Pakkasraja

On niin ihanaa, että on kunnon talvi; lunta ja kunnolla pakkasta, kaunista kuuraa puissa ja ikkuinoissa.

Kunnon talven kääntöpuoli on sitten se, että ratsastustunti peruttiin pakkasen vuoksi - yhyy! Yritän parhaillaan epätoivoisesti järjestää korvaavaa tuntia huomiselle, jottei tulisi niin pitkää taukoa Rauhalan tallilla käymiseen. Tämän päiväinen tunti olisi siis virallisesti ollut viimeinen ennen lomaani, mutta kuuden viikon tauko on ajatuksena tosi vastenmielinen.

Huomiselle 12-13 tunnille mahtuu mukaan. On vain tekemistä, että saan houkuteltua jonkun omasta ryhmästä kaveriksi, sillä tuossa lauantain ryhmässä on tosi taitavia ratsastajia enkä kehtaa mennä yksinään jarruttamaan heidän tuntiaan :)

Onneksi on vielä yksi tunti toisella tallilla ensi tiistaina. Ja luulenpa, että täytyy yrittää löytää Thaimaasta joku talli, jossa voisi edes vähän käydä kokeilemassa. Mutta nyt vielä katse lähitulevaisuuteen eli huomiseen ja peukut pystyyn!

*****
Samana iltana, ihan vähän myöhemmin:

Oujee! Sain kaverin tunnille, joten jos vain pakkanen hellittää, niin huomenna pääsee hepostelemaan =)

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita, onnistumisiakin

Huhhuh! Olihan semmoinen ratsastustunti, että tällaista sohvavässykkää jo välillä vähän hirvitti. Sain ratsastettavakseni Nallen, erittäin menointoisen suokkiruunan, joka ei ole kovin rutinoitunut tuntihevonen.

Jos Nalle kirjaisi blogimerkinnän tunnista, kuuluisi se varmasti jotenkin näin: "Huhhuh! Olihan semmoinen tunti, että välillä korpesi ja välillä nauratti oikein kunnolla. Sain vietäväkseni vässykän aloittelijan, jota kuljetinkin enimmäkseen oman makuni mukaan pitkin kenttää. Kipakka pakkassää laukaisi minussa tuon tuostakin hillittömän halun kirmata oikein kunnolla ja karauttelin kunnon laukkaa pitkin poikin kenttää. Onnen tunnetta hieman hillitsi ikävästi ohjissa roikkuva vässykkä."

No, höpinät ja mielikuvittelut sikseen, mutta kyllä alkutunnista homma meni selkeästi niin, että Nalle vei ja minä vikisin. Totesin (jälleen), että tunnin ensimmäisen vartin puristan ohjia niin tiukasti, ettei veri kierrä sormissa; siksi aina aluksi tuntuu, ettei hanskoista ole mitään hyötyä. Rentoutuminen olisi avainsana niin moneen asiaan - miksi sen pitää olla niin vaikeaa? Kärsivällisyys, se on toinen avainsana.

Massiivisten alkuvaikeuksien jälkeen yhteistyö Nallen kanssa alkoi sujua vähän paremmin ja sain vauhtiakin hillittyä ajoittain ihan mukavaksi ja rauhalliseksi. Jännästi vaan ratsastaessakin tulee vauhtisokeaksi: kun Nalle oli paahtanut suurimman osan alkutunnista ihan järkyttävää vauhtia, kuvittelin monesti meidän menevän ihan rentoa ravia, ja vasta opettajan huomautuksen jälkeen huomasin, että hidastamisen varaa oli vieläkin ihan reilusti.

Lopputunnista mentiin kolmikaarista kiemurauraa ravissa, niin että molemmilla suorilla kentän keskellä tehtiin siirtymiset käyntiin. Erityisesti alkutunnin järkyttävään kontrolloimattomuuteen verrattuna kiemuraura siirtymisineen sujui melkoisen hyvin. Olin ihan mielettömän iloinen ja tyytyväinen itseeni ja Vauhti-Nalleen. Oujee!

Istuntaa pitää vielä kommentoida sen verran, että yritin kovasti löytää sen asennon, johon Annika minua maanantaina ohjasi, mutta epäilen, etten ihan onnistunut. Silti tuntui, että jotain oli vähän toisin ja onnistuin pitämään reidet ison osan ajasta selkeästi aiempaa rennompina.

Huomasin myös uuden kehonhallintaongelman, johon täytyy vastedes paneutua. Pakarat tuppaavat jännittymään todella helposti samalla, kun jollain muulla lihasryhmällä pitäisi tehdä jotain. Taitaa olla heppaparalle melko ristiriitaista viestintää, jos pohkeilla pyytää ravia ja pakaroilla jarruttaa. Olisi niin kiva oppia nopeasti, ettei aiheuttaisi niin paljon harmia viattomille luontokappaleille. (Toisaalta, jos tuommoisia alkaa miettiä, niin ehkä ei pitäisi ratsastaa lainkaan. Sille ajatukselle en kuitenkaan voi nyt antaa tilaa. Olen vihdoin löytänyt harrastuksen, joka on vienyt minut ihan mennessään - en hennoisi päästää irti.)

*****

Maanantain istuntatunnilla koin ja opin istunnan lisäksi muutakin uutta. Istuntaopettajan, Annika Schulmanin tallilla Inkoossa hevosten annetaan elää mahdollisimman luonnonmukaista elämää. Sihen kuuluu muun muassa kengättömyys ja laumaelämä pihattotallissa. Annika kirjoittaa ajatuksistaan erityisesti kengättömyyteen liittyen Kian heppablogissa. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt kengätöntä hevosta ja yllätys oli suuri, kun hevonen nosti kavion puhdistettavaksi.

Kannattaa myös tutustua Annikan tallin nettisivuihin, jossa enemmän asiaa luonnonmukaiseen hevosenpitoon liittyen.

87 tapaa istua väärin

Kuten ennakkoon uumoilin ja toivoin, oli istuntatunti avartava kokemus. Opettaja korjasi asennostani suurimpia virheitä asettelemalla jalat ja lantion kohdalleen. Uusi asento tuntui omituiselta, mutta toimivalta ja lopputunnista jo lähes luontevalta.

Ikävä kyllä, olen satavarma siitä, että keskiviikon tunnilla en enää samaa asentoa onnistu löytämään. Sen verran oudolta uusi asento alkuun tuntui. Jos olisi pitänyt kuvailla sitä, millaisessa asennossa kuvittelin olevani, olisin väittänyt, että polveni olisivat olleet todella reilusti koukussa ja kantapää hurjan takana. En usko, että oikean asennon löytäminen onnistuu vielä omin avuin.

Olen aiemminkin huomannut, että minulle rentoutuminen on haasteellista. Hevosen selässä vaikeus korostuu. Syvät vatsalihakset pitäisi olla käytössä ja jalkojen kuitenkin pysyä rentoina. Jos hartiani eivät ole lähtökohtaisesti jännittyneet, nousevat ne korviin viimeistään siinä vaiheessa, kun yrittää pyytää hevoselta mitään. Rentouteen ei taida olla oikotietä, mutta välillä mietin, onko siihen ylipäätään mitään tietä? Mitä jos olen perimältäni jäkittäjä eikä vaivaan olekaan korjausta?

Oli jännä huomata, kuinka sitä välillä kuvitteli olevansa jo ihan rento ja sitten, yhden syvän uloshengityksen mukana rentoutui selkeästi enemmän. Mitenköhän paljon sitä rentoutumisen varaa vielä olisi ollutkaan?

Rentoutta haettiin muun muassa ratsastamalla kaksi palloa takamuksen alla. Mielenkiintoinen harjoitus, jonka jälkeen olin ehkä eniten tietoinen takamuksestani ikinä.

Tunnin merkittävin oivallus taisi olla se, että istuntatunteja täytyy saada keväällä lisää =)

In my face

Ajoin ihan itse aamuruuhkassa autolla Töölöön ja parkkeerasin. Ei ongelmia. Että siitäs sain, minä ite, epäilijä ja ikuinen jännittäjä. Kyllä minä pärjään.

Tänään on vuorossa se kauan odotettu Centered riding -istuntatunti Inkoossa. Yritän vähän himmailla itseäni, etteivät odotukset kasvaisi liian suuriksi, sillä yhden tunnin aikana ei varmasti vielä maailma mullistu. En silti voi väittää, ettenkö odottaisi kokevani melkoisia ahaa-elämyksiä ja ehkä jopa löytäväni toisenlaisen näkökulman ratsastukseen.

Raportoin muutoksen tuulista jo tänä iltana. Paitsi jos olen umpijäässä.

Pomppuravia

Sen verran ollut ohjelmaa, että kerkiän vasta nyt raportoimaan perjantain ratsastustunnista. Tai perjantaina olisi tietysti ehtinyt, mutta olin niiiiiiin väsynyt tunnin jälkeen, etten yksinkertaisesti jaksanut.

Pikkuisen alkoi jännittää, kun huomasin, että minulle oli arvottu tunnille kaveriksi jälleen hyvä ystäväni Koijari. Tulemme siis ihan oikeastikin mainiosti toimeen keskenämme, mutta taisin jo aiemminkin valitella Koijarin poikkeuksellisen pomputtavasta ravista.

Tunti alkoi ja ensimmäisen ravin kohdalla valkeni, että aika oli kullannut muistot: ravi oli vielä hurjempaa kuin muistinkaan. Kevennetynkin ravin kanssa oli hankalaa, mutta harjoitusravi oli lähestulkoon mahdotonta. Opettaja huikkaili ohjeita rentoutua ja kokeilla vaikka ilman jalustimia, mutta myönnettävä se on, ettei rohkeus riittänyt. Tuntui, että parin kymmenen metrin pätkä harjoitusravia oli ihan ehdoton maksimi, jonka pystyi kerralla sinnittelemään. Tunnin puolivälissä oikein pisti vatsaan - niin vahvasti urheilun puolelle tämänkertainen tunti meni.

Tunti jatkui laukkaharjoituksilla, jotka sujuivat tosi kivasti. Sain nostaa laukan käynnistä (mikä erityisesti Koijarin kanssa olikin minulle ihan ehdoton onnistumisen edellytys), ja ensimmäistä lukuunottamatta kaikki yritykset onnistuivat ongelmitta. Ensimmäisellä kerralla meidän vuorollamme Koijari oli niin innoissaan, että lähti raviin ennen kuin olin edes ehtinyt miettiä laukannostoa enkä saanut kaveria rauhoittumaan käyntiin ennen kuin pitkä sivu oli jo lähes loppuun kuljettu.

Mutta seuraavat laukannostot onnistuivat siis hienosti ja ensimmäistä kertaa harjoiteltiin myös pääty-ympyröitä laukassa eli piti kyydissä pysymisen lisäksi keskittyä myös ohjaamiseen. Onnistuttiin Koijarin kanssa tekemään yksi ihan kunnollinen ympyrä ja toinen puolikas. Kieltämättä tasapainon säilyttäminen ympyryllä tuntui haasteelliselta, mutta ensimmäisen putoamisen aika ei ollut vielä :)

Laukkojen jälkeen otettiin vielä vähän ravia ja yllätyin iloisesti, että pomppuravi tuntui laukkojen jälkeen vähän helpommalta istua. Ehkä laukat jollain tavalla laukaisivat jännitystäni, en tiedä? Kaiken kaikkiaan älyttömän mukava ja innostava tunti!

Meidän jälkeemme tunnille tuli vielä kaksi alkeisryhmäläistä, ja jäin heistä toiselle vielä taluttajaksi. Urheilullinen tunti jatkui urheilullisena talutuksena, sillä ratsastajat pääsivät myös ravaamaan aika tavalla. Tallin kenttä on ratsastamisen kannalta ihanan pehmeä, mutta tekee kyllä ravaavan hevosen rinnalla juoksemisesta ihan totista urheilua :) - hiki tuli!

Söpö Köpö!

Optimismi palkittiin ja pääsin kuin pääsinkin ratsastamaan tänään. Köpön omistaja otti toisen hevosen itselleen ratsastettavaksi, ja minä sain siis ratsastaa reilun tunnin Köpöllä omaan tahtiin, toki omistajan valvovan silmän alla.

Maneesiin meneminen ja siellä toimiminen jännitti hieman enkä ihan tunaroimatta liikennesäännöistä suoriutunutkaan. Onneksi ei tapahtunut mitään sellaista, mihin anteeksipyyntö ei olisi riittänyt.

Päästyäni selkään tassutteli Köpö suorinta tietä ulos maneesista. Alku ei luvannut paljoa, mutta en masentunut lainkaan, sillä sama oli hetkeä aiemmin tapahtunut Köpön omistajalle toisen hevosen kanssa, joten tuumin, että sattuu sitä huipputaitajillekin :) Köpö onnistui tekemään muutaman metrin matkasta takaisin maneesin sisälle melko haastavan, mutta lopulta päästiin perille.

Loppu sujuikin sitten paremmin kuin olisin koskaan uskaltanut toivoa. Askellajit vaihtuivat 90-prosenttisesti minun pyynnöstäni ja melko pienillä avuilla, varsinkin ensimmäisen ravin jälkeen (viisaana ponina Köpö tietysti ensin kokeilee, että miten vietävissä olen). Sain myös luvan kokeilla laukkaa, ja suureksi yllätyksekseni (ja ehkä myös Köpön omistajan yllätykseksi) laukannostot sujuivat tosi hyvin.

Tasapainon kanssa ei tänään ollut minkäänlaisia ongelmia. Köpöllä on tosi tasainen ravi ja erittäin miellyttävä laukka - näillä saattaa olla osuutta tasapainokokemukseeni :)

Haasteellisinta tämän päivän ratsastuksessa oli pitää tempo riittävän hitaana, ettei Köpö kolauttelisi itseään omiin jalkoihinsa. Se on kuitenkin melko ovela ja hivuttaa vauhtia pikkuhiljaa kovemmaksi, jolloin tahdin tiuhenemista on vaikeampi huomata ajoissa. Viekas poni, vaikkakaan en ihan ymmärrä, mitä kivaa voi olla omien jalkojen potkimisessa.

Tiukka yhteenveto: Suloinen, sympaattinen, kärsivällinen pikku-Köpö! <3 Ja osasin jo paljon enemmän kuin edellisellä kerralla Köpön kanssa, oujee!

*****

Ratsastuksen jälkeen lähdin Leevin kanssa metsään. Satoi valtavan kokoisia könttejä lunta ja oli ihan tyyntä. Yksi iso hiutale osui nenääni eikä sulanut ihan heti pois. Se nauratti. Elämä tuntui kovin onnelliselta.

Onneksi on ratsastus

Blaah.-päivän jälkeen on elämää. Tämän totesin viimeistään illalla vähän seitsemän jälkeen, kun hurautin tapani mukaan reilusti etuajassa tallin pihaan. Jotain taikaa niissä kopukoissa täytyy olla, kun tallilla olo muuttuu niin seesteiseksi ja onnelliseksi, vaikka olisi ollut minkälainen päivä. Tai ehkä lannantuoksussa on jotain huumaavia ainesosia :)

Seesteinen olo ja hyvä mieli matkassa lähdin kotia kohti tänäänkin, vaikka tunti sujui kaikkea muuta kuin upeasti. Sain ratsastettavakseni jälleen uuden tuttavuuden: korkea-askelisen friisiläispollen, Sipon.

Alkukäynnit sujuivat lupaavasti, Sippo kuunteli pieniäkin avuja. Sitten otettiin ohjat, ja siihenpä se lupaava alku sitten levisikin. Jalat olivat tunnin jälkeen tooosi väsyneet, sillä pohkeita oli todellakin käytettävä, jos yhtään halusi päästä eteenpäin. Raippa korjasi tilannetta aina hetkellisesti, mutta olen jotenkin vastahakoinen sitä käyttämään ja - ehkä siitä johtuen - melko kömpelö sen kanssa.

Vauhtivastaisuuden lisäksi Sippo venytteli päätään vähän väliä etujalkojaan kohti, mikä teki myös ohjien pitämisestä tosi raskasta. Opettajan mukaan hevonen pyrki pääsemään jotenkin "kuolaimen taakse", jolloin niistä ei enää olisi hyötyä. Mieleeni hiipi myös ajatus, että koska Sippo oli palannut jalkavaivoista johtuvalta sairauslomalta vasta kolme päivää aikaisemmin, voisiko jaloissa olla edelleenkin jotain? Toivottavasti ei.

Haasteellisella tunnilla mentiin puomeja kaksikaarisella kiemurauralla (onkohan tuo oikein?) ja lopuksi laukattiin yksitellen liinassa. Oli kiva kokemus päästä koettamaan laukkaa niin, että sai jättää yhden asian vähän vähemmälle huolehtimiselle. Tosin kyllä siinä liinassakin ohjata pitää, muutoin on ympyrä äkkiä kovin pieni, ja siihen loppuu laukka.

Laukannostot sujuivat yllättävän hyvin siihen nähden, miten hankala minun oli ollut saada Sippoa edes kävelemään reippaasti. Laukan ylläpitäminen olikin sitten eri juttu. Kun yrittää ulko-ohjalla pitää ympyrän suurena, pitäisi samalla pystyä pohkeilla pitämään laukka yllä. Tämä on erittäin haasteellista, kun oma tasapaino on niin hakusessa, ettei uskalla irrottaa pohkeitaan hevosen kyljistä hetkeksikään, vaan pistää kaiken toivonsa selässäpysymisestä niihin surkeisiin, tunnin loppupuolella jo erittäin väsyneisiin räsypohkeisiin.

Se on hassua, että vaikka järjen tasolla tiedostaa, että selässä pysyisi sitä paremmin, mitä paremmin osaisi jalkojaan rentouttaa, on tuota rationaalista tietoisuutta niin järkyttävän vaikea siirtää käytännön toiminnaksi.

Lyhyt yhteenveto: kiva ja opettavainen tunti ja onnistuneita laukannostoja - hiphei! (Toivottavasti Sipon jalat ovat kunnossa ja pään hakeutuminen etujalkojen tuntumaan johtui vain minun osaamattomuudestani.)

****

Leevin lääkäri soitti tänään kertoakseen, ettei röntgenlääkärikään ollut löytänyt keuhkokuvista mitään merkittävästi poikkeavaa. Lääkäri oli kuitenkin nyt sitä mieltä, että nielurisoja ei leikataan ensimmäiseksi vaan hän lähettää Leevin jatkotutkimuksiin Viikkiin. Tämä on minusta hyvä ratkaisu, ettei turhaan leikata, jos oireiden aiheuttajasta ei ole täyttä varmuutta. Epäiltyjen listalla on astma/allergia tmv.

*****

Huomenna pääsen rapsuttelemaan kaverini suloista suokkiruunaa Köpöä. Tiedä vaikka pääsisi selkäänkin, joten toiveikkaana varustan itseni matkaan ratsastustamineissa.

Perjantaina on sitten vakkaritunti ja maanantaina CR-tunti ja sitten taas keskiviikkona tunti -> ei pitäisi olla aihetta valittaa! =)

Blaah.

Siis ei edes Blaah! Vaan pelkkä blaah. Mistään ei oikein saa otetta eikä mikään oikein huvita. Jos jotain saa aloitettua, jää se kesken. Kello ei ole vielä viittä, mutta ehkä olisi parasta vetäytyä Höyhensaarille ja toivoa parempaa huomista.

Ei sitä sitten kuitenkaan kehtaa. Siis nukkua keskellä päivää. Nukkumisesta - muutenkin kuin keskellä päivää - on tavallaan tehty vähän syntistä. Vaikka on yleisesti tiedossa, että uni on ensiarvoisen tärkeää sekä fyysisen että psyykkisen terveyden kannalta, ei nukkumista silti arvosteta kuin korkeintaan yksilöllisellä tasolla (toki se on myös on melko yksiöllinen kokemus). Tarkoitan sitä, että jollain tavalla nukkumisesta nauttiminen ja - erityisesti - pitkään nukkuminen yhdistetään herkästi (salamannopeasti) laiskuuteen tai henkiseen velttouteen tai mihin ikinä negatiiviseen ominaisuuteen.

Syöminen on samankaltainen välttämätön toiminto kuin nukkuminen. Silti syömistä on lupa hehkuttaa. Syömisen mainitseminen harrastuksena (gourmet) on jopa trendikästä. Ja pitkään syöminen se vasta fiiniä onkin. Miksei siis pitkään nukkuminen ja siitä oikein huolella nauttiminen?

Väitän, että nyky-yhteiskunnassa suhtaudutaan nukkumiseen vähemmän suopeasti, koska se on talousvinkkelistä melko tehotonta eikä varsinaisesti tuota mitään. Varsinkaan liian pitkään nukkuminen ei enää lisää nukkumisesta saatavaa hyötyä. Siinä vaiheessa, kun nukkumisella saavutettavissa oleva maksimaalinen palautuminen on plakkarissa, ei ole enää mitään syytä käpertyä suloisen lämpöisen peiton alle ja jatkaa unituhinaa. Se olisi vain hukkaanheitettyä aikaa ja siihen meillä ei ole varaa.

Mainittakoon vielä selvyyden vuoksi, etten ole tässä asiassa erityisesti kummankaan lajin puolella - pidän molemmista harrasteista hurjan paljon!

Onneksi huomenna on taas ratsastustunti - ehkä sitten maailma näyttää taas vähän valoisemmalta.