On ratsastamista – ja sitten on Ratsastamista

Siitä on nyt suunnilleen vuoden päivät, kun ratsuväki (=supervalmentaja Mia) karautti tallinpihaan pelastamaan tätiä pahasta pulasta. Monien muiden ongelmien ohella hyvin nopeasti kävi ilmeiseksi, että yksi este täysipainoiselle harjoittelulle oli surkea kunto.

Niin kuin moni muukin asia, on myös kunto kohentunut vuoden aikana, mutta samaa tahtia on kasvanut myös vaatimustaso – lopputulema on se, että jokaisella tunnilla meinaa loppuu kunto kesken, sekä minulta että Durandolta. Tilannetta ei varmasti ole parantanut pyrkimykseni onnistuneisiin ratsastuskertoihin, mikä on tarkoittanut käytännössä noin 15–20 minuutin ratsastuksia. No päätin viime viikolla, että on ryhtiliikkeen aika!

Mutta voi hyvänen aika, miten vaikea on Ratsastaa itsekseen! Sykemittari on tämänkin sluibailun todentamisessa aika armoton kaveri:

Valmennustunnin lukemat

sykealue 3 (korkein) – 13:23
sykealue 2 – 18:30

Itsekseen ratsastaessa

sykealue 3 – 0 min
sykealue 2 – 3:26

Ja minä muka ihan tosissani yritin!!! 

No nyt tuon herätyksen jälkeen olen tsempannut entistä enemmän ja eilistä itsenäiseltä ratsastukselta kirjautui reilut 13 minuuttia sykealueelle 2 ja 3-sykealueelle jopa 20 sekuntia :)

Enkä nyt siis yritäkään väittää, että ratsastuksen kuuluisi aina olla sellaista, että syke nousee hurjaksi – sehän riippuu aina ratsukon tasosta, päivän kunnosta ja siitä, mitä harjoitellaan. Selvää kuitenkin on, että samalla hevosella näin suuret erot valmennustuntien ja itsekseen ratsastusten välillä kertovat karua kieltä siitä, että itsekseen tekeminen ei ole Ratsastamista nähnytkään, ei aina edes ratsastamista vaan ehkä pikemminkin jonkinlaista ratsastelua.

Haastan siis itseni muokkaamaan sekä valmennustuntien että itsenäisten ratsastustuntien sykealuelukemia lähemmäs toisiaan. Valmennustuntien lukemat saisivat kunnon kohentamisen myötä mielellään vähän laskea ja itsenäisen ratsastuksen lukemat tsemppaamiseen ja keskittymisen myötä vähän kasvaa.

Kuntokuurilaiset :)

Ulko-ohja!

Se muuten vaikuttaa yllättävän paljon laukannoston onnistumiseen, että muistaako/osaako pitää sen ulko-ohjan kädessä vai rynniikö sen kätensä kanssa reiluun etukenoon ja siitä komeasti sään yli. Tämän päivän tunnilla Mia sai sanoa mulle aiheesta vähintään puolensataa kertaa, mutta kyllä sillä tulostakin syntyi; vasemman kierroksen ratsastaminen kaikkinensakin oli helpompaa ja laukannostotkin onnistuivat vähän paremmalla prosentilla. Ja kaikki tämä ilman hysteeristä lantion vääntelyä ja kääntelyä :)

Joo, taitaa mennä mun touhu välillä vähän turhan analyyttiseksi ja pienten yksityiskohtien hinkkaamiseen. Tähän liittyen tulikin edelliseen postaukseen joltain anonyymiltä kommentoijalta ihan oivallinen kommentti, että välillä pitäisi vaan ratsastaa eikä miettiä liikaa. Totta sinällään, mutta tällaisessa tilanteessa, kun hevosella on selkeä vinous ja sen on vaikeaa liikkua vasempaan kierrokseen, ei asiaa ehkä parantaisi se, että laukattaisiin menemään aina vain oikeaa laukkaa, kierroksesta riippumatta? Sillä muuta en saisi aikaiseksi, jos vain antaisin mennä.

Kiitos muuten kaikille taas ihanista kommenteista ja superhyvistä venyttelyvinkeistä. Olen niitä lähes kaikkia jo kokeillut – osa tuntui ihan hyviltä ja osa ihan mahdottomilta toteuttaa (Sanna – miten ihmeessä pääsee kyykkyyn selkä seinää vasten jalkapohjat lattiassa??? En siis pääse lähellekään eli ymmärsinkö jotain väärin vai oonko vaan ihan järkky jäykkä?). Todella hyviä venyttelyohjeita oli Helin vinkkaamassa Mobilatin oppaassa. Näitä oon tehnyt nyt ahkerasti.

*****

Täytyy sanoa, että jos näitä vinousongelmia ei olisi, niin mulla olis varmaan ihan hirmuinen hehkutus meneillään – siinä määrin kivasti menee nyt muuten Durandon kanssa. Se on ihana sekä ratsastaessa että muuten touhutessa ja hoitaessa. Tai no, ratsastaessa se on just niin ihan kuin millaiseksi mä osaan sen ratsastaa ;)

Hurjan söpö tyyppi se mun heppa.

*****

Heräsin siihen, että jotain tavoitteitakin pitäisi miettiä. Nimittäin:

"The major reason for setting a goal is for what it makes of you to accomplish it. What it makes of you will always be the far greater value than what you get." - Jim Rohn

Korkealta on tiputtu ja monta kertaa

Tiputtu on, paitsi ei fyysisesti hevosen selästä.

Kaikenlaisten ihanteiden ja arvojen kanssa tuntuu elämässä joutuvan koville. Joutuu koville, kun yrittää näkemyksiään perustella. Ja koville, kun huomaa, ettei onnistu käännyttämään kaikkia, pelastamaan kaikkia. Ja koville, kun joutuu välillä häpeämään sitä viiteryhmää, johon kuuluu – halusi tai ei. Silti aion pitää ihanteistani ja arvoistani kiinni. Yksi niistä on se, että arvostan elämää. Hevosmaailmassa se ei vaikuta olevan ihan itsestäänselvyys.

*****

Toinen iso tipahdus meni suunnilleen näin: tallikaveri oli lähdössä lomalle ja kysyi, jos voisin ratsastaa hänen hevostaan muutamana päivänä. Lupauduin, mutta halusin kokeilla hevosta hänen nähtensä. Ensimmäinen kerta meni huonosti, ohjauspaneeli oli hyvin erilainen kuin Durandolla ja olin aika hukassa. Loppua kohti sain ehkä vähän jutun juonesta kiinni. Halusin kuitenkin kokeilla myös toisen kerran vielä omistajan nähden.

Kokeilukertojen välissä oli pari viikkoa ja sinä aikana pääni oli ilmeisesti täyttynyt pissalla tai jollain muulla vähemmän mairittelevalla. Asenteeni (omassa mielessäni) oli suoraan sanottuna ylimielinen. Ajattelin, että käyn vain nopeasti selässä kokeilemassa kaikki askellajit läpi.

Niinpä niin. En käy jokaista nöyryytyksen hetkeä erikseen läpi, mutta ehkä kokonaisuus kulminoituu parhaiten taas tyyppivikaani – laukka ei tahtonut nousta, ei sitten niin millään. Olo oli hikisen tunnin jälkeen pettynyt, mutta samalla kiitollinen. Kyllä on vaan hyvä, että välillä palautellaan maanpinnalle oikein huolella – en nimittäin halua sinne kuplaan.

*****

Ja sitten on vielä oma istunta. Siis se, jonka jotenkin ajattelin jo pikkuhiljaa löytävän jotain järkevää muotoa.

No joo, muotoa ehkä tavallaan, muotohan se on käkkärämännylläkin. Nättikin, muttei ehkä paras mahdollinen ratsastukseen.

Erityisesti vasemmassa kierroksessa vasen lonkka työntyy edelleen eteenpäin ja ilmeisesti kompensoin sitä työntämällä oikeaa kättä eteenpäin -> menetän hevosen ulko-ohjalta, jolloin se punkee lapa edellä ulos ja sitä yritän sitten korjata hivuttamalla oikeaa kättä sään yli. Lopputuloksena on semmoinen staattisen jännityksen paketti, ettei yhtäkään osaa pysty liikuttamaan erillisenä. Siis ihan oikeasti en tahdo saada vasenta polvea irti satulassa ilman, että nostan pepun irti ja yritän rentouttaa ensin koko paketin.

Tässä samassa tietysti vielä paino liukuu oikealle, jolloin se muutenkin haasteellisen vasemman laukan nostaminen on tietysti ihan lasten leikkiä? Joo, ei ole.

Apua, mitä teen?

Lonkkia pitää ainakin venytellä hurjasti enemmän. Muutamia venytyksiä löysin täältä, mutta mielellään saatte laittaa suosikkivenytyksenne jakoon :) 

Onko jollakulla omakohtaista kokemusta tällaisen könötyksen korjaamisesta? Nyt olisi hyvät neuvot tarpeen.