Kuva-arvoitus

Valitettavasti kuvauskohteen yli on ehditty ratsastaa muutaman kerran, mutta ehkä onnistutte selvittämään arvoituksen siitä huolimatta. Ja arvuutuskysymys on tietysti: Mitä tapahtui?

Päivä, jona huomasin tarvitsevani suojat jalkoihini.

Olin käynyt pellolla kävelyttämässä Durandoa. Tulin sisään ja kerroin tallinpitäjälle käyneeni paluumatkalla juoksuttamassa Durtsia muutaman kiekan, kun oli niin energisen oloinen. Sitten jatkoin: - Vähän kyllä kadutti, kun huomasin, että mulla ei ollut suojia. Siis mitä?! Mistä lähtien mä muka olen käyttänyt hevosta taluttaessa tai juoksuttaessa suojia?

Kyllä kuulkaa oikein korpeaa se, millaiseksi oma(kin) puhetapa on ihan varkain muuttunut.Nykyään puheestani voisi päätellä, että syön pääsääntöisesti heinää ja kauraa (jälkimmäistä sairasloman asteesta riippuen vähän vaihtelevia määriä), käytän eripaksuisia loimia ja ilmeisesti tarvitsen lähtökohtaisesti suojat jalkoihini silloin, kun hevoseni juoksee. Kaiken tämän ohella puheestani voi tietysti päätellä, että minulla on liian vähän tallin ulkopuolisia (ihmis)kontakteja. Kumpi on syy ja kumpi seuraus?

Jumituksia

Hieroja Sari kävi vähän möyhentämässä Durtsia, kun tuli epäilys, että selkä saattaisi olla vähän jumissa. No, onhan se. Tiistaina jumittavammalta tuntui erityisesti vasen puoli, mutta tänään jatkokäsittelyssä vasen olikin parempi. Miten näissä pysyy kärryillä?

No on kai se nyt ihanaa kun hierotaan...

Hieronta jatkuu ensi viikolla. Sillä välin pitäisi osasta ratsastaa rennosti eteen-alas. Soitin siis Sannille ja ruinasin hänet hätiin huomiseksi. Itse meinaan karata mieheni kanssa treffeille ja pitää ensimmäisen tallivapaapäivän (jollei Thaimaan reissua lasketa).

Silmät kiinni, ilman käsiä ja jalkoja (no tavallaan)

Lepuutusta raskaan työvuoron jälkeen.

Tämän päivän tunnista valtaosan sain keskittyä vain istuntaani ja mennä liinassa kaikkia askellajeja silmät kiinni, ilman ohjia ja laukkaa lukuunottamatta myös ilman jalustimia (silmät kiinni, ilman ohjia ja jalustimia laukkaaminen viime aikoina hieman pukkiherkällä D:llä ei tuntunut ihan parhaalta idealta).

Jos vertaan tämän päivän tuntia puolentoistavuoden takaiseen istuntakurssiin, jossa tehtiin samantyyppisiä harjoituksia, on ilo huomata, miten paljon kehitystä on tapahtunut. Muistan tuolloin pomppineeni harjoitusravissa vielä aika isosti ja holtittomastikin.

Ehkä säväyttävin ja olennaisin havainto tänään oli se, että ne pohkeet pitäisi oikeasti saada hevosen ympärille. Siis niin, että nimenomaan pohkeet koskeet hevoseen. Vaikka olen reippaasti venytellyt ja olen mielestäni ihan suhteellisen notkea, oli jalkojen saaminen oikealle paikalle aikamoinen ponnistus. Väitän, ettei kummastakaan koivesta löytynyt yhtä ainutta rentoa solua. Selvää on, ettei niin jäykillä jaloilla voi ratsastaa, joten täytyy nyt vain alkaa entistä ahkerammin venyttelemään ja yrittää pikkuhiljaa hilata pohjetta paremmin paikoilleen. Hyviä venyttelyvinkkejä saa mielellään kertoa!

Toinen melko ravisuttava havainto oli se, että kun D ravasi Sannin mielestä hyvää ravia, oli se minusta ihan liian hurjaa. Roikuin molemmin käsin etukaaressa, ja jos välillä hetkiseksi uskalsin toisen tassun irrottaa, palasi se pienimmänkin sivuliikkeen kohdalla ripeästi takaisin paikalleen. Tähän ei voi sanoa kuin yhden asian: mun on pakko muuttua rohkeammaksi! On epäreilua pyytää Durtsia liikkumaan ja vetää hätäjarrusta heti, kun se niin tekee.

Positiivista: 

• Oikeaan kierrokseen tuli muutama oikein onnistunut laukannosto ympyrällä käynnistä, vähän vastataivutuksen kaltaisen liikkeen perään.
• Yksi pukittelun maustama laukannosto, jonka sain haltuun; vaikka ensimmäinen ajatus taas olikin pysäyttää, niin melko pian muistin ratsastaa eteenpäin. Väliin ei siis tullut mitään ylimääräistä stoppia, jeejee!
• Uskalsin ja osasin ratsastaa laukkaa pidemmällä ohjalla niin, että Durtsi sai venyttää selkäänsä. 

*****

Taitaa muuten olla niin, etten minä ole ratsukosta ainoa, jolla on jumeja. Huomenna Durandoa hierotaan. Satulan toppausta pitänee myös alkaa suunnitella...

Heppajenkkaa

Maastoilu. Se se on rentouttavaa. Lumi narskuu kavioiden alla, muuten on hiljaista, maisema on kuin postikortista. Mieli lepää ja kaikkien on hyvä olla.

Heppajenkka-ammattilainen, Mr Durrenböff

Ja jos alati seesteinen olo käy kyllästyttämään, voi vaihtelunvuoksi kokeilla heppajenkkaa.  Ihmisten versiossahan askeleet menevät askel, askel, hyppy, askel, askel, hyppy. Heppojen versiossa kuvio toteutetaan samassa rytmissä, mutta näin: pukki, pukki, pystyyn, pukki, pukki, pystyyn. Tällä reseptillä rauhallinen maastokävely toimii myös ratsastajalle tehokkaana sykeharjoitteluna.

Nyt kaikki joukolla kokeilemaan ja hiomaan omat kuviot kuntoon. Ja jos oman hepan notkeus ei vaativaan askellukseen riitä, niin toki voi kokeilla niin, että ottaa väliin muutamia normiaskelia. Harjoittelun tueksi voin myös pientä korvausta vastaan tarjota mahdollisuutta kokeilla, miltä nämä korkean koulun kuviot tuntuvat selästä käsin, jolloin on helpompi tähdätä täydelliseen lopputulokseen omissa treeneissä. Ei muuta kuin harkkailun iloa!

*****

Edit: Ihana, kannustava ja ystävällinen tallikaveri nappasi meistä pari kuvaa, kun oltiin palattu jenkoilta takaisin kentälle. Eihän yhtään huomais noista kuvista, että tädillä on löysät housuissa ;D

 

Terkkuja pellolta!

Jään murtamisen jälkeen on käytykin pellolla joka päivä. Perjantaina vähän jo ravattiinkin. Inhottava viima meinasi kyllä lumipilvien lisäksi nostattaa yhden pukkilaukan, mutta sain tilanteen nopeasti haltuun.

Torstai-iltana käytiin hämärässä rauhallinen kävely maneesihommien jälkeen. Pimeydestä huolimatta oli oikein rentoa. Otin videotakin, mutta oli tosiaan sen verran hämärää, että kuva on oikeastaan pelkkää pikimustaa. Arvelin, ettette jaksaisi katsoa :)

Uuteen aikakauteen – katkaisuhoidon kautta

Kierteen katkaisu ja riippuvuudesta eroon pääseminen on vaikeaa. Ryhdyin viime viikolla jälleen sokeri/herkkulakkoon, ihan vain katkaistakseni riippuvuuskierteen. Vasta kun onnistun siinä, voin miettiä jotain terveellisempää ja tasapainoisempaa tapaa suhtautua herkutteluun.

Toivottavasti vielä merkittävämmin elämääni vaikuttavaan kierteen katkaisuun päätin ryhtyä tänään. Yritän tästä eteenpäin tammikuun loppuun asti kirjoittaa tänne ratsastukseen liittyen ainoastaan myönteisiä asioita.  Uskon, että haasteiden, heikkouksien ja epäonnistumisten analysoiminen on tärkeä osa kehittymistä, mutta uskon samalla, että tällä hetkellä oman kehittymiseni kannalta olennaista on vahvistaa itseluottamusta ja uskoa omaan onnistumiseen. Varoitan siis jo etukäteen, että pariin viikkoon tässä blogissa ei naureta eikä itketä epäonnistumisia vaan keskitytään ratsastuksen osalta vain siihen, mikä meni hyvin. Voi olla vähän tylsää...

Tästä se lähtee: Oivalsin tämän päivän tunnilla vähän kääntämiseen ja ulko-ohjaan liittyviä juttuja. Useampi ympyrä vasempaan kierrokseen sujui ilman punkemista ja kaksi kertaa muistin kiittääkin Durtsia oikealla hetkellä. Sanni kehotti paljon ajattelemaan pohkeita tunnelina, joka mahdollistaa hevoselle vain yhden kulkusuunnan. Ravissa ja laukassa suoraan kulkeminen pituushalkaisijalla onnistui melko hyvin. Pituushaljaisille kääntäessä sai olla ajatus mukana; vasemmalle pitää ennakoida ja kääntää reilusti, kun taas oikealle D kääntyy erittäin näppärästi.

Askeleen pituuden säätely ravin ja laukan sisällä onnistui niin hyvin, että olin ihan yllättynyt. Ravin lisääminen välillä jopa ihan pelkällä istunnalla. Laukka oli edelliseen tuntiin verrattuna ihan superkivaa molempiin kierroksiin. Uskalsin istua ja ratsastaa, siitä se kuulemma on kiinni :)

Laukannostojen kanssa tehtiin paljon töitä. Onnistuneiden nostojen jälkeen seurasi suurin onnistuminen: Sanni sanoi, että voisin itse valita koettaisinko vielä yhtä nostoa vasempaan kierrokseen vai siirtyisinkö jo loppuverkkoihin. Tässä vaiheessa tunti oli kestänyt jo yli puolitoista tuntia, mutta päätin silti reippaasti ja rohkeasti kokeilla nostaa vielä yhden laukan – ja onnistuin!

Huuurjan pitkän tunnin jälkeen mentiin loppukäynnit pellolla (siis maastossa!). Durtsi oli erittäin rento ja tyytyväisen oloinen – ja niin olin minäkin <3

(Pakko myöntää, että tämän postauksen kirjoittaminen oli t o d e l l a vaikeaa.)

Bloggaamisen monet hyödyt

Bloggaamiseni ainoa motiivi ei suinkaan ole (koti)töiden välttely, vaikka rehellisyyden nimissä sekin välillä ansaitsisi paikkansa listalla. Tässä kuitenkin poliittisesti korrektimpia syitä kirjoittaa:

1. Blogi on valmentajan jatke (ja korvike niinä hetkinä, kun olen ollut tuuliajolla ilman valmentajaa). Saan teiltä rakkailta lukijoilta ihanan kannustavaa ja valtavan arvokasta (vertais)tukea sekä paljon hyviä vinkkejä ja ideoita.
2. Blogi on oppimispäiväkirjani, joka palauttaa maan pinnalle suurina turhautumisen hetkinä. Täältä on hyvä aina välillä lueskella vähän vanhempia juttuja, niin huomaa, että ajoittaisesta toivottomuuden tunteesta huolimatta on sitä edistystäkin tapahtunut. 
3. Blogi on valheenpaljastuskoneeni, joka pakottaa (ainakin ilmeisimmissä asioissa) katsomaan totuutta silmiin ja lopettamaan itsensä huijaamisen. Ei täällä oikein kehtaa väittää maastoilevansa, jollei se pidä paikkaansa – tallilla pitäisivät minua ihan harhaisena tai muuten vaan idioottina. 
4. Blogi pakottaa minut tarttumaan härkää sarvista, olemaan sanojeni mittainen. 

Viimeisen kohta koitui Durandon riemuksi tänään, kun maastoilu satulasta käsin ei ollut enää minkään tekosyyn nojalla vältettävissä. Ilmakin oli mitä upein, muutama aste pakkasta, ei tuulta ja lunta sateli hiljalleen.

Jännitin ihan vähän jo hyvissä ajoin (!) etukäteen, että mitenköhän selkäännousu sujuisi tallin pihalla. Turhaan, sillä Durtsi ei ollut milläänkään tai jopa päinvastoin, oli paljon yhteistyöhaluisemman oloinen kuin maneesissa.

Peltolenkillä sama suoran loppu vähän jännitti, jossa pientä puhinaa oli eilen maastakäsin mennessäkin. Jotain näkymätöntä siellä puskissa oli jännän oloista, joka olisi tehnyt mieli kiertää kovin kaukaa. Pidin kuitenkin alkuperäisestä reittisuunnitelmasta sitkeästi kiinni molemmilla kierroksilla ja kahta hyvin lyhytkestoista pysähdystä lukuunottomatta neuvottelemaan ei juuri jouduttu.

Kokeilin muutamia askelia pohkeenväistöä, yritin ottaa vähän asetuksia (no, sinnepäin), tein pari ympyrää ja muutamat pysähdykset ihan vain testatakseni, että hallintalaitteet toimivat. Ei moittimista. Kovasti olisi tehnyt mieli kokeilla ravia, mutta ehkä parempi aloittaa hissukseen, niin jää hevosellekin se muistijälki, etteivät kaikki maastot ole kaahottamista varten ;)

Ihana, suloinen Durtsi <3 Rohkeus ei riittänyt selästä käsin kuvaamiseen, joten tarjoilen jälleen näitä varsin vaihtelevia otoksia tallin käytävältä (joo-o, oli se sitä, sarkasmia). 

Kieli <3

Päivä, jona käytin viimeisen ontuva tekosyy -kortin

Sain edellisen, kohtuullisen angstintäyteisen, postauksen kommenteissa Ruuhkavuosiratsastaja-blogin Annilta ohjeen lakata puristamasta mailaa ja muistaa pitää hauskaa. Tunsin itse asiassa vähän piston sydämessäni. Vaikka kuinka olen alusta pitäen päättänyt, ettei Durandon elämä saa olla pelkkää maneesin kiertämistä, on se ikävä kyllä pääsääntöisesti ollut viime viikkoina juurikin sitä.

Selityksiä maastoilun skippaamiseen on löytynyt joka päivälle: milloin on liian paljon pakkasta, liian kova tuuli, liian pimeää. Kerran syliin tipahti jopa valmis selitys: tallin lähellä ajettiin ilvestä, joten maastoon ei ollut viisasta lähteä. Kyllä harmitti...

Pidän maastoilusta valtavasti, oikeastaan jopa paljon enemmän kuin kentän kiertämisestä, mutta taidan olla vähän nössömpi täti-ihminen kuin mitä haluaisin itselleni myöntää. Durando on käyttäytynyt maastossa pientä pukittelua lukuunottamatta oikein mainiosti, se ei ryöstä eikä pölhöile, joten mitään perusteltuun pelkoon pohjautuvaa syytä käyntilenkkien välttelyyn ei ole.

Pitkä tauko on tietysti aiheuttanut sen, että ensimmäinen retki on jännittävä, ja sitä askelta en ole nyt uskaltanut ottaa. Asiaa ei helpota se, että reissuni aikana Sannikaan ei ollut päässyt kovin pitkälle, kun D oli alkanut pomppia paikallaan, jolloin olivat liukkauden vuoksi jättäneet pompputreenit siihen.

Hevosia ja ihmisiä on tietysti erilaisia eikä maastoilu välttämättä sovi kaikille, varsinkaan jos turvallisia maastoja ei ole tarjolla, mutta Durandolle se sopii. Maneesia välillä melko lannistuneena  lähestyvä D herää eloon, kun askel suunnataankin jonnekin muualle. Olen sitä mieltä, että minun velvollisuuteni on nousta pelkojeni herraksi ja tarjota Durtsille myös muuta kuin iänikuista kehänkiertämistä.

Tämän palopuheen perusteella olisi ehkä voinut kuvitella minun tänään ratsastaneen maastossa. No en sitten kuitenkaan. Käytin pinon viimeisen ontuva tekosyy -kortin ja kävin maasta kävin tutustuttamassa Durtsin peltolenkkiin ja tarkistamassa ojien paikat ja muut tärkeät maastomerkit (onhan lenkin kaukaisin kohta ehkä jopa huikean puolen kilsan päässä maneesista).

Kierrettiin pelto kahteen kertaan. Durando oli pienesti jännittynyt ensimmäisen kierroksen puoliväliin asti. Sen jälkeen rauhoittui ja loput puolitoista kierrosta menivätkin sitten muistutellessa, että syömään ei pysähdytä kolmen askeleen välein. Kotiin ei ollut kiire ja viimeiset sata metriä kaveri olikin taas vähän perässä vedettävää mallia. Se on ihana <3

Tekosyyt on nyt siis käytetty, joten huomenna ohjelmassa sama reitti satulassa.

Toivotaantoivotaan-pidäte, tiukka etukeno ja noheva nyppäsy sisäohjasta – eikä siltikään laukkaa?!?!

Mitä tässä nyt sanoisi. Mun laukannostot kaatuu liikaan, mutta vääriin asioihin keskittyvään valmisteluun. Sen sijaan, että valmistelisin hevostani, valmistelen itseäni... epäonnistumiseen.

No, ei tilanne ihan näin huono ole. Itse asiassa eilen yksin ratsastaessa oikeaan kierrokseen laukat nousivat oikein hyvin. Mutta vasempaan sain aikaiseksi puolikkaan tai yhden laukka-askeleen, jonka aikana ilmeisesti onnistuin tehokkaasti nyppimään Durtsin takaisin raviin. Pari kertaa kokeilin jopa niin, että ennen yritystä säädin sisäohjan tarkoituksella yli 10 senttiä pidemmäksi, niin että jos nyppäisin, ei se tuntuisi ainakaan yhtä voimakkaasti. Ei juuri auttanut. Lopetin pään seinään hakkaamisen ensimmäiseen onnistumiseen, joka taisi olla kutakuinkin yritys nro 56 tai jotain.

Tänään Sanni oli taas johtamassa orkesteria. Harjoiteltiin suorana olemista ja asettamista (tai siis alunperin avotaivutusta, mutta kun myönsin, että ihan pelkän asettamisen kanssakin on haastetta, niin palatattiin perusteisiin). Ja sitten niitä laukannostoja. Oikeaan kierrokseen ei taas ollut ongelmaa, mutta se vasen... Ylipäätään D:n saaminen edes asettumaan vasemmalle rehellisesti on mulle vaikeaa eikä ainakaan auttanut myötälaukan saamisessa vasempaan. Tässä sitten oikein komeasti tuli esille tuo otsikossa kuvailtu, lähes täydellisen laukannoston resepti: luokattoman huono puolipidäte, joka ei todellakaan mene läpi, epätoivoinen pohkeen liike ja heti perään etukeno ja tiukka, mielellään vielä vähän ylöspäin suuntautuva sisäohja. Ja voi pojat, kyllä kummastuttaa, ettei toimi.

Mutta nyt mulla on uusi strategia. Mä lopetan nostoista obsessoimisen. Kokonaan. Nyt on oikeasti vaan pakko päättää, että ne alkaa toimimaan. Että mä alan ajattelemaan ja suunnittelemaan vähemmän ja tekemään enemmän (kuinkahan monta kertaa aiemmin oon jo julistanut näin täällä?). Tänäänkin se ainoa onnistunut nosto vasempaan tuli sillä yrityksellä, kun en ehtinyt juuri funtsia. On the spur of the moment.

Lopuksi otettiin sitä helpompaa oikeaa laukkaa. Sanni oli laittanut omat kannuksensa mulle avuksi aiempaan vasemman laukan metsästykseen. Pelkäsin koko ajan osuvani vahingossa kannuksilla, joten istuin tietysti ihan kakkajäykkänä, en saanut lantiotani mukaan liikkeeseen enkä siis päässyt kunnolla satulaan. Durtsilla oli vähän vauhti päällä ja Sanni pyysi, että antaisin sille vähän pidempää ohjaa, että saisi venyttää selkäänsä. En uskaltanut :( Vauhti hirvitti, kun tuntui, etten ollut siinä mukana. Enimmäkseenhän  rakastan istua Durandon laukassa, mutta tänään olin iloinen, kun lopulta sain siirtyä keventelemään. Mistä tämäkin nyt tuli? Ihme pelkuri, kävi ihan ärsyttämään.

No niin, anteeksi avautuminen. Lupaan, että tästä alkaa uusi myönteisempi kausi. Se kestää varmuudella ainakin huomiseen asti.

Näkiks kukaan?

Tiedättekö sen fiiliksen, kun liukastuu ulkona eikä ensimmäinen ajatus suinkaan ole se, onko kaikki jäsenet kunnossa vaan se, että näkikö kukaan?

Samaan nolouden tunteeseen päässyt tukevasti kiinni myös golfkentällä: tavoitteena on sujuva svingi,  tuloksena huikea huti. Näissä tilanteissa vastaus näkiks kukaan -kysymykseen on ikävä kyllä ollut, että näki. Pääsääntöisesti se oli aina mieheni, joka sitten täysin epäreilusti saikin tuta epäonnistumisestani ja nolostumisestani seuranneen kiukun. (Itse asiassa ei vaatinut kovinkaan montaa yhteistä kierrosta, kun oli selvää, ettei golf todellakaan tulisi olemaan se mukava, yhteinen harrastus.)

Miten tämä liittyy ratsastamiseen? Itseni kohdalla ihan liian paljon. Nimittäin tuohon samaan nolouteen pääsee hyvin käsiksi silloin, kun pyytää hevoselta jotain eikä saa mitään reaktiota. Siis yhtään mitään. Vaihvihkaiset vilkuilut ja jos näyttää siltä, että joku näki, on hyvä teeskennellä, ettei edes yrittänyt mitään. Kun sitten viikosta toiseen on teeskennellyt, ettei edes yrittänyt mitään, huomaa homman kääntyneen siihen, ettei edes oikeasti yritä mitään. Ettei vaan epäonnistuisi. Ettei vaan joutuisi nolostumaan.

Tunnilla!

Eilen oli ensimmäinen tunti (aivan liian) pitkän tauon jälkeen. Muutenkin jännitti eikä ensimmäinen tunti uuden valmentajan kanssa sitä ainakaan lievittänyt. Mitä enemmän minä jännitän ja stressaan, sitä vaikeammaksi Durtsi asiat minulle tekee. Kun selässä istuu tönkkösuolattutäti, lähtee D punkemaan. Mitä enemmän D punkee, sitä enemmän täti jäkittää. Voi, miten minä rakastankaan näitä noidankehiä, joita onnistun itselleni kehittelemään.

Huomioita ja kehittämisalueita:

• Ohjia olin pitänyt noin 15 senttiä liian pitkinä. Riittävän lyhyinä pitäminen tuntui hankalalta ja jos pidin kiinni oikeasta kohtaa, tahdoin kompensoida sitä siirtämällä kättäni eteenpäin. Ei niin, että ote nyt kovin kauaa olisi pysynyt oikeassa kohdassa, sillä joka kerta, kun ajattelen jalkojen rentouttamista, aukeaa nyrkki. 
• Olen ollut niin kertakaikkinen matkustelija ja limboilija yksinäisten viikkojen aikana. Nyt kun piti taas vähän ratsastaakin, olin ihan hikinen ja hengästynyt jo ensimmäisen vartin jälkeen. 
• Oman kehon hahmottaminen ja sen osaston kontrolloiminen erillään toisistaan on h a n k a l a a. Olen joko kokonaan jäykkä tai kokonaan lötkö. En myöskään edes katsomalla huomannut, että käteni olivat aivan eri korkeuksilla. 
• En osaa käyttää pohkeita oikein vaan käytän kantapäitä, mikä on ihan kamalaa. Osittain tämä johtuu vääristä mielikuvista, mutta isosti myös superjäykistä jaloista ja puristavista polvista, jotka eivät mahdollista pohkeiden käyttämistä oikein.
• Laukannostojen takkuamiseen vaikuttavat henkisen puolen (ks. viimeinen kohta) lisäksi se, että olen usein apujen kanssa hidas ja myöhässä sekä ennen kaikkea se, että kun laukka sitten nousee eri hetkellä kuin oletan, jarrutan samalla sisäohjasta (jossa ylipäätäänkin tuppaan olemaan liian kovasti kiinni). Lisäksi valmistauduin usein laukkaan ottamalla sellaisen kivan etukenon, joka muuten ei millään tavalla auta, jos tarkoitus on mennä eteenpäin.
• Epäonnistumisen aiheuttamasta supernoloudesta olisi jollain konstilla päästävä eroon. Uskon, että tämä on suurin yksittäinen tekijä, joka merkittävästi estää kehittymistäni sekä ratsastajana että hevosenomistajana ylipäätään. 

Kaikesta epätoivosta huolimatta haluan päättää tämänkin myönteisesti, joten listataan taas myös hyvät asiat.

Positiivista:

• Valmentaja!
• Durando oli melko pirteä.
• Laukat oikeaan kierrokseen nousivat melko hyvin. 
• Menin suurimman osan tunnista ilman jalustimia enkä horjahtanut isosti kuin kerran, kun Durandon rikkominen raviin pääsi yllättämään. 

Ei kliinisiä löydöksiä

Pettymyksen karvas maku viipyilee vielä kielellä. Ei vatsahaavaa eikä hiekkaa. Viikin henkilökunta kummasteli asiakasta, joka masentui kuullessaan, ettei mitään löydöksiä ollut. Mutta onhan se niin, että kun oireita on, olisi niille kiva löytää selitys. Ja sitten mielellään vielä sopiva hoitokin.

Tutkimukset jatkuvat ja kerron niistä lisää lähipäivinä, kun energiataso on vähän parempi.

Positiivista: 

• Karsinassa ramppaamista lukuunottamatta D käyttäytyi Viikissä oikein hyvin, myös paastottuaan.
• Yleisarvio hevosesta oli kuitenkin positiivinen.
• Durtsia voi ja kannattaa liikuttaa ihan normaalisti, toki mahdollisten kipukohtausten sallimissa rajoissa.
• Tallikaverin kannustamana rohkaisin mieleni ja ajoin itse Durtsin kotiin (tosin peruutuksista en olisi ikinä selvinnyt ilman apua ja muutenkin henkinen tuki oli kokolailla välttämätöntä).

Sydän syrjällään

Jotain omasta jännityksestä kertonee se, että nämä kaksi kuvaa olivat useista ottamistani ainoat, joista sai mitään selvää, muiden kohdalla kädet eivät pysyneet tämänkään vertaa paikallaan :)

Hevossairaala oli todella siisti, avara ja valoisa. D kotiutui nopeasti.

 Mamman mussu jätettiin aamupäivällä Viikkiin. Kyllä riipaisi lähteä eikä tämä kotona odottelu ole sen helpompaa. Laskeskelen täällä, että kuinka monta tuntia paastoa on jo kestänyt ja mitenköhän Durando sen kestää. Ihan kamalaa, mutta ainakin on hyvissä käsissä.

Lastaus ja kuljetus sujuivat oikein hyvin eikä Durtsi perilläkään jaksanut olla kovasti kummissaan ympäristön muutoksesta. Läheltä piti, ettei mennyt heti piehtaroimaan puruille. Pitkään tuntui sitä suunnittelevan, mutta katsoi lopulta parhaaksi alkaa pistellä puruja poskeensa. Ei tainnut olla ihan tuttu kuivike ;)

Huomenna aamulla ajelen Viikkiin seuraamaan tutkimuksia. Pitäkää peukkuja, että löytyy jotain helposti hoidettavaa!

Uusia iloja ja vanhoja huolia

Tämä postaus on antanut odottaa itseään varsin pitkään, joten käynnistetään se iloisilla asioilla. Keskivaiheilla sijaitsevan ruikutusosion jälkeen on vielä luvassa ääripositiivinen loppuhuipennus.

Iloja, osa 1

Viikonloppuna sain jälleen seurata loistavan Marin (Maria Faria de Carvalho) valmennusta. On huikeaa nähdä, miten nopeasti osaava ihminen löytää juuri kullekin hevoselle (ja ratsastajalle) toimivat keinot ja kikat – ja nimenomaan siitä vinkkelistä, että mietitään hevosen parasta pitkällä tähtäimellä.

Valmennuksia seuratessa huomasin, että paitsi opastusta, neuvoja, vinkkejä, tsemppausta ja tukea, hyvä valmentaja myös jarruttaa tarvittaessa. Tippa silmässä toisten onnistumisia katsoessa oli helppo ymmärtää, miksi joskus mopo meinaa karata käsistä ja haluaisi kokeilla vielä vähän vaikeampaa tai jatkaa vähän pidempään ja toistaa onnistumisia. Hevosen parhaaksi uusien asioiden opettelu pitäisi osata lopettaa ajoissa – quit while you´re still winning, niinku kai sanotaan. 


Huolia

Tällä kertaa sain tosiaan tyytyä seuraamaan valmennuksia katsomon puolelta. (Siinäkin oppii valtavasti, kun pitää silmät, korvat ja mielen avoinna.) Kuunteluoppilaaksi päädyin, koska Durando kärrätään klinikalle tiistaina, keskiviikkona on edessä vatsan tähystys ja hiekkaröntgen. Vaikka D:n vointi on kohentunut ja painoakin on tullut lisää, niin omituinen ja yhtäkkinen oireilu ratsastaessa jatkuu edelleen, joten on kivempi selvitellä tilannetta nyt eikä sitten akuuttina hätätapauksena. 

Tutkimuksia odotellessa on ratsasteltu kevyesti, Durandoa kuunnellen, ja käyty kävelyillä pellolla. Yhtenä päivänä Sanni kävi vähän hyppäämässä (miniristikoita ja muutaman minipystyn) ja siitä Durtsi tuntui oikein syttyvän. Hyppykerran jälkeen on ollut jotenkin pirteämmän oloinen ratsastaessa muutenkin – jopa niin, että lauantaina jouduin vähän jarruttelemaan. Laukat nousivat helposti, innokkaasti ja välillä tyyppi yritti vähän ennakoidakin. 

Oli kyllä hurjan suuri ero huomata pitkästä aikaa, miltä tuntuu, kun hevonen todella halusi liikkua ja tuntui olevan koko ajan kuulolla, herkkänä reagoimaan. Surullista on se, että muutos huonompaan on tapahtunut sen verran hitaasti ja ailahdellen, että olin ihan ehtinyt unohtaa, miltä energinen ja iloinen hevonen tuntuu. Toisaalta mietin, että ehkä pakkasetkin vaikuttavat jonkin verran vireystasoon...ja muutenkin sellaista normivireystasoa voi olla vaikea määritellä, mutta varmaa on se, että ne äkilliset kohtaukset eivät ole normaaleja.

Iloja, osa 2

Valmentajarintamalla puhaltaa muutoksen tuulet. Edellinen valmentaja muutti Ruotsiin marraskuussa, joten olen ollut tuuliajolla nyt kohta kaksi kuukautta (tosin siitä ajasta osan D on ollut saikulla ja minä reissussa).  Erilaisia vaihtoehtoja on pyöritelty talliporukan kesken, kun tavoitteena oli löytää useammalle henkilölle sopiva valmentaja, mutta lopulta tästä ajatuksesta luovuttiin. 

Itsekseni kun mietin sitten minulle sopivaa valmentajaa, tulin siihen tulokseen, että kukas sen toimivampi vaihtoehto kuin se, joka jo nyt on ratsastanut Durandoa. Varovainen tiedustelu tuotti tulosta, ja yhteisön pienen painostuksen jälkeen ;) Sanni lupautui ottamaan tämän savotan harteilleen.

Kuvio on kokonaisuudessaan ihan huippuhyvä, sillä Sanni on vannoutunut marilainen (juu, ihan uusi termi, just keksin), joten voin osallistua jatkossa Marin valmennuksiin Sannin kanssa ja sitten Sannin johdolla tehdä Marin antamia harjoituksia.

Hirmuinen jännitys iski saman tien tajutessani, että höntsäilyn aika on taas ohi ja nyt pitää alkaa oikeasti hommiin. Tottakai aina pitäisi tehdä tosissaan, mutta kyllä fakta vaan ainakin itseni kohdalla on se, että vaikea itseäni varten toki haluankin kehittyä, niin kyllä sen halun muuttamisessa konkreettiseksi toiminnaksi auttaa merkittävästi se, että tekemisestä on itseni lisäksi kiinnostunut joku muukin. Muutoin mukavuudenhalu ja peruslaiskuus pääsevät rellestämään keskenään ihan holtittomasti. 

Vauhtiraita

Täällä ollaan taas! Matkalla oli ihanaa, mutta kotiin oli oikein kiva tulla. Varsinkin, kun tultiin sopivasti neljä tuntia sähköjen palautumisen jälkeen ;)

Päivät ennen matkalle lähtöä olivat niin kiireistä, etten kerennyt edes siirtämään kuvia kännystä koneelle. Siitä syystä nämä kynimisen jälkeiset otokset tulevat esittelyyn vasta nyt. Vauhdikkaan kampauksesta huolimatta kaveri pysyy vielä ihan hyvin käsissä ;)

 

Matkalla oli välillä valtavan ikävä molempia kotona odottavia poikia. Onneksi molemmat olivat hyvässä hoidossa, joten aihetta huoleen ei ollut. Tosin myrsky ja sähkökatko eivät olleet varsinaisesti helpottaneet hommaa.

Ihana, taitava Sanni oli ratsastanut Durandon niin hyväksi, että laukka oli yhtä upean tuntuista kuin ihan kaikkien aikojen ensimmäisellä kokeilukerralla. Paitsi että se tuntui hyvältä, se oli lähes äänetöntä, mikä lienee hyvä merkki (?).

Pari kertaa olen nyt reissun jälkeen ehtinyt ratsastaa, ja jännä on huomata, ettei uusi vuosi mitenkään automaattisesti ole pyyhkinyt pois entisiä haasteita: laukannostojen kanssa takutaan edelleen. Onnistuessaan nostot ovat enimmäkseen hyviä, mutta ainoastaan murto-osa pyynnöistä menee läpi.

Tämä ilta oli laukannostoangstailun osalta positiivinen poikkeus ja synnytti jo pienen toivonkipinän. Tein kaikki nostot käynnistä siten, että käänsin lyhyeltä sivulta jo muutama metri ennen kulmaa, väistätin muutaman askeleen uralle ja pyysin laukkaa heti uralle päästyä. Onnistuin yllättävän hyvin saamaan Durandon kuulolle, ja laukat nousivat oikein reippaasti. 

***

Yleisesti ottaen Durando voi paremmin, ei ole makoillut tarhassa ja on saanut lisää massaa. Silti jotain kummallista siinä on: yhtenä hetkenä se on ihan superhyvä ratsastaa, mutta saattaa muuttua sekunnissa todella huonoksi. Siitä tulee haluton, kyljet muuttuvat pinkeiksi, pää tippuu melkein maahan eikä sitä kerta kaikkiaan tee mieli potkia väkisin eteenpäin. Täytyy vielä kysyä lääkäriltä, josko tähystys ja röntgen sitten kuitenkin voisivat auttaa eteenpäin.