Täti Rohkea

I learned that courage was not the absence of fear, but the triumph over it. The brave man is not he who does not feel afraid, but he who conquers that fear.
– Nelson Mandela

Courage is being scared to death but saddling up anyway.
- John Wayne

Courage is doing what your afraid to do. There can be no courage unless you’re scared.
- Eddie Rickenbacker

Siitä taitaa olla piskuisen vajaa vuosi, kun kirjattiin Mian kanssa mulle tavoitteita parille-kolmelle kuukaudelle. Yksi niistä oli pakata heppa traikkuun ja ajaa valmennustunnille Stenbackan tallille. Ihan että tulisi vähän harjoiteltua pelon ja hermojen hallintaa. Monessakin mielessä.

No, syitä ja selityksiä aina keksin, joilla sain visiittiä siirrettyä ja siirrrettyä. Niin paljon, että Mia varmasti oli jo luopunut toivosta.

Eilen illalla jo möngersi masussa ja oli inhottava olo. Aamulla heräsin päänsärkyyn vähän ennen seitsemää. Oksetti, pyörrytti ja oli paha olla.

Lähdin tallille vähän myöhässä. Mietin kai viimeiseen asti, voisiko huonoa vointia käyttää tekosyynä. Taas. (Oikeasti olen ollut vähän flunssainen, joten nyt selitys olisi jopa saattanut mennä läpi.)

Traikun autoon kiinnittäminen oli työlästä. Edellisestä kerrasta oli niin pitkä aika ja kun rutiinia kaikkiaankin on huikeiden kolmen vai neljän kerran edestä, oli multa kokonaan päässyt unohtumaan, miten se tehdään. Yritin voimalla sen sijaan, että olisin käyttänyt älliäni. Olin ihan hiestä märkä, kun parinkymmenen minuutin ähellyksen jälkeen viimein onnistuin.

Pakkasin satulan, suitset ja muut romppeet traikkuun ja sitten hain Durtsin laitumelta. Tyyppi oli ehtinyt piehtaroida oikein huolella, joten harjattavaa riitti. Hiki ei päässyt kuivumaan eikä syke laskemaan.

Lastaaminen sujui ilman mitään epäröintiä, niin kuin tietysti odotettavaa olikin. Myyjältä saamissani käyttöohjeissa mainittiin, että lastaus ja purku hoituu ihan yhdenkin ihmisen voimin, mutta ystävällisesti mieheni kuitenkin piipahti paikalla sen verran, että laittoi puomin paikoilleen. Koska D on helppo lastata, en halua ryssiä ja aiheuttaa huonoja kokemuksia.

Matka Stenbackaan meni kivasti ja oltiin kohtuuajoissa perillä. Automatkalla hikisessä paidassa meinasi alkaa vähän paleltaa – onneksi syke oli kuitenkin pysynyt tasaisen korkealla koko ajan.

Satuloin Durtsin traikussa ja viilsin siinä jossain välissä pari rystystäkin auki. Kädet tärisivät eikä mistään oikein meinannut tulla mitään.

Traikusta ulostauduttuaan D oli hetkisen vähän pinkeänä. Ja siis painotan, että todella vähän. Pää vähän korkeammalla ja hirnahti pari kertaa. Kentälle mennessä otti pari raviaskelta. Siinäpä se draama sitten olikin.

Tein kentällä maasta samat takaosan väistätykset, jotka teen joka päivä kotonakin. En tiedä, onko niistä fysikaalisessa mielessä mitään hyötyä, mutta varsinkin omaan mielenhallintaan auttaa tehdä "jotain järkevää". Ehkä se auttaa vähän heppaakin.

Kenttä oli täynnä esteitä ja olin todella iloinen, kun Mia varmasti säälistä mua kohtaan päätti pitää tunnin maneesissa. Mukana oli kaksi muutakin ratsukkoa ja tämä taisi olla toinen kerta, kun oltiin Durtsin kanssa ryhmätunnilla. Edellisestä onkin aikaa aika tarkalleen kaksi vuotta.

Kiipesin kyytiin ja jonkinmoinen ihme tapahtui. Pahin jännitys helpotti melkein saman tien. Varmasti vielä jännitti, muttei enää pyörryttänyt eikä oksettanut eikä tuntunut sitä sisäistä horkkaa – jipii (ja tämän sanottaisiin silleen aika väsyneellä, toteavalla äänellä). 

Lämmittelyraveissa olin sitä mieltä, että D oli enemmän kiinnostunut kahdesta muusta hevosesta (erityisesti siitä tammasta) kuin minusta, mutta ei ollut mitenkään pahantahtoisen tai villin oloinen. Sitten harjoitusravista lähtien D esittikin parastaan. Ei ole usein niitä hetkiä, kun heppa on noin kivan tuntuinen: kevyt, sopivan energinen ja jotenkin todella pehmeä. Ihana <3 nbsp="" p="">
Välikäyntien jälkeen olikin sitten tutumpi fiilis. Ei mitään mahdottoman kamalaa, mutta yhtäkkiä tuntui kuin Durtsin jalkoihin olisi laitettu punnukset ja suukin eleli taas välillä omaa elämäänsä. Mian mukaan se ei näyttänyt niin pahalta kuin mitä se minusta tuntui. Ja tietysti laskeuduin aika korkealta, kun D oli alkuun niiiiiiiin superkiva.

Mutta tärkeintä oli, että hengissä selvittiin eikä Durando tehnyt mitään tyhmää koko aikana.

Lastaus sujui ihan kivasti, joskin D kerran pysähtyi sillan eteen ja yritti olla sen oloinen, ettei muka tulisi sisään. No murahdin ja nykäisin vähän narusta, niin tulihan se heti kiltisti. (Mä oon muuten alkanut murista ihan kamalan paljon, se on kuulkaa kamalaa. Mähän oon kohta niinku joku liikkuva eläintarha: pikkuoravat ja jääkarhut samassa paketissa.)

Kotimatka sujui hyvin ja D oli onnellinen päästyään takaisin laitumelle.

Minä tein oman ennätykseni peruuttamalla traikun paikalleen alle viidessä minuutissa – edellisellä kerralla meni parikymmentä minuuttia ;)

Päivästä olisi varmasti voinut napsia paljonkin kuvia, jollei olisi ollut niin p****t housuissa koko ajan. Mutta kyllä mä sitten lopulta vähän rentouduinkin, ja muistin että vois kuvata, joten tässä kuvasaalis, olkaa hyvä:

Ihan itte peruutettu. Ja vielä tuolta vaikeemmasta suunnasta. Vau.