...ja kaikkea siltä väliltä

Viime postauksen jälkeen on ehtinyt tapahtua paljon sekä hyvää, huonoa että kaikkea siltä väliltä. Huono-osastolla on ennen kaikkea norovirus, josta juuri olen toipumassa. Olihan veemäinen vieras! Mutta oli siinäkin hyvä puolensa: olin tänään Durdelle reilun kilon verran kevyempi kannettava :)

Rodeo-osasto

Rodeoita Durde esitteli sekä yhtenä päivänä, kun ratsastin yksin että myös viime sunnuntain Mian tunnilla. Yksinratsastuskerralla tuli taas oikein kunnon lähtö (tällä kertaa onneksi vasemmassa laukassa, niin en ala patologisoimaan sitä oikeaa laukkaa), mutta iloista kyllä muistin tällä kertaa yhden ohjan käytön jo huomattavasti nopeammin kuin aiemmin. Tosin aluksi tartuin oikeaan ohjaan, joka siis käänsi meidät kohti seinää, mutta sitten hogasin, et enhän mä nyt päin seinää tahdo mennä ja vaihdoin vasempaan :)

Mian tunnilla taisin lietsoa Durden rodeofiiliksiin ihan itse. Tehtiin aika haastavaa harjoitusta: laukasta pysähdys, peruutus ja uusi laukka – ja ilman jalustimia! Oikea kierros vielä sujui paikoitellen hyvinkin, mutta vasemman alkaessa ei oma mieli enää meinannut pysyä kurissa ja pelkkä laukan nostaminen jännitti. No se nyt on selvää, että Durdehan ei semmoista jäkittämistä hyvällä katsele. Onneksi olin (vähän liiankin) valppaana tai D ei muuten vain näyttänyt parastaan, mutta spurtit ja pomput jäivät aika vaatimattomiksi ja pysyin kyydissä, vaikken pystynytkään tarrautumaan jalustimiin.

Mian resepti rodeoiden torjuntaan kuului jotakuinkin niin, että mun pitää vaan keskittyä ratsastukseen koko ajan ja vaatia Durandoa kuuntelemaan ja tekemään tarkasti koko ajan niin kuin haluan. Lähtien siis huolellisista teistä ja tahdista. Löysäilyyn ja rötväilyyn ei ole varaa missään kohden eikä asioita voi tehdä vain sinne päin.

Asenne-osasto

Tunneilla on tehty vaikeita harjoituksia ja olen selviytynyt niistä uskoakseni kutakuinkin asiallisesti, oman tasoni mukaan suhteutettuna tietenkin.

Hienointa on kuitenkin huomata, että alan pikkuhiljaa päästä käsiksi siihen ajatukseen jokaisen askeleen ratsastamisesta, hevosen tuntemisesta. Jokaiselle tunnille on mahtunut niitä hetkiä, kun on tuntunut siltä, että tehdään asioita Durandon kanssa yhdessä, enemminkin kuin niin, että minä vaadin sitä tekemään niinkuin itse haluan. Hassuinta on ehkä huomata, että tuohon tunteeseen en pääse pyytämällä vaan pikemminkin edellyttämällä, siis pitämällä itsestäänselvyytenä sitä, että asiat tapahtuvat niinkuin haluan. Saattaa kuulostaa vaatimiselta ja sitä se varmaan tavallaan onkin, mutta se ei kuitenkaan ole sellaista kädetpuuskassajalkaapolkien-vaatimista.

Ymmärrän, että eri luonteisten hevosen ja ratsukoiden kohdalla asiat voivat toimia paremmin toisin. Ja tietysti silloin, kun opetetaan hevoselle uusia asioita, ei niitä välttämättä voi heti ensimmäisellä kerralla edellyttää. Mutta näillä korteilla, tällä osaamisella ja tämän hevosen kanssa, ei nöyrä toive ole se, jolla asiat tapahtuvat. Ja ettei nytjoku ajattelisi, että sitten heti paukutellaan kannuksilla tai hakataan raipalla niin täytyy painottaa, että mielestäni tämä on ensisijaisesti asennekysymys: minun pitää luottaa omaan osaamiseeni ja auktoriteettiini - miten muuten voisin odottaa hevosen tekevän niin? Toki sitten, jos jotain tarvitsee korjata, pitää (pitäisi) ensimmäisen pyynnön jälkeen korjaus olla napakka eikä mikään hento kuiskaus.

Haussa täydellinen kaulan kaari

No, tavallaan joo, jollain aikavälillä, mutta se ei ole nyt se ajankohtainen juttu. Jonkunlainen kultainen keskitie olisi kuitenkin kiva.

Durdehan ei ole se tyyppi joka katsoo yläkautta silmiin, vaan nimenomaan ihan jotain muuta. Durden katseen tavoittaa parhaiten jomman kumman jalan varpaiden kärjestä, välillä hyvinkin läheltä varpaita. Joidenkin peräänannonmetsästäjien mielestä tämä voisi olla kiva tilanne, mutta voin vakuuttaa, ettei se tunnu juurikaan sen mukavammalta kuin se yläkautta silmiin katsominen. En tiedä, miten muilla hevosilla, mutta ainakaan Durdella polvien välissä roikkuva tai ryntäissä kiinni oleva turpa ei ole mikään tae toimivasta selästä.

Durando on aika sitkeä suustaan ja minulla on myös taipumus tehdä ohjilla kaikki enemmän tai vähemmän sitkeästi. Viimeisimmällä Mian tunnilla sain harjoitella napakkuutta myös ohjasotteisiini. Ja kas kas, miten napakat puolipidätteet toimivatkin siinä, että Durando pysyi oikeastaan koko tunnin kutakuinkin ylhäällä. Kyllä oli ratsastaminen huomattavasti mukavampaa ja helpompaa!

Napakoiden puolipidätteiden lisäksi tärkeä juttu on tietysti huolehtia siitä, että omat kädet pysyisivät mahdollisimman hyvin paikallaan. Ei kai ole reilua vaatia hevosta pysymään tuntumalla, jos se ei pysty tarjoamaan siinä edes sinnepäin tasaista olemista. Toki tästä tulee helposti inhottava noidankehä erityisesti harjoitusravissa: Durde sukeltaa -> ravissa on vaikeampi istua -> kädet heiluvat -> Durde sukeltaa enemmän ja vielä kiemurtelee kaupan päälle -> ravissa on vaikeampi istua -> kädet heiluvat jnejne.

Mutta selittelyt sikseen: nyt pitää vaan tsempata, tsempata ja tsempata siinä, että

• muistaa ratsastaa ihan joka ainoan askeleen
• ei anna tuumaakan periksi teissä, tahdissa eikä missään ei-toivotussa toiminnassa
• yrittää reagoida enemmän tunteella kuin analysoimalla, jolloin on auttamatta myöhässä
• koittaa pitää mielen rentona, vaikka heppa silloin tällöin sinkoilisikin johonkin
• muistaa nauttia hyvistä hetkistä ja kiittää oikeasta tekemisestä

Helsinkiä eikä Vaasaa

Tänään tunnilla aiheena oli – yllätys, yllätys – omien ja sitä kautta hevosen reaktioiden saaminen nopeammaksi.

Tähän liittyy sellainen olennainen juttu, että pitää olla selkeä ja johdonmukainen ja vaatia myös hevoselta selkeyttä, johdonmukaisesti. Mia käyttää tosi paljon erilaisia vertauksia, jotta asioista tulisi helpommin ymmärrettäviä. Tänään kuulin, että jos opettaja kysyy oppilailtaan, mikä on Suomen pääkaupunki, ei vastaukseksi kelpaa Vaasa. Tai jos kelpaa, niin turha odottaa kuulevansa seuraavalla kerralla Helsinkiä.

Mulla on siis kaksi suurta haastetta:

1. Selvittää itselleni, mikä se pääkaupunki oikein on. Ja todella uskoa siihen.

2. Kelpuuttaa Durdelta vain Helsinki vastauksena kysymykseen Suomen pääkaupungista.

Kuulostaa niin helpolta, tälleen virtuaalipaperilla. 

*****

Harjoiteltiin siis Helsinkiä siirtymillä sekä askellajien sisällä että niiden välillä. Ensin hyvin pieni pyyntö ja jos ei tullut reaktioita, niin sitten heti perään napakka toisto. Hyvin nopeasti alkoi pienikin apu tuottaa toivottua tulosta. Kun vaan muistaisi aina olla itse selkeä.

Durando oli muutenkin tosi kiva ratsastaa melkeinpä koko tunnin, mutta kyllä mä sen eteen jouduin toki vähän hommiakin tekemään. Ja tähän kohtaan pitää laittaa itselle oikein muistilappu:

Mitä enemmän Durde keskittyy johonkin muuhun kuin muhun, sitä nopeammassa tahdissa mun pitää siltä vaatia reaktioita, jotta saan huomion palaamaan itseeni. Ja väännetään nyt vielä rautalangasta: Ei siis auta, että sanoo huhuu ja jää odottamaan.

*****

Jälleen huipputunti. Loppupuolella Mia kysyi, miksen aina ratsasta niin kuin siinä lopussa, kun kerran osaan. Varmasti vielä jonain päivänä ratsastankin! Ja tämä on lupaus!

Mitä opin tänään

Taisin tässä kevään aikana täälläkin hehkuttaa oivallusta siitä, miten mun pitää tehdä Durden kanssa koko ajan jotain tehtäviä, jotta se ei saa mitään tyhmiä ajatuksia päähänsä. Eikä tuossa oivalluksessa sinänsä mitään vikaa olekaan, mutta jotenkin tuntuu, että pääsin tänään tunnilla kiinni johonkin vielä olennaisempaan.

Ratkaisu ei nimittäin ole tehtävät, vaan joka ainoan askeleen ratsastaminen ajatuksella. Siis todellakin, ihan joka ainoan. Eikä pelkästään ajatuksella vaan myös asenteella! Pitää pystyä menemään kierros toisensa perään uraa pitkin ilman mitään sen kummempia temppuja niin, että hevonen pysyy kuulolla. Ja pystynkin, kunhan vain muistan haluta sitä riittävän päättäväisesti.

Durden kanssa pitää tietysti huolehtia siitä, että tahti säilyy, mutta erityistä huomiota piti tänään (ja spagettihevosen kanssa pitäisi tietysti joka päivä) kiinnittää lapojen kontrolloimiseen, tunnelissa ratsastamiseen ja ulko-ohjan tukeen. Helppoa ei ollut, ja sainkin huutia aika tavalla. Rataa harjoiteltiin maanantaita varten osissa eikä se ollut ihan yksi eikä kaksi kertaa, kun piti ottaa täysstoppi ja koko homma alusta.

Mutta mukaan mahtui myös ihania onnistumisen hetkiä, jotka (yllättävää kyllä) jäivät tänään vahvimmin mieleen. Esimerkiksi "täydellinen"-kommentti diagonaalilla tehdystä onnistuneesta tiestä ja kommentti siitä, että tahti oli tänään kuulemma paremmin hanskassa kuin tiistaina.

Vaikka huudon ja kehujen suhde on numeroina murskaava, on olo kuitenkin tällä hetkellä todella optimistinen, motivoitunut ja innokas. Tiedän, että se vie aikaa, mutta uskon, että kyllä mä tämän lajin tulen oppimaan sen verran hyvin, että pystyn olemaan heposille kiva kaveri ja kyydittävä. Tuntuu, että Durandokin tykkää musta enemmän nyt, kun oon ollut entiseen verrattuna jämäkkä ja määrätietoinen.

Tästä tuli nyt vähän tämmöinen hehkutuspostaus, jonka perusteella vois kuvitella, että nään itseni kohta  starttaamassa vähintään GP-radoilla ;) Mutta on vaan niin superhyvä fiilis. Sanoin tänään tunnin aluksi, että viime ajat on ollut ihan kuin eri hevosella ratsastaisi. Uskon, että Durden hoidattaminen on tuottanut tulosta, mutta Mian mielestä voisin kuulemma myös miettiä, minkä verran se oma asenne ja tekemisen meininki vaikuttaa hevoseen.

Mun pitää nyt luvata pyhästi, etten tältä määrätietoisuuden polulta enää koskaan lipsu. Yhdenkään eläimen kanssa – enkä varsinkaan itseni – kanssa.

(Pakko tässä kaikesta huutamisesta kirjoittamisen yhteydessä mainita, että huutaminen ei ole mikään Mian tavallinen valmennustyyli. Mun kanssa vaan ei yksinkertaisesti vähempi riitä. Eikä se siis ole sellaista huutamista, josta pahottaisin mieleni vaan sellaista, joka saa mut tsemppaamaan ja ylittämään itseni, tekemään eikä pelkästään yrittämään. Mutta siis ihan kelpo palkeilla, koska tallikaverit olivat tänään kentällä miettineet, että onkohan maneesissa joku hätänä:))

Kaikki on vinksin vonksin

Tai ainakin ihanasti heikun keikun :)

Siinä missä vielä joitakin viikkoja takaperin ehkä noin yksi kahdestakymmenestä laukannostoyrityksestä onnistui, tulee epäonnistumisia nykyään suunnilleen yhtä harvoin.

Vatsaoireilua ei ole ollut. Joko ihmelääke Sinking on auttanut tai sitten hepan vatsaoireilu on ollut isommin oman pääni sisässä kuin olisin osannut arvatakaan.

Durando on hyväntuulisen ja tyytyväisen oloinen, lihonutkin aika tavalla.

Tunneilla täti on saanut hikoilla ihan urakalla. Huomiota on kiinnitetty muun muassa näihin asioihin:

• Käsien asento. Varsinkin oikealla kädellä tuntuu olevan oma tahto, joka kuljettaa sitä koko ajan sään väärälle puolen.  Ohjeena miettiä vähän leveämpää kättä ja pitää huoli siitä, että kumpikin käsi pysyy omalla paikallaan. 
• Lantion asento. Että se vasen ei työntyisi eteenpäin.
• Jalkojen rentous, jousto polvissa.
• Tahti, tahti ja tahti. Koko ajan ja joka hetki. Siitä ei vaan saa tinkiä ja sitä pitää seurata herkeämättä! Jos Mia ehtii huomauttaa, olen jo auttamatta myöhässä korjauksen kanssa. (Ja voitte uskoa, että todellakin ehtii huomauttaa melko usein.)
• Puristamisen, jahtaamisen ja lantiolla nylkyttämisen lopettaminen. Polvilla ei saa puristaa eikä muutenkaan jalalla koko ajan painostaa. Selkeitä ja tarvittaessa teräviä pyyntöjä, mutta ei jatkuvaa kiusaamista. Ja se nylkyttäminen – se ei kuulemma ole mitään kaunista katsottavaa :D
• Kääntäminen, niin että hevonen taipuu ja pysyy tasapainossa. 
• Durandon oikean lavan pitäminen ruodussa. Nopeita, pieniä puolipidätteitä oikealla ohjalla, tarvittaessa raippa oikealle lavalle, jos pidätteet eivät riitä.
• Ja viimeisenä, mutta ehdottomasti tärkeimpänä: ASENNE! Ilman sitä ei ole mitään.