Minä ja mun ronsu. Me tykätään kiertää peltoa. Se on rentouttavaa ja siitä tulee hyvä mieli. Pöpelikköjen kohdalla laulan, että mahdolliset peurat jähmettyisivät. Mutta jos erehdytte luulemaan, että mua pelottaa, niin tuotan pettymyksen – ei nimittäin pelota, ei sitten yhtään! Mun ronsuni on niin seesteinen ja minä niin rohkea, että uskallan nykyään pellollakin jo vähän komentaa kävelemään reippaammin. Niin ja muistiin myös merkittäköön, ettei se tuulinenkaan ilma ole mikään syy olla menemättä pellolle.
Uhkarohkea mikä uhkarohkea.
tästä tuli hyvä mieli :)
VastaaPoistaKiva! :) Niin mullekin :)
PoistaHaha, ootte niin ihania!
VastaaPoistaKiitos ihana Liisa:)
PoistaKyllä tuollaisissa maisemissa kelpaa peltoilla, ihan rentona :)
VastaaPoistaNimenomaan! Ihan rentona :)
PoistaLoistavaa :)
VastaaPoistaJuu, pienillä askelilla suureen maailmaan :)
PoistaVoi, ihana jättironsu ja pienenpieni täti!
VastaaPoistaHihii, tädille kuva on kyllä ihanan imarteleva - yleensä valokuvissa käy juuri päinvastoin, miksköhän? ;)
Poista:) Ihana postaus!
VastaaPoistaKiitos :)
Poista