Appelsiini

Syön kotona harvoin appelsiineja, koska niiden kuoriminen on mukamas niin työlästä. Eilisestä kokkailusta jäi kuitenkin yksi appelsiini pöydälle odottamaan syöjäänsä (tein sitä kuuluisaa tomaattikastiketta, johon tulee mausteeksi pari palaa aplarin kuorta).

Tänään olin reipas ja kuorin appelsiinin. Se maistui ihanalta, mutta oli paljon enemmän: se kuljetti minut hetkeksi takaisin Portugaliin, jossa ratsastuksen jälkeen nautittiin heppojen kanssa appelsiinitarhassa. Minä appelsiineja suoraan puusta ja heppa vihreää. Aurinkoa, raitista ilmaa ja hyvää seuraa. Ei niissä hetkissä oikein keksinyt mitään valittamista. ...eikä tullut edes mieleen kaivaa kameraa esille - siksi kuvitusta ihan toisenlaisesta hetkestä :)

6-vuotias ori Capote. Yksi mun ihanista appelsiinitarhaseuralaisista.

Kliseitä ja seteleitä – eli hevosenomistajan elämää

Kirjoittelin tämän postauksen jo ennen joulua, mutta jostain syystä se jäi silloin julkaisematta. No, ei ole mieli ehtinyt vielä muuttua, joten tämä on edelleen ajankohtainen :)

********

Nimimerkki M toivoi kommenteissa postausta elämästä hevosenomistajana, lähinnä talousvinkkelistä. Kuten jo kommenttiinkin vastasin, joudun raha-asioiden osalta tuottamaan pettymyksen, sillä en suostu niistä täällä kovin tarkasti kirjoittamaan. Enkä edes voisi, sillä totuus on, että omakaan kipukynnys ei kärsinyt pitää kovin tarkkaa kirjaa heppamenoista. Puhumattakaan siitä, että uskaltaisin rustata niitä johonkin ylös sillä riskillä, että mieheni saattaisi nähdä laskelmat.

Rehellisesti voin kuitenkin sanoa, että tiesin jo etukäteen hevosenomistamisen olevan kallista hommaa, mutta ehkä totuus silti pääsi vähän yllättämään. Siihen, kuinka paljon hevoseen ja omaan ratsastukseen voi upottaa rahaa, ei varmasti ole mitään ylärajaa. Toisaalta hyvin paljon pienemmilläkin menoilla tätä voisi tehdä kuin miten itse olen valinnut.

Laskelmia en ole tehnyt myöskään siksi, että jollain tavalla koko totuus varmaan hävettäisikin. Minut on kasvatettu tarkan markan tytöksi, säästäväiseksi ja järkeväksi. Sellaiseksi, joka ei koskaan pyyhi tiskipöytää talouspaperilla, joka riemuitsee jokaisesta säästetystä eurosta ja menee sekaisin punaisista hintalapuista (se nyt ei tosin kovin järkevää ole).

Onneksi hevosmaailma imi mukaansa vähitellen. Alkuun ratsastuskoulun alkeiskurssi tuntui kalliilta: 26 euroa yhdestä tunnista, kun kansalaisopistossa sai jumpata koko lukukauden neljällä kympillä! Mutta jotenkin siihen kai turtuu... hetken päästä mukaan tuli satunnaisia ekstratunteja, sitten tilapäinen vuokraheppa, sitten pysyvä vuokraheppa ratsastuskoulun rinnalle, sitten puoliylläpitoheppa, joka tuolloin tuntui ihan maksimilta, mitä talous voisi kestää; siis puolikas tallivuokra ja valmennukset pari kertaa viikossa. Niinpä niin.

Kliseitä patjan alla

En tiedä, olisinko koskaan päätynyt ostamaan hevosta tai edes harrastamaan ratsastusta niin intohimoisesti, ilman aikaa, jolloin odottelin tuloksia ultraäänistä, magneettikuvista ja koepaloista. Kuulostaa kliseiseltä ja naurettavalta sanoa, että vasta sitten, kun jouduin jollain tavalla kohdakkain elämän rajallisuuden kanssa, opin elämään.

Kliseisyyden lisäksi se ei myöskään ole totta. On minussa aimo annos murehtijaa, suorittajaa ja ylihuomenessa elejää edelleenkin, mutta ehkä olen myös vähän oppinut hellittämään. Ja ainakin raha-asioissa yritän muistutella itselleni, että ei täältä mitään mukaansa saa kuitenkaan, joten miksi hilloa seteleitä patjan alle, jos niillä voi tehdä jotain sellaista, joka tekee onnelliseksi. Elämäni päätarkoitus ei (enää) ole asuntolainan lyhentäminen.

Sitoutuminen

M myös kysyi kommentissaan, onko hevoselämässä mitään ikävää tai onko jotain sellaista, mitä kaipaan edellisestä elämästä.

Hevosen (tai minkä tahansa muun eläimen) hankkiminen edellyttää sitoututumista sen hoitamiseen. Täysihoitotalli helpottaa tietysti urakkaa merkittävästi, mutta tämän reilun vuoden ajalle ei kyllä ole montaa päivää mahtunut, jolloin en olisi käynyt tallilla ollenkaan. Joskus on ollut töiden vuoksi vähän kiirettä, ja silloin tallireissu on saattanut aikataulullisesti vähän stressata, mutta siitä huolimatta on tallille ollut aina kiva mennä.

Talli on minulle se paikka, missä muun elämän huolet ja murheet oikeasti unohtuvat. Vaikka työssäni olen nopea, tallilla olen hidas. Se on minulle rauhan ja rauhoittumisen paikka. Se paikka, jossa todella harjoittelen hetkessä elämistä. Sekä omasta halusta että hevosen vaatimuksesta.

(Toki hevosen omistaminen tuo mukanaan omat huolet, jotka aika yleisesti tuntuvat liittyvän hevosen terveyteen ja hyvinvointiin. Ne huolet välillä tunkeutuvat rauhan tyyssijaani ja varjostavat muuten niin ihania tallikäyntejä.)

Elämä (haasteellisen) koiran kanssa on opettanut minut siihen, että mitään kovin spontaania ei ole yleensä voinut kalenteriinsa sovittaa. Töistä on pitänyt tulla kotiin huolehtimaan koiran ulkoiluttamisesta ja lomamatkat on pitänyt varata hyvissä ajoin, jotta on ollut aikaa sopia myös koiralle hoitopaikka tai hoitaja. Siinä mielessä hevosen omistaminen ei ole merkittävästi muuttanut tilannetta. Tosin liikuttajan löytäminen hevoselle on vielä vaikeampaa kuin hoitajan löytäminen koiralle – no, rahalla sekin tietysti ratkeaa, jos klinikkakäyntien, heinälaatikoiden ja valmennusten jälkeen vielä on jäänyt jotain pussin pohjalle ;)

Krooninen aikapula

Hevosen ostamisen myötä suurin muutos on ollu kroonisen aikapulan paheneminen. Kun joka päivä menee vähintään kolme tuntia tallireissuun ja jotain muutakin urheilua pitäisi harrastaa, jää ystävien näkemiseen häpeällisen vähän aikaa ja energiaa.

Olen kyllä nähnyt niitäkin hevosenomistajia, jotka ehtivät vaikka mitä, joten ehkä se menee tämän aloittelijuuteni piikkiin, mutta kyllä tämän vuoden aikana on usein tuntunut siltä, että jos en ole tallilla, olen kuskaamassa Durdea klinikalle, hakemassa traikkua lainaan, etsimässä sopivia putseja, roudaamassa rehusäkkejä jostain Lohjan perukoilta tai surffaamassa nettikaupoissa etsimässä halvimpia nivelvalmisteita.

Aikapula on siis se mielestäni ainoa jollain tavalla negatiivinen asia hevoselämässä. Ristiriitaiseksi tilanteen tekee se, että kaikki hevosaiheinen tekeminen (no ehkä ei klinikkakäynnit kuitenkaan) on mieleistä, mutta välillä sen hohtoa himmentää kolkuttava omatunto siitä, ettei aikaa tärkeille ihmisille meinaa järjestyä millään. 

Lisää kliseitä

Rahanmenosta ja aikapulasta voivottelun vastapainoksi ajattelin kirjata tähän pitkän plussalistan hevosenomistamisesta. Sitten alkoi tuntua, ettei mikään plussalista ikinä pysty kuvaamaan sitä, miten iso merkitys hevosharrastuksella on minun elämälleni ollut. Ei minulla taida olla sille edes sanoja.








 

Ongelmahevosia vai ongelmia hevosen kanssa?

Löysin Marijke de Jongin sivuilta mielestäni erittäin hyvän kirjoituksen hevosten kanssa kohdattujen ongelmien käsittelyyn liittyen.

Tässä alla lainauksena se kohta, joka itselleni kolahti eniten.


" - - - Besides, the biggest problem is that riders think they are supposed to NOT have problems with their horses. - - -

- - - And remember: The goal is not being without problems, but getting ‘better quality’ problems so you can learn more."

Muuttamalla omaa ajatteluaan enemmän tämän suuntaiseksi, on elämä hevosen kanssa varmasti huomattavasti antoisampaa.

Muut hyvät havainnot liittyivät siihen, että ongelman sijaan pitäisi keskittyä ratkaisuun ja että ongelmia ei voi yleensä ratkaista samalla ajattelutavalla, jolla ne on luotu.

Ponnyakuten - kannattaa katsoa!

Kuva Ponnyakuten-sarjasta

Satulahuone-blogista bongasin ohjelmavinkin: SuomiTV esittää ruotsalaista lastensarjaa Ponnyakuten (suomeksi luonteva käännös on tietenkin Apua, ponini ei tottele!), jonka jaksoja voi katsoa myös SuomiTV:n netistä. En tiedä, iskeekö tämä välttämättä sellaisiin aikuisiin, jotka ovat heppailleet koko elämänsä, mutta ainakin minut se tempasi mukaansa välittömästi.

Ohjelmaan on valittu ryhmä nuoria, joilla on erilaisia haasteita poniensa tai oman ratsastuksensa kanssa: yksi ei suostu menemään traileriin, toinen pelkää ihmisiä, kolmas on agressiivinen jne. Nuoret poneineen viettävät kaksi viikkoa Tobbe Larssonin tilalla, hänen ja monien muiden valmentejien opissa. Ihania onnistumisen hetkiä ja ainakin minulle paljon uutta tietoa. Suosittelen!

(Ehkä vähän hätäisessä) Arvostelussa: Tunne Hevosesi

Olin eilen niin innoissani ensimmäisestä omasta heppakirjasta, että tipuin melko korkealta :( Kritiikki voi toki olla hieman hätäistä, sillä koko kirjaa en ole vielä ehtinyt kahlata läpi. Tässä kuitenkin ensimmäisiä huomioita.

1. Sisällön rakenne on epälooginen ja jäsentely paikoin ihan käsittämätön.

Esimerkiksi aukeaman mittainen liinassa juoksuttamista käsittelevä kappale (s.106) sisältää myös kappaleen, jonka alaotsikko on Koulutusvälineet. Siinä kerrotaan, että nuorten hevosten koulutuksessa ei kannata käyttää koulutusvälineitä, jonka jälkeen yhtäkkiä siirrytään kuvailemaan, kuinka ratsastaja voi auttaa hevosta löytämään oikean muodon puristelemalla pohkeillaan käynnin tahtiin. Ja tämä siis pääotsikon Liinassa juoksuttaminen alla - tottakai!

2. Taitolla on onnistuttu lisäämään sekavuutta entisestään; kappaleiden keskellä on infolaatikoita, joita ei kuitenkaan ole visuaalisesti riittävän hyvin erotettu leipätekstistä.

3. Typografia ei ole sieltä selkeimmästä päästä; fonteissa ja otsikkotyypeissä ei ole säästelty.

4.Teksti on melko subjektiivista, vaikka kirja on kirjoitettu enemmänkin tietokirjatyyliin.

Esimerkiksi kappaleessa Hevosten ääntely (s.31) kuvaillaan hevosen valittavaa ääntä näin: "Tuskissaan oleva hevonen voi päästää pitkän matalan valituksen, jollaista on kauhea kuulla."

Kaiken tämän kriitikin jälkeen on kuitenkin sanottava, että kirjassa on paljon asiaakin ja enköhän sieltä kuitenkin jotain uutta opi. Ja sitä paitsi kuvat ovat kauniita ja informatiivisia!

*****

Tuoksukoirulin kuulumisia on ollut jo monena iltana tarkoitus kertoa. Leevin diagnoosi on nyt selvillä: krooninen keuhkoputkentulehdus.

Ensialkuun yritetään saada pärskiminen kuriin vähän tiukemmalla kuurilla eli antibiootit ja kortisoni sekä suun kautta että inhalaattorilla. Inhalaattori jäisi pysyväksi lääkitykseksi kahdesti päivässä tästä eteenpäin. Onneksi Leevi on yleisesti ottaen erittäin hoitomyönteinen, joten eiköhän yhteisymmärrys tässäkin asiassa löydy.

Harrastusvälineet vaihtoon?

Aina välillä kuulee tahtomattaankin juttuja, joista tulee paha mieli.

Jos ihminen ei näe hevosessa (tai missä tahansa muussa harraste-eläimessä) mitään muuta kuin välinearvoa, niin eikö silloin voisi reiluuden nimissä vaihtaa johonkin sellaiseen lajiin, jossa harrastusvälineet ovat elottomia?!?!

Ou jee!

Olenkohan jo käyttänyt tuota otsikkoa aiemmin? Nimittäin tähän mennessä kaikki hevosaiheiset kirjoitukset olisi helposti voinut otsikoida samoin. Mutta ehkä tässä kerrassa oli jotain erityistä.

Viiden viikon tauon jälkeen ehdin jo pelätä, että olenkohan romantisoinut mielessä ratsastuksen ihanuuden epärealistisen korkealle. Pelko oli aiheeton: ratsastaminen olikin vielä hurjan paljon ihanampaa kuin muistinkaan!

Sain kaveriksi vanhan tutun Nastan, joka oli jälleen ihanan vauhdikas, kuitenkin rauhallisella ja turvallisella tavalla. Alkulämmittelyjen jälkeen mentiin harjoitusravissa kolmea ympyrää niin, että pääty-ympyrältä siirryttiin keskikentän suoristuksen jälkeen keskiympyrälle, josta taas puolentoista kierroksen jälkeen seuraavalle pääty-ympyrälle ja samaa reittiä takaisin. Tosi kiva harjoitus! Nastan ravi on melko tasaista, joten harjoitusravikaan ei tuntunut mahdottomalta.

Toisena ja viimeisenä harjoituksena tehtiin laukannostoja pääty-ympyrällä. Aluksi laukattiin vain puoli kierrosta kerrallaan, mutta pikkuhiljaa pidennettiin laukkapätkää ja lopuksi laukattiinkin kierros toisensa perään. Ihan mahtavaa! (Siitäkin huolimatta, että jotakuinkin puolet laukoista nousi Nastan omalla päätöksellä, yleensä edellä menevää kaveria matkien. Pääasia, että päästiin laukkaamaan! ...tiedän kyllä, että pitäisi olla johdonmukainen eikä päästää heppaa itse tekemään siirtymispäätöksiä, mutta minkäs teet, kun oon tämmöinen rutjake.)

Onneksi tätä lähes pitelemätöntä intoa pääsee tyydyttämään sunnuntaina parin tunnin issikkavaelluksella, mikäli vain pakkaset pysyvät kohtuullisissa lukemissa.

Reissukuulumiset kirjoitan jonakin toisena iltana, jos heppavimmaltani maltan ;)

Pomppuravia

Sen verran ollut ohjelmaa, että kerkiän vasta nyt raportoimaan perjantain ratsastustunnista. Tai perjantaina olisi tietysti ehtinyt, mutta olin niiiiiiin väsynyt tunnin jälkeen, etten yksinkertaisesti jaksanut.

Pikkuisen alkoi jännittää, kun huomasin, että minulle oli arvottu tunnille kaveriksi jälleen hyvä ystäväni Koijari. Tulemme siis ihan oikeastikin mainiosti toimeen keskenämme, mutta taisin jo aiemminkin valitella Koijarin poikkeuksellisen pomputtavasta ravista.

Tunti alkoi ja ensimmäisen ravin kohdalla valkeni, että aika oli kullannut muistot: ravi oli vielä hurjempaa kuin muistinkaan. Kevennetynkin ravin kanssa oli hankalaa, mutta harjoitusravi oli lähestulkoon mahdotonta. Opettaja huikkaili ohjeita rentoutua ja kokeilla vaikka ilman jalustimia, mutta myönnettävä se on, ettei rohkeus riittänyt. Tuntui, että parin kymmenen metrin pätkä harjoitusravia oli ihan ehdoton maksimi, jonka pystyi kerralla sinnittelemään. Tunnin puolivälissä oikein pisti vatsaan - niin vahvasti urheilun puolelle tämänkertainen tunti meni.

Tunti jatkui laukkaharjoituksilla, jotka sujuivat tosi kivasti. Sain nostaa laukan käynnistä (mikä erityisesti Koijarin kanssa olikin minulle ihan ehdoton onnistumisen edellytys), ja ensimmäistä lukuunottamatta kaikki yritykset onnistuivat ongelmitta. Ensimmäisellä kerralla meidän vuorollamme Koijari oli niin innoissaan, että lähti raviin ennen kuin olin edes ehtinyt miettiä laukannostoa enkä saanut kaveria rauhoittumaan käyntiin ennen kuin pitkä sivu oli jo lähes loppuun kuljettu.

Mutta seuraavat laukannostot onnistuivat siis hienosti ja ensimmäistä kertaa harjoiteltiin myös pääty-ympyröitä laukassa eli piti kyydissä pysymisen lisäksi keskittyä myös ohjaamiseen. Onnistuttiin Koijarin kanssa tekemään yksi ihan kunnollinen ympyrä ja toinen puolikas. Kieltämättä tasapainon säilyttäminen ympyryllä tuntui haasteelliselta, mutta ensimmäisen putoamisen aika ei ollut vielä :)

Laukkojen jälkeen otettiin vielä vähän ravia ja yllätyin iloisesti, että pomppuravi tuntui laukkojen jälkeen vähän helpommalta istua. Ehkä laukat jollain tavalla laukaisivat jännitystäni, en tiedä? Kaiken kaikkiaan älyttömän mukava ja innostava tunti!

Meidän jälkeemme tunnille tuli vielä kaksi alkeisryhmäläistä, ja jäin heistä toiselle vielä taluttajaksi. Urheilullinen tunti jatkui urheilullisena talutuksena, sillä ratsastajat pääsivät myös ravaamaan aika tavalla. Tallin kenttä on ratsastamisen kannalta ihanan pehmeä, mutta tekee kyllä ravaavan hevosen rinnalla juoksemisesta ihan totista urheilua :) - hiki tuli!

Söpö Köpö!

Optimismi palkittiin ja pääsin kuin pääsinkin ratsastamaan tänään. Köpön omistaja otti toisen hevosen itselleen ratsastettavaksi, ja minä sain siis ratsastaa reilun tunnin Köpöllä omaan tahtiin, toki omistajan valvovan silmän alla.

Maneesiin meneminen ja siellä toimiminen jännitti hieman enkä ihan tunaroimatta liikennesäännöistä suoriutunutkaan. Onneksi ei tapahtunut mitään sellaista, mihin anteeksipyyntö ei olisi riittänyt.

Päästyäni selkään tassutteli Köpö suorinta tietä ulos maneesista. Alku ei luvannut paljoa, mutta en masentunut lainkaan, sillä sama oli hetkeä aiemmin tapahtunut Köpön omistajalle toisen hevosen kanssa, joten tuumin, että sattuu sitä huipputaitajillekin :) Köpö onnistui tekemään muutaman metrin matkasta takaisin maneesin sisälle melko haastavan, mutta lopulta päästiin perille.

Loppu sujuikin sitten paremmin kuin olisin koskaan uskaltanut toivoa. Askellajit vaihtuivat 90-prosenttisesti minun pyynnöstäni ja melko pienillä avuilla, varsinkin ensimmäisen ravin jälkeen (viisaana ponina Köpö tietysti ensin kokeilee, että miten vietävissä olen). Sain myös luvan kokeilla laukkaa, ja suureksi yllätyksekseni (ja ehkä myös Köpön omistajan yllätykseksi) laukannostot sujuivat tosi hyvin.

Tasapainon kanssa ei tänään ollut minkäänlaisia ongelmia. Köpöllä on tosi tasainen ravi ja erittäin miellyttävä laukka - näillä saattaa olla osuutta tasapainokokemukseeni :)

Haasteellisinta tämän päivän ratsastuksessa oli pitää tempo riittävän hitaana, ettei Köpö kolauttelisi itseään omiin jalkoihinsa. Se on kuitenkin melko ovela ja hivuttaa vauhtia pikkuhiljaa kovemmaksi, jolloin tahdin tiuhenemista on vaikeampi huomata ajoissa. Viekas poni, vaikkakaan en ihan ymmärrä, mitä kivaa voi olla omien jalkojen potkimisessa.

Tiukka yhteenveto: Suloinen, sympaattinen, kärsivällinen pikku-Köpö! <3 Ja osasin jo paljon enemmän kuin edellisellä kerralla Köpön kanssa, oujee!

*****

Ratsastuksen jälkeen lähdin Leevin kanssa metsään. Satoi valtavan kokoisia könttejä lunta ja oli ihan tyyntä. Yksi iso hiutale osui nenääni eikä sulanut ihan heti pois. Se nauratti. Elämä tuntui kovin onnelliselta.

Onneksi on ratsastus

Blaah.-päivän jälkeen on elämää. Tämän totesin viimeistään illalla vähän seitsemän jälkeen, kun hurautin tapani mukaan reilusti etuajassa tallin pihaan. Jotain taikaa niissä kopukoissa täytyy olla, kun tallilla olo muuttuu niin seesteiseksi ja onnelliseksi, vaikka olisi ollut minkälainen päivä. Tai ehkä lannantuoksussa on jotain huumaavia ainesosia :)

Seesteinen olo ja hyvä mieli matkassa lähdin kotia kohti tänäänkin, vaikka tunti sujui kaikkea muuta kuin upeasti. Sain ratsastettavakseni jälleen uuden tuttavuuden: korkea-askelisen friisiläispollen, Sipon.

Alkukäynnit sujuivat lupaavasti, Sippo kuunteli pieniäkin avuja. Sitten otettiin ohjat, ja siihenpä se lupaava alku sitten levisikin. Jalat olivat tunnin jälkeen tooosi väsyneet, sillä pohkeita oli todellakin käytettävä, jos yhtään halusi päästä eteenpäin. Raippa korjasi tilannetta aina hetkellisesti, mutta olen jotenkin vastahakoinen sitä käyttämään ja - ehkä siitä johtuen - melko kömpelö sen kanssa.

Vauhtivastaisuuden lisäksi Sippo venytteli päätään vähän väliä etujalkojaan kohti, mikä teki myös ohjien pitämisestä tosi raskasta. Opettajan mukaan hevonen pyrki pääsemään jotenkin "kuolaimen taakse", jolloin niistä ei enää olisi hyötyä. Mieleeni hiipi myös ajatus, että koska Sippo oli palannut jalkavaivoista johtuvalta sairauslomalta vasta kolme päivää aikaisemmin, voisiko jaloissa olla edelleenkin jotain? Toivottavasti ei.

Haasteellisella tunnilla mentiin puomeja kaksikaarisella kiemurauralla (onkohan tuo oikein?) ja lopuksi laukattiin yksitellen liinassa. Oli kiva kokemus päästä koettamaan laukkaa niin, että sai jättää yhden asian vähän vähemmälle huolehtimiselle. Tosin kyllä siinä liinassakin ohjata pitää, muutoin on ympyrä äkkiä kovin pieni, ja siihen loppuu laukka.

Laukannostot sujuivat yllättävän hyvin siihen nähden, miten hankala minun oli ollut saada Sippoa edes kävelemään reippaasti. Laukan ylläpitäminen olikin sitten eri juttu. Kun yrittää ulko-ohjalla pitää ympyrän suurena, pitäisi samalla pystyä pohkeilla pitämään laukka yllä. Tämä on erittäin haasteellista, kun oma tasapaino on niin hakusessa, ettei uskalla irrottaa pohkeitaan hevosen kyljistä hetkeksikään, vaan pistää kaiken toivonsa selässäpysymisestä niihin surkeisiin, tunnin loppupuolella jo erittäin väsyneisiin räsypohkeisiin.

Se on hassua, että vaikka järjen tasolla tiedostaa, että selässä pysyisi sitä paremmin, mitä paremmin osaisi jalkojaan rentouttaa, on tuota rationaalista tietoisuutta niin järkyttävän vaikea siirtää käytännön toiminnaksi.

Lyhyt yhteenveto: kiva ja opettavainen tunti ja onnistuneita laukannostoja - hiphei! (Toivottavasti Sipon jalat ovat kunnossa ja pään hakeutuminen etujalkojen tuntumaan johtui vain minun osaamattomuudestani.)

****

Leevin lääkäri soitti tänään kertoakseen, ettei röntgenlääkärikään ollut löytänyt keuhkokuvista mitään merkittävästi poikkeavaa. Lääkäri oli kuitenkin nyt sitä mieltä, että nielurisoja ei leikataan ensimmäiseksi vaan hän lähettää Leevin jatkotutkimuksiin Viikkiin. Tämä on minusta hyvä ratkaisu, ettei turhaan leikata, jos oireiden aiheuttajasta ei ole täyttä varmuutta. Epäiltyjen listalla on astma/allergia tmv.

*****

Huomenna pääsen rapsuttelemaan kaverini suloista suokkiruunaa Köpöä. Tiedä vaikka pääsisi selkäänkin, joten toiveikkaana varustan itseni matkaan ratsastustamineissa.

Perjantaina on sitten vakkaritunti ja maanantaina CR-tunti ja sitten taas keskiviikkona tunti -> ei pitäisi olla aihetta valittaa! =)

Urhea ja ahne

Sukellus- ja valkosantavarpaidenalla-matka on ihan nurkan takana. Silti ajatukset harhailevat vähän väliä heposteluun. Leirejä, vaelluksia, centered ridingia, lännenratsastusta, hevosmiestaitoja...niin paljon kiinnostavia mahdollisuuksia! Ja niin vähän rahaa.

Kaikkea ei voi saada (ja hyvä niin!). Siitä seuraa helposti ahdistukseen johtava ajatuskulku, kun pitäisi löytää se kaikkein paras vaihtoehto. Minullehan harvoin riittää muu kuin tieto siitä, että olen faktoihin perustuen valinnut sen kaikkein parhaimman, tehokkaimman, tarkoitukseen sopivimman tmv. vaihtoehdon.

Nyt ajattelin olla urhea ja rikkoa rutiineja. Lähetin (lähes) summamutikassa kyselyn vaelluksesta ja kesäleiristä. Jos vastaus on mieleinen, niin valinta on tehty. Helppoa, eikö?

Vahvana ehdokkaana vaellus- ja leiripaikaksi Jaakkolan Rustholli. Sivuilla olevat kuvaukset vaelluksista ja gallerian kuvat ovat niin luonnonläheisiä ja lämminhenkisiä, että herkemmällä kostuu silmäkulma.

Aatoksissa olisi osallistua muutaman tunnin vaellukselle tammi-helmikuun vaihteessa ja leirille kesällä, ja jos mitenkään mahdollista, niin vielä parin päivän vaellukselle. Jos, jos ja jos. Pakko yrittää vähän hillitä intoaan, ettei tipu ihan liian korkealta.

Haaveissa jos siintää kesä 2011, jolloin toivon voivani osallistua viiden päivän mittaiselle vaellukselle - oi kun se olis mukavaa!

Tasapainoilua

Eilinen ratsastustunti käynnistyi surullisesti, kun kuulin, että tallin vanhin ruuna, 23-vuotias Luvite, oltiin jouduttu lopettamaan jalkavaivojen vuoksi. Ratsastin itse Luvitella ensimmäisen ja viidennen tai kuudennen tuntini, ja ihastuin vanhaan herraan kovasti (niinkuin toki olen ihastunut joka ainoaan tapaamaani hevoseen - 8-vuotiaan heppatytön sielu 33-vuotiaan ruumiissa). Tietysti on aina parempi, että kovasti kärsivä eläin lopetetaan, mutta surulliseksi siitä silti tulee.

Olin tallilla jo tunti ennen tunnin alkua, joten minulla oli ruhtinaallisesti aikaa harjata Retu oikein kunnolla ja muutenkin viettää laatuaikaa. Suojat menivät ensimmäistä kertaa ensiyrityksellä oikein päin ja oikeisiin jalkoihin - kyllä nämä asiat ovat ihan opittavissa, mutta aikaa se vaatii :)

Itse tunti sujui melko vaihtelevasti. Retulla oli kova vauhti päällä heti ensimmäisestä ravista alkaen, ja minulla oli melkoisia vaikeuksia pidätellä sitä. Retu on tosi herkkä avuille muuten, mutta hillitsevät avut eivät tuntuneet tehoavan.

Minulla oli tasapaino eilen tavanomaista pahemmin kadoksissa. Ainakin kymmenisen kertaa tunnin aikana tuntui siltä, että nyt tipun. En kuitenkaan tippunut. Voisi olla hyvä kerran tipahtaa, mielellään sillain pehmeästi, niin sitten ei ehkä pelkäisi sitä tippumista ihan niin paljoa. Toisaalta, jos tippuisikin vähemmän pehmeästi, pelkäisi ehkä entistä enemmän.

Laukannostot onnistuivat hyvin. Viimeisellä kerralla tosin Retu taisi nostaa laukan jo silloin, kun minä vasta ehdin ajatella sitä. Laukasta pysäyttäminen ei onnistunut lainkaan ja kyydissä pysyminen kaarteessa oli vaikeaa.

Jotenkin epäloogista, mutta kaikista tasapaino-ongelmista huolimatta harjoitusravi sujui eilen melko hyvin. Myös kädet pysyivät edelliskertoja paremmin oikeassa asennossa. Kantapäitä sen sijaan pitää korjata tuon tuostakin. Kaiken kaikkiaan kiva ja vauhdikas tunti!

Varasin maanantaille 14.12. Centered riding -istuntatunnin minulle ja yhdelle ryhmäkaverilleni. Erityisesti eilisten tasapaino-ongelmien jälkeen olen entistä vakuuttuneempi siitä, että istuntatunti tulee enemmän kuin tarpeeseen. Ja yksi tunti on oletettavasti vasta mukava alkupala.

Leevi-koirulin kuulumisia sen verran, että pärskiminen jatkuu. Eläinlääkäri soitti röntgen-kuvista ja hänen mukaansa niissä ei näkynyt mitään kasvaimeen tai krooniseen tulehdukseen viittavaa. Lupasi vielä näyttää kuvia ylipistolle jollekin asiantuntijalle, mutta jos kuvista ei löydy mitään, niin hoitosuunnitelmassa seuraavana on nielurisaleikkaus.

Minulla on leikkauksesta vähän kahtalaiset fiilikset: koska jokainen nukutus on aina riski ja Leevi ei ole varsinaisesti sairaan oloinen, ei leikkaus sinänsä tunnu hyvältä vaihtoehdolta. Toisaalta tuntuu siltä, ettei tuo jatkuva pärskiminenkään voi olla mukava vaihtoehto. Eikä voi kai oikein olettaa, että pärskiminen on ainoa oire, minkä Leevi itse tuntee. Ainakin silloin tähystyksen aikaan nielurisat olivat olleet todella ärtyneet, joten voisi olettaa, että niistä jotain särkyäkin aiheutuu. Voi murua!

Matkalle lähtöön on enää kolme viikkoa. Sukellus, valkoinen hiekka ja turkoosi meri ovat kovasti mielessä. Varasin sukelluskamoille erityismatkavarakuljetuksen paluulennolle (35 €), jotta voi pikiriikkisen jotain shoppaillakin. Ainakin tuon kuljetuksen arvosta pitää siis shopata, jottei tule tappiota :)

Ruunan viemää

Ratsastustunti. Tuntui, että edellisestä kerrasta oli ikuisuus ja oli ihanaa päästä taas nuuhkimaan tallin tuoksua. Se on jännä, miten muiden ratsastusta katsellessa homma näyttää ihan järjettömän helpolta. Erehtyy kuvittelemaan, että itsekin osaa. Nopeasti sitä palautuu reaalimaailmaan, kun ähisten punnaa itsensä satulaan.

Tänään ratsastin Jehverillä, 18-vuotiaalla, älykkäällä ruunalla, joka on opetellut pääsemään mahdollisimman vähällä. Taitavan ratsastajan käsissä Jehveri on kuulemma kuin unelma. Meidän yhteistyömme jäi melko kauas unelmasta, mutta siitä huolimatta tunnilla oli toooosi mukavaa! Into kasvaa (edelleen) taitoja nopeammin =)

Varasin tänään itselleni ja parille ratsastustuntikaverille Centered riding -istuntatunnin parin viikon päähän. Ehkä tästä olisi pitänyt aloittaa, mutta tuskin näin alkeiskurssin juuri päättäneinä olemme ehtineet omaksua vielä valtavaa määrää huonoja tapoja. Itselläni ei ainakaan vielä mikään tunnu menevän rutiinilla, joten toivoakseni ei ole liian myöhäistä.

Ja nyt on enää kaksi yötä seuraavaan tuntiin, ihanaa!

Ai niin, heppavimmassani olen myös katsellut erilaisia ratsastus- ja heppavideoita netistä. Ehdottomaksi suosikiksi nousi Futura-nimisen hevosen jättipukki.

Kauniita unia kuu-ukosta huolimatta!

Hikeä, karvoja ja rapaa

Aamupäivällä Leevin keuhkoröntgen. Ei ollut ihan puistokävely pidellä 40-kiloista hätääntynyttä voimanpesää röntgenpöydällä. Mietityttää, että miksi ihmeessä ei voi olla semmoista röntgenlaitetta, joka olisi kutakuinkin lattian tasalla? Ei olisi ollut mikään ongelma pyytää Levanderia köllettelemään siinä. Mutta se, että tuommoinen lähtökohtaisesti kokonsa vuoksi nosteluun tottumaton kaveri heivataan metrin korkeudelle liukkaalle pöydälle... No karvat pölisi ja hellämieliset omistajat olivat välillä monin tavoin kovilla, kun piti vaan pakottaa koirula pysymään paikallaan. Tyytyväisiä olimme kuitenkin siihen, että kuvat saatiin otettua ilman rauhoitusta. Ensi viikon puolivälin paikkeilla lupasi sitten eläinlääkäri soitella kuvista ja mietteistään. Pidän peukkuja, ettei löydy mitään vakavaa. Toisaalta en oikein osaa kovin vakavaa pelätäkään, kun Leevi kuitenkin on tosi reipas ja hyvinvoivan oloinen. Ja söötti!

Illalla jälleen viikon kohokohta: ratsastustunti! Keli oli mitä hirvein; satoi ja rapa roiskui, mutta sitä tuskin hyvältä mieleltään ehti huomata.

Tänään sain kaverikseni Nastan, joka on vastaansanomattomasti nimensä veroinen tyyppi. Menohaluja kyllä löytyi ja enin energia minulla menikin pidättelyyn. Mukava oli usean Koijarin pomppuravin värittämän tunnin jälkeen huomata, että kyllä siellä harjoitusravissa ns. normihepalla pystyy edes 10 metrin pätkiä istumaan hallitusti.

Harjoiteltiin myös pohkeenväistöjä. Jotenkin luulin, että ne tulisivat ohjelmaan vasta paaaaaaljon myöhemmin, mutta miten väärässä olinkaan. Nasta osasi pohkeenväistöt tosi hyvin, ja olisi mielellään tehnyt niitä jo opettajan käskystä. Haasteeksi siis minulle muodostui saada heppa tekemään asioita vasta minun pyynnöstäni. Pohkeenväistöt meni vähän miten meni, mutta ravi tuntui tänään enimmäkseen tosi mukavalta ja pari laukannostoakin onnistui kohtuullisesti. Niin, ja jalat pysyivät tänään vähän paremmin jalustimissa (tosin se varmaan näkyi sitten repsahduksena käsissä, ryhdissä tai jossain).

Ratsastamisessa on niin paljon asioita, jotka pitäisi saada toimimaan yhtä aikaa. Huomaan olevani aika hidas, tarvitsisin selkeästi enemmän aikaa koota ajatuksiani ja miettiä liikkeet etukäteen pala palalta. Valitettavasti on vaan niin, että - ainakin minun osaamisellani - on kovin vaikea saada hevonen kiltisti odottamaan sitä, että täti saa ajatukset järjestykseen :) Pitää siis vain sopeutua ja yrittää opetella vähän nopeammaksi tai saada liikkeistä mielessään semmoisia kokonaisuuksia, joita ei tarvitse palastella joka kerta ennen niiden suorittamista. Resepti taitaa siis rakentua vahvasti kärsivällisyyden ympärille - ei varsinaisesti vahvuuteni, joten sitäkin arvokkaampaa oppia.

Haasteita ja huutoa

Tänään oli ensimmäinen ratsastustunti uudella tallilla. Sain kuulemma helpoimman hevosen...joka sitten osoittautui haasteellisemmaksi kuin yksikään ratsastamani hevonen vanhalla tallilla.

Vaikeuksia oli uralla pysymisessä, myös siihen suuntaan, että välillä jalka hipoi aitaa. Ongelmitta eivät myöskään sujuneet siirtymiset; välillä raviin päästiin ihan pienellä pohkeella, välillä vaati tosi paljon pohjetta, laukannosto ei onnistunut kertakaan. Kädet huitelivat ihan missä sattui, ajatuskin ajoittain. Jotenkin tuntui, että olin aika hukassa. Ja opettaja oli kaikkea muuta kuin lepsu!

Hieman karuhkosta kokemuksesta huolimatta en meinaa jättää leikkiä sikseen. Uskon, että on avartavaa kokea erilaisia hevosia ja opettajia, ja aion käydä näillä keskiviikkotunneilla ainakin vuoden loppuun asti. Matkan jälkeen sitten uusi tilannearvio.

On muuten ihan huikea matkakuume! Koko ajan tekisi mieli katsella edellisten reissujen kuvia ja unelmoida samettihiekasta.

Eilen katselin muutamia sukellusvideoita Mikan ja Riikan matkablogista Balilta, ja jo pelkkä ääniraita olisi riittänyt virittämään sukellustunnelmaan. Siinä pulputusäänessä on jotain todella maagista! Tänään kävin uimahallissa ja yritin simuloida pulputusääntä...no, näistä imitaatiotaidoistani taisinkin jo mainita jotain edellisessä kirjoituksessa.

Uimahallin aulassa tuli vähän déjà vu -tunne, kun ensimmäinen henkilö vastassa oli peruskouluaikainen liikunnanopettaja. Mietin, että kävisin tervehtimässä, mutta jänistin. Tuli tunne, että pitäisi alkaa selitetellä lihomistaan jotenkin - ja siinä vaiheessa totesin, että ehkä on parempi ensin kasvaa aikuiseksi ja itselliseksi (mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan).

Tuoksukoira tutkimuksiin

Leevi Petteri Virolainen on pärskinyt jo vuoden. Huonona koiranomistajana jätin viime syksynä vaivan hoitamisen yhteen nenäpunkkikuuriin, vaikkeivät oireet kadonneetkaan. Silloin saatiin siis väärä diagnoosi. Siihen johti luultavasti surkea imitaationi; ei ole helppoa matkia koiran pärskimistä!

Tänä syksynä rokotuskäynnin yhteydessä mainitsin vaivasta uudelleen ja onnekkaasti Leevi päätti juuri siihen kertomukseni perään pärskäyttää oikein kunnolla. (Säästyinpä sentään noloilta imitaatioyrityksiltä tällä kertaa.) Varattiin uusi aika nielun tähystystä varten.

Tähystyksessä paljastuivat todella ärtyneet nielurisat, johon hoidoksi kolmen viikon Doximycin 150 mg kuuri, 5 tablettia päivässä.

Tänään oli jälkitarkastuksen aika. Nielurisat näyttivät jo paremmilta, mutta pärskiminen jatkuu, joten huomenna varaan ajan keuhkoröntgeniin.

Leevin oireilun syy on siis vielä hämärän peitossa. Yksi asia, joka sen sijaan on päivänselvä, on omistajan huono omatunto. Toivon, ettei Leevillä ole kovia kipuja, jotka se on sitkeänä sällinä opetellut peittämään. Ja ehkä tässäkin olisi taas jotain opittavaa.

*****
Ripusteltiin tänään jouluvaloja sekä sisälle että pihalle. Ajatus oli, että ulkojouluvalot helpottaisivat vähän tätä pimeyttä (rakennusbudjetti loppui sen verran kesken, että näillä pimeyksillä täällä kuljetaan kutakuinkin käsikopelolla). Ihan hyvä ajatus, mutta eivät ne kyllä mitään valaise. Toki on mukavaa, että ikkunasta katsoessa näkee muutakin kuin mustaa (verhotkin puuttuvat vielä) ja helpottavathan ne suunnan ottamista. Edellyttäen, että muistaa minne on valot ripustanut.

*****

Huomenna alkaa uusi ratsastuskurssi Navalan tallilla. Vähän jännittää mennä uudelle tallille ja uuteen ryhmään. Onkohan talleilla kovin erilaisia käytäntöjä hevosten hoitamiseen ja sen sellaiseen liittyen?

*****

Jos otsikon tuoksukoira-asia mietityttää, niin sitä olen sivunnut aiemmassa tekstissä.

Alaselän lihakset

Tänään pitkästä aikaa huomaan, että minulla on lihaksia alaselässäkin. Ellei sitten ole niin, että läski voi alkaa särkeä liiasta hytkymisestä :)

Siis kaksi tuntia ratsastusta peräkkäin. Kaverikseni sain Koijarin, joka on kaikin puolin ihana, suloinen ja superkiltti, mutta jonka ravi on todella pomputtavaa. Näillä taidoilla tietysti vielä kyyti kuin kyyti pomputtaa, mutta tämä ihan erityisesti.

Ensimmäinen tunti oli vieraan ryhmän kanssa. Kaikki muut ryhmäläiset olivat nuoria tyttöjä, siis kouluikäisiä. Ja niin kovin paljon taitavampia kuin minä. Välillä vähän hävetti oma osaamattomuutensa, mutta enimmäkseen oli oikein mukavaa.

En saanut Koijaria nostamaan laukkaa kuin yhden ainoan kerran, tosi monesta yrityksestä huolimatta. Olin jo vähän huolissani, että menetän kaiken arvovaltani ja toinen tunti menee ihan pipariksi. Sain onneksi jotenkin koottua itseni toiselle tunnille, ja laukkakin onnistui yhtä kertaa lukuunottamatta joka yrittämällä. Hurjan hieno ja palkitseva tunne!

Nyt kolottaa alaselkään ja vatsalihaksiin, pohkeisiin ja takamukseen. Ehkä kaksi tuntia perätysten oli tällä osaamistasolla vähän turhaa ahnehtimista :)

Tutustumassa uuteen talliin

Kävin tänään tutustumiskäynnillä uudella keskiviikko-tallilla. Seisoin sateessa, erittäin mutaisen kentän laidalla ja katselin tulevien ryhmätovereiden viimeistä alkeistuntia. Olin etukäteen pelännyt, että saattaisin olla heitä selkeästi jäljessä, jolloin en tahtoisi mennä mukaan jarruttamaan muun ryhmän edistymistä. Ilokseni kuitenkin huomasin, että osaan enimmäkseen samat asiat. Joissain kohden ehkä vähän enemmänkin. Ja mitä en osaa, sen innokkuudella paikkaan :)

Ajatus joulusta lämmittää tänä vuonna poikkeuksellisesti jo nyt marraskuussa. On mukavaa, että saan hyöriä joulumuorina. Haha, onnistun tosiaan kokemaan itseni joulumuorina, vaikka olen vaatinut, että joulu järjestetään nyyttäriperiaatteella. Itsepetos, se on mun laji.

Joulusta luonteva siirtyminen tämän päivän impulssihankintoihin: glögiä ja rusinoita. Tarkoitus oli nautiskella niitä takkatulen ääressä ja miettiä elämälle suuntaa. Mutta tuli lumosi ja glögi unohtui. Ehkä sitten huomenna?

Hulluna heppailuun

Ei ole vienyt mennessään tämän blogaaminen. Tai aika harvakseltaan on ollut sanottavaa. Ehkä se tästä virkistyy.

Viime aikoina olen piinannut ystäviä toistuvilla heppaintoisilla statuspäivityksillä Facebookissa. Mietin, että ehkä intoilu olisi hyvä siirtää tänne blogin puolelle ennen kuin ystävät kyllästyvät ja jättävät.

Lapsena olisin halunnut ratsastaa, mutta rahasyistä en koskaan päässyt pidemmälle kuin katsomaan ystävieni ratsastustunteja aidan takaa. Hyväksyin kohtaloni, jopa suurempaa katkeruutta tuntematta.

Muutimme keväällä haja-asutusalueelle. Syksyn tultua lenkkeily pimeillä maanteillä ei enää tuntunut houkuttelevalta. Pitkät ajomatkat harrastuksiin eivät sovi järkevyys-ajatteluuni. Mitä sitten voin harrastaa? Kotijumppaa?

Yhtäkkiä heräsin katselemaan ympärilleni ja huomasin, että alle kymmenen kilometrin säteellä kodista on kymmenkunta tallia. Ehkä ei olisikaan liian myöhäistä, ehkä ratsastuksen voi aikuisenakin aloittaa?

Nyt takana on jo yhdeksän ratsastustuntia. Olen niin tolkuttoman tohkeissani! Mikään harrastus ei koskaan ole tuntunut yhtä hyvältä, innostavalta ja mukaansatempaavalta.

Olen lapsesta asti ollut surkea sitoutumaan mihinkään säännölliseen harrastukseen pitkäjänteisesti; yleensä kolmen viikon jälkeen on jo alkanut ahdistaa ja olen keksinyt erilaisia tekosyitä jäädä pois harjoituksista.

Erityisesti mieleen on jäänyt ahdistus, joka syntyi siitä, kun piti piano-opettajalle keksiä aina uudenlaisia syitä, miksi en taaskaan osannut kotiläksyjä. Kerran kuvittelin olevani tosi nokkela ja "unohdin" kotiläksyn nuotit kotiin. Annoin ymmärtää, että olisin kerrankin harjoitellut kunnolla, joten harmi, ettei nyt nuotteja sattunut mukaan. Olipa noloa, kun opettaja kaivoi nuotit omasta kaapistaan ja kävi ilmi, etten minä mitään osannut. Taaskaan. Eikä kyse ollut siitä, ettenkö olisi soittamisesta tykännyt. En vain tykännyt siitä tarpeeksi tykätäkseni tylsästä harjoittelusta.

Ratsastuksen kanssa on toisenlaista. Luulenpa, että jos kotonani olisi satula, istuisin siinä enimmän osan iltaa ja harjoittelisin oikeanlaista istuntaa. Haluaisin oppia mahdollisimman nopeasti ratsastamaan niin, että aiheutan mahdollisimman vähän epämukavia tunteita hevoselle. Luen hyvien ratsastajien ohjeita ja katselen videoita, joissa valtavan taitavat ratsastajat saavat ratsastamisen näyttämään niin vaivattomalta ja kauniilta. Ratsastuksessa ja paritanssissa on paljon samaa, yhteisen liikkeen kauneutta ja vaikuttavuutta. (Tosin eläimen kanssa kommunikoinnissa on vielä omanlaistaan magiikkaa.)

Unelmissani toivoisin olevani luonnon lahjakkuus ratsastuksessa. Mutta kun en ole, otan kaiken ilon irti siitä, että saan harjoitella ja huomata (toivottavasti) kehittyväni koko ajan paremmaksi ja paremmaksi. Ja siten aiheuttavani koko ajan pikkuisen vähemmän harmia hevoselle, joka minua joutuu kantamaan :)

***

Voi siis olla, että jossain vaiheessa joudun vaihtamaan blogin nimeksi Pientä puhetta poneista. Tosin kuuden viikon kuluttua pääsen jälleen sukeltamaan, joten ehkäpä jatkossakin löytyy heppojen lisäksi muitakin intoilun aiheita. Niin, ajatukseni oli, että yrittäisin pitää tämän blogin enemminkin positiviisena intoiluna kuin kriittisenä vuodatuksena, vaikka jälkimmäiseen minulla tuntuukin olevan enemmän taipumusta. Saa nähdä...