 |
| Kirkassilmäinen pässin taluttelija. |
Nyt se on sitten virallisesti todistettu: Durando höynäyttää mua. Voin hyvin kuvitella, että teille rakkaat lukijat, tämä ei tullut varsinaisena yllätyksenä...jos ihan umpirehellisiä ollaan, niin itsellänikin on välillä pieni epäilys mielessä kalvanut.
Durdehan alkoi siis maneesikauden käynnistymisen aikoihin oireilla niin, että muuttui sekunnin sadasosassa superhyvästä superhuonoksi. Tätä tapahtui myös Sannin kanssa, joten tässä vaiheesa kyse ei vielä ollut Suuresta Puhalluksesta. Samoihin aikoihin D makoili tarhassa ja oli muutenkin vähän apaattisen oloinen. Vuoden vaihteen jälkeen edessä olikin sitten vatsan tähystys ja röntgen -> ei haavoja eikä hiekkaa.
Tarhassa makoilu loppui syksyllä, ja muutenkin D piristyi. Ajoittainen oireilu ratsastaessa jatkuu silti. Durando saattaa liikkua oikein hyvin ja yhtäkkiä menee ihan kivikovaksi kyljistä eikä halua liikkua mihinkään. Häntä viuhtoo yläilmoissa ja D vaikuttaa siltä, että olisi kakkaa tekemässä. Joskus tulee vain ilmaa, joka jo helpottaa oloa, kyljet pehmenevät ja homma jatkuu normaalisti.
Päivät ovat olleet vaihtelevia; joinain päivinä tuommoista "kakkakohtausta" ei ole tullut lainkaan, joinain päivinä se on mennyt ihan minuutissa ohi tai oikeasti johtanut kakkaamisen ja sitten helpottanut. Viime päivinä kohtaukset ovat kestäneet pidempään. Olen ollut aika pulassa siinä miettiessäni, että potkinko vai enkö potki. Kipeyttään pysähtyvää hevosta en halua väkivalloin pakottaa liikkeelle, mutta välillä olo on todella typerä, kun minuuttitolkulla jumitetaan paikallaan eikä pientä hännänhuiskimista lukuunottamatta tapahdu mitään.
*****
Tänään ihana Tiia tuli esiratsastamaan Durden. Kuten edellispäivänäkin, D oli erittäin pirteällä tuulella ja liikkui innokkaasti. Kun kiipesin Tiian jälkeen selkään, ohjaaminen oli helppoa ja heppa tuntui muutenkin oikein hyvältä. Tiia usutti kokeilemaan laukkaa, vaikka – kauhistus sentään – oltiin ulkokentällä. Vasen laukka nousi lapsellisen helposti ja myös pysyi yllä, vaikka taisinkin vähän jännityksestä lipsua etukenoon ja sortua jälleen käsillä laukkaamiseen.
Sitten piti yrittää oikeaa laukkaa. Pari nostoyritystä kaikuivat kuuroille korville, sitten D jymähti kovaksi kyljistään ja parkkeerasi aidan viereen. Aikani siinä arvoin, yritin vuorotellen komentaa eteenpäin ja kurkkia taakse, että tuleeko kakka. Viimein sain Durandon liikkeelle, mutta aiempi reippaus oli kyllä tipotiessään.
Vaihdettiin taas kuskia. Tiia pääsi selkään – ja D lähti kävelemään ihan superreippaasti.
Että näin.
*****
Olen edelleenkin vakuuttunut, että vatsassa on jotain kummallista, mutta tämänpäiväisen valossa on selvää, etä D on myös oppinut käyttämään sitä hyväkseen minun kanssani.
Suurin ratsastushaasteeni on tällä hetkellä oman pääni sisällä. Ei ole mitään hyötyä harjoitella istuntaa, taivutuksia tai mitään muutakaan, jos kaikkea tekemistä sävyttää epävarmuus, pelko tai sääli. Mun on pakko ottaa itseäni niskasta kiinni. Paitsi itseni, myös Durandon vuoksi.
