Jotkut omenat vaan tippuu lähemmäs puuta kuin toiset

Durandon täysveli Don Dino asuu Tanskassa (video on kyllä vanha ja ratsastajakin vaihtunut).



Vaikka olenkin täällä hehkuttanut niitä hienon liikkumisen hetkiä, niin jotenkin veikkaan, etten mä (vielä) tiedä mistään mitään ;D

Yhden jutun haluaisin jakaa

Täällä vähän tiirailen kengänkärkiäni ja vaihtelen painoa jalalta toiselle, heijailen ja kurkkailen kulmien alta.

Vähän ujostuttaa, mutta silti tekee mieli kertoa ja itselle muistiinmerkitä tämä tärkeä asia:tänään tunnilla sain kehuja. Enkä nimittäin mistään pikkujutusta vaan täpäkästä asenteesta, jonka jollain ihmeen taikatempulla loihdin esille ihan omatoimisesti heti tunnin aluksi. En tiedä, mistä Hän tuli, mutta Hän on varsin lämpimästi tervetullut toistekin.

Asenteesta tietysti seurasi se, että Durtsi liikkui heti alusta lähtien reippaasti, ja itse sain hymyillä jo verkkaravien aikana. Saatiin aikaiseksi jopa melko nätti nelikaarinen kiemura, jollaista en ole tainnut kovin montaa kertaa ratsastaa.

Laukassa tehtiin samaa kasia kuin edelliselläkin tunnilla. Ero omassa ratsastuksessa oli perjantain tuntiin verrattuna iso: nyt onnistuin keskittymään muuhunkin kuin vain seuraavan laukannoston murehtimiseen. Ratsastin parempaa laukkaa ja keskityin siirtymisiin – ja se palkittiin.

Tosin... vasemman laukan esille kaivamisen kanssa on edelleen vaihtelevasti ongelmia. Tässä tehtävässä haaste kilpistyy siihen, että kun yrittää oikean laukan jälkeen suoristaa kaulaa – puhumattakaan siitä, että saisi edes pientä asetusta vasemmalle –, nostaa D laukan jo sillä hetkellä, kun tuntee edes pienen liikkeen sisäohjassa. Ja se laukka on silloin lähes järjestään oikea eli väärä.

Toisaalta, joskus nousee oikea laukka, vaikka D tuntuisi olevan kaikin puolin kropastaan ihan optimaalisessa asennossa vasempaa laukkaa ajatellen – ja välillä nousee vasen, vaikka palaset eivät ole sinnepäinkään paikoillaan...että yritä siinä sitten analysoida, mistä mikäkin johtuu. Ehkä pitäiskin vähemmän analysoida ja yrittää vaan entistä vahvemmin itse ajatella sitä vasenta laukkaa ja sitä, miltä siihen ponnistaminen tuntuu.

Vaikka laukat vasemmalle eivät ihan täydellisesti onnistuneetkaan, oli Durtsi laukkatehtävän jälkeen kuitenkin ihan superkiva! Mentiin niin ihanaa, energistä mutta tasapainoista ravia (ja kuulemma hyvässä muodossa) - sain taas nauraa ja kyynelehtiä yhtäaikaa.

Sitten tokat välikäynnit, joiden aikana päätettiin lopettaa taas hyvän sään aikaan. Ja se jos mikä palkitsee paitsi hevosen, myös ratsastajan. D lähti raviin ensimmäisestä, pienestä pyynnöstä tosi innokkaasti eikä ilo ainakaan yhtään laantunut, kun se huomasi mun keventävän :) Muutamat kierrokset ilmavaa, rentoa ravia molempiin suuntiin. Sitten loppukäynnit talutellen ja vähän temppuja maasta käsin. I-ha-naa!!!

P.S. Maastoilun sarallakin yritetään edistyä. Toissaviikonloppuna oltiin maastossa niin, että Durtsin vuokraaja meni Durtsilla ja itse sain lainata tallikaverin heppaa. Oli ihana päivä ja ihana maastoreissu, mutta olin varsin kiitollinen, etten ollut oman höyrypääni selässä – kaivannee vielä hieman totuttelua ;D

Haaveet, kaikki turhat haaveet

Durtsin tallilla on oikein kiva maneesi, josta olen erityisen kiitollinen näin syksyisin.

Mut jos joskus voittaisin lotossa, niin rakennuttaisin kyllä tiluksilleni tällaisen kaunottaren:

Kuva: inhabitat.com

Ja kyllä mulle kelpais ihan mikä vaan muukin näistäkin viidestä.

Yllättäviä ajatuksia

Eilen ratsastin itsekseni. Tein samoja tehtäviä kuin edellispäivän tunnilla: herättelin heppaa ravissa (joo, se juoksuvaihe menikin sitten olikin sellaista ohikiitävää :)) ratsastamalla välillä reippaasti eteen, tekemällä paljon suunnanvaihdoksia ja siirtymisiä – ja mitä mahtavuutta, sehän heräsi melko piankin!

Laukassa tehtiin loivia kiemuroita, sitten taas välillä vähän ravissa siirtymisiä. Näiden jälkeen oli yritystä vielä tehdä laukassa kasia niin, että ravin kautta vaihtaisi aina uuteen laukkaan, mutta siinä vaiheessa oli jo maneesissa sen verran ruuhkaa, että luovutin suosiolla ekan kasin jälkeen, kun sekin oli jo vaatinut niin monta ylimääräistä pääty-ympyrää, että löytyi sopiva rako suunnata radan poikki.  Loppuun vielä vähän rentoa kevyttä ravia, jossa Durtsi jaksoi kivasti kantaa itsensä eikä roikkunut raskaana pää polvissa.

Tulin alas satulasta ja olin melko tyytyväinen itseeni. Oikein hätkähdin, kun sain itseni kiinni ajattelemasta, että mähän ratsastin ihan kelvollisesti.

Okei, tottakai voin jälkikäteen listata jo ihan nopeastikin kymmenkunta juttua, jotka olisi voinut tehdä paremmin, mutta se ei ole tässä olennaista. Vaan merkittävää on se, että tämä oli – jos ei ihan ensimmäinen niin ainakin – yksi niistä harvoista kerroista, jolloin ajatus jalkautuessa ei ole: voi miksi mä en tehnyt sitä, tätä ja tota paremmin, miksi mä taas päästin Durtsin luistamaan siinä ja siinä ja miksen vaatinut täpäkämmin ja blaablaablaablaablaa.

Vaikka ratsastaessa fiilis on useinkin hyvä, niin jalkautuessa realismi on usein rynninyt paikalle ja tehnyt karmean kokoisia reikiä itsensä huijaamisen kiiltävään kuplaan. Nyt on siis joko niin, että olen onnistunut vahvistamaan kuplaani realismin kestäväksi tai sitten ehkä ihan oikeasti onnistuin keskittymään ratsastukseeni ja pystyin aidosti olemaan tyytyväinen siihen, mitä selässä tein. Aion antaa ääneni jälkimmäiselle vaihtoehdolle ja olla onnellinen :)

Ja sen vielä halusin sanoa, että heppani on ihana!

Niin ja sen, että on ihan käsittämätöntä, miten mahtavalta tuntuu se, kun saa hevosen edes muutaman askeleen ajaksi kuulolle. Niin, että vaikkapa askeleen pidennyksen pystyy ratsastamaan pelkällä ajatuksella (tai onko se samalla myös sitä, että saa itsensä niin kuulolle, että kun miettii askeleen pidennystä, niin kroppa tekee automaattisesti ja huomaamatta sen mitä siihen tarvitaan). Niin, että tuntuma tuntuu täydelliseltä. Niin, että tuntee kuinka voi omilla sisäreisillä kohottaa heppaa. Niin, että tuntuu kuin kaksi olisi oikeasti yksi. Niin, että hymyilee maailman leveintä hymyä, samalla kun silmät täyttyvät kyynelistä.

Return of the Rodeo Horse

Maanantaina hän palasi. Olin hänet jo ehtinyt kokonaan unohtaa. Tuudittautua turvallisuuden tunteeseen. Heittää hyvästit huolestuneisuudelle. Ja sitten maanantaina hän palasi.

Vasenta laukkaa olin siinä pääty-ympyrällä yrittänyt jo useampaan otteeseen saada synnytettyä – vaihtelevalla menestyksellä. Pitkästä aikaa jouduttiin keskustelemaan ympyrällä pysymisestä eli vasemmalle kääntymisestä. Kaksi kertaa keskusteltiin ja kolmannella kierroksella D ei enää jäänyt keskustelemaan vaan paineli menemään.

Vedin molemmista ohjista, kunnes muistin, ettei se auta. Vedin toisesta ohjasta, kunnes muistin, ettei sekään oikeastaan auta. Päästin ja pidätin uudelleen. Toisin saman, mutta vähän vaativammin. Sain enimmän vauhdin ja pomppisen pois. Sitten muistin, että pitää ratsastaa eteenpäin. Jatkoimme laukassa.

Onneksi olin tunnilla, koska muuten olisin varmaan suht pian tuon jälkeen lopettanut. Nyt kuitenkin jatkettiin laukassa – ja pitkään jatkettiinkin. En muista, koska olisin saanut Durtsin laukkamaan niin mukavantuntuista laukkaa vasemmassa kierroksessa kuin mitä se sitten lopuksi oli. Mutta kyllä sain istuakin.

Sitten vielä vähän siirtymiä. Vaikka laukassa jatkaminen tuntuikin mukavalta, niin uuden laukan nostaminen kyllä jännitti ja tuntui jopa vähän vastenmieliseltä. Onneksi lopputunti kuitenkin sujui hyvissä merkeissä ja D oli jopa vähän nöyrän pojan oloinen. Liikkui kyllä reippaasti, mutta tuhmailut sillä ei kyllä enää ollut mielessä.

Mitä tästä opin?

1. Reippaasti liikkuva D on vielä minulle niin outo ilmestys, että sen ratsastaminen on jopa haastavampaa kuin sen tahmakavioversion punkeminen eteenpäin. Vauhti saa minut helposti kohmettumaan, menemään vähän etukenoon, jännittämään jalkoja, painamaan liian kovasti jalustimeen ja irtoamaan siksi satulasta. Sen jälkeen on jäljellä enää aika vähän sellaista, jolla hevosen saa pidettyä tunnelissa.

2. Mun on ihan totta saatava laukannostot semmoiselle mallille, että pystyn valmistelemaan noston JA ohjaamaan samaan aikaan. Se ei voi olla niin vaikeaa :)

3. On hyvä olla aina hereillä. Mutta en suostu alkaa taas pelkäämään. Tänään kyllä satulaan noustessa syke huiteli luvattoman korkealla, mutta onneksi sain itseni rauhoitettua ja tunti sujui todella kivasti.

4. Ai niin, tärkein meinas unohtua: mä EN tippunut ja sain hepan hanskaan eli oon aikamoinen rodeomimmi =)

Ei täällä minkään epätoivon vallassa olla!

Tavallisesti blogihiljaisuus täällä on johtunut siitä, että olen käynyt läpi haasteellisia aikoja ja on ollut vaikeaa jäsentää asioita edes omassa mielessään.

Ehkä nytkin on osittain kyse myös siitä, sillä henkisesti omillaan oleminen tuntuu vieläkin välillä vähän oudolta (joskus ehkä hyvälläkin tavalla). Mutta pääasiallinen syy se ei ainakaan ole vaan moitteita voi viskellä töiden ja väsyneiden silmien (ja aivojen) suuntaan.

Oikeastaan meillä menee Durtsin kanssa tällä hetkellä tosi kivasti. Ukkelin fysiikka on parantunut huikeasti ja akkeli on saanut jonkinlaisen otteen sekä itsestään että ukkelista.

Enää ei tarvitse keskustella jokaisesta käännöksestä vasemmalle, ja itse asiassa jotain henkistäkin piristymistä tuntuu Durtsissa tapahtuneen. Se taas näkyy myös fyysisenä pirteytynä: uskokaa tai älkää, mutta viimeiset ratsastuskerrat on joutunut enemmän jarruttelemaan kuin pusertamaan eteenpäin. Ja ravista käyntiin siirtyminen on ollut melkein vaikeampaa kuin käynnistä raviin siirtyminen.

...mistä päästäänkin mun tän hetken suurimpaan ongelmaan. Mikä kumma siinä on, ettei ihminen opi sitä yksinkertaista asiaa, että ratsastaminen on muutakin kuin matkustamista? Ja että jos ei pienellä avulla saa reaktiota, pitä kokeilla vähän suuremmalla – niin että saa sen reaktion. Miksi mä meen semmoiseen ihmeelliseen kohmeeseen, etten tajua tehdä tarvittaessa vähän enemmän?

Enkä nyt edes puhu mistään repimisestä, riuhtomisesta ja potkimisesta vaan vaikka ihan siitä, että jos eka puolipidäte ei mene läpi, niin pitää tehdä toinen eikä vaan jäädä toivomaan, että jos se heppa vähän viiveellä vaikka niinku kolmen kierroksen jälkeen hogais, et mä yritin vähän tasapainottaa menoa.

No, en ole oikeasti näin angstinen ja uskon, että kyllä mä tässäkin kehityn koko ajan. Varsinkin kun nyt kerran olen taas päässyt takaisin sille kehityksen polulle enkä ainakaan tällä hetkellä joudu hinkamaan alkeistason kääntämisharjoituksia kuten vielä joitakin viikkoja takaperin (oli se muuten oikeasti snadisti masentavaa!).

Ja kehityksestä kun pääsin puhumaan, niin listattakoon muutama pieni iso hetki:

• Ratsastus on ollut kivaa! Välillä jopa ilonkyyneleistä. Oikeasti, en tiedä montaa parempaa tunnetta kuin se, että hevonen on mun kanssa. Siinä on Jotain.
• Sain nostettua laukan valmentajan pyytämässä pisteessä (tästä aiheutuneet suorituspaineet ovat pääsääntöisesti mulle liikaa)
• Oon saanut myös itsekseni ratsastaessa Durtsin liikkumaan ajoittain aika kivasti omalla moottorilla, mukavalla tuntumalla ja rauhallisella suulla (siis lyhyitä hetkiä, mutta joka tapauksessa ihan ite).