaan tehdä ratkaisuja ja luottaa siihen, että ne on oikeita? Miksi kaikkea värittää mutta entä jos...?
Miten itsevarmaksi tullaan?
*****
Vaikka juuri nyt ryvenkin kokolailla pohjamudissa, niin toivottavasti päivä vielä joskus paistaa tähänkin risukasaan yhtä upeasti kuin se tässä kuvassa paistaa rakkaan Durtsin yllä.
Edit:
Näköjään surun ja epätoivonkin hetkellä pitää yrittää hauskuutta ja dramatisoida juttuja, jopa sillä kustannuksella että varsinainen viesti välittyy väärin. Vastasin jo Maukan kommenttiin, mutta lisään nyt vielä vastauksen tähän, jottei enää muille tule väärää kuvaa:
Painotan nyt siis tässä vielä, että valmennusyhteistyö loppui Mian tahdosta, mutta hyvillä perusteilla eikä minua ole millään tavalla kohdeltu kaltoin – eikä siis missään nimessä ainakaan Mian taholta. Se, että olen itse tehnyt itsestäni riippuvaisen Miasta, on vain ja ainoastaan minun ansiotani, tiedän Mian pyrkineen nimenomaan kasvattamaan omaa itseluottamustani.
Olen ikuisesti kiitollinen Mialle kaikesta siitä, mitä olen häneltä vuosien varrella saanut. Samanlaista panostusta tulen tuskin koskaan keneltäkään valmentajalta saamaan. Ystävyys jatkuu joka tapauksessa, mutta toivon, että myös jonain päivänä voimme jatkaa valmennussuhdetta.
Tunnisteet:
durando,
epävarmuus,
henkinen valmennus,
jännitys,
pelko,
potkut,
ratsastus,
valmennus
lauantai 31. elokuuta 2013
Kolme lehmityttöä
Pienen (?!) painostuksen ansiosta uskalsin kuin uskalsinkin lähteä porukalla sänkkärille. Jännitti kovasti, vaikka mentiin ihan vaan kävelemään. Kun käännyttiin normipeltolenkiltä tien yli sänkkärille, alkoi Durtsi vähän ottaa kierroksia. Ensimmäiset parisataa metriä sänkkäriä oli sellaista energistä paikallaan ravaamista, armotonta ohituspaikkojen kyyläämistä ja yritystä pureskella edellä kulkevaa persauksista.
Onneksi ihanat seuralaiset harhauttivat mua höpöttelemällä niitä näitä ja pikkuhiljaa sain omat hermoni kuriin, jonka jälkeen se hepokin sitten kummasti tasaantui.
Loppujen lopuksi ilta oli aivan upea: innokkaasti, isolla askelella kulkeva tyytyväinen heppa, hyvää seuraa, mahtavat maisemat ja leppoisan tyyni loppukesän ilma eikä mitään kiusallisia öttiäisiä. Voiko ihminen enempää toivoa?
Tunnisteet:
durando,
maastoratsastus,
pelko
maanantai 26. elokuuta 2013
Villiä menoa
Olisi niin paljon asiaa, mutta iso osa on vielä niin hajallaan omissa ajatuksissani, että tarvitsen vähän aikaa pureskella, asennoitua, hyväksyä, sopeutua ja syntyä uudelleen.
Sillä välin saanen viihdyttää teitä tällä videolla, jonka tunnelman mukaisesti tämä postaus sai nimensä. Sarkastisesti, tiedättehän.
Hahaa, huomasitteko muuten, että oravat oli mukana pellollakin :D
Sillä välin saanen viihdyttää teitä tällä videolla, jonka tunnelman mukaisesti tämä postaus sai nimensä. Sarkastisesti, tiedättehän.
Hahaa, huomasitteko muuten, että oravat oli mukana pellollakin :D
tiistai 13. elokuuta 2013
Reilu meininki
Ratsastuksen jälkeen hikinen heppa tietysti huuhdellaan. Kun keli on lämmin ja mukava, on kiva hinkailla sienellä vähän paremminkin, että saisi sitä loputonta tomukerrosta vähän ohennettua.
Sitten viedään puhtaana kiiltelevä hevonen takaisin laitumelle...
:D
P.S. Video on viikonlopulta, jolloin vielä oli lämmintä.
Sitten viedään puhtaana kiiltelevä hevonen takaisin laitumelle...
:D
P.S. Video on viikonlopulta, jolloin vielä oli lämmintä.
Tunnisteet:
durando
keskiviikko 24. heinäkuuta 2013
Suruaika
Maailman Paras Koira, Leevi Petteri Virolainen nukutettiin ikiuneen täällä omassa kodissa viime viikon maanantaina. Surutyötä olen tehnyt jo viime syksystä lähtien, kun Leevin kunto on hiljalleen heikentynyt, mutta kyllä päätöksen tekeminen silti oli aivan hirvittävän vaikeaa.
Luopuminen on todella raskasta, mutta yhteiset 12 vuotta niin monin verroin tämän tuskan arvoisia.
Kyllä rakastin.
Ja rakastan!
Luopuminen on todella raskasta, mutta yhteiset 12 vuotta niin monin verroin tämän tuskan arvoisia.
Kyllä rakastin.
Ja rakastan!
Leevi Petteri Virolainen ~1.9.2000–15.7.2013 |
Tunnisteet:
leevi
perjantai 12. heinäkuuta 2013
Kaksi kolmesta
Laadukas, terve, edullinen – näistä voit tavallisesti valita korkeintaan kaksi. Oma valintani oli laadukas ja edullinen.
Näin jälkikäteen laskettuna edullinen on maksanut jo vähintään ostohintansa ylimääräisinä eläinlääkärikuluina. Vielä vuosi pari tätä rataa, niin olisi voinut ostaa hevosen, joka olisi ollut laadukas ja terve. Tosin sitten, jos sille laadukkaalle ja terveelle tapahtuisikin jotain, ei eläinlääkärikuluihin enää olisi varaa.
Luottoeläinlääkärimme kävi siis torstaiaamuna. Edellisellä käynnillä toukokuun alussa niiskutin ilon kyyneleitä, kun lääkäri kommentoi liinassa näkemäänsä sanoilla "very good". Nyt tuon kommentin tilalla oli ensin vasemmassa kierroksessa syvä hiljaisuus ja sitten oikeaan käännettyäni jo alle puolikkaan ympyrän jälkeen "kiitos". Ja sitten alkoi oikean takasen taivuttelu, ja sitä seurasi molempien takapolvien ultraus. Kohdassa, jossa vasemmassa polvessa näkyi ultrassa kaunis yhtenäinen linja, oli oikeassa polvessa ihan selkeä rikkinäinen kohta.
*****
Tiesin Durandon ostaessani, etten ollut saamassa tervettä hevosta. Yllättävää kyllä, se ei silti tee juurikaan helpommaksi näiden löydösten hyväksymistä ja jatkuvien terveysongelmien kanssa painimista. Tiesit, mihin ryhdyit – sitä hoen itselleni. Ja silti jokin osa minussa aina toivoo ihmeparantumista. Uskoo salaa, että hoito, hoiva ja rakkaus eheyttää, jopa rikkoutuneen nivelen.
*****
Rakkaus ei taida kaikkivoipaisuudestaan huolimatta tepsiä niveliin, joten turvauduin jälleen kerran tohtorisedän apuun. Molemmat polvet piikitettiin hyaluronilla, kroppa kiropraksaulteltiin paikoilleen ja tällä kerralla hoitoa tehostetaan Adequan-piikeillä kerran viikossa seitsemän viikon ajan. Halpaa kuin saippua. Voi kun vois sanoa, että onneksi Durtsilla on vakuutus. Ja onhan sillä, mutta se ei vaan korvaa mitään jalkoihin liittyviä juttuja :/
*****
Mutta palataan takaisin alun teemaan. Edellisen kirjoituksen kommenteissa kehuttiin sitä, miten fiksua on hankkia ensihevoseksi laadukas yksilö. Kyllä se tietysti onkin, mutta jos ei ole varaa hankkia sellaista, joka on myös terve, niin kannattaa ehkä puntaroida vaihtoehtoja pari kertaa. Ja ainakin aloittaa ahkera säästäminen eläinlääkärilaukun muotoiseen säästölippaaseen; siellä ei nimittäin varat kauaa vanhene.
Valitsisinko toisin? En, sillä siinä vaiheessa, kun minulle selvisi Durandon vammojen laatu ja laajuus, oli se jo minulla koeajalla ja olin siihen jo niin korviani myöten rakastunut ja henkisesti sitoutunut, etten siitä enää voinut luopua (järkisyiden vuoksi yritin kyllä). Entä jos totuus olisi paljastunut jo ostotarkastuksessa? En tiedä. Olinkohan jo henkisesti silloinkin valintani tehnyt ja sydämeni menettänyt?
Ja sitä paitsi, hevoset ovat todella herkkiä hajoamaan: tänään terve hevonen voi huomenna olla mennyttä, joten mitään takuita mistään jatkuvuudesta ei hevoskaupoilla ollessaan voi kuitenkaan ostaa. Ei millään rahalla.
*****
Ei tämä silti juuri tällä hetkellä mitään juhlaa ole. On kova huoli Durandon puolesta. Olin elätellyt toiveita, että päästäisiin edes puolen vuoden piikitysväliin, mutta nyt pärjättiin juuri ja juuri neljä kuukautta. Toisaalta oireilu alkoi nyt todella yhtäkkisesti ja paheni nopeasti. Ell sanoi, että oikeassa takasessa näkyi myös vähän jotain ruhjetta, ja oli sitä mieltä, että jos on ottanut jotain osumaa, niin se on voinut vaikuttaa. Melkein toivoisin, että se olisi niin. Muutoin tuntuu vähän lohduttomalta.
Vaan ei auta itku markkinoilla, sillä nyt on hoivailun aika. Jos terveen hevosen kanssa saan tuhrattua tuntitolkulla aikaa tallilla, niin vähintään yhtä hyvin se onnistuu sairaslomalaisen kanssa. Tänään kävin tallilla kolmesti: aamulla harjailemassa, kävelyllä ja syöttelemässä vihreää – aitasin Durtsille laitumesta sairastarhan, mutta eihän siinä portilla mitään kasva. Puoli viiden aikaan kävin ottamassa ukkelin sisälle, kun mietin, että siinä savipläntillä seistessä voi olla helteessä vähän tukalaa. Illalla kävin vielä taluttelemassa uuden lenkin ja syöttelemässä vähän lisää.
Niin ja sain lääkäriltä myös voidetta, jota oon nyt laittanut Durtsin silmään aamun ja illoin. Alkaa olla jo melko normaalin näköinen alaluomi, onneksi!
Näin jälkikäteen laskettuna edullinen on maksanut jo vähintään ostohintansa ylimääräisinä eläinlääkärikuluina. Vielä vuosi pari tätä rataa, niin olisi voinut ostaa hevosen, joka olisi ollut laadukas ja terve. Tosin sitten, jos sille laadukkaalle ja terveelle tapahtuisikin jotain, ei eläinlääkärikuluihin enää olisi varaa.
Luottoeläinlääkärimme kävi siis torstaiaamuna. Edellisellä käynnillä toukokuun alussa niiskutin ilon kyyneleitä, kun lääkäri kommentoi liinassa näkemäänsä sanoilla "very good". Nyt tuon kommentin tilalla oli ensin vasemmassa kierroksessa syvä hiljaisuus ja sitten oikeaan käännettyäni jo alle puolikkaan ympyrän jälkeen "kiitos". Ja sitten alkoi oikean takasen taivuttelu, ja sitä seurasi molempien takapolvien ultraus. Kohdassa, jossa vasemmassa polvessa näkyi ultrassa kaunis yhtenäinen linja, oli oikeassa polvessa ihan selkeä rikkinäinen kohta.
*****
Tiesin Durandon ostaessani, etten ollut saamassa tervettä hevosta. Yllättävää kyllä, se ei silti tee juurikaan helpommaksi näiden löydösten hyväksymistä ja jatkuvien terveysongelmien kanssa painimista. Tiesit, mihin ryhdyit – sitä hoen itselleni. Ja silti jokin osa minussa aina toivoo ihmeparantumista. Uskoo salaa, että hoito, hoiva ja rakkaus eheyttää, jopa rikkoutuneen nivelen.
*****
Rakkaus ei taida kaikkivoipaisuudestaan huolimatta tepsiä niveliin, joten turvauduin jälleen kerran tohtorisedän apuun. Molemmat polvet piikitettiin hyaluronilla, kroppa kiropraksaulteltiin paikoilleen ja tällä kerralla hoitoa tehostetaan Adequan-piikeillä kerran viikossa seitsemän viikon ajan. Halpaa kuin saippua. Voi kun vois sanoa, että onneksi Durtsilla on vakuutus. Ja onhan sillä, mutta se ei vaan korvaa mitään jalkoihin liittyviä juttuja :/
*****
Mutta palataan takaisin alun teemaan. Edellisen kirjoituksen kommenteissa kehuttiin sitä, miten fiksua on hankkia ensihevoseksi laadukas yksilö. Kyllä se tietysti onkin, mutta jos ei ole varaa hankkia sellaista, joka on myös terve, niin kannattaa ehkä puntaroida vaihtoehtoja pari kertaa. Ja ainakin aloittaa ahkera säästäminen eläinlääkärilaukun muotoiseen säästölippaaseen; siellä ei nimittäin varat kauaa vanhene.
Valitsisinko toisin? En, sillä siinä vaiheessa, kun minulle selvisi Durandon vammojen laatu ja laajuus, oli se jo minulla koeajalla ja olin siihen jo niin korviani myöten rakastunut ja henkisesti sitoutunut, etten siitä enää voinut luopua (järkisyiden vuoksi yritin kyllä). Entä jos totuus olisi paljastunut jo ostotarkastuksessa? En tiedä. Olinkohan jo henkisesti silloinkin valintani tehnyt ja sydämeni menettänyt?
Ja sitä paitsi, hevoset ovat todella herkkiä hajoamaan: tänään terve hevonen voi huomenna olla mennyttä, joten mitään takuita mistään jatkuvuudesta ei hevoskaupoilla ollessaan voi kuitenkaan ostaa. Ei millään rahalla.
*****
Ei tämä silti juuri tällä hetkellä mitään juhlaa ole. On kova huoli Durandon puolesta. Olin elätellyt toiveita, että päästäisiin edes puolen vuoden piikitysväliin, mutta nyt pärjättiin juuri ja juuri neljä kuukautta. Toisaalta oireilu alkoi nyt todella yhtäkkisesti ja paheni nopeasti. Ell sanoi, että oikeassa takasessa näkyi myös vähän jotain ruhjetta, ja oli sitä mieltä, että jos on ottanut jotain osumaa, niin se on voinut vaikuttaa. Melkein toivoisin, että se olisi niin. Muutoin tuntuu vähän lohduttomalta.
Vaan ei auta itku markkinoilla, sillä nyt on hoivailun aika. Jos terveen hevosen kanssa saan tuhrattua tuntitolkulla aikaa tallilla, niin vähintään yhtä hyvin se onnistuu sairaslomalaisen kanssa. Tänään kävin tallilla kolmesti: aamulla harjailemassa, kävelyllä ja syöttelemässä vihreää – aitasin Durtsille laitumesta sairastarhan, mutta eihän siinä portilla mitään kasva. Puoli viiden aikaan kävin ottamassa ukkelin sisälle, kun mietin, että siinä savipläntillä seistessä voi olla helteessä vähän tukalaa. Illalla kävin vielä taluttelemassa uuden lenkin ja syöttelemässä vähän lisää.
Niin ja sain lääkäriltä myös voidetta, jota oon nyt laittanut Durtsin silmään aamun ja illoin. Alkaa olla jo melko normaalin näköinen alaluomi, onneksi!
Tunnisteet:
durando,
eläinlääkäri,
piikitys,
sairaus
keskiviikko 10. heinäkuuta 2013
Videotodisteita
Videot on aika rakeisia (osaako joku sanoa, miksi iPhonella kuvatut videot on välillä ihan skarppeja ja välillä tämmöisiä?), mutta kyllä niistä näkee, että ollaan muualla kuin kotikentällä. Nämä siis kuvattu Stenbackan tallilla, toisella vierailukerralla.
Näihin lyhykäisiin sekunteihin mahtuu sekä hyviä että huonoja hetkiä. Oma silmä tarttuu tietysti hanakammin niihin huonoihin, mutta varmaan pitäisi katsoa tätä vain tyytyväisenä siitä, että ratsastan edes noin hyvin vieraassa paikassa.
Luulen, että voin myös olla tyytyväinen siitä, että esimerkiksi joku laukka-ravi-siirtymisistä näytti vähän vauhdikkaalta, mutta omaan silmääni ainakin näytti, että jo muutaman askeleen jälkeen sain homman haltuun ja hevosen takaisin mun alle. Se, että mun silmä on oppinut erottamaan tällaista on iso juttu. Vielä isompi juttu on tietysti se, että osaan ratsastaa niin!
Tiistaina ratsastin itsekseni omalla mittaristollani todella skarpisti ja sinnikkäästi. Sain aikaiseksi yhden vasemman laukan, ja lukemattomat nostot oikeaa laukkaa vasemmassa kierroksessa :/ Vaikka miten yritin löytää ja tuntea oikean tasapainon.
Toisaalta tajusin ratsastuksen jälkeen, että mulla on vähän taipumusta myös jäädä ajatuksissani jumittamaan ja hakkaamaan päätä seinään: pakko saada vasen laukka, pakko saada vasen laukka, vasen laukka, edes kerran, vasen laukka, vielä kerran, pakkopakkopakko... No en nyt ehkä ihan noin hullu ole, mutta melkein ;) Tuommoinen pakkomielteisyys tuskin luo kovin hedelmällistä maaperää onnistumiselle. Ja ainakin se varmistaa sen, että ajatukseni ovat koko ajan siinä pakkomielteen kohteessa, sen sijaan, että keskittyisin siihen, mitä juuri sillä hetkellä teen – kyllä mä nimittäin yritin aina väliin tehdä jotain järkevää ravissa ja käynnissäkin.
Tämän päivän tunti sitten lopetettiin parin ravikierroksen jälkeen. D oli ponneton ja yskikin pari kertaa. Mittasin lämmön ennen laitumelle palauttamista, mutta ei ollut ainakaan kuumetta. Saattoihan olla vaan joku korsi jumissa jossain.
Lääkärisetä on joka tapauksessa tulossa huomenna. Veikkaan, ettei tällä kertaa kuulla liikkeestä sitä "very good" -kommenttia, joka viimeksi lämmitti mieltä niin kovasti...
Silmän turvotus on laskenut selvästi, mutta olisi saanut laskea nopeamminkin. Maanantaina soitin eläinlääkärille, joka sanoi, että mikäli hevo pitää silmää normaalisti auki, ei yleensä ole mistään vakavasta kyse. Neuvoi huuhtelemaan steriilillä vedellä, ja minä tein työtä käskettyä. D on kyllä niin ihana: se ei liikahtanutkaan, kun ruiskutin vettä sen silmään. Erittäin hoitomyönteinen yksilö, ja hyvä niin :)
Näihin lyhykäisiin sekunteihin mahtuu sekä hyviä että huonoja hetkiä. Oma silmä tarttuu tietysti hanakammin niihin huonoihin, mutta varmaan pitäisi katsoa tätä vain tyytyväisenä siitä, että ratsastan edes noin hyvin vieraassa paikassa.
Luulen, että voin myös olla tyytyväinen siitä, että esimerkiksi joku laukka-ravi-siirtymisistä näytti vähän vauhdikkaalta, mutta omaan silmääni ainakin näytti, että jo muutaman askeleen jälkeen sain homman haltuun ja hevosen takaisin mun alle. Se, että mun silmä on oppinut erottamaan tällaista on iso juttu. Vielä isompi juttu on tietysti se, että osaan ratsastaa niin!
Ja missä nyt mennään...
Tiistaina ratsastin itsekseni omalla mittaristollani todella skarpisti ja sinnikkäästi. Sain aikaiseksi yhden vasemman laukan, ja lukemattomat nostot oikeaa laukkaa vasemmassa kierroksessa :/ Vaikka miten yritin löytää ja tuntea oikean tasapainon.
Toisaalta tajusin ratsastuksen jälkeen, että mulla on vähän taipumusta myös jäädä ajatuksissani jumittamaan ja hakkaamaan päätä seinään: pakko saada vasen laukka, pakko saada vasen laukka, vasen laukka, edes kerran, vasen laukka, vielä kerran, pakkopakkopakko... No en nyt ehkä ihan noin hullu ole, mutta melkein ;) Tuommoinen pakkomielteisyys tuskin luo kovin hedelmällistä maaperää onnistumiselle. Ja ainakin se varmistaa sen, että ajatukseni ovat koko ajan siinä pakkomielteen kohteessa, sen sijaan, että keskittyisin siihen, mitä juuri sillä hetkellä teen – kyllä mä nimittäin yritin aina väliin tehdä jotain järkevää ravissa ja käynnissäkin.
Tämän päivän tunti sitten lopetettiin parin ravikierroksen jälkeen. D oli ponneton ja yskikin pari kertaa. Mittasin lämmön ennen laitumelle palauttamista, mutta ei ollut ainakaan kuumetta. Saattoihan olla vaan joku korsi jumissa jossain.
Lääkärisetä on joka tapauksessa tulossa huomenna. Veikkaan, ettei tällä kertaa kuulla liikkeestä sitä "very good" -kommenttia, joka viimeksi lämmitti mieltä niin kovasti...
Silmän turvotus on laskenut selvästi, mutta olisi saanut laskea nopeamminkin. Maanantaina soitin eläinlääkärille, joka sanoi, että mikäli hevo pitää silmää normaalisti auki, ei yleensä ole mistään vakavasta kyse. Neuvoi huuhtelemaan steriilillä vedellä, ja minä tein työtä käskettyä. D on kyllä niin ihana: se ei liikahtanutkaan, kun ruiskutin vettä sen silmään. Erittäin hoitomyönteinen yksilö, ja hyvä niin :)
Tunnisteet:
durando,
mia kainulainen,
valmennus,
vasen laukka,
video
maanantai 8. heinäkuuta 2013
Tasapaino
Päätin ottaa itseäni niskasta kiinni, ja palata taas ahkeramman päivittämisen tahtiin. Jo siksikin, että tulee vähän pureskeltua asioita tuoreeltaan paremmin – ehkä se vähentää märehtimisen tarvetta ja ainakin auttaa huomaamaan, ettei tässä nyt sentään paikoillaan junnata, vaikka joskus hetkellisesti siltä tuntuisikin.
Tänään tunnin teemaksi tuli väkisinkin tasapaino, sillä vasemman laukan kanssa on tosiaan ollut havaittavissa taas hiipumista. Toki UKK-listalla (Usein KuullutKehotukset Käskyt) olivat myös sellaiset kestosuosikit kuin energia, tahti, suunnitelma ja skarppaus, mutta erityisfokus oli tänään tasapainossa, sen tuntemisessa ja korjaamisessa.
Ei kai ole mikään uutinen se, että D on vino, mutta en tiedä, olenko koskaan yrittänyt täällä kuvailla, millä tavalla se on vino. No se on C-kirjaimen muotoinen. Molemmissa kierroksissa. Eikä kyse ole (pelkästään) siitä, että sen kaula olisi taipunut ja peräpää karkaisi oikealle. Varsinainen vinous on selkärangassa, joka kiertyy akselinsa ympäri oikealle. Siis vasemman puolen okahaarakkeet lähestyvät keskilinjaa ja oikean puolen okahaarakkeet tuntuvat tipahtavan alemmaksi. Vasemmassa kierroksessa tämä näkyy taipumisen ja laukannostamisen vaikeutena, oikeassa kierroksessa kaatumisena sisäänpäin.
Ja nyt sitten näillä taidoilla pitäisi saada C suoristettua ja okahaarakkeet tasan. Ihan helppoa! Tuohon lauseeseen voi lukea sarkasmia. Tai olla lukematta, sillä se nimittäin toimii kummallakin tavalla. Varsinaisesti vinouden korjaaminen, siis hetkellisesti, ei ole mitenkään mahdoton juttu. Vaikean siitä tekee se, kun ei voi keskittyä vain siihen. Samaan aikaan pitää huolehtia energiasta, tahdista, suunnasta ja omasta istunnasta, joka ei saa kipata okahaarakkeiden mukana oikealle eikä ylikorjauksen johdosta vasemmalle.
Haasteellisuudesta huolimatta tuntuu, että aloin tänään päästä jyvälle, vaikka Mian antamat avaimet edellyttävätkin huolestuttavan paljon itsenäistä ajattelua: pitää tuntea, mitä hevonen tarvitsee päästäksen tasapainoon. Välillä se sulkutaivutus, välillä avo, välillä pohkeenväistö, toisinaan ehkä vain pieni puolipidäte.
En taida vielä olla siinä pisteessä, että voisin sanoa tuntevani hevosen kehon niin tarkkaan, että pystyisin automaattisesti valitsemaan oikean korjauksen. Tärkein oppi ja muistettava asia mulle tässä vaiheessa onkin se, että pitää tehdä asioita ja keskittyä tuntemaan, mitä niistä seuraa ja varmistaa, että niistä seuraa jotain, siis että D kuuntelee mun tarinoita. En voi vaan posottaa suoria uria ja pääty-ympyröitä ja odottaa, että D jossain vaiheessa maagisesti itse suoristaa itsensä vaan pitää muuttaa jotain.
Lopputuntia kohti alkoi napsahdella onnistumisia ja vasen laukka nousi useammankin kerran. Aloin paremmin ja paremmin tuntea, milloin D oikeasti oli tasapainossa, jotta nosto oli mahdollinen. Kyllä sinne stipluja vielä lopputunnistakin mahtui, mutta selkeän myönteinen suuntaus.
Meinasi unohtua leijua kokonaan siitä, että pari viikkoa takaperin kävin sänkkärillä. Pelkkä laukan ajatteleminen käynnissä nosti sykkeen reilusti yli 130, mutta niin vain otin kaksikin laukkapätkää. Olin uupunut, mutta onnellinen :) Ehkä vielä joskus maastoillaan muuallakin kuin tallin pelloilla...
Tänään tunnin teemaksi tuli väkisinkin tasapaino, sillä vasemman laukan kanssa on tosiaan ollut havaittavissa taas hiipumista. Toki UKK-listalla (Usein Kuullut
Ei kai ole mikään uutinen se, että D on vino, mutta en tiedä, olenko koskaan yrittänyt täällä kuvailla, millä tavalla se on vino. No se on C-kirjaimen muotoinen. Molemmissa kierroksissa. Eikä kyse ole (pelkästään) siitä, että sen kaula olisi taipunut ja peräpää karkaisi oikealle. Varsinainen vinous on selkärangassa, joka kiertyy akselinsa ympäri oikealle. Siis vasemman puolen okahaarakkeet lähestyvät keskilinjaa ja oikean puolen okahaarakkeet tuntuvat tipahtavan alemmaksi. Vasemmassa kierroksessa tämä näkyy taipumisen ja laukannostamisen vaikeutena, oikeassa kierroksessa kaatumisena sisäänpäin.
Ja nyt sitten näillä taidoilla pitäisi saada C suoristettua ja okahaarakkeet tasan. Ihan helppoa! Tuohon lauseeseen voi lukea sarkasmia. Tai olla lukematta, sillä se nimittäin toimii kummallakin tavalla. Varsinaisesti vinouden korjaaminen, siis hetkellisesti, ei ole mitenkään mahdoton juttu. Vaikean siitä tekee se, kun ei voi keskittyä vain siihen. Samaan aikaan pitää huolehtia energiasta, tahdista, suunnasta ja omasta istunnasta, joka ei saa kipata okahaarakkeiden mukana oikealle eikä ylikorjauksen johdosta vasemmalle.
Haasteellisuudesta huolimatta tuntuu, että aloin tänään päästä jyvälle, vaikka Mian antamat avaimet edellyttävätkin huolestuttavan paljon itsenäistä ajattelua: pitää tuntea, mitä hevonen tarvitsee päästäksen tasapainoon. Välillä se sulkutaivutus, välillä avo, välillä pohkeenväistö, toisinaan ehkä vain pieni puolipidäte.
En taida vielä olla siinä pisteessä, että voisin sanoa tuntevani hevosen kehon niin tarkkaan, että pystyisin automaattisesti valitsemaan oikean korjauksen. Tärkein oppi ja muistettava asia mulle tässä vaiheessa onkin se, että pitää tehdä asioita ja keskittyä tuntemaan, mitä niistä seuraa ja varmistaa, että niistä seuraa jotain, siis että D kuuntelee mun tarinoita. En voi vaan posottaa suoria uria ja pääty-ympyröitä ja odottaa, että D jossain vaiheessa maagisesti itse suoristaa itsensä vaan pitää muuttaa jotain.
Lopputuntia kohti alkoi napsahdella onnistumisia ja vasen laukka nousi useammankin kerran. Aloin paremmin ja paremmin tuntea, milloin D oikeasti oli tasapainossa, jotta nosto oli mahdollinen. Kyllä sinne stipluja vielä lopputunnistakin mahtui, mutta selkeän myönteinen suuntaus.
Täti Rohkea, osa 2
Meinasi unohtua leijua kokonaan siitä, että pari viikkoa takaperin kävin sänkkärillä. Pelkkä laukan ajatteleminen käynnissä nosti sykkeen reilusti yli 130, mutta niin vain otin kaksikin laukkapätkää. Olin uupunut, mutta onnellinen :) Ehkä vielä joskus maastoillaan muuallakin kuin tallin pelloilla...
Tunnisteet:
durando,
mia kainulainen,
peltolaukkaa,
tasapaino,
vasen laukka
Hajatelmia
Kärsimättömyys – helmasyntini
Miksi, oi miksi, en voi oppia nopeammin paremmaksi ratsastajaksi? Paitsi että se olisi muutenkin kiva juttu, olisi se Durtsin terveyden vaalimisen kannalta tärkeää.
Juuri tällä hetkellä tuntuu, että junnaan paikallaan tai oon jopa mennyt takapakkia. Se tunne voi tosin johtua siitäkin, että kun haluaa koko ajan kovasti enemmän sitä unohtaa missä oli eilen.
Ongelmille vähemmän prosentteja
Voimallisimmin Mia on viime tunneilla yrittänyt iskostaa mieleeni sitä, että valtaosa keskittymisestä pitää koko ajan suunnata siihen omaan suunnitelmaan: miten liikutaan ja mihin suuntaan, millaisella energialla jne. Vaatii kehittynyttä mielenhallintaa (ja luultavasti minua edistyneempää ratsastustaitoa) antaa huonosti olevan jalustimen tai ohjien korjaamisen varastaa vain pieni pieni siivu ajatuksista. Kuulemma siihen jalustimeen saisi uhrata ihan maksimissaan 20 prosenttia keskittymisestä, loput 80 pitäisi keskittää suunnitelmaan ja tuntemiseen.
Paperillahan se kuulostaa ihan helpolta. Oikeassa elämässä menetän hevosen samalla sekunnin murto-osalla, kun huomaan jalustimen olevan huonosti tai ohjien päässeen pitkiksi. – Nimenomaan, en menetä hevosta sen takia, että ohjat ovat pitkät vaan siksi, että keskityn miettimään (voivottelemaan?) sitä, että ne ovat pitkät.
Yleinen negatiivisuus, voivottelu ja selittely – lisää täytettä syntisäkkiin
Joo, enpä voi kehua viime aikoina tursuneeni myönteisiä ajatuksia. Olen kuin huomaamatta valahtanut siihen ansaan, että latistan itseäni näkemällä pelkkiä kehittyskohteita enkä muista huomioida kaikkea sitä, mikä on hyvää ja mihin on syytä olla tyytyväinen.
Osa syy on varmaan siinä, että yleinen velttous on vaikuttanut myös kirjoitusintoon enkä ilman näitä blogianalysointeja oikein samalla tavalla tule huomanneeksi niitä hyviä juttuja. (Melko hyvä syy kirjoittaa säännöllisemmin, vai mitä?!)
Vasemmalla taas vaikeuksia
Vasemman laukan kanssa mennään taas vaihteeksi huonompaan suuntaan. Tilanne ei ole vielä katastrofaalinen, mutta selkeästi samansuuntaista oireilua kuin keväälläkin. Onneksi ell on tulossa tarkistuskäynnille nyt torstaina. Toivottavasti saadaan nyt humma korjattua ennen kuin tilanne menee yhtä pahaksi kuin keväällä. Tähänkin vaivaan muuten auttaisi, jos osaisi ratsastaa paremmin...
Pakolliset positiiviset :)
On tässä paljon hyvääkin tapahtunut. Kävin esimerkiksi toistamiseen valmennuksessa Mian kotitallilla. Tämä toinen reissu meni jo vähän vähemmällä jännittämisellä. Haasteellisuusastetta Mia nosti: pisti mut ratsastamaan ulkokentällä, jossa oli esterata ja hurjia nuoria ratsastajatyttöjä, joiden luulin olevan aikeissa hypätä (eivät sitten onneksi hypänneetkään). D oli oikein kiva, vaikka yritin välillä lietsoa sitä paniikkiin :D
Ja sitä paitsi traikun kiinnitykset ja peruutukset sujuivat jouhevammin.
Lisäksi pitää hehkuttaa sitä, miten mahtavan lungisti hummani suhtautuu paarmoihin. Kyllähän ne ärsyttävät, mutta pystyy silti seisomaan pitkiä aikoja paikallaan eikä ole mitenkään hysteerinen niiden suhteen (lobotomia?!).
Onko muuten kukaan löytänyt mitään karkoitetta, joka tepsisi paarmoihin? Mä kyllästän Durtsin vuorotellen pikiöljyllä ja Effolin karkotteella – näistä ehkä pikiöljy toimii pikisen paremmin, mutta ei mitenkään mahtavasti. Effolille paarmat nauravat päin naamaa istumalla kohtaan, johon juuri sekunti sitten ruiskutin karkotetta :/
Loppukevennys
Tiedättehän, miten sitä sanotaan, että lemmikit ja omistajat alkavat ajan mittaan muistuttaa toisiaan? Me ollaan Durtsin kanssa toteutettu sitä niin, että ollaan molemmat otettu hyönteisiltä osumaa silmien ympärille: mua pisti amppari kulmakarvaan ja Durtsia on varmaan purrut paarma, ainakin sillä oli alaluomi eilen melkoisen turvoksissa.
Tunnisteet:
durando,
henkinen valmennus,
mia kainulainen,
ratsastus,
ratsastustunti,
valmennus
sunnuntai 16. kesäkuuta 2013
Täti Rohkea
I learned that courage was not the absence of fear, but the triumph over it. The brave man is not he who does not feel afraid, but he who conquers that fear.
– Nelson Mandela
Courage is being scared to death but saddling up anyway.
- John Wayne
Courage is doing what your afraid to do. There can be no courage unless you’re scared.
- Eddie Rickenbacker
Siitä taitaa olla piskuisen vajaa vuosi, kun kirjattiin Mian kanssa mulle tavoitteita parille-kolmelle kuukaudelle. Yksi niistä oli pakata heppa traikkuun ja ajaa valmennustunnille Stenbackan tallille. Ihan että tulisi vähän harjoiteltua pelon ja hermojen hallintaa. Monessakin mielessä.
No, syitä ja selityksiä aina keksin, joilla sain visiittiä siirrettyä ja siirrrettyä. Niin paljon, että Mia varmasti oli jo luopunut toivosta.
Eilen illalla jo möngersi masussa ja oli inhottava olo. Aamulla heräsin päänsärkyyn vähän ennen seitsemää. Oksetti, pyörrytti ja oli paha olla.
Lähdin tallille vähän myöhässä. Mietin kai viimeiseen asti, voisiko huonoa vointia käyttää tekosyynä. Taas. (Oikeasti olen ollut vähän flunssainen, joten nyt selitys olisi jopa saattanut mennä läpi.)
Traikun autoon kiinnittäminen oli työlästä. Edellisestä kerrasta oli niin pitkä aika ja kun rutiinia kaikkiaankin on huikeiden kolmen vai neljän kerran edestä, oli multa kokonaan päässyt unohtumaan, miten se tehdään. Yritin voimalla sen sijaan, että olisin käyttänyt älliäni. Olin ihan hiestä märkä, kun parinkymmenen minuutin ähellyksen jälkeen viimein onnistuin.
Pakkasin satulan, suitset ja muut romppeet traikkuun ja sitten hain Durtsin laitumelta. Tyyppi oli ehtinyt piehtaroida oikein huolella, joten harjattavaa riitti. Hiki ei päässyt kuivumaan eikä syke laskemaan.
Lastaaminen sujui ilman mitään epäröintiä, niin kuin tietysti odotettavaa olikin. Myyjältä saamissani käyttöohjeissa mainittiin, että lastaus ja purku hoituu ihan yhdenkin ihmisen voimin, mutta ystävällisesti mieheni kuitenkin piipahti paikalla sen verran, että laittoi puomin paikoilleen. Koska D on helppo lastata, en halua ryssiä ja aiheuttaa huonoja kokemuksia.
Matka Stenbackaan meni kivasti ja oltiin kohtuuajoissa perillä. Automatkalla hikisessä paidassa meinasi alkaa vähän paleltaa – onneksi syke oli kuitenkin pysynyt tasaisen korkealla koko ajan.
Satuloin Durtsin traikussa ja viilsin siinä jossain välissä pari rystystäkin auki. Kädet tärisivät eikä mistään oikein meinannut tulla mitään.
Traikusta ulostauduttuaan D oli hetkisen vähän pinkeänä. Ja siis painotan, että todella vähän. Pää vähän korkeammalla ja hirnahti pari kertaa. Kentälle mennessä otti pari raviaskelta. Siinäpä se draama sitten olikin.
Tein kentällä maasta samat takaosan väistätykset, jotka teen joka päivä kotonakin. En tiedä, onko niistä fysikaalisessa mielessä mitään hyötyä, mutta varsinkin omaan mielenhallintaan auttaa tehdä "jotain järkevää". Ehkä se auttaa vähän heppaakin.
Kenttä oli täynnä esteitä ja olin todella iloinen, kun Mia varmasti säälistä mua kohtaan päätti pitää tunnin maneesissa. Mukana oli kaksi muutakin ratsukkoa ja tämä taisi olla toinen kerta, kun oltiin Durtsin kanssa ryhmätunnilla. Edellisestä onkin aikaa aika tarkalleen kaksi vuotta.
Kiipesin kyytiin ja jonkinmoinen ihme tapahtui. Pahin jännitys helpotti melkein saman tien. Varmasti vielä jännitti, muttei enää pyörryttänyt eikä oksettanut eikä tuntunut sitä sisäistä horkkaa – jipii (ja tämän sanottaisiin silleen aika väsyneellä, toteavalla äänellä).
Lämmittelyraveissa olin sitä mieltä, että D oli enemmän kiinnostunut kahdesta muusta hevosesta (erityisesti siitä tammasta) kuin minusta, mutta ei ollut mitenkään pahantahtoisen tai villin oloinen. Sitten harjoitusravista lähtien D esittikin parastaan. Ei ole usein niitä hetkiä, kun heppa on noin kivan tuntuinen: kevyt, sopivan energinen ja jotenkin todella pehmeä. Ihana <3 nbsp="" p="">
Välikäyntien jälkeen olikin sitten tutumpi fiilis. Ei mitään mahdottoman kamalaa, mutta yhtäkkiä tuntui kuin Durtsin jalkoihin olisi laitettu punnukset ja suukin eleli taas välillä omaa elämäänsä. Mian mukaan se ei näyttänyt niin pahalta kuin mitä se minusta tuntui. Ja tietysti laskeuduin aika korkealta, kun D oli alkuun niiiiiiiin superkiva.
Mutta tärkeintä oli, että hengissä selvittiin eikä Durando tehnyt mitään tyhmää koko aikana.
Lastaus sujui ihan kivasti, joskin D kerran pysähtyi sillan eteen ja yritti olla sen oloinen, ettei muka tulisi sisään. No murahdin ja nykäisin vähän narusta, niin tulihan se heti kiltisti. (Mä oon muuten alkanut murista ihan kamalan paljon, se on kuulkaa kamalaa. Mähän oon kohta niinku joku liikkuva eläintarha: pikkuoravat ja jääkarhut samassa paketissa.)
Kotimatka sujui hyvin ja D oli onnellinen päästyään takaisin laitumelle.
Minä tein oman ennätykseni peruuttamalla traikun paikalleen alle viidessä minuutissa – edellisellä kerralla meni parikymmentä minuuttia ;)
Päivästä olisi varmasti voinut napsia paljonkin kuvia, jollei olisi ollut niin p****t housuissa koko ajan. Mutta kyllä mä sitten lopulta vähän rentouduinkin, ja muistin että vois kuvata, joten tässä kuvasaalis, olkaa hyvä:
Ihan itte peruutettu. Ja vielä tuolta vaikeemmasta suunnasta. Vau. |
3>
Tunnisteet:
durando,
mia kainulainen,
ratsastus,
rohkeus,
stenbackan talli,
traileri,
valmennus
keskiviikko 12. kesäkuuta 2013
Splash-kuivaharjoittelua ja muita valittuja paloja viikkojen varrelta
Ensi vuoden Tavis-Splash lähestyy vauhdilla, ja olen ajatellut olla siinä mukana. Tunnollisena tyttönä olen jo aloittanut harjoitukset – siksi en niin ole ehtinyt bloggailemaankaan. Kuivaharjoittelussa olen päässyt jo voltin harjoitteluun asti. Valitettavasti en saanut ponnistusta ihan kohdilleen eikä hyppy pyörinyt tarpeeksi ja jäi siksi vähän vajaaksi. Laskeuduin siis pyrstölleni. Mut ei auta kuin jatkaa harjoittelua, ei sitä muuten tuu hyväksi.
Kuivaharjoittelun olisi toki voinut ajoittaa johonkin toiseen hetkeen. Nyt se ehkä hieman häiritsi Marin kurssille osallistumista. Tai ainakaan Mari ei varsinaisesti tuntunut tuon muotoista volttiharjoitusta arvostavan...
Inisevä täti
No, koville on joutunut Miakin mun kanssani. Jäin yhdellä tunnilla ihan rysän päältä kiinni:
"Höh, noku ei tää...noku en mä saa..nokutää...tää on ihan jäykkä...noku tää vaan...noku mä yritän, mutku tää vaan...mutkunokumutkunokumutkunoku..."
Aikansa Mia sitä kuunteli. Sitten löytyi se oikea kysymys: Mitä mä mietin ratsastaessani? Niinpä, ihan kuin en olisi sitä täälläkin jo miljoonaan kertaan julistanut: Pitää keskittyä siihen, mitä haluaa! Eikä yhtään mihinkään muuhun.
Hävetti, nolotti, kadutti ja harmitti. Mutta otin opikseni. ...Ainakin siihen asti, kunnes taas seuraavan kerran vahingossa, pikkuhiljaa ajauduin sinne synkkien ajatusten ja loputtomien selittyiden salakavalaan laaksoon. Veikkaan, että siihen laaksoon vajoamista vastaan joutuu taistelemaan taisaisin väliajoin jatkossakin.
Alimmasta alhosta takaisin taivaaseen
Pääsääntöisesti kuluneiden viikkojen ratsastelut ovat sujuneet oikein kivasti. Eläinlääkärikin kävi toukokuun alussa ja sanoi ekan kerran Durandoa liinassa katsoessaan kommentiksi "very good". Meillä on ollut hyvä pössis yhdessä; ollaan treenailtu, mutta myös tallusteltu pellolla ja nautittu auringosta.
En tiedä, johtuiko tippumisesta (joka onneksi ei sattunut yhtään eikä ainakaan sinä päivänä vaikuttanut myöhempään ratsastukseen muuten kuin myönteisesti), muutamasta päivästä ilman Mian apua vai mistä, mutta viikko takaperin sitten ratsastus muuttui ihan kamalaksi. Tuntui, että Durando halusi vain punkea, tunkea ja kiemurtaa. Se puri kiinni kuolaimeen ja oli minusta ihan veemäinen. Ja minun työkalupakistani ei sitten löytynyt mitään muuta kuin pahaa mieltä, örinää ja vetokisaa :/ Niin että oli parina päivänä ratsastuksen jälkeen suoraan sanottuna ihan paska mieli. Teki mieli lopettaa koko harrastus.
Avauduin tästä (tietysti) Mialle heti tilaisuuden tullen. Maanantain tunnilla palattiin ajassa aika paljon taaksepäin. Tarjolla oli taas vähän enemmän huutia, hakusessa nopeaa reagointia ja täsmällisyyttä. Ja kas, sieltähän se kömpi esiin se johonkin piiloon karannut määrätietoisuuden aihio, jonka olen kuluneen vuoden aikana onnistunut kasvattamaan. Ja sen mukana tuli taas ratsastuksen ilo ja sain sanoa hyvästit riitelylle. Ihanaa!!!
Eilinen itsenäinen ratsastus meni hyvässä hengessä ja tänään tunnilla oli hyvä fiilis ja tuli ajoittain ihan tosi kivoja onnistumisia. Tehtiin vähän vastalaukkaa ja avotaivutusta ravissa ja laukassa (!). Huikein onnistumisen kokemus tuli tunnin lopussa, kun piti vasemmasta laukasta ratsastaa täyskaarto ja jatkaa vastalaukassa, jossa uralle päästyäni oli lyhyellä sivulla vastassa uralla ratsukko ja vähän keskemmällä toinen kävelemässä – ja me mentiin vastalaukassa siitä niiden välistä! Pelotti niin perhanasti, mutta vielä enemmän pelotti Mian palaute, jos ryssitäisiin sekin yritys (oli jo toinen).
(Kyllä tää näin kirjoitettuna kuulostaa hassulta, että mikä mua tossakin niin pelotti, mutta kyllä vaan kuulkaa pelotti. Ja jos kovasti pelkää, niin on vaikea ratsastaa vaikemman suunnan vastalaukkaa ilman, että tulee rikkoja. Mut onnistuin :))
Meinasi kyllä tulla myös toinen putoaminen pienen ajan sisään Durtsin vetäessä reippaasta ravista liinat kiinni – no mut kato hei, kakkahätä.
Ja loppuun kootut selitykset
Lienee kohtuullista sanoa muutama sana siitä, miksi kirjoitustauko venähti niiiiiin pitkäksi. Alkuperäinen syy on se, että tietokoneeni hajosi toukokuun alkupuolella ja oli kaksi kertaa korjatttavana. Tuona aikana tein töitä kahdella-kolmella eri varakoneella, joista yksikään ei toiminut kunnolla eli kaikkiin töihin meni huomattavasti enemmän aikaa kuin normioloissa ja kertyi aika paljon rästihommia.
Sitä sumaa purkaessa mielessä oli toinen toistaan hehkeämpiä, huikeampia ja henkevämpiä postausideoita, joita innolla kypsyttelin ja odottelin sopivaa hetkeä. Sitten kun aikaa lopulta oli, ideoita oli liikaa. Hukuin runsaudenpulaan niin pahasti, etten saanut tartuttua mihinkään. Nyt puoliksi pakotin itseni rustaamaan tämän poukkoilevan, sekavan höpötyksen, niin ainakin on peli avattu. Eiköhän se tästä taas lähde rullaamaan :)
sunnuntai 5. toukokuuta 2013
Hyödyllistä piinaa
Kyllä mä ymmärrän, etten ole vielä kovin kummoinen ratsastaja. Ja kyllä mä ymmärrän, ettei mun tällä kokemuksella voi olettaakaan olevan. Mutta silti petyn aina, kun näen itseni videolla. Jostain syystä odotukset ja luulot itsestä ovat kuitenkin korkeammalla kuin mikä se karu todellisuus sitten on.
Enkä mä nyt täällä ihan ranteetauki-fiiliksessä sentään ole – onhan tässä tapahtunut kehitystä vuoden takaisiin videoihin nähden. Mutta petyin silti. Ilmeisesti se Dujardin-videon katseleminen on saanut minut kuvittelemaan, että näytän ihan – tai ainakin lähes – samalta ;)
Video on viime maanantain tunnilta, ja kolme klippiä ovat käänteisessä järjestyksessä – ravitehtävien kohdalla puuskutin ja puhisin jo ihan järkyttävästi, mikä naamastakin näkyy.
Enkä mä nyt täällä ihan ranteetauki-fiiliksessä sentään ole – onhan tässä tapahtunut kehitystä vuoden takaisiin videoihin nähden. Mutta petyin silti. Ilmeisesti se Dujardin-videon katseleminen on saanut minut kuvittelemaan, että näytän ihan – tai ainakin lähes – samalta ;)
Video on viime maanantain tunnilta, ja kolme klippiä ovat käänteisessä järjestyksessä – ravitehtävien kohdalla puuskutin ja puhisin jo ihan järkyttävästi, mikä naamastakin näkyy.
maanantai 29. huhtikuuta 2013
On ratsastamista – ja sitten on Ratsastamista
Siitä on nyt suunnilleen vuoden päivät, kun ratsuväki (=supervalmentaja Mia) karautti tallinpihaan pelastamaan tätiä pahasta pulasta. Monien muiden ongelmien ohella hyvin nopeasti kävi ilmeiseksi, että yksi este täysipainoiselle harjoittelulle oli surkea kunto.
Niin kuin moni muukin asia, on myös kunto kohentunut vuoden aikana, mutta samaa tahtia on kasvanut myös vaatimustaso – lopputulema on se, että jokaisella tunnillameinaa loppuu kunto kesken, sekä minulta että Durandolta. Tilannetta ei varmasti ole parantanut pyrkimykseni onnistuneisiin ratsastuskertoihin, mikä on tarkoittanut käytännössä noin 15–20 minuutin ratsastuksia. No päätin viime viikolla, että on ryhtiliikkeen aika!
Mutta voi hyvänen aika, miten vaikea on Ratsastaa itsekseen! Sykemittari on tämänkin sluibailun todentamisessa aika armoton kaveri:
Valmennustunnin lukemat
sykealue 3 (korkein) – 13:23
sykealue 2 – 18:30
Itsekseen ratsastaessa
sykealue 3 – 0 min
sykealue 2 – 3:26
Ja minä muka ihan tosissani yritin!!!
No nyt tuon herätyksen jälkeen olen tsempannut entistä enemmän ja eilistä itsenäiseltä ratsastukselta kirjautui reilut 13 minuuttia sykealueelle 2 ja 3-sykealueelle jopa 20 sekuntia :)
Enkä nyt siis yritäkään väittää, että ratsastuksen kuuluisi aina olla sellaista, että syke nousee hurjaksi – sehän riippuu aina ratsukon tasosta, päivän kunnosta ja siitä, mitä harjoitellaan. Selvää kuitenkin on, että samalla hevosella näin suuret erot valmennustuntien ja itsekseen ratsastusten välillä kertovat karua kieltä siitä, että itsekseen tekeminen ei ole Ratsastamista nähnytkään, ei aina edes ratsastamista vaan ehkä pikemminkin jonkinlaista ratsastelua.
Haastan siis itseni muokkaamaan sekä valmennustuntien että itsenäisten ratsastustuntien sykealuelukemia lähemmäs toisiaan. Valmennustuntien lukemat saisivat kunnon kohentamisen myötä mielellään vähän laskea ja itsenäisen ratsastuksen lukemat tsemppaamiseen ja keskittymisen myötä vähän kasvaa.
Niin kuin moni muukin asia, on myös kunto kohentunut vuoden aikana, mutta samaa tahtia on kasvanut myös vaatimustaso – lopputulema on se, että jokaisella tunnilla
Mutta voi hyvänen aika, miten vaikea on Ratsastaa itsekseen! Sykemittari on tämänkin sluibailun todentamisessa aika armoton kaveri:
Valmennustunnin lukemat
sykealue 3 (korkein) – 13:23
sykealue 2 – 18:30
Itsekseen ratsastaessa
sykealue 3 – 0 min
sykealue 2 – 3:26
Ja minä muka ihan tosissani yritin!!!
No nyt tuon herätyksen jälkeen olen tsempannut entistä enemmän ja eilistä itsenäiseltä ratsastukselta kirjautui reilut 13 minuuttia sykealueelle 2 ja 3-sykealueelle jopa 20 sekuntia :)
Enkä nyt siis yritäkään väittää, että ratsastuksen kuuluisi aina olla sellaista, että syke nousee hurjaksi – sehän riippuu aina ratsukon tasosta, päivän kunnosta ja siitä, mitä harjoitellaan. Selvää kuitenkin on, että samalla hevosella näin suuret erot valmennustuntien ja itsekseen ratsastusten välillä kertovat karua kieltä siitä, että itsekseen tekeminen ei ole Ratsastamista nähnytkään, ei aina edes ratsastamista vaan ehkä pikemminkin jonkinlaista ratsastelua.
Haastan siis itseni muokkaamaan sekä valmennustuntien että itsenäisten ratsastustuntien sykealuelukemia lähemmäs toisiaan. Valmennustuntien lukemat saisivat kunnon kohentamisen myötä mielellään vähän laskea ja itsenäisen ratsastuksen lukemat tsemppaamiseen ja keskittymisen myötä vähän kasvaa.
Kuntokuurilaiset :) |
keskiviikko 17. huhtikuuta 2013
Ulko-ohja!
Se muuten vaikuttaa yllättävän paljon laukannoston onnistumiseen,
että muistaako/osaako pitää sen ulko-ohjan kädessä vai rynniikö sen
kätensä kanssa reiluun etukenoon ja siitä komeasti sään yli. Tämän
päivän tunnilla Mia sai sanoa mulle aiheesta vähintään puolensataa
kertaa, mutta kyllä sillä tulostakin syntyi; vasemman kierroksen
ratsastaminen kaikkinensakin oli helpompaa ja laukannostotkin
onnistuivat vähän paremmalla prosentilla. Ja kaikki tämä ilman
hysteeristä lantion vääntelyä ja kääntelyä :)
Joo, taitaa mennä mun touhu välillä vähän turhan analyyttiseksi ja pienten yksityiskohtien hinkkaamiseen. Tähän liittyen tulikin edelliseen postaukseen joltain anonyymiltä kommentoijalta ihan oivallinen kommentti, että välillä pitäisi vaan ratsastaa eikä miettiä liikaa. Totta sinällään, mutta tällaisessa tilanteessa, kun hevosella on selkeä vinous ja sen on vaikeaa liikkua vasempaan kierrokseen, ei asiaa ehkä parantaisi se, että laukattaisiin menemään aina vain oikeaa laukkaa, kierroksesta riippumatta? Sillä muuta en saisi aikaiseksi, jos vain antaisin mennä.
Kiitos muuten kaikille taas ihanista kommenteista ja superhyvistä venyttelyvinkeistä. Olen niitä lähes kaikkia jo kokeillut – osa tuntui ihan hyviltä ja osa ihan mahdottomilta toteuttaa (Sanna – miten ihmeessä pääsee kyykkyyn selkä seinää vasten jalkapohjat lattiassa??? En siis pääse lähellekään eli ymmärsinkö jotain väärin vai oonko vaan ihan järkky jäykkä?). Todella hyviä venyttelyohjeita oli Helin vinkkaamassa Mobilatin oppaassa. Näitä oon tehnyt nyt ahkerasti.
*****
Täytyy sanoa, että jos näitä vinousongelmia ei olisi, niin mulla olis varmaan ihan hirmuinen hehkutus meneillään – siinä määrin kivasti menee nyt muuten Durandon kanssa. Se on ihana sekä ratsastaessa että muuten touhutessa ja hoitaessa. Tai no, ratsastaessa se on just niin ihan kuin millaiseksi mä osaan sen ratsastaa ;)
Hurjan söpö tyyppi se mun heppa.
*****
Heräsin siihen, että jotain tavoitteitakin pitäisi miettiä. Nimittäin:
"The major reason for setting a goal is for what it makes of you to accomplish it. What it makes of you will always be the far greater value than what you get." - Jim Rohn
Joo, taitaa mennä mun touhu välillä vähän turhan analyyttiseksi ja pienten yksityiskohtien hinkkaamiseen. Tähän liittyen tulikin edelliseen postaukseen joltain anonyymiltä kommentoijalta ihan oivallinen kommentti, että välillä pitäisi vaan ratsastaa eikä miettiä liikaa. Totta sinällään, mutta tällaisessa tilanteessa, kun hevosella on selkeä vinous ja sen on vaikeaa liikkua vasempaan kierrokseen, ei asiaa ehkä parantaisi se, että laukattaisiin menemään aina vain oikeaa laukkaa, kierroksesta riippumatta? Sillä muuta en saisi aikaiseksi, jos vain antaisin mennä.
Kiitos muuten kaikille taas ihanista kommenteista ja superhyvistä venyttelyvinkeistä. Olen niitä lähes kaikkia jo kokeillut – osa tuntui ihan hyviltä ja osa ihan mahdottomilta toteuttaa (Sanna – miten ihmeessä pääsee kyykkyyn selkä seinää vasten jalkapohjat lattiassa??? En siis pääse lähellekään eli ymmärsinkö jotain väärin vai oonko vaan ihan järkky jäykkä?). Todella hyviä venyttelyohjeita oli Helin vinkkaamassa Mobilatin oppaassa. Näitä oon tehnyt nyt ahkerasti.
*****
Täytyy sanoa, että jos näitä vinousongelmia ei olisi, niin mulla olis varmaan ihan hirmuinen hehkutus meneillään – siinä määrin kivasti menee nyt muuten Durandon kanssa. Se on ihana sekä ratsastaessa että muuten touhutessa ja hoitaessa. Tai no, ratsastaessa se on just niin ihan kuin millaiseksi mä osaan sen ratsastaa ;)
Hurjan söpö tyyppi se mun heppa.
*****
Heräsin siihen, että jotain tavoitteitakin pitäisi miettiä. Nimittäin:
"The major reason for setting a goal is for what it makes of you to accomplish it. What it makes of you will always be the far greater value than what you get." - Jim Rohn
Tunnisteet:
durando,
ratsastus,
tavoitteet,
valmennus,
vasen laukka
torstai 11. huhtikuuta 2013
Korkealta on tiputtu ja monta kertaa
Tiputtu on, paitsi ei fyysisesti hevosen selästä.
Kaikenlaisten ihanteiden ja arvojen kanssa tuntuu elämässä joutuvan koville. Joutuu koville, kun yrittää näkemyksiään perustella. Ja koville, kun huomaa, ettei onnistu käännyttämään kaikkia, pelastamaan kaikkia. Ja koville, kun joutuu välillä häpeämään sitä viiteryhmää, johon kuuluu – halusi tai ei. Silti aion pitää ihanteistani ja arvoistani kiinni. Yksi niistä on se, että arvostan elämää. Hevosmaailmassa se ei vaikuta olevan ihan itsestäänselvyys.
*****
Toinen iso tipahdus meni suunnilleen näin: tallikaveri oli lähdössä lomalle ja kysyi, jos voisin ratsastaa hänen hevostaan muutamana päivänä. Lupauduin, mutta halusin kokeilla hevosta hänen nähtensä. Ensimmäinen kerta meni huonosti, ohjauspaneeli oli hyvin erilainen kuin Durandolla ja olin aika hukassa. Loppua kohti sain ehkä vähän jutun juonesta kiinni. Halusin kuitenkin kokeilla myös toisen kerran vielä omistajan nähden.
Kokeilukertojen välissä oli pari viikkoa ja sinä aikana pääni oli ilmeisesti täyttynyt pissalla tai jollain muulla vähemmän mairittelevalla. Asenteeni (omassa mielessäni) oli suoraan sanottuna ylimielinen. Ajattelin, että käyn vain nopeasti selässä kokeilemassa kaikki askellajit läpi.
Niinpä niin. En käy jokaista nöyryytyksen hetkeä erikseen läpi, mutta ehkä kokonaisuus kulminoituu parhaiten taas tyyppivikaani – laukka ei tahtonut nousta, ei sitten niin millään. Olo oli hikisen tunnin jälkeen pettynyt, mutta samalla kiitollinen. Kyllä on vaan hyvä, että välillä palautellaan maanpinnalle oikein huolella – en nimittäin halua sinne kuplaan.
*****
Ja sitten on vielä oma istunta. Siis se, jonka jotenkin ajattelin jo pikkuhiljaa löytävän jotain järkevää muotoa.
No joo, muotoa ehkä tavallaan, muotohan se on käkkärämännylläkin. Nättikin, muttei ehkä paras mahdollinen ratsastukseen.
Erityisesti vasemmassa kierroksessa vasen lonkka työntyy edelleen eteenpäin ja ilmeisesti kompensoin sitä työntämällä oikeaa kättä eteenpäin -> menetän hevosen ulko-ohjalta, jolloin se punkee lapa edellä ulos ja sitä yritän sitten korjata hivuttamalla oikeaa kättä sään yli. Lopputuloksena on semmoinen staattisen jännityksen paketti, ettei yhtäkään osaa pysty liikuttamaan erillisenä. Siis ihan oikeasti en tahdo saada vasenta polvea irti satulassa ilman, että nostan pepun irti ja yritän rentouttaa ensin koko paketin.
Tässä samassa tietysti vielä paino liukuu oikealle, jolloin se muutenkin haasteellisen vasemman laukan nostaminen on tietysti ihan lasten leikkiä? Joo, ei ole.
Apua, mitä teen?
Lonkkia pitää ainakin venytellä hurjasti enemmän. Muutamia venytyksiä löysin täältä, mutta mielellään saatte laittaa suosikkivenytyksenne jakoon :)
Onko jollakulla omakohtaista kokemusta tällaisen könötyksen korjaamisesta? Nyt olisi hyvät neuvot tarpeen.
Kaikenlaisten ihanteiden ja arvojen kanssa tuntuu elämässä joutuvan koville. Joutuu koville, kun yrittää näkemyksiään perustella. Ja koville, kun huomaa, ettei onnistu käännyttämään kaikkia, pelastamaan kaikkia. Ja koville, kun joutuu välillä häpeämään sitä viiteryhmää, johon kuuluu – halusi tai ei. Silti aion pitää ihanteistani ja arvoistani kiinni. Yksi niistä on se, että arvostan elämää. Hevosmaailmassa se ei vaikuta olevan ihan itsestäänselvyys.
*****
Toinen iso tipahdus meni suunnilleen näin: tallikaveri oli lähdössä lomalle ja kysyi, jos voisin ratsastaa hänen hevostaan muutamana päivänä. Lupauduin, mutta halusin kokeilla hevosta hänen nähtensä. Ensimmäinen kerta meni huonosti, ohjauspaneeli oli hyvin erilainen kuin Durandolla ja olin aika hukassa. Loppua kohti sain ehkä vähän jutun juonesta kiinni. Halusin kuitenkin kokeilla myös toisen kerran vielä omistajan nähden.
Kokeilukertojen välissä oli pari viikkoa ja sinä aikana pääni oli ilmeisesti täyttynyt pissalla tai jollain muulla vähemmän mairittelevalla. Asenteeni (omassa mielessäni) oli suoraan sanottuna ylimielinen. Ajattelin, että käyn vain nopeasti selässä kokeilemassa kaikki askellajit läpi.
Niinpä niin. En käy jokaista nöyryytyksen hetkeä erikseen läpi, mutta ehkä kokonaisuus kulminoituu parhaiten taas tyyppivikaani – laukka ei tahtonut nousta, ei sitten niin millään. Olo oli hikisen tunnin jälkeen pettynyt, mutta samalla kiitollinen. Kyllä on vaan hyvä, että välillä palautellaan maanpinnalle oikein huolella – en nimittäin halua sinne kuplaan.
*****
Ja sitten on vielä oma istunta. Siis se, jonka jotenkin ajattelin jo pikkuhiljaa löytävän jotain järkevää muotoa.
No joo, muotoa ehkä tavallaan, muotohan se on käkkärämännylläkin. Nättikin, muttei ehkä paras mahdollinen ratsastukseen.
Erityisesti vasemmassa kierroksessa vasen lonkka työntyy edelleen eteenpäin ja ilmeisesti kompensoin sitä työntämällä oikeaa kättä eteenpäin -> menetän hevosen ulko-ohjalta, jolloin se punkee lapa edellä ulos ja sitä yritän sitten korjata hivuttamalla oikeaa kättä sään yli. Lopputuloksena on semmoinen staattisen jännityksen paketti, ettei yhtäkään osaa pysty liikuttamaan erillisenä. Siis ihan oikeasti en tahdo saada vasenta polvea irti satulassa ilman, että nostan pepun irti ja yritän rentouttaa ensin koko paketin.
Tässä samassa tietysti vielä paino liukuu oikealle, jolloin se muutenkin haasteellisen vasemman laukan nostaminen on tietysti ihan lasten leikkiä? Joo, ei ole.
Apua, mitä teen?
Lonkkia pitää ainakin venytellä hurjasti enemmän. Muutamia venytyksiä löysin täältä, mutta mielellään saatte laittaa suosikkivenytyksenne jakoon :)
Onko jollakulla omakohtaista kokemusta tällaisen könötyksen korjaamisesta? Nyt olisi hyvät neuvot tarpeen.
torstai 28. maaliskuuta 2013
Kannusta – älä maiskuta
Kouluratsastuksen säännöissä ja arvostelussa kummastuttaa monikin asia, mutta juuri nyt pinnalla on tämä:
Miksi maiskuttaminen vähentää pisteitä mutta kannuksilla tökkiminen ei? (Ainakaan, jos sen pystyy tekemään niin, ettei tuomari näe...)
Onko tavoitteena tosiaan vain pelkkä ulkoinen kimallus? Illuusio, joka on hyväksyttävämpää saada aikaan väkivallalla kuin ääntelemällä?
Minuun tekisi ainakin suuren vaikutuksen ratsastaja, joka saisi hevosen toimimaan pelkillä ääniavuilla. Ja mieluummin katselen (ja kuuntelen) maiskuttavaa ratsastajaa kuin sellaista, joka käyttää maiskutusten tilalla kannuksia.
Tottakai hienointa olisi varmaan, jos mitään ulospäin näkyvää tai kuuluvaa ei tarvittaisi, että yhteys ratsastajan ja hevosen välillä olisi vahva mutta näkymätön. Tähän kuitenkaan harva pystyy, mutta miksi kummassa yhteyden luomisessa halutaan enemmin suosia kannuksia kuin maiskutusta?
Eikä tämä nyt ole mikään yleistettävä puheenvuoro kannuksia vastaan tai maiskutusten puolesta - molemmille voi olla aikansa ja paikkansa. Ymmärrän hyvin, ettei valmentajani halua minun maiskuttavan, se ei nimittäin aiheuta hevosessani minkäänlaista reaktiota. Lisäksi olen aiempien haasteiden seurauksena henkisesti riippuvainen kannuksista, joten en todellakaan ole mikään upea esimerkki.
Kyseenalaistan silti kouluratsastuksen säännöt, jotka rankaisevat maiskuttamisesta, mutta sallivat kannusten käytön – ja itse asiassa edellyttävät kannuksia osana kilpailuasua.
Jossakin tämän vuoden Hippoksessa käsiteltiin hevosen hyvää elämää. Sieltä jäi mieleen, että hevonen on yksi harvoista eläimistä, joka ei juurikaan ääntele kivusta. Jutussa herätettiin miettimään, miten erilaisena (koulu)ratsastus näyttäytyisi, jos hevonen uikuttaisi tai vinkaisisi joka kerta, kun kannus osuu kylkeen tai kuolain satuttaa suuta.
Niinpä niin, mutta sääntöjen valossa on vain tärkeää olla maiskuttamatta...
Miksi maiskuttaminen vähentää pisteitä mutta kannuksilla tökkiminen ei? (Ainakaan, jos sen pystyy tekemään niin, ettei tuomari näe...)
Onko tavoitteena tosiaan vain pelkkä ulkoinen kimallus? Illuusio, joka on hyväksyttävämpää saada aikaan väkivallalla kuin ääntelemällä?
Minuun tekisi ainakin suuren vaikutuksen ratsastaja, joka saisi hevosen toimimaan pelkillä ääniavuilla. Ja mieluummin katselen (ja kuuntelen) maiskuttavaa ratsastajaa kuin sellaista, joka käyttää maiskutusten tilalla kannuksia.
Tottakai hienointa olisi varmaan, jos mitään ulospäin näkyvää tai kuuluvaa ei tarvittaisi, että yhteys ratsastajan ja hevosen välillä olisi vahva mutta näkymätön. Tähän kuitenkaan harva pystyy, mutta miksi kummassa yhteyden luomisessa halutaan enemmin suosia kannuksia kuin maiskutusta?
Eikä tämä nyt ole mikään yleistettävä puheenvuoro kannuksia vastaan tai maiskutusten puolesta - molemmille voi olla aikansa ja paikkansa. Ymmärrän hyvin, ettei valmentajani halua minun maiskuttavan, se ei nimittäin aiheuta hevosessani minkäänlaista reaktiota. Lisäksi olen aiempien haasteiden seurauksena henkisesti riippuvainen kannuksista, joten en todellakaan ole mikään upea esimerkki.
Kyseenalaistan silti kouluratsastuksen säännöt, jotka rankaisevat maiskuttamisesta, mutta sallivat kannusten käytön – ja itse asiassa edellyttävät kannuksia osana kilpailuasua.
Jossakin tämän vuoden Hippoksessa käsiteltiin hevosen hyvää elämää. Sieltä jäi mieleen, että hevonen on yksi harvoista eläimistä, joka ei juurikaan ääntele kivusta. Jutussa herätettiin miettimään, miten erilaisena (koulu)ratsastus näyttäytyisi, jos hevonen uikuttaisi tai vinkaisisi joka kerta, kun kannus osuu kylkeen tai kuolain satuttaa suuta.
Niinpä niin, mutta sääntöjen valossa on vain tärkeää olla maiskuttamatta...
Tunnisteet:
kouluratsastus,
ratsastus
torstai 21. maaliskuuta 2013
Laardia ei voi hallita
Kuntokuuri on sujunut vähän vaihtelevasti. Tai no kuntoiluosuus on kyllä sujunut paremmin kuin hyvin, mutta ruokapuolella on välillä ollut enemmänkin huomauttamista. Erityisesti tuo edellisviikko yksinhuoltajana muka oikeutti kantamaan kotiin kaikenlaista lohtupupellusta.
Ajoittaisista lipsumisista huolimatta tuloksia on kuitenkin syntynyt.
Kehonkoostumusmittaus 8.2.2013
Paino 68,4 kg
Rasvaprosentti 32,8
Rasvan massa 22,4 kg
Kehonkoostumusmittaus 16.3.2013
Paino 66,6 kg
Rasvaprosentti 29,3
Rasvan massa 19,5 kg
Jos tuosta nyt tarkastelisi pelkkää painoa, tulos näyttäisi aika masentavalta: reilut 5 viikkoa ja alle kaksi kiloa. Mutta koska tavoitteena ei ole (vain) painonpudotus, olen tuloksista todella iloinen: multa on lähtenyt näinä viikkoina lähes kolme kiloa rasvaa!!!
Oon myös epäsäännöllisen säännöllisesti heilunut mittanauhan kanssa 2012 keväästä lähtien. Vyötärön ympärys oli 14.3.2012 86 cm ja eilen 20.3. 74 cm – ei ihme, että osa vaatteista on tuntunut vähän isoilta :)
Keventyneen ja urheilullisemman olemuksen myötä ratsastuskin on muuttunut ehkä piirun verran helpommaksi.
Väitän nimittäin, että ylimääräinen rasva asettaa suuria haasteita kehonhallinnalle. Vaikka alla olisi minkälainen korsetti, ei se estä laardia kulkemasta omia polkujaan. Tämä koskee omalla kokemuksellani erityisesti vatsan ja rinnan alueelle kertyvää ainesta.
Tissit nyt voi vielä jotenkin kiristää kiinni kroppaan laittamalla kahdeksat liivit päällekäin, mutta mistäs sille mahamakkaralle saisi samanlaisen virityksen?
Erityisesti harjoitusravissa on kiva istua: siinä vaiheessa, kun lihasosio on jo tulossa alaspäin, matkaa makkara vielä kohti lakipistettä ja kun lihaksisto aloittaa uuden pompun ylöspäin, iskee maan vetovoima laardirenkaaseen, joka laskeutuu lötsähtäen jonnekin sinne satulan etukaaren tietämille.
No juu, ehkä nyt vähän lähti mopo käsistä :) Mutta oon ihan oikeasti sitä mieltä, että tässä on pieni totuuden jyvänen – tai isokin.
Paitsi satulassa saman ilmiön huomaa ihan jo jumpassa haara-perus-hyppyjä tehdessä; se luonnon muovaama hulavanne vaan kertakaikkiaan elää ihan omaa elämäänsä. Eikä muuten tee hyppimisestä mitenkään mukavan tuntuista.
Mutta hei, tämä ei nyt ollut mikään täydelliseksi muuttuneen avautuminen tyyliin: entinen elämäni mahamakkaroiden kanssa. Nimittäin makkaraa löytyy kyllä edelleenkin ja se jäntevä, urheilullinen ja energinen ratsastaja seikkailee toistaiseksi lähinnä mielikuvissani. Mutta en lakkaa tavoittelemasta sitä päivää, jolloin minun olisi – edes teoriassa – mahdollista hallita koko kehoani.
Mielikuvaa superjäntevästä kehosta yritän vahvistaa katsomalla vähintään parin viikon välein tämän videon:
Ajoittaisista lipsumisista huolimatta tuloksia on kuitenkin syntynyt.
Kehonkoostumusmittaus 8.2.2013
Paino 68,4 kg
Rasvaprosentti 32,8
Rasvan massa 22,4 kg
Kehonkoostumusmittaus 16.3.2013
Paino 66,6 kg
Rasvaprosentti 29,3
Rasvan massa 19,5 kg
Jos tuosta nyt tarkastelisi pelkkää painoa, tulos näyttäisi aika masentavalta: reilut 5 viikkoa ja alle kaksi kiloa. Mutta koska tavoitteena ei ole (vain) painonpudotus, olen tuloksista todella iloinen: multa on lähtenyt näinä viikkoina lähes kolme kiloa rasvaa!!!
Oon myös epäsäännöllisen säännöllisesti heilunut mittanauhan kanssa 2012 keväästä lähtien. Vyötärön ympärys oli 14.3.2012 86 cm ja eilen 20.3. 74 cm – ei ihme, että osa vaatteista on tuntunut vähän isoilta :)
Kehonhallintaa
Keventyneen ja urheilullisemman olemuksen myötä ratsastuskin on muuttunut ehkä piirun verran helpommaksi.
Väitän nimittäin, että ylimääräinen rasva asettaa suuria haasteita kehonhallinnalle. Vaikka alla olisi minkälainen korsetti, ei se estä laardia kulkemasta omia polkujaan. Tämä koskee omalla kokemuksellani erityisesti vatsan ja rinnan alueelle kertyvää ainesta.
Tissit nyt voi vielä jotenkin kiristää kiinni kroppaan laittamalla kahdeksat liivit päällekäin, mutta mistäs sille mahamakkaralle saisi samanlaisen virityksen?
Erityisesti harjoitusravissa on kiva istua: siinä vaiheessa, kun lihasosio on jo tulossa alaspäin, matkaa makkara vielä kohti lakipistettä ja kun lihaksisto aloittaa uuden pompun ylöspäin, iskee maan vetovoima laardirenkaaseen, joka laskeutuu lötsähtäen jonnekin sinne satulan etukaaren tietämille.
No juu, ehkä nyt vähän lähti mopo käsistä :) Mutta oon ihan oikeasti sitä mieltä, että tässä on pieni totuuden jyvänen – tai isokin.
Paitsi satulassa saman ilmiön huomaa ihan jo jumpassa haara-perus-hyppyjä tehdessä; se luonnon muovaama hulavanne vaan kertakaikkiaan elää ihan omaa elämäänsä. Eikä muuten tee hyppimisestä mitenkään mukavan tuntuista.
Mutta hei, tämä ei nyt ollut mikään täydelliseksi muuttuneen avautuminen tyyliin: entinen elämäni mahamakkaroiden kanssa. Nimittäin makkaraa löytyy kyllä edelleenkin ja se jäntevä, urheilullinen ja energinen ratsastaja seikkailee toistaiseksi lähinnä mielikuvissani. Mutta en lakkaa tavoittelemasta sitä päivää, jolloin minun olisi – edes teoriassa – mahdollista hallita koko kehoani.
Mielikuvaa superjäntevästä kehosta yritän vahvistaa katsomalla vähintään parin viikon välein tämän videon:
Tunnisteet:
kehonhallinta,
ratsastus
maanantai 18. maaliskuuta 2013
Myönteisiä ajatuksia
Vasen laukka on vielä selkeästi huonompaa kuin oikea, mutta suunta tuntuisi olevan hitusen parempaan ja olen varovaisen toiveikas.
Tavallaan on vähän karua, että oppia pitää hakea hevosen oireilujen kautta, mutta haasteet vasemmassa laukassa ovat selkeästi kehittäneet mun tasapainoa, sekä henkistä että fyysistä.
Aiemmin, jos D nosti väärän laukan heilahdin yleensä välittömästi etukenoon ja menetin kokonaan yhteyden sekä hevoseen että omaan suunnitelmaani.Viime torstain tunnilla oli selkeästi useiten kuultu huuto Mian suusta "Istu!" – ja uskaltaisin väittää, ettei ihan hukkaan mennyt se huutaminen.
Löysin tuolla tunnilla sekä vakautta istuntaan että toimivampaa suhtautumista tilanteeseen, jossa kaikki ei mene kerralla oikein; vaikkei ensimmäisellä pyynnöllä saisi toivomaansa, ei se ole syy luovuttaa ja plösähtää henkisesti. Jos vasemman laukan sijasta nousee oikea, niin sitten ratsastetaan muutama askel sitä laukkaa, siirrytään hallitusti raviin ja otetaan uusi yritys. Paitsi ettei ajatus siinä hetkessä saa olla se, että yrittää vaan se että tekee.
Vähän samantapainen oivallus tuli taas tänään tunnilla. Minun piti ravissa kääntää vähän lyhyen sivun keskikohdan jälkeen pituushalkaisijalle ja ratsastaa ensin suoraan, sitten muutama askel pohkeenväistöä uralle päin, muttei sinne asti ja sitten taas suoraan.
Vasemmassa kierroksessa Durandon suoristaminen tuntui aluksi todella työläältä. D heitti perää oikealle ja minä pungin sitä pohkeella takaisin paikoilleen ja jos sen sain, niin sitten karkasi jompikumpi lapa tai vähintään oli kaula ihan mutkalla johonkin suuntaan. Äh, ei tästä mitään tuu -ajatus meinasi jo päästä valoilleen, kunnes Mia taas antoi toimivan ratkaisun avaimet: Jos keskityn korjaamaan, keskityn virheeseen. Mun pitää ajatella sitä, mitä haluan saada aikaan eli suoraa hevosta. Ja simsalabim!, tämän jälkeen tehtävä oli monin verroin helpompi ja ennen kaikkea tunnelma mun ja Durandon välillä todella paljon miellyttävämpi.
Paikoitellen tänään tuli muutenkin kivoja onnistumisia, ja mieltä lämmitti Mian kommentti tunnin lopuksi, että sain ratsastettua kaikki askellajit molempiin suuntiin ajoittain hyviksi.
Kaikkein eniten lämmittää kuitenkin ne hetket, jolloin tunnen, että D on oikeasti kuulolla, mun kanssa. Ei sitä hienompaa tunnetta ole. Eilen semmoinen fiilis oli, kun käveltiin yhdessä pellon ympäri auringon laskiessa. Siihen hetkeen olisi voinut pysähtyä pitkäksikin aikaa.
*****
Jos olisin blogannut viime viikolla, olisi myönteisiä ajatuksia ollut vähän vaikeampi löytää: mies oli reissussa, töitä oli älyttömästi, koira sairasti ja koko ajan oli kiire johonkin tai huono omatunto siitä, kun ehti olla niin vähän kotona koiran kanssa. Kaiken huipuksi torstain tunnin jälkeen loimittaessani, D hieroi turpaansa jalkaansa vasten sillä seurauksella, että ohjat tarttuivat ensin suojaan ja sitten pienen tempoilun jälkeen olikin melkoinen show pystyssä ja heppa irti maneesissa.
Lopulta sain kuin sainkin Durandon uskomaan, että pysähtyminen on ainoa järkevä ratkaisu. Suitset olivat toki menneet jo rikki, mutta ohjat olivat niin tiukasti kiinni suojassa, että piti irrottaa ensin ohja kuolainrenkaasta ja sitten suoja jalasta, että sain paketin purettua. Sen jälkeen tulikin vähän kyyneleet silmiin. Onneksi sentään säilyi toimintakyky niin kauan kuin sitä tarvitsi. Täytyy olla kiitollinen, ettei sattunut mitään pahempaa, ei Durandolle eikä maneesissa olleelle toiselle ratsukolle. Niin että kai tässäkin pilvessä oli hopeareuna. Ja kyllä, opinkin jotain: en aio laskea jatkossa ohjista irti, en edes sekunniksi. (Enkä ainakaan ennen kuin tämä järkytys on unohtunut.)
Tavallaan on vähän karua, että oppia pitää hakea hevosen oireilujen kautta, mutta haasteet vasemmassa laukassa ovat selkeästi kehittäneet mun tasapainoa, sekä henkistä että fyysistä.
Aiemmin, jos D nosti väärän laukan heilahdin yleensä välittömästi etukenoon ja menetin kokonaan yhteyden sekä hevoseen että omaan suunnitelmaani.Viime torstain tunnilla oli selkeästi useiten kuultu huuto Mian suusta "Istu!" – ja uskaltaisin väittää, ettei ihan hukkaan mennyt se huutaminen.
Löysin tuolla tunnilla sekä vakautta istuntaan että toimivampaa suhtautumista tilanteeseen, jossa kaikki ei mene kerralla oikein; vaikkei ensimmäisellä pyynnöllä saisi toivomaansa, ei se ole syy luovuttaa ja plösähtää henkisesti. Jos vasemman laukan sijasta nousee oikea, niin sitten ratsastetaan muutama askel sitä laukkaa, siirrytään hallitusti raviin ja otetaan uusi yritys. Paitsi ettei ajatus siinä hetkessä saa olla se, että yrittää vaan se että tekee.
Vähän samantapainen oivallus tuli taas tänään tunnilla. Minun piti ravissa kääntää vähän lyhyen sivun keskikohdan jälkeen pituushalkaisijalle ja ratsastaa ensin suoraan, sitten muutama askel pohkeenväistöä uralle päin, muttei sinne asti ja sitten taas suoraan.
Vasemmassa kierroksessa Durandon suoristaminen tuntui aluksi todella työläältä. D heitti perää oikealle ja minä pungin sitä pohkeella takaisin paikoilleen ja jos sen sain, niin sitten karkasi jompikumpi lapa tai vähintään oli kaula ihan mutkalla johonkin suuntaan. Äh, ei tästä mitään tuu -ajatus meinasi jo päästä valoilleen, kunnes Mia taas antoi toimivan ratkaisun avaimet: Jos keskityn korjaamaan, keskityn virheeseen. Mun pitää ajatella sitä, mitä haluan saada aikaan eli suoraa hevosta. Ja simsalabim!, tämän jälkeen tehtävä oli monin verroin helpompi ja ennen kaikkea tunnelma mun ja Durandon välillä todella paljon miellyttävämpi.
Paikoitellen tänään tuli muutenkin kivoja onnistumisia, ja mieltä lämmitti Mian kommentti tunnin lopuksi, että sain ratsastettua kaikki askellajit molempiin suuntiin ajoittain hyviksi.
Kaikkein eniten lämmittää kuitenkin ne hetket, jolloin tunnen, että D on oikeasti kuulolla, mun kanssa. Ei sitä hienompaa tunnetta ole. Eilen semmoinen fiilis oli, kun käveltiin yhdessä pellon ympäri auringon laskiessa. Siihen hetkeen olisi voinut pysähtyä pitkäksikin aikaa.
*****
Jos olisin blogannut viime viikolla, olisi myönteisiä ajatuksia ollut vähän vaikeampi löytää: mies oli reissussa, töitä oli älyttömästi, koira sairasti ja koko ajan oli kiire johonkin tai huono omatunto siitä, kun ehti olla niin vähän kotona koiran kanssa. Kaiken huipuksi torstain tunnin jälkeen loimittaessani, D hieroi turpaansa jalkaansa vasten sillä seurauksella, että ohjat tarttuivat ensin suojaan ja sitten pienen tempoilun jälkeen olikin melkoinen show pystyssä ja heppa irti maneesissa.
Lopulta sain kuin sainkin Durandon uskomaan, että pysähtyminen on ainoa järkevä ratkaisu. Suitset olivat toki menneet jo rikki, mutta ohjat olivat niin tiukasti kiinni suojassa, että piti irrottaa ensin ohja kuolainrenkaasta ja sitten suoja jalasta, että sain paketin purettua. Sen jälkeen tulikin vähän kyyneleet silmiin. Onneksi sentään säilyi toimintakyky niin kauan kuin sitä tarvitsi. Täytyy olla kiitollinen, ettei sattunut mitään pahempaa, ei Durandolle eikä maneesissa olleelle toiselle ratsukolle. Niin että kai tässäkin pilvessä oli hopeareuna. Ja kyllä, opinkin jotain: en aio laskea jatkossa ohjista irti, en edes sekunniksi. (Enkä ainakaan ennen kuin tämä järkytys on unohtunut.)
Tunnisteet:
durando,
mia kainulainen,
mielen voima,
valmennus
sunnuntai 10. maaliskuuta 2013
Kliseitä ja seteleitä – eli hevosenomistajan elämää
Kirjoittelin tämän postauksen jo ennen joulua, mutta jostain syystä se jäi silloin julkaisematta. No, ei ole mieli ehtinyt vielä muuttua, joten tämä on edelleen ajankohtainen :)
********
Nimimerkki M toivoi kommenteissa postausta elämästä hevosenomistajana, lähinnä talousvinkkelistä. Kuten jo kommenttiinkin vastasin, joudun raha-asioiden osalta tuottamaan pettymyksen, sillä en suostu niistä täällä kovin tarkasti kirjoittamaan. Enkä edes voisi, sillä totuus on, että omakaan kipukynnys ei kärsinyt pitää kovin tarkkaa kirjaa heppamenoista. Puhumattakaan siitä, että uskaltaisin rustata niitä johonkin ylös sillä riskillä, että mieheni saattaisi nähdä laskelmat.
Rehellisesti voin kuitenkin sanoa, että tiesin jo etukäteen hevosenomistamisen olevan kallista hommaa, mutta ehkä totuus silti pääsi vähän yllättämään. Siihen, kuinka paljon hevoseen ja omaan ratsastukseen voi upottaa rahaa, ei varmasti ole mitään ylärajaa. Toisaalta hyvin paljon pienemmilläkin menoilla tätä voisi tehdä kuin miten itse olen valinnut.
Laskelmia en ole tehnyt myöskään siksi, että jollain tavalla koko totuus varmaan hävettäisikin. Minut on kasvatettu tarkan markan tytöksi, säästäväiseksi ja järkeväksi. Sellaiseksi, joka ei koskaan pyyhi tiskipöytää talouspaperilla, joka riemuitsee jokaisesta säästetystä eurosta ja menee sekaisin punaisista hintalapuista (se nyt ei tosin kovin järkevää ole).
Onneksi hevosmaailma imi mukaansa vähitellen. Alkuun ratsastuskoulun alkeiskurssi tuntui kalliilta: 26 euroa yhdestä tunnista, kun kansalaisopistossa sai jumpata koko lukukauden neljällä kympillä! Mutta jotenkin siihen kai turtuu... hetken päästä mukaan tuli satunnaisia ekstratunteja, sitten tilapäinen vuokraheppa, sitten pysyvä vuokraheppa ratsastuskoulun rinnalle, sitten puoliylläpitoheppa, joka tuolloin tuntui ihan maksimilta, mitä talous voisi kestää; siis puolikas tallivuokra ja valmennukset pari kertaa viikossa. Niinpä niin.
En tiedä, olisinko koskaan päätynyt ostamaan hevosta tai edes harrastamaan ratsastusta niin intohimoisesti, ilman aikaa, jolloin odottelin tuloksia ultraäänistä, magneettikuvista ja koepaloista. Kuulostaa kliseiseltä ja naurettavalta sanoa, että vasta sitten, kun jouduin jollain tavalla kohdakkain elämän rajallisuuden kanssa, opin elämään.
Kliseisyyden lisäksi se ei myöskään ole totta. On minussa aimo annos murehtijaa, suorittajaa ja ylihuomenessa elejää edelleenkin, mutta ehkä olen myös vähän oppinut hellittämään. Ja ainakin raha-asioissa yritän muistutella itselleni, että ei täältä mitään mukaansa saa kuitenkaan, joten miksi hilloa seteleitä patjan alle, jos niillä voi tehdä jotain sellaista, joka tekee onnelliseksi. Elämäni päätarkoitus ei (enää) ole asuntolainan lyhentäminen.
M myös kysyi kommentissaan, onko hevoselämässä mitään ikävää tai onko jotain sellaista, mitä kaipaan edellisestä elämästä.
Hevosen (tai minkä tahansa muun eläimen) hankkiminen edellyttää sitoututumista sen hoitamiseen. Täysihoitotalli helpottaa tietysti urakkaa merkittävästi, mutta tämän reilun vuoden ajalle ei kyllä ole montaa päivää mahtunut, jolloin en olisi käynyt tallilla ollenkaan. Joskus on ollut töiden vuoksi vähän kiirettä, ja silloin tallireissu on saattanut aikataulullisesti vähän stressata, mutta siitä huolimatta on tallille ollut aina kiva mennä.
Talli on minulle se paikka, missä muun elämän huolet ja murheet oikeasti unohtuvat. Vaikka työssäni olen nopea, tallilla olen hidas. Se on minulle rauhan ja rauhoittumisen paikka. Se paikka, jossa todella harjoittelen hetkessä elämistä. Sekä omasta halusta että hevosen vaatimuksesta.
(Toki hevosen omistaminen tuo mukanaan omat huolet, jotka aika yleisesti tuntuvat liittyvän hevosen terveyteen ja hyvinvointiin. Ne huolet välillä tunkeutuvat rauhan tyyssijaani ja varjostavat muuten niin ihania tallikäyntejä.)
Elämä (haasteellisen) koiran kanssa on opettanut minut siihen, että mitään kovin spontaania ei ole yleensä voinut kalenteriinsa sovittaa. Töistä on pitänyt tulla kotiin huolehtimaan koiran ulkoiluttamisesta ja lomamatkat on pitänyt varata hyvissä ajoin, jotta on ollut aikaa sopia myös koiralle hoitopaikka tai hoitaja. Siinä mielessä hevosen omistaminen ei ole merkittävästi muuttanut tilannetta. Tosin liikuttajan löytäminen hevoselle on vielä vaikeampaa kuin hoitajan löytäminen koiralle – no, rahalla sekin tietysti ratkeaa, jos klinikkakäyntien, heinälaatikoiden ja valmennusten jälkeen vielä on jäänyt jotain pussin pohjalle ;)
Hevosen ostamisen myötä suurin muutos on ollu kroonisen aikapulan paheneminen. Kun joka päivä menee vähintään kolme tuntia tallireissuun ja jotain muutakin urheilua pitäisi harrastaa, jää ystävien näkemiseen häpeällisen vähän aikaa ja energiaa.
Olen kyllä nähnyt niitäkin hevosenomistajia, jotka ehtivät vaikka mitä, joten ehkä se menee tämän aloittelijuuteni piikkiin, mutta kyllä tämän vuoden aikana on usein tuntunut siltä, että jos en ole tallilla, olen kuskaamassa Durdea klinikalle, hakemassa traikkua lainaan, etsimässä sopivia putseja, roudaamassa rehusäkkejä jostain Lohjan perukoilta tai surffaamassa nettikaupoissa etsimässä halvimpia nivelvalmisteita.
Aikapula on siis se mielestäni ainoa jollain tavalla negatiivinen asia hevoselämässä. Ristiriitaiseksi tilanteen tekee se, että kaikki hevosaiheinen tekeminen (no ehkä ei klinikkakäynnit kuitenkaan) on mieleistä, mutta välillä sen hohtoa himmentää kolkuttava omatunto siitä, ettei aikaa tärkeille ihmisille meinaa järjestyä millään.
Rahanmenosta ja aikapulasta voivottelun vastapainoksi ajattelin kirjata tähän pitkän plussalistan hevosenomistamisesta. Sitten alkoi tuntua, ettei mikään plussalista ikinä pysty kuvaamaan sitä, miten iso merkitys hevosharrastuksella on minun elämälleni ollut. Ei minulla taida olla sille edes sanoja.
********
Nimimerkki M toivoi kommenteissa postausta elämästä hevosenomistajana, lähinnä talousvinkkelistä. Kuten jo kommenttiinkin vastasin, joudun raha-asioiden osalta tuottamaan pettymyksen, sillä en suostu niistä täällä kovin tarkasti kirjoittamaan. Enkä edes voisi, sillä totuus on, että omakaan kipukynnys ei kärsinyt pitää kovin tarkkaa kirjaa heppamenoista. Puhumattakaan siitä, että uskaltaisin rustata niitä johonkin ylös sillä riskillä, että mieheni saattaisi nähdä laskelmat.
Rehellisesti voin kuitenkin sanoa, että tiesin jo etukäteen hevosenomistamisen olevan kallista hommaa, mutta ehkä totuus silti pääsi vähän yllättämään. Siihen, kuinka paljon hevoseen ja omaan ratsastukseen voi upottaa rahaa, ei varmasti ole mitään ylärajaa. Toisaalta hyvin paljon pienemmilläkin menoilla tätä voisi tehdä kuin miten itse olen valinnut.
Laskelmia en ole tehnyt myöskään siksi, että jollain tavalla koko totuus varmaan hävettäisikin. Minut on kasvatettu tarkan markan tytöksi, säästäväiseksi ja järkeväksi. Sellaiseksi, joka ei koskaan pyyhi tiskipöytää talouspaperilla, joka riemuitsee jokaisesta säästetystä eurosta ja menee sekaisin punaisista hintalapuista (se nyt ei tosin kovin järkevää ole).
Onneksi hevosmaailma imi mukaansa vähitellen. Alkuun ratsastuskoulun alkeiskurssi tuntui kalliilta: 26 euroa yhdestä tunnista, kun kansalaisopistossa sai jumpata koko lukukauden neljällä kympillä! Mutta jotenkin siihen kai turtuu... hetken päästä mukaan tuli satunnaisia ekstratunteja, sitten tilapäinen vuokraheppa, sitten pysyvä vuokraheppa ratsastuskoulun rinnalle, sitten puoliylläpitoheppa, joka tuolloin tuntui ihan maksimilta, mitä talous voisi kestää; siis puolikas tallivuokra ja valmennukset pari kertaa viikossa. Niinpä niin.
Kliseitä patjan alla
En tiedä, olisinko koskaan päätynyt ostamaan hevosta tai edes harrastamaan ratsastusta niin intohimoisesti, ilman aikaa, jolloin odottelin tuloksia ultraäänistä, magneettikuvista ja koepaloista. Kuulostaa kliseiseltä ja naurettavalta sanoa, että vasta sitten, kun jouduin jollain tavalla kohdakkain elämän rajallisuuden kanssa, opin elämään.
Kliseisyyden lisäksi se ei myöskään ole totta. On minussa aimo annos murehtijaa, suorittajaa ja ylihuomenessa elejää edelleenkin, mutta ehkä olen myös vähän oppinut hellittämään. Ja ainakin raha-asioissa yritän muistutella itselleni, että ei täältä mitään mukaansa saa kuitenkaan, joten miksi hilloa seteleitä patjan alle, jos niillä voi tehdä jotain sellaista, joka tekee onnelliseksi. Elämäni päätarkoitus ei (enää) ole asuntolainan lyhentäminen.
Sitoutuminen
M myös kysyi kommentissaan, onko hevoselämässä mitään ikävää tai onko jotain sellaista, mitä kaipaan edellisestä elämästä.
Hevosen (tai minkä tahansa muun eläimen) hankkiminen edellyttää sitoututumista sen hoitamiseen. Täysihoitotalli helpottaa tietysti urakkaa merkittävästi, mutta tämän reilun vuoden ajalle ei kyllä ole montaa päivää mahtunut, jolloin en olisi käynyt tallilla ollenkaan. Joskus on ollut töiden vuoksi vähän kiirettä, ja silloin tallireissu on saattanut aikataulullisesti vähän stressata, mutta siitä huolimatta on tallille ollut aina kiva mennä.
Talli on minulle se paikka, missä muun elämän huolet ja murheet oikeasti unohtuvat. Vaikka työssäni olen nopea, tallilla olen hidas. Se on minulle rauhan ja rauhoittumisen paikka. Se paikka, jossa todella harjoittelen hetkessä elämistä. Sekä omasta halusta että hevosen vaatimuksesta.
(Toki hevosen omistaminen tuo mukanaan omat huolet, jotka aika yleisesti tuntuvat liittyvän hevosen terveyteen ja hyvinvointiin. Ne huolet välillä tunkeutuvat rauhan tyyssijaani ja varjostavat muuten niin ihania tallikäyntejä.)
Elämä (haasteellisen) koiran kanssa on opettanut minut siihen, että mitään kovin spontaania ei ole yleensä voinut kalenteriinsa sovittaa. Töistä on pitänyt tulla kotiin huolehtimaan koiran ulkoiluttamisesta ja lomamatkat on pitänyt varata hyvissä ajoin, jotta on ollut aikaa sopia myös koiralle hoitopaikka tai hoitaja. Siinä mielessä hevosen omistaminen ei ole merkittävästi muuttanut tilannetta. Tosin liikuttajan löytäminen hevoselle on vielä vaikeampaa kuin hoitajan löytäminen koiralle – no, rahalla sekin tietysti ratkeaa, jos klinikkakäyntien, heinälaatikoiden ja valmennusten jälkeen vielä on jäänyt jotain pussin pohjalle ;)
Krooninen aikapula
Hevosen ostamisen myötä suurin muutos on ollu kroonisen aikapulan paheneminen. Kun joka päivä menee vähintään kolme tuntia tallireissuun ja jotain muutakin urheilua pitäisi harrastaa, jää ystävien näkemiseen häpeällisen vähän aikaa ja energiaa.
Olen kyllä nähnyt niitäkin hevosenomistajia, jotka ehtivät vaikka mitä, joten ehkä se menee tämän aloittelijuuteni piikkiin, mutta kyllä tämän vuoden aikana on usein tuntunut siltä, että jos en ole tallilla, olen kuskaamassa Durdea klinikalle, hakemassa traikkua lainaan, etsimässä sopivia putseja, roudaamassa rehusäkkejä jostain Lohjan perukoilta tai surffaamassa nettikaupoissa etsimässä halvimpia nivelvalmisteita.
Aikapula on siis se mielestäni ainoa jollain tavalla negatiivinen asia hevoselämässä. Ristiriitaiseksi tilanteen tekee se, että kaikki hevosaiheinen tekeminen (no ehkä ei klinikkakäynnit kuitenkaan) on mieleistä, mutta välillä sen hohtoa himmentää kolkuttava omatunto siitä, ettei aikaa tärkeille ihmisille meinaa järjestyä millään.
Lisää kliseitä
Rahanmenosta ja aikapulasta voivottelun vastapainoksi ajattelin kirjata tähän pitkän plussalistan hevosenomistamisesta. Sitten alkoi tuntua, ettei mikään plussalista ikinä pysty kuvaamaan sitä, miten iso merkitys hevosharrastuksella on minun elämälleni ollut. Ei minulla taida olla sille edes sanoja.
Tunnisteet:
hevonen,
hevosen omistaminen
lauantai 9. maaliskuuta 2013
Ei nyt varsinaisesti mikään näyttävä paluu
Piikityksen jälkeiset neljä päivää taluttelin Durandoa maasta käsin. Sitten seuraavat neljä päivää sai mennä käyntiä ja kevyesti ravia selästä. Tänään kokeilin jo vähän laukkaakin.
Oikea laukka tuntui oikein miellyttävältä. Vasen taas...no, se uhkasi pitkään loistaa poissaolollaan. Kun viimein sain vasemman laukan nousemaan, olin jo siihen mennessä menettänyt sen vähäisenkin itsevarmuuteni eli laukan ratsastamisesta ei ollut tietoakaan – kunhan keikuin mukana. Jotain hyvää kuitenkin verrattuna siihen ihan pahimpaan aikaan: vasen laukka pysyi yllä, kunnes minä siirsin raviin eikä ollut yhtään sellaista tunnetta, että jos yhtään kosken ulko-ohjaan, niin rikkoisi heti.
Nyt täytyy pitää vaan peukkuja, että vasemman laukan hankaluuden takana ei ole (enää) mikään kipu, vaan esimerkiksi muistijälki aiemmasta epämukavuudesta tai sitten lomailun ja tätimäisen hömpsyttelyratsastelun aikaansaama vinous, joka tekee vasemmasta ylipäätään vähän hankalamman suunnan.
Ja kun mulla kuitenkin on niin pitkä historia laukannosto-ongelmien kuningattarena ;), niin todettakoon tässä, että kyllähän tänäänkin jokainen laukkapyyntö sai aikaan laukan, mutta vasemmassa kierroksessa ei vain kovinkaan usein sitä toivottua vasenta laukkaa.
Ensimmäinen saikun jälkeinen tunti on vasta maanantaina, mutta täytyy toivoa, että huomenna menee paremmin. Tai pitäiskö vaan unohtaa ratsastaa huomenna :)
Oikea laukka tuntui oikein miellyttävältä. Vasen taas...no, se uhkasi pitkään loistaa poissaolollaan. Kun viimein sain vasemman laukan nousemaan, olin jo siihen mennessä menettänyt sen vähäisenkin itsevarmuuteni eli laukan ratsastamisesta ei ollut tietoakaan – kunhan keikuin mukana. Jotain hyvää kuitenkin verrattuna siihen ihan pahimpaan aikaan: vasen laukka pysyi yllä, kunnes minä siirsin raviin eikä ollut yhtään sellaista tunnetta, että jos yhtään kosken ulko-ohjaan, niin rikkoisi heti.
Nyt täytyy pitää vaan peukkuja, että vasemman laukan hankaluuden takana ei ole (enää) mikään kipu, vaan esimerkiksi muistijälki aiemmasta epämukavuudesta tai sitten lomailun ja tätimäisen hömpsyttelyratsastelun aikaansaama vinous, joka tekee vasemmasta ylipäätään vähän hankalamman suunnan.
Ja kun mulla kuitenkin on niin pitkä historia laukannosto-ongelmien kuningattarena ;), niin todettakoon tässä, että kyllähän tänäänkin jokainen laukkapyyntö sai aikaan laukan, mutta vasemmassa kierroksessa ei vain kovinkaan usein sitä toivottua vasenta laukkaa.
Ensimmäinen saikun jälkeinen tunti on vasta maanantaina, mutta täytyy toivoa, että huomenna menee paremmin. Tai pitäiskö vaan unohtaa ratsastaa huomenna :)
Joku lämminkin päivä on mahtunut joukkoon. Nakukävelyn jälkeen päästin Durandon hetkeksi tarhaan ja arvelin, että saattaisi innostua riekkumaan. No tää kuvan toiminta oli rajuinta, mitä irtos =) |
Tunnisteet:
durando,
piikitys,
vasen laukka
keskiviikko 6. maaliskuuta 2013
Kurssivinkki
Superhypermahtavamaailmanparasvalmentaja Mia Kainulainen järjestää Tasapainoinen ratsastaja -intensiivikurssin kotitallillaan Kirkkonummella 15.-17.3. Lisätietoa kurssista ja ilmoittautumisesta löytyy Mian sivuilta.
Suosittelen lämpimästi!
Suosittelen lämpimästi!
Tunnisteet:
mia kainulainen
tiistai 5. maaliskuuta 2013
Durandon dosetti
Durando sai odotetusti hyaluronipiikit molempiin takapolviin viime torstaina. Ja samalla tietysti kokovartalonaksauttelun. Tähän asti on vain taluteltu, mutta nyt pikkuhiljaa saa alkaa palautella herraa takaisin liikunnan riemukkaaseen maailmaan.
Näin sairausloman ratoksi – ja kun muutenkin tuolla edellisen postauksen kommenteissa tätä jo vähän sivuttiin – ajattelin jakaa teille sen karmaisevan totuuden aiheesta: kuinka monesta purkista hevostani ruokin. Nimittäin todella monesta:
Pihinä tätinä jätän kaikki valmiit nivelvalmisteet kauppaan ja olen sijaan tilannut puhtaita nivelaineita erikseen. Siis MSM:ää, kondroiittisulfaattia, glugosamiinia, C-vitamiinia ja kalaöljyä. Lisäksi biotiinia, ADE-vitamiinia ja kuureina inkivääriä ja B-vitamiinia.
Varsinaisella ruokapuolella menee sitten kauran ja kivennäisen lisäksi Build uppia, Greenlinea ja pellavaista. Eli pahimmillaan heinä + 12 erilaisesta purnukkaa. Huhhuh, kyllähän se kuulostaa aika hurjalta määrältä. Jotenkin onnistun itselleni kuitenkin kerrasta toiseen vakuuttamaan, että kaikkia tarvitaan.
*****
Nivelaineet ovat muuten käytössä myös koiralla. Leevi on tosiaan vähintään 12,5-vuotias suurikokoinen sekarotuinen löytökoira, joka on tullut minulle Virosta 11,5 vuotta sitten. Viime vuosina Leevin liikkuminen on mennyt vähän huonommaksi, ja erityisesti makuultaan ylösnouseminen on ollut vähän kankean näköistä. Viime syksynä Leevi alkoi äkillisesti ontua toista etutassua todella voimakkaasti. Röntgenkuvissa näkyi spondyloos; kaksi nikamaväliä rintarangasta oli silloittunut yhteen.
Kipulääkekuuri tepsi nopeasti ja Leevi oli jo kahden päivän jälkeen ennallaan. Siitä lähtien myös Leeviä on ruokittu pikkupurkeista. Spondyloosi ei ole vaivannut ja väittäisin, että kaveri on muutenkin ollut vetreämmän oloinen. Ellei nyt sitten taas ole kyse niistä konkurssin sumentamista silmistä, jotka näkevät juuri sen, mitä haluavat nähdä :)
Näin sairausloman ratoksi – ja kun muutenkin tuolla edellisen postauksen kommenteissa tätä jo vähän sivuttiin – ajattelin jakaa teille sen karmaisevan totuuden aiheesta: kuinka monesta purkista hevostani ruokin. Nimittäin todella monesta:
Osa lisäravinnepurkeista... |
Durandon dosetti = lisäravinteet jaettu valmiiksi kullekin päivälle somiin pikkupurkkeihin. |
Pihinä tätinä jätän kaikki valmiit nivelvalmisteet kauppaan ja olen sijaan tilannut puhtaita nivelaineita erikseen. Siis MSM:ää, kondroiittisulfaattia, glugosamiinia, C-vitamiinia ja kalaöljyä. Lisäksi biotiinia, ADE-vitamiinia ja kuureina inkivääriä ja B-vitamiinia.
Varsinaisella ruokapuolella menee sitten kauran ja kivennäisen lisäksi Build uppia, Greenlinea ja pellavaista. Eli pahimmillaan heinä + 12 erilaisesta purnukkaa. Huhhuh, kyllähän se kuulostaa aika hurjalta määrältä. Jotenkin onnistun itselleni kuitenkin kerrasta toiseen vakuuttamaan, että kaikkia tarvitaan.
*****
Nivelaineet ovat muuten käytössä myös koiralla. Leevi on tosiaan vähintään 12,5-vuotias suurikokoinen sekarotuinen löytökoira, joka on tullut minulle Virosta 11,5 vuotta sitten. Viime vuosina Leevin liikkuminen on mennyt vähän huonommaksi, ja erityisesti makuultaan ylösnouseminen on ollut vähän kankean näköistä. Viime syksynä Leevi alkoi äkillisesti ontua toista etutassua todella voimakkaasti. Röntgenkuvissa näkyi spondyloos; kaksi nikamaväliä rintarangasta oli silloittunut yhteen.
Kipulääkekuuri tepsi nopeasti ja Leevi oli jo kahden päivän jälkeen ennallaan. Siitä lähtien myös Leeviä on ruokittu pikkupurkeista. Spondyloosi ei ole vaivannut ja väittäisin, että kaveri on muutenkin ollut vetreämmän oloinen. Ellei nyt sitten taas ole kyse niistä konkurssin sumentamista silmistä, jotka näkevät juuri sen, mitä haluavat nähdä :)
Tunnisteet:
dosetti,
durando,
leevi,
lisäravinteet,
nivelrikko,
nivelvalmisteet
perjantai 22. helmikuuta 2013
Vähän huonompia uutisia
Durando ei halua enää laukata. Ei varsinkaan vasempaan kierrokseen, mutta eipä se oikeakaan laukka mitään hehkeää ole.
Tällä kertaa ongelma ei valitettavasti liity mun päättäväisyyteen, vaan selkeästi nyt on jossain kipua tai jäykkyyttä. Jos vasemman laukan saa useamman yrityksen jälkeen nostettua (tarjoilee siis noin 1/5 kerrasta oikeaa laukkaa), niin jos edes ajattelee pientä kokoamista, rikkoo D samantien raviin. Muutenkin tuntuu, ettei sitä vasemmassa laukassa saa yhtään ulko-ohjalle vaan rikkoo siitäkin saman tien. Oikeassa laukassa tahtoo tapojensa vastaisesti nostaa päätään ylös ja jännittyy selästä.
Kiropraktikko-lääkärimme tulee onneksi ensi viikon torstaina. Taitaa olla taas takapolvien piikittämisen aika. Toivottavasti saadaan hyaluronilla ja naksauttelulla heppa taas kuntoon.
Samaan surkusyssyyn alkoi myös kenkäshow: maanantaina irtosi vasen etukenkä. Sinänsä hyvä ajoitus, että se oli kengityspäivä. Ikävä kyllä D hankkiutui eroon vasemmasta etukengästä toistamiseen ja heti keskiviikkona. Jälleen voin olla kiitollinen, sillä kiltti kengittäjä tuli vielä samana päivänä korjaamaan tilanteen. Iloista on, ettei kavio lämpöile juuri normaalisti poiketen. Kengänirrotusriehuissa oli tietysti toiseen takaseen tullut haava, mutta se näyttää onneksi Animalintex-kääreellä parantuvan hyvin.
On tämä kanssa yhdenlainen laji... Vaikka tämän murheenkin keskellä mun täytyy sanoa, että oon ihan hirmuisen iloinen ja kiitollinen siitä, että Durando oli monta monta kuukautta ihan huippuvedossa ja oon todella päässyt ratsastamaan ja kehittynytkin. Ja optimistina uskon, että parin viikon päästä saadaan taas palata sille innostavalle kehityksen polulle!
Tällä kertaa ongelma ei valitettavasti liity mun päättäväisyyteen, vaan selkeästi nyt on jossain kipua tai jäykkyyttä. Jos vasemman laukan saa useamman yrityksen jälkeen nostettua (tarjoilee siis noin 1/5 kerrasta oikeaa laukkaa), niin jos edes ajattelee pientä kokoamista, rikkoo D samantien raviin. Muutenkin tuntuu, ettei sitä vasemmassa laukassa saa yhtään ulko-ohjalle vaan rikkoo siitäkin saman tien. Oikeassa laukassa tahtoo tapojensa vastaisesti nostaa päätään ylös ja jännittyy selästä.
Kiropraktikko-lääkärimme tulee onneksi ensi viikon torstaina. Taitaa olla taas takapolvien piikittämisen aika. Toivottavasti saadaan hyaluronilla ja naksauttelulla heppa taas kuntoon.
Samaan surkusyssyyn alkoi myös kenkäshow: maanantaina irtosi vasen etukenkä. Sinänsä hyvä ajoitus, että se oli kengityspäivä. Ikävä kyllä D hankkiutui eroon vasemmasta etukengästä toistamiseen ja heti keskiviikkona. Jälleen voin olla kiitollinen, sillä kiltti kengittäjä tuli vielä samana päivänä korjaamaan tilanteen. Iloista on, ettei kavio lämpöile juuri normaalisti poiketen. Kengänirrotusriehuissa oli tietysti toiseen takaseen tullut haava, mutta se näyttää onneksi Animalintex-kääreellä parantuvan hyvin.
On tämä kanssa yhdenlainen laji... Vaikka tämän murheenkin keskellä mun täytyy sanoa, että oon ihan hirmuisen iloinen ja kiitollinen siitä, että Durando oli monta monta kuukautta ihan huippuvedossa ja oon todella päässyt ratsastamaan ja kehittynytkin. Ja optimistina uskon, että parin viikon päästä saadaan taas palata sille innostavalle kehityksen polulle!
Tunnisteet:
durando,
eläinlääkäri,
sairaus
torstai 14. helmikuuta 2013
Kohokohtia viikkojen varrelta
Huhhuh, että on ollut haipakkaa helmikuussa! Heppailua, töitä, kuntoilua, salaatin pilkkomista ja ruokien punnailua – siinä mun päiväni pääpiirteissään. Sosiaalinen elämä on ollut todella köyhää, bloggaamisesta puhumattakaan. Tää on tietysti vähän kökköä, mutta oon ajatellut tämän nyt niin, että keskityn nyt hetken itseeni ihan täysillä, niin sitten voin toivottavasti lopettaa sen iänikuisen jankuttamisen siitä, kuinka pitäisi saada itsensä kuntoon. Sen sijaan voin alkaa jankuttaa siitä, kuinka pitäisi pitää itsensä kunnossa ;)
Heppailun kohokohdat viimeisten viikkojen ajalta:
Kuntoilu
Oon noudattanut mulle laadittua kunto- ja ruokaohjelmaa täsmällisesti (paitsi Marin kurssin aikana, mutta silloinkaan en syönyt mitään epäterveellistä enkä energiamäärällisesti enempää), ja tulosta on syntynyt: paino tänään 67,8 kg.
Tajusin, että oon sieltä mun kaikkein painavimmista päivistä pudottanut nyt jo yli 20 kg! Olen niin tyytyväinen itseeni. En niinkään kilojen vuoksi vaan siksi, että olen onnistunut saamaan niskalenkin mieliteoistani ja löytänyt kauan kateissa ollutta päättäväisyyttä ja itsekuria.
Olo on energinen ja iloinen, mutta se täytyy myöntää, että nälkä vähän vaivaa. Erityisesti salaattipäivällisen jälkeen on sellainen olo kuin ei olisi mitään syönytkään. Mutta mulle on luvattu, että se helpottaa vähän ajan päästä, kun elimistö tottuu pienempiin annoksiin ja energiamäärään.
Heppailun kohokohdat viimeisten viikkojen ajalta:
- Ei ole pelottanut! Satulassa on ollut kiva ja levollinen olo. Olen ratsastanut maneesissa samaan aikaan jopa kolmen muun ratsukon kanssa niin, että pysyi edes pieni ajatus tekemisessä.
- Onnistunut askeleen pidennys ravissa Mian tunnilla viikko sitten – ja pelkällä istunnalla. Onnistuminen ei ollut pelkästään oma fiilikseni, vaan kehuja tuli myös Mialta. Vasemmassa kierroksessa viimeisellä kokeilulla pari ensimmäistä askelta tuntuivat tosi hienoilta – väitän tunteneeni voiman hevosen takapäässä.
- Marin valmennuksessa viime viikonloppuna aukenivat taas silmät sisäohjanriippuvuuden osalta. Piti pienentää ympyrää ravissa ja pienellä ympyrällä näyttää, että vaikka sisäohjan päästää löysäksi, pysyy hevonen silti pienellä ympyrällä – ei pysynyt ensimmäisenä päivänä varsinkaan oikeassa kierroksessa.
Kolmantena päivänä onnistui jo melko hyvin sekä ravissa että laukassa. Pitää vaan muistaa pitkä sisäjalka, paino sisäistuinluulla, hartian kääntäminen ympyrän sisälle, ulkolavan hallinta ulko-ohjalla ja tarvittaessa lapojen siirtäminen sisällepäin molemmilla ohjilla. Niin, ja tietysti pitää koko ajan muistaa istua kunnolla niin kuin kaikessa muussakin tekemisessä, etunojakönötys on ankarasti ja poikkeuksetta kielletty. - Durando on ihana!
Kuntoilu
Oon noudattanut mulle laadittua kunto- ja ruokaohjelmaa täsmällisesti (paitsi Marin kurssin aikana, mutta silloinkaan en syönyt mitään epäterveellistä enkä energiamäärällisesti enempää), ja tulosta on syntynyt: paino tänään 67,8 kg.
Tajusin, että oon sieltä mun kaikkein painavimmista päivistä pudottanut nyt jo yli 20 kg! Olen niin tyytyväinen itseeni. En niinkään kilojen vuoksi vaan siksi, että olen onnistunut saamaan niskalenkin mieliteoistani ja löytänyt kauan kateissa ollutta päättäväisyyttä ja itsekuria.
Olo on energinen ja iloinen, mutta se täytyy myöntää, että nälkä vähän vaivaa. Erityisesti salaattipäivällisen jälkeen on sellainen olo kuin ei olisi mitään syönytkään. Mutta mulle on luvattu, että se helpottaa vähän ajan päästä, kun elimistö tottuu pienempiin annoksiin ja energiamäärään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)