Rouva Ei iskee jälleen

Ei, en mä uskalla. Ei, en mä osaa. Eiku ei, en mä kyllä pysty... Hän on taas ollut aktiivinen, tuo luotettu kehityksen vastustaja Rouva Ei. Ja odottakaas, kun kuulette millaisessa asiassa, niin pidätte mua varmasti vielä tyhmänä ja hulluna sen lisäksi että olen kovin pelokas ja epävarma! :)

Täytyy kuitenkin ensin kaiken tämän viime aikojen hehkutuksen vastapainoksi todeta sekin, että lauantaina ratsastin itsenäisesti, ja ei ollut juuri tekemisessä hurraamista. Tai tavallaan kyllä sinne hyviäkin hetkiä mahtui joukkoon ja rohkeusrintamalla olin itseeni oikeinkin tyytyväinen, sillä vaikka D vähän kyttäili en antanut sen oikeastaan häiritä tekemistä enkä todellakaan päätynyt välttelemään niitä kohtia kentästä, jossa eniten oli katsottavaa. Välillä jopa vähän huvitti Durtsin tuijottelut.

Mutta mitä tulee siihen teknisempään puoleen, niin oli kyllä aika hohhoijaa-meininkiä. Muka yritin kauheasti, mutten sitten kuitenkaan ihan kunnolla. Lopputulema oli enimmän osan ajasta melko velton tuntuinen hevo, joka oli raskas edestä ja puri välillä aika isosti kiinni vasempaan kuolaimeen.

No, joka kerta ei voi mennä hyvin, mutta tässä on yksi pointti, jossa toivoisin jo voivani pikkuhiljaa vähän petrata. Nimittäin taas siinä vaiheessa, kun olin jo lopettanut (ihan kelvolliseen ravi-käynti-siirtymään sentään) ja antanut Durpalle karkin, tuli vahva tunne siitä, että olisi pitänyt ratsastaa paremmin, olla täpäkämpi ja vaatia enemmän. Se mitä siis toivoisin oppivani, olisi että pystyisin arvioimaan samalla tavalla tekemistä ennen kuin olen henkisesti jo päättänyt ratsastuskerran, jolloin voisin vielä yrittää skarpata. Turha sitä on siinä jälkikäteen voivotella enää.

*****

Sunnuntaina oli sitten Rouva Ein vuoro astua estradille.

Mia ehdotti, että perinteisen tunnin sijaan ratsastettaisiin yhtä aikaa ja vaihdettaisiin hetkeksi hevosia. Normaali ihminen hyppisi riemusta ja tuskin malttaisi odottaa, että pääsisi kipuamaan upean ja pitkälle koulutetun Rampen selkään. Mutta Rouva Ei näkee jo mielessään, miten sinkoutuu Rampen selästä jonnekin maata kiertävälle radalle ja yrittää epätoivoisesti keksiä pakotietä. Turhaan.

Kun vatsa oli jo valmiiksi jännityksestä kipeä, oli oikein mahtavaa, että Durppa järjesti vielä pienen tilanteen sillain alkulämmittelyiksi. Lähdettiin alkukäynneille "maastoon" eli laitumien välistä lähitielle ja sieltä lenkki takaisin tallille. Laitumien välissä D otti vähän kierroksia laitumella olevasta ruunasta ja en tiedä, johtuiko siitä vai jostain muusta, että sitten yhtäkkiä ei olisi halunnut enää edetä vaan tarjosi enemmän sellaista tunnetta, että olisi ollut aikeissa pomppia pystyyn. Ja miten mä sitä tilannetta yritin ratkoa, niin tietysti vedin ohjista, jolloin Durtsi peruutti kohti takana olevaa ratsukkoa. Onneksi, onneksi Mia sai huudettua mulle ajoissa, että pitää löysätä ohjia, ja sillähän se kriisi heti ratkesi. Masentavinta on se, että se ohjista vetäminen on niin automaattista, etten todellakaan tiedostanut tekeväni niin :( Ehkä jonain päivänä...

Loppumatka meni kuitenkin oikein rennosti ja mukavasti tuosta välikohtauksesta huolimatta eli sain hetkisen hengähtää ennen kuin oli kentälle päästyä aika vaihtaa hevosia.

Olen päässyt Rampea kokeilemaan pari kertaa aiemmin, mutta noista kerroista on jo melko pitkä aika: Itsetuhoista menoa ja Ajatuksen voima. (Jotenkin hauskaa taas kurkata noita vanhoja postauksia, koska näemmä ihan samojen asioiden kanssa painitaan edelleen, joskin ehkä edes pikkuisen kehittyneemmällä tasolla.)

Rampe on Durtsiin verrattuna ISO, mutta oli ratsastaessa niin mukavan, luotettavan ja kuuliaisen tuntuinen, että korkealla istumisen järkytys vaihtui aika äkkiä melko kivaan fiilikseen. ...kunnes Mia käski nostamaan laukan. Ei, mä uskalla laukata! Mitä jos Rampe innostuu ja mitäjositäjostätäjostota...

Mutta ei auta EIt markkinoilla, kun on maailman paras valmentaja. Laukka nousi kivasti – ja vitsit, mikä laukka! Durtsillahan on supermukavat askellajit ja siellä on liikkeen puolesta kiva istua, mutta tällaista säätelymahdollisuuksien ja voiman tunnetta mä en ole vielä koskaan millään hevosella päässyt kokemaan. Nyt tiedän vähän siitä, mitä tarkoittaa se Kyran potkukelkkavertaus; tätä laukkaa ei tarvinnut yhtään työntää vaan enemminkin sai ihan vähän istunnalla jarruttaa.

Rouva Ei varmaan kuvitteli, että nyt oli sen päivän haasteet taklattu, mutta joku päätti toisin.





Sitten tuut lävistäjää ja teet vaihdon. 

Ai, miten?

Siinä oli mun elämän ensimmäiset "oikeat" laukanvaihdot. (Aiemmat harvat harjoituskerrat ovat olleet estehevosilla semmoisia suunnanvaihtumisen avulla harjoiteltuja, ja aika huonolla menestyksellä.) En mä nyt kovin kotrollissa ollut, horjahtelin ihan mihin sattuu ja yritin välillä anoa Mialta armoa vetoamalla siihen, että nää on mulle ihan vieraita liikkeitä :) Mutta tuo ihan viimeisin tuntui jo vähän enemmän siltä, että mä ratsastin sen, ja osasin vähän enemmän arvata, mitä on tulossa enkä siksi horjunut niin pahasti.

Mä oon aina kummastellut sitä, miten joidenkin ihmisten ratsastus on niin temppukeskeistä, ja paukutellut henkseleitä sillä, miten mulle on merkityksellistä vaan hyvä perusratsastus ja yhteisen sävelen löytyminen hevosen kanssa. Päästyäni maistamaan Rampen tarjoamaa mannaa, täytyy myöntää, että ymmärrän temppukeskeisiä ratsastajia vähän paremmin. Onneksi Durtsin kanssa on perusasioissa vielä niin paljon tekemistä, ettei ole mitään vaaraa, että voisin heittäytyä temppujen vietäväksi :) 

Mia on kouluttanut Rampen Pyhä Yrjö -tasolle, ja esimerkiksi vaihdot sujuvat joka toisella:



Voitteko kuvitella, että mä yritin parhaani mukaan kieltäytyä mahdollisuudesta ratsastaa tuommoisella hevosella?! Onneksi en onnistunut, sillä ihan mahtava fiilis ratsastaa hevosta, joka on koulutettu toimimaan todella kevyin avuin. Tuntuu, että alla jyrisee ihan valtavan voimakas moottori, jonka voimaa on helppo ohjailla juuri kuten haluaa – ilman raippaa ja kannuksia! 

Taas on reilusti aihetta kiitollisuuteen, kun on valmentaja, joka ensinnäkin antaa kokeilla omaa hevostaan eikä pahastu siitä, että urpo yrittää kaikin keinoin kieltäytyä kunniasta vaan jaksaa vielä patistaa ja kannustaa.

Rampen jälkeen Durtsi tuntui hetken aikaa tosi pieneltä, vaatimattomalta ja erittäin löysältä – kaikki on niin suhteellista :)