Ratsukko

Hei, mua kengitetään.

Tehovalmennus & -ratsutusjaksoa Mian luona on nyt takana vähän reilut kaksi kuukautta. Väitän, että meitä ei tunnistaisi samaksi parivaljakoksi, joka saapui Stenbackaan toukokuun taitteessa. Muutos hevosessa on huikea, mutta kyllä minäkin olen muuttunut ja edistynyt.

Durandon olemus on huomattavasti sporttisempi ja askellus jäntevämpää, muttei rentouden kustannuksella. Suun vääntely on vähentynyt huikeasti, ja kaikenlainen kiemurtelu ja sukeltelu loistaa pääsääntöisesti poissaolollaan. Muutosta on tapahtunut myös psyykkisellä puolella: D on yhteistyöhaluisempi ja käyttäytyy ihanan hyvin. Se on tyytyväisen oloinen laitumella, mutta tulee silti iloisesti portille vastaan, kun menen sitä hakemaan.

Omat läpimurtoni ja suurimmat edistysaskeleeni löytyvät – yllätys, yllätys – sieltä henkiseltä puolelta. Tekemiseen on tullut paljon enemmän itsevarmuutta, päättäväisyyttä ja niiden myötä johdonmukaisuutta.

Ihmiset ovat varmasti kovin erilaisia, mutta omalla kohdallani olen entistä vahvemmin sitä mieltä, että se henkinen puoli on se kaikkein tärkein – jos se ei ole kunnossa, ei millään osaamisella tai taidolla tee mitään.

Tällä viikolla pohdinkin ääneen Mialle sitä, että miten paljon pelkkää hyvää tarkoittavia neuvoja olen näiden Durando-vuosien aikana saanut laukannosto-ongelmaamme. Miten asettaa hevonen, mihin pitää itse katsoa, miten pitää keskittyä askeleisiin ja oikeaan ajoitukseen, omien apujen oikea-aikaisuuteen, puolipidätteeseen, kokeilla nostoa pohkeenväistöstä, täyskaarrosta, käynnistä, ravista, peruuutuksesta, yllättää hevonen ja niin edelleen. Kaikki ne ovat olleet hyviä neuvoja ja olisivat varmasti toimineet superhyvin, JOS ongelma olisi ollut "tekninen". Mutta kun ongelma on ollut uskon, itsevarmuuden ja rohkeuden puuttumisessa.

Väitän, että ainakin minun tyyppisen ratsastajan pitää opetella olemaan tavallaan vähän putkiaivo; ei voi miettiä mielessään kaikkia mahdollisia skenaarioita ja ratkaisuja niihin, vaan pitää nähdä kirkkaasti se, minkä haluaa tapahtuvan ja keskittää kaikki energia ja tarmo sen toteutukseen – ja nähdä sen oman suunnitelman toteutuminen ainoana vaihtoehtona. Ja sitten tietysti toteutuneen perusteella muokata strategiaa.

Laukannostojen kanssa ei ole enää ongelmaa. Mun ei tarvitse miettiä oikeaa ajoitusta, joko tiedostamattani tunnen sen ja osun usein oikeaan tai sitten D on vaan niin taitava, että ihan sama mihin kohtaan askelta apuni ajoitan :) Toisaalta välillä Durtsi oikein panostaa siihen nostoon ja hakee oikein tasapainon (kun ilmeisesti mä en ole onnistunut sitä silloin tarpeeksi hyvään tasapainoon ratsastamaan), jolloin laukka nousee vasta askeleen tai kahden jälkeen pyynnöstä. Ja sitä paitsi rakkaista, kamalista kannuksistanikin oon joutunut luopumaan, niitä kun ei kuulemma tällä hetkellä tarvita. (En muuten ois uskonut koskaan näkeväni päivää, jolloin meen tunnille kannukset jalassa ja Mia käskee mut niistä luopumaan; aluksihan vänkäsin kovasti niitä vastaan.)

Nyt tuli kauhean pitkä pätkä taas laukannostoasiaa, mutta se oli nyt vaan esimerkki, jolla halusin korostaa henkisen puolen järisyttävän suurta merkitystä. Mia on siis tehnyt aivan valtavan määrän töitä sekä mun että Durtsin mielen muokkaamiseksi erittäin hyvällä menestyksellä!

Mulla on näiden kahden kuukauden aikana ollut tunteja todella tiiviisti, vähintään kai kolmesti viikossa. Rahanmeno kauhistuttaa sen verran, etten uskalla tarkkaa lukua ottaa (niinkuin en koko hevostelusta ylipäätään). Kuitenkin koen, että nää on parhaiten sijoitettuja euroja koko mun hevostelu-uran aikana. Mun ja Durpan suhde on muuttunut isosti, ja mun fiilis itsestäni on muuttunut vähintään yhtä isosti. Oon niin kovin onnellinen.

Toivon myös, että Durtsin tasapainoiseen liikkumiseen panostaminen vastaavasti pienentää eläinlääkärilaskuja. Kyllä nimittäin yhdellä takapolvien piikityksellä pystyy ostamaan jo aika paljon valmennusta – ja on se minusta sekä oman harrastamisen että hevosen hyvinvoinnin kannalta ihan merkittävän paljon parempi vaihtoehto.

*****

Otsikoin tämän tekstin päivän fiiliksen mukaan. Ratsukonhan muodostavat käsittääkseni ratsu ja ratsastaja. No, tänään tuli taas sellainen muutaman sekunnin mittainen pätkä, jolloin tunsin hyvin vahvasti olevani ratsastaja. Ja ei, älkää nyt ajatelko, että tämä on taas jotain itseni vähättelyä. Kyllähän mä ratsastan melkein päivittäin, joten olen mä sinällään tietysti ratsastaja. Mutta mä tarkoitan sellaista voimakasta subjektin fiilistä satulassa: hetken aikaa mulla oli hyvin kirkas kuva siitä, mitä haluan ja selkeä suunnitelma, miten sen saavutan, ja näin itseni jotenkin samalla hetkellä sekä ulkopuolisen silmin että oman mieleni sisältä – ja pidin ihan valtavasti näkemästi! Tuota kesti ehkä 5–10 sekuntia, mutta ihan huikeaa silti. Tekisin lisätilauksen, kiitos.

Alla vielä pari videota tunneilta. Palautteenne innostamana olen kysynyt ja virallisesti saanut luvan laittaa videot äänen kanssa oman harkintani mukaan. Sanottehan, jos joskus näyttää siltä, että harkintani on pettänyt :)

Pahoittelut videoiden huonosta laadusta (kuten aiemmissakin postauksissa). Nämä on kuvattu iPhonessa, lähetetty WhatsUpilla puhelimesta toiseen ja sitten ladattu YouTubeen. Omassa puhelimessani ne näkyvät vielä terävinä, mutta YouTubeen lataamisen jälkeen laatu on surkea. Jos joku osaa neuvoa, miten tuolta romahdukselta voi välttyä, niin pliis?

Torstaina harkkailin vähän laukka-käyntisiirtymisiä. Joukkoon mahtui hyviäkin, ja välillä oli hymy aika leveä. Ehkä kuitenkn isoimmat ilon ja oivalluksen aiheet taisivat olla ne, että rohkenin haastaa itseäni alkalla ajoittaa siirtymisiä kohtiin, jotka mun mielestä ovat tähän asti tuntuneet vaikeilta eli esimerkiksi uralle aidan ja esteen väliin, jossa on mun mielestä niin toooosi ahdasta.





Tänään teemana oli nopeat siirtymiset niin, että D joutuu itsekin vähän tsemppaamaan jäntevyyden säilyttämisen eteen enkä mä valmistele sitä jokaiseen siirtymiseen puolikasta kierrosta. Tässä videolla olevassa vaiheessa mun tehtävä oli tehdä omaan tahtiin siirtymisiä ravista joko käyntiin tai laukkaan sen mukaan, mitä hevonen ei ajatellut. Tuskailu tuon yhden käyntisiirtymän kohdalla ei johdu niinkään siitä, että siirtymästä tuli huono vaan että siirtyessäni tajusin, että oikea ratkaisu olisikin ollut laukka.

Videon lopussa tallennettuna myös ne mun "ratsastajasekunnit", viimeisellä ympyrällä siinä maneesin oven tietämillä :)