Iloa, onnea ja pari pukkia

Kuluneella viikolla tajusin, että viimeiset neljä kuukautta oon saanut vähintäänkin päättää ratsastukset leveä hymy naamalla. Jotkut tunnit on ehkä alkaneet vähän nihkeämmin ratsastajan löysyyden tai tilapäiset hermostuneisuuden tai suoranaisen pelon vuoksi, mutta silloinkin käänne parempaan on Mian avulla yleensä löytynyt aika nopeasti.

On sanoinkuvaamattoman hienoa huomata, että mun ja Durandon suhteella on kaikki mahdollisuudet korjaantua. Nyt jo tunnistan hetkiä, joissa olen oikeasti onnistunut omalla olemisellani lievittämään Durandon epävarmuutta ja sen rentoutumaan, siis selästäkin käsin. Uskon, että vielä tulee se päivä, jolloin mun ei tarvitse jokaisessa uudessa tilanteessa ensin pelätä pahinta.

Rohkeuteni on jo kasvanut siinä määrin, että haluan välillä harjoittaa sitä ihan oma-alotteisestikin. Yhtenä iltana ratsastin itsekseni illalla, ja maneesissa ei ollut muita. Maneesin pieni päätyovi sekä portti katsomosta maneesiin kentälle olivat auki ja huomasin heti, että ne hermostuttivat Durtsia. Hetken aprikoituani päätin kuitenkin, että lähde niitä sulkemaan. En siis edes sitä katsomon porttia, joka oli niistä pahempi ja olisi ollut todella helppo sulkea. Ajattelin, että tässä on taas hyvä tilaisuus harjoitella mielen- ja hevosenmielenhallintaa.

Ja kuulkaa, hyvin meni! Durtsia kyllä jännitti, mutta mua ei juurikaan. Mulle sopii harjoitusjutuiksi tällaiset staattiset pelottavat asiat, koska mua rauhoittaa kovasti tieto siitä, ettei esimerkiksi se portti tee mitään yllättävää. Otin kuitenkin sen verran maltillisesti, että lähestyttiin porttia laajoilla ympyröillä, jotka menivät aina kierros kierrokselta lähemmäksi porttia – lopulta ihan uraa pitkin ja kaikissa askellajeissa. D säikkyi siinä vähän epäsäännöllisesti, mutta kertaakaan ei tullut mitään isoa reaktiota eikä mua pelottanut.

Sitten, kun olin jo lopettelemassa ja valmistelin juuri viimeistä ravi-käynti-siirtymää, Durtsi jännittyi ja jäi kuulostella jotain maneesin ulkopuolelta tulevaa ääntä. Arvelin, että sieltä on tulossa toinen ratsukko, mutta kun kului pitkä aika eikä ketään näkynyt ja Durpan jännitystila vaan jatkui, meinasin jo vähän huolestua. Päätin kuitenkin tsempata ja sain keskityttyä ja tehtyä ihan kelvon siirtymän, jonka jälkeen toinen ratsukko tulikin maneesiin. Otin vielä yhden ravin ja vielä yhden siirtymän, että sain varmistettua, ettei jäänyt kummallekaan mitään jännitystilaa päälle.

Kotimatkalla taisin soittaa Mialle ja kehuskella rohkeudellani :)

*****

Maastossa laukkaamistakin tuli taas kokeiltua. Ei ehkä ihan vapaaehtoisesti, mutta ei onneksi hevosen vaan valmentajan patistamana :) En tiedä, jos jonkun toisen hevosen perässä Durtsi laukkaisi kiltimmin, mutta ainakin Rampen esittämät laukanvaihdot saivat mun pikku-ukkoni vähän kuumenemaan. Kolmannella kerralla samaa ylämäkeä tultaessa tuli jo parit pukitkin. Pysyin onneksi selässä hyvin ja onnistuin toimimaan oikein eli nostamaan pään ylös.

Se, missä olisi kuitenkin vielä paljon tekemistä, on mieli: ensimmäinen ajatus oli taas: nyt mä tipun. Näin jo sieluni silmin sellaisen kiihtyvän pukkisarjan, jossa jokaisen uuden pukin myötä menetän hitusen lisää tasapainosta – kunnes tulee se jättimänen viimeinen niitti.

Mutta ei mitään niin huonoa, ettei jotain ihan superhyvääkin. Nimittäin välittömästi laukkapätkien jälkeen Durtsille pystyi antamaan ihan pitkät ohjat; satulassa olisi siis rento ratsastaja, ja alla täysin rento hevonen. Vaikka laukka siis vähän kuumensi, niin ihan yhtä nopeasti tulivat kierroksen myös alas.

*****

Lauantaina videoitiin taas rata. Omituista oli, että mua ei ennen ratsastusta jännittänyt yhtään. Maneesista kentälle siirryttäessä D alkoi vähän kyttäillä ja selkä katosi välillä alta kokonaan. Ruikutin tästä Mialle ja hän neuvoi siirtämään painoa vähän pepulta sisäreisille ja miettimään taas sitä, että sisäreisillä houkuttelen selkää ylemmäksi. Ja kas vain, selkä löytyi ja kyttääminen unohtui. Se on kyllä kumma, mitä kaikkea saa aikaiseksi, kun vain ratsastaa :D

Ja tässä sitten video suorituksesta.



Niinkuin ehkä näkyy, olin tosi tyytyväinen – jopa niin, että unohdin tervehtiä :)

Eihän tuossa nyt ollut mitään kauhean näyttävää menoa, mutta minusta aika siistiä ja hyväntuulista tekemistä. Itse asiassa, jos olisi ollut enemmän lähikuvaa, niin olisitte nähneet enimmäkseen hymyilevän ratsastajan.

Tärkeimmät tsemppauskohdat tuosta radasta:

1. Käyntiä ei saa näköjään yhtään ratsastaa pohkeella, koska menee tosi helposti passimaiseksi.
2. Varsinkin vasemman laukannoston jälkeen tuli oikaistua kulma melko rouheasti.
3. Joojoo, tais tulla vähän maiskutettua taas, mut onneksi ei ole niin kovin kunnianhimoisia kisatavoitteita. (Sitä paitsi aika helkkarin paljon jaksetaan länkyttää helpoissa luokissa maiskuttamisesta, ja samaan aikaan MM-kisoissa sijoittuu väkivallalla ratsastamalla – mut hei, siellä ei sentään maiskuteta.)

Ja sit jos oikein haluaisi olla hyvä, niin pitäisi varmaan joskus saada heppaa energisemmäksi ja lyhyemmäksi... mut juuri nyt en mieti sitä, vaan hukuttaudun hetkeksi siihen hyvään fiilikseen, joka tuosta hymyilevästä radasta tuli.

Hei meillä leijaillaan taas!

Jo mä varmaan alan kuulostaa kammottavan omahyväiseltä, mutta silläkin uhalla: Oon niiiiiiiin ylpeä itsestäni! Tänään olin ensimmäistä kertaa kunnon maastolenkillä Durpan kanssa ilman henkistä turvaverkkoani, siis ilman Miaa.

Tallilta lähti mukaan kaksi ihanaa tyttöä ihanine heppoineen: luotettava ja mitäänpelkäämätön herra P johti joukkoa ja hemaiseva neiti K löysi itselleen mieleisen paikan herrojen K ja D välistä. Herra D tyytyi siis suosiolla peränpitäjän rooliin.

Alkumatkasta vähän jänskätti, muttei onneksi niin paljoa, että olisin saanut Durtsin mukaan jännäämiseeni. Enin osa matkasta meni kuitenkin oikein leppoisassa tunnelmassa. Kaikki hepat ja tytöt käyttäytyivät mallikkaasti. ...Jos ei lasketa sitä, että D yritti upottaa hampaansa neiti K:n takamukseen heti, kun yhtään silmä vältti :D

Puhelimen uskalsin kaivaa esille taas vasta tallitiellä takaisinpäin tullessa.

Lukaisin uudelleen tammikuun alun postauksen, jossa listasin itselleni pari tavoitetta tälle vuodelle. Ihanaa voida kerrankin ilman mitään muttia tai selityksiä todeta, että tavoitteet on saavutettu reilusti eikä Veikkolan torille tartte kyhätä mulle jalkapuuta –jiiiiiihaaaa!

Ja suuri kiitos seurasta ja tsemppauksista ihanat tytöt S & S!

Se on taas huutia piisannut...

On taas ollut pari sellaista valmennustuntia, että tukka pysyy poissa silmiltä, vaikkei niin tuuliskaan – jos tiedätte, mitä tarkoitan ;)

Mähän oon aika hyvä ottamaan huutoa vastaan enkä ihan pienestä hätkähdä (mutta toki tää koskee _ainoastaan_ ratsastustunteja, muuten oonkin ihan järjetön itkupilli ja loukkaannun kaikesta ja kaikille). Siitä huolimatta, että mulle saa – ja usein myös pitää – sanoa tiukasti, oli kuitenkin tosi kiva, kun yhden tunnin perään Mia totesi mun "kestävän jo noinkin kovaa rääkkiä" tmv.  Välillä on ihan hyvä kuulla, että huuti lisääntyy, koska vaatimustaso nousee eikä siksi että mun osaamistaso ois romahtanut. Toki jälkimmäistäkin aina välillä tapahtuu, mutta toivoakseni ne on enemmänkin tilapäisiä takaiskuja.

Tarjolla olisi taas pari videopätkää tunneilta, äänien kanssa. Jätin pahimmat huudit kuitenkin julkaisematta, etten kasvata Mialle vääränlaista mainetta :)

Ekalla videolla yritetään saada oikea käsi oikealle paikalle. Kun päivät pitkät istuu tietokoneen ääressä, tahtoo oikea käsi aina tunkea eteenpäin. Eikä sen hinaaminen kohdilleen ole mikään ihan pikkujuttu. Tässä vaiheessa tuntia harjoituskierroksia on takana jo useampia, ja alan pikkuhiljaa uskoa Miaa siinä, kuinka takana sen käden tosiaan pitää olla. Laukkakin paranee kummasti. Ja laukka-ravi-siirtymästä tuttuun tapaan melko suora palaute :)


 
Seuraavassa harjoiteltiin laukka-käynti-laukka-siirtymiä. Laukassa piti yrittää istua niin paikallaan olevalla lantiolla kuin mahdollista. Mielestäni olin ihan tikkujäykkä, mutta video kyllä kertoo toista. Siirtymät olis voineet onnistua aika hyvin – jos kuski olisi pysynyt mukana...  No tuli muutama onnistuminenkin, mutta aina ei osu parhaat hetket videolle.



Se on muuten jännä ilmiö tuon lantion vakauttaminen. Oon aina ajatellut, että mulla on hyvä kehotuntemus, että huomaan milloin liikutan jotain ja että oon ainakin periaatteessa kykenevä liikuttamaan osasiani erillisinä muista.

Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että laukan kokoamisessa homma menee välillä ihan päin seiniä. Toisinaan onnistun vakauttamaan lantioni, mutta toisinaan käy niin, että siinä vaiheessa, kun oikein erityisesti kuvittelen vakauttavani, alankin päinvastoin työntää oikein huolella. Enkä siis huomaa sitä, vaan luulen istuvani erittäin hiljaa. Johtuuko se siitä, että kun paikallaan oleva lantio on tavallaan liikettä vastaan, niin se tuntuu liikkeeltä ja kun menee mukaan hevosen liikkeeseen, tuntee olevansa liikkumatta? En tiedä. Opeteltava ei ainakaan tunnu loppuvan.

Ja sitten alla olevalla tuoreimmalla videolla yrityksenä on tehdä mahdollisimman nopeita käynti-laukka-käynti-siirtymiä. Valitsin tämän videon näytille siitä lapsellisesta syystä, että oon niin superylpeä itsestäni, kun jatkan tehtävän ratsastamista melko rauhallisesti, vaikka D vähän säikähtää jotain tuossa alussa. Tiedän, että tämmöiset pikkusäikkymiset on monille arkipäivää eikä niitä edes noteerata, mutta mä kyllä edelleen (tahtomattanikin) rekisteröin jokaisen ei-toivotun reaktion ja askeleen. Onneksi ne enää huomattavasti harvemmin saa mua ihan pois tolaltaan :)



Kokoaminen on selkeästi Durpalle aika raskasta, ja sitä ei voi eikä kannata tehdä paljoa kerrallaan. Tämäkin harjoitus johti lopulta siihen, että D alkoi vähän kuumentua ja tuntua siltä, että olisi taas jäämässä pomppimaan paikalleen. Sain kuitenkin Mian ohjeilla jotenkuten ratsastettua siitä eteenpäin, vaikka lisäysyritykset taisivat jäädä toooodella kauas lisäyksistä.

Ennen laukkaharjoitusta tehtiin samaa harjoitusta käynti-ravi-käynti-siirtymillä, viisi askelta ravia ja kaksi käyntiä. No, en mä useinkaan ihan tuohon päässyt, mutta se on silti todella hyvä harjoitus meille; pitää molemmat keskittyneinä hommiin, ja jäntevöitti Durtsin takajalkoja kuulemma oikein hyvin. Ihan samaa ei voi sanoa tuosta laukkaversiosta, joten painopiste pidetään jatkossakin noissa ravi-käynti-ravi-siirtymissä.

*****

Meinasin muuten aivan masentua yhden tunnin jälkeen. Olin juuri edellisenä päivänä hehkuttanut täällä blogissa, miten nykyään pysyy jalustimet kutakuinkin paikoillaan. Ja sitten menikin taas iso osa tunnista vasemman jalkkarin jahtaamiseen. Mietin jo, että ikinä – ikinä – ei pitäis mistään asiasta ääneen iloita... ja sitten huomasin, että Mian ratsastuksen jäljiltä olikin vaihdettu mun reikiin vain oikeanpuoleinen jalustin; vasen oli kaksi reikää pidempi; ei mikään ihme, jos jouduin vähän kurkottelemaan.

*****

Lupasin edellisen postauksen kommenteissa palata Sallan palautteeseen, jossa kehui mun ja Durtsin rataharkkamenoa sillä perusteella, että siitä saisi kivoja kuvia.

Isolta osin ehkä juu, mutta sitten meillä on vielä vaihtelevasti läsnä tämä yksi iiiiso haaste: The Suu.

© Mikaela Kokko

Tuossa rataharjoituksessa D oli tosin muutenkin huonoimmillaan nyt pitkään aikaan. Osteopaatin käynnin jälkeen suun aukominenkin on mielestäni taas vähentynyt. Mutta kyllähän noista videoistakin näkee sen, että suussa on ajoittain ihan liikaa äksöniä. Veikkaan sen johtuvan siitä, ettei kropassa ole kaikki kunnossa. Toki välillä myös mun huonosta kädestä, mutta koska D vääntelee leukojaan välillä myös ihan karsinassa ilman mitään varusteita, en tätä oireilua ainakaan kokonaan epätasaisten käsieni kontolle ota.

On jaksoja, jolloin suunaukomista on tosi vähän, ja sitten välillä se taas lisääntyy. En ole ainakaan toistaiseksi löytänyt mitään yhdistävää tekijää näille jaksoille. Sortuisin  helposti miettimään, että johtuuko se nyt siitä, että vaaditaan liikaa, kunnes muistan, että ehkä kaikkein eniten suulla pulaamista oli silloin, kun ratsastin kaikkein veltoimmin.

Takapolvien nivelten piikityksestä alkaa olla vuosi, mikä on toistaiseksi ylivoimaisesti pisin hoitoväli meidän yhteisen taipaleen aikana. Toki helmikuun alussa takapolvet pliistrattiin, mutta niveliä ei ole neuvoilla tökitty kohta vuoteen. Toisaalta D liikkuu nyt puhtaammin kuin luultavasti koskaan aiemmin näiden kolmen vuoden aikana, minkä vuoksi jätin jälleen yhden luottolääkärin käynnin väliin – toivottavasti se ei ollut virhe.

*****

Tuosta ylläolevasta kuvasta bongasin kyllä toisenkin kehitysalueen: The Pää. Enkä nyt puhu hevosen päästä vaan omastani, joka näyttää olevan kovasti tunkemassa ensimmäisenä joka paikkaan. Ehkä se on ottanut mallia mun oikeasta kädestä? Joka tapauksessa täytyy taas skarpata pään kanssa, ja yrittää muistaa asetella sitä paikoilleen koneen ääressä, auton ratissa, kävellessä, seistesssä jne, jolloin se varmaan sitten pikkuhiljaa löytää oikealle paikalle myös satulassa.

*****

Koska otsikossa ja postauksen alussa (dramatisoivalle tyylilleni uskollisesti) korostin ehkä vähän turhan paljon huudin saamista, niin pitää loppuun hehkuttaa, että kyllä on tullut paljon kehujakin. Ja sitä paitsi ansaitsematonta mannaa, kun pääsin jälleen tänään upean Rampen selkään. En osaa oikein sanoin kuvailla sitä fiilistä, mikä tulee, kun pystyy konkreettisesti tuntemaan takamuksen alla hyrisevät hevosvoimat – huikeaa!!!

Tänään käytiin myös maastossa alku- ja loppukäynnit ilman että yhtään kitisin vastaan, vaikka vähän alkukäyntien alkupätkä jännittikin.

Rampen selkäänkin kipusin – jos en nyt jännitykseltäni ihan riemusta kiljuen, niin melko vapaaehtoisesti kuitenkin. Ja sitten vielä ratsastin Durtsin kentän siihen päätyyn, jossa olin vain hetkeä aiemmin nähnyt sen Mian kanssa pomppivan jotain säikähdystä ihan kunnolla. Sitä juhlistinkin tuulettamalla oikein reilusti laukassa - kuulemma ei enää puuttunut kuin lasso siitä kädestä, niin olis mennyt ihan täydestä länkkäristä :) Ne on ne pienetsuuret onnistumiset ja itsensäylittämiset.

*****

Onnistuttiin myös ajoittamaan vikalle kesäiselle päivälle (17.8.) ihana, leppoisa eväsretki.

Oli niin hyvä tunnelma, ja kilteistä kiltein heppa lenkin alusta loppuun. Uskallan väittää, etten ollut ainoa, jolla oli kivaa!

Mistä tietää, että on edistynyt?

No ainakin siitä, että jalustimet pysyy jalassa. Siinä missä pari vuotta takaperin jalustinta joutui vielä korjaamaan paikalleen monen monituista kertaa yhden ainoan pääty-ympyrän aikana, nykyään ovat harvassa ne ratsastuskerrat, jolloin sen joutuu tekemään edes yhdesti. Tää edistymisaskel on kiva siinäkin mielessä, että kun jalustimia ei tarvitse koko ajan korjailla, voi ihan toisella tavalla keskittyä ratsastamiseen.

Toinen on ehkä se, että kun ratsastaa harjoittelumielessä rataa kotitallilla, ei mene ihan kipsiin. Ei edes, vaikka kuvataan ja paikalla on yleisöä. Katsokaa vaikka:




Paikalla ei ollut virallista tuomaria, vaan palautetta antoi tuttu & turvallinen Mia, joten se tietysti helpotti tilannetta paljonkin. Toisaalta, oli aika, jolloin menin kipsiin pelkästään siitä, että piti ratsastaa rata Mian edessä – ilman videoita ja yleisöä.

Ja videolta näkee myös mun kolmannen edistystodisteen: kykenen nykyään melko usein vaihtamaan askellajista toiseen halutussa pisteessä. Tämähän on myös ollut enemmänkin henkisen puolen haaste, ja liittynyt tietysti kaikkein eniten laukannostoihin, mutta nyt se alkaa olla selätetty.

Tuo videoitu on toinen kerta elämässäni, kun ratsastin ko radan ja siihen nähden olen ihan tyytyväinen suoritukseen – kuvastaa aika hyvin mun tasoa. Ja kertoo, että paljon on opittavaa.

Tuolla viikolla Durtsi oli tuntunut pitkästä aikaa vähän huonommalta. Se oli minusta tahmeampi, laukka nelitahtisempaa, se punki oikeassa kierroksessa sisälle ja oli suustaan levottomampi.
Osteopaatti kävi hoitamassa viime tiistaina, ja se jälkeen on taas ollut ihan toinen heppa alla. Tänäänkin oli niin ihana ratsastaa (toki Mia ehti käydä nopeasti selässä ennen mua, mikä tietty auttoi asiaa), että oikein harmitti lopettaa tiukan aikataulun vuoksi. ...kyllä mä muistan sellaisenkin ajan, kun olin onnellinen siitä, että olin ratsastanut "tarpeeksi" ja sain tulla alas. Aika toisenlaiselta tuntuu nyt <3 br="">