Osallistuin blogin kautta saamani suosituksen perusteella kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna yhden päivän mittaiselle Centered riding -kursille Ratsutila Hélenillä.
Lähdin matkaan puoli seitsemältä ehtiäkseni puoli yhdeksäksi Asikkalaan. Perillä päästyäni aamu alkoi rauhallisella aamiaisella ja tarinoinnilla opettaja-Annen ja muiden kurssilaisten kanssa.
Silmät ristissä telkkarin edessä
Meitä osallistujia oli kaikkiaan viisi ja tunneille jakauduttiin kahteen ryhmään. Toisen ryhmän ratsastaessa toisella ryhmällä oli teoriaa, mikä hienoiseksi pettymyksekseni tarkoitti Sally Swiftin Centered Riding -videon katsomista. Ei siinä sinällään mitään vikaa ollut, mutta olin videon nähnyt jo aiemmin ja ehkä muutenkin mieluummin katsonut sen vaikka edellisenä iltana kotona ja lähtenyt ajamaan Asikkalaan aamulla vaikka tuntia tai puoltatoista myöhemmin.
Istunnan peruspalikat
Videon jälkeen päästiin ratsaille. Sain ratsukseni komean Viton (J.E.John), joka oli kuulemma luonteeltaan vähän Durden tyylinen eli enemmän laiska kuin reipas, mutta välillä vähän säpsy.
Tällä ensimmäisellä tunnilla ei juuri ehditty ratsastaa. Anne kävi jokaisen kanssa läpi istunnan peruspalikat. Tavoiteltu asento oli mielestäni pitkälti samankaltainen kuin se, johon olen tähänastikin pyrkinyt (aina siitä viime kevään pilatesratsastuskurssista lähtien). Käynnissä piti ajatella istuvansa takajalkojen päällä ja antavansa lonkkien liikkua hevosen takajalkojen tahdissa ylöspäin, ei eteen, ei taakse eikä oikealle tai vasemmalle, vaan ainoastaan ylöspäin.
Suurin ero käynnissä oli kädellä myötäämisessä. Anne toivoi todella reilua myötäämistä kädellä, myös pitkillä ohjilla ratsastaessa. En tiedä, oliko ajatus se, että ääripään kautta päädytään kultaiseen keskitiehen, mutta itsestäni kyllä myötäysliike tuntui jo aika hurjalta, kun käsi piti viedä joka askeleella niin pitkälle eteen kuin pystyi.
Kuolaimet kädessä
Lounaan jälkeen jatkettiin yhteisellä teoria- ja jumppaosuudella. Harjoiteltiin ohjastuntumaa pareittain niin, että toisella oli kuolaimet kädessä ja silmät kiinni ja toinen teki erilaisia pidätteitä. Oppi oli se, että jo lähes olemattoman pieni pidäte tuntuu selkeästi.
Jumppapalloilla etsittiin istuinluita ja stepperilla opeteltiin nostamaan lonkkia ylöspäin. Kivoja ja havainnollisia harjoituksia!
Kevennys vain lantiosta
Toisella ratsastustunnilla päästiin jo menemään muutama kierros kevyttä ravia. Kevennyksessä keskityttiin siihen, ettei liike tule pohkeista, reisistä eikä yläkropasta vaan ainoastaan lantiosta eteenpäin, ja vain sen verran kuin hevosen liike "heittää".
Siinä missä lantion liike tuntui oikealta, yläkropan asento tuntui ihan liian etukenolta. Mielestäni kenotusaste lähenteli jo sitä tuttua mäkihyppyasentoa, johon pahimpina pelkohetkinä ajaudu(i)n.
Tahdista ei täällä motkotettu, sillä tavoitteena oli vain hevosen luonnollinen tahti. Kiva, kaunis ja tavoittelemisen arvoinen ajatus, mutta omalla osaamisella ja Durden luonteenlaadulla ei taidettaisi tuolla filosofialla paljon eteenpäin päästä.
Pohdintaa
Jälkikäteen fiilis kurssista on vähän ristiriitainen. Toisaalta olen tietysti samaa mieltä kaikesta pyrkimyksestä pehmeyteen. Toisaalta tämä tuli vähän ehkä huonoon hetkeen, kun juuri on yrittänyt löytää itsestään vähän asennetta, vähän rohkeutta vaatia.
Ymmärrän toki, etteivät pehmeys ja asenne automaattisesti ole toisiaan poissulkevia ominaisuuksia, mutta kun tällainen perusnössö yrittää harjoitella olemaan hevoselleen reilu ja johdonmukainen johtaja, on ehkä parempi keskittyä hetken aikaa vain siihen. Erityisesti, kun huomaan jo selkeää eroa siinä, miten D minuun suhtautuu ja miten paljon tyytyväisemmältä se vaikuttaa, kun ei tarvitse koko ajan arpoa, kuka määrää.
Istunta-asioista oli helppo olla pitkälti samaa mieltä, joskin ylikorostunut kädellä myötääminen tuntui oudolta enkä kevennetyssä ravissa halua ihan niin etukenossa olla.
Ensimmäisenä ratsastuskeväänäni kävin yhdellä Annika Schulmannin CR-tunnilla - etenemisen tempo tuntui siellä (tai silloin) itselle paremmin sopivalta. Hoppu ei tokikaan ole hyväksi ja saatte haukkua vaativaksi, mutta kun matkaa kaikkiaan viitisen tuntia ratsastuskurssille, niin sitä toivoisi pääsevänsä vähän ratsastamaankin :) Semminkin, kun starttasin aamulla kotoa puoli seitsemältä ja kotiuduin illalla puoli kahdeksalta.
Paikka, hevoset, Anne sekä kurssikaverit olivat tosi mukavia ja ruoka herkullista, mutta en usko, että toiste tulisi vastaavan kurssisisällön vuoksi ajettua noin kauas.
torstai 14. kesäkuuta 2012
maanantai 11. kesäkuuta 2012
Rataharjoitus – pika-analyysi, video ja numerot
Jännitys oli tällä kertaa selkeästi vähäisempää kuin viimeksi. Oikeastaan se alkoi vasta satuloinnista oikein toden teolla. Mia tuli onneksi auttamaan verkassa, ja tuntui siltä, että homma on hanskassa. Kunnes:
1. jouduin ratsastamaan maneesista ulos (tämän oon kai tehnyt kerran aiemmin) ja
2. jouduin menemään kentälle, jossa oli neljä muuta ratsukkoa ja
3. jouduin ratsastamaan takaisin sisään maneesiin (tätä en oo tehny ikinä) ja
4. edellinen ratsukko ei poistunutkaan silmän räpäyksessä ja
5. maneesissa tuntui olevan todella kuuma ja
6. hengästyin heti ja
7. en tehnyt mitään niistä valmisteluista, joista oltiin Mian kanssa sovittu (reipasta ravia eteenpäin, muutama lävistäjä ja yksi laukannosto molempiiin suuntiin ja pätkä reipasta laukkaa).
Radalle lähtiessä olin fyysisesti ihan loppu, vaikka takana oli vain noin 20 min verkka ja sen päälle noin 20 min kävelyä eikä mitään muuta.
Viime aikoina tunneilla on tullut positiivista palautetta hyvän tahdin säilymisestä ja asenteen paranemisesta. Tämän päiväisessä radassa ei ollut kumpaakaan. Huonon tahdin vuoksi myös laukannostot menivät vähän plörinäksi ja päädyin taas kutsumaan pikkuoravat hätiin. No, eipä niistä kaksista apua ollut.
Jälkikäteen videota katsoessa hävettää erityisesti askeleen pidennykset, joissa ei näytä olevan edes mitään yritystä sekä peruutus, joka on aika rumaa kädellä vetämistä (hevosen muoto tietysti sen mukainen).
Kaikesta pettymyksestä huolimatta pitää osata iloita siitä, että olihan tällä radalla jo ihan toisella tavalla ratsastamista siihen ensimmäiseen verrattuna, ja istunta on selkeästi kivempaa katsottavaa. Tavoitteena oli saada prosentit yli 60, mutta jos osasin laskea oikein, jäin tavoitteesta niukasti: 59,75.
Nyt pitäisi saada jännitys vähän kuriin ja alkaa tietoisesti lykkäämään itseään vähän mukavuusalueen ulkopuolelle. Eli hepan selkään muuallakin kuin kentällä ja maneesissa ja rohkeasti ratsastamaan muiden ratsukoiden joukkoon.
1. jouduin ratsastamaan maneesista ulos (tämän oon kai tehnyt kerran aiemmin) ja
2. jouduin menemään kentälle, jossa oli neljä muuta ratsukkoa ja
3. jouduin ratsastamaan takaisin sisään maneesiin (tätä en oo tehny ikinä) ja
4. edellinen ratsukko ei poistunutkaan silmän räpäyksessä ja
5. maneesissa tuntui olevan todella kuuma ja
6. hengästyin heti ja
7. en tehnyt mitään niistä valmisteluista, joista oltiin Mian kanssa sovittu (reipasta ravia eteenpäin, muutama lävistäjä ja yksi laukannosto molempiiin suuntiin ja pätkä reipasta laukkaa).
Radalle lähtiessä olin fyysisesti ihan loppu, vaikka takana oli vain noin 20 min verkka ja sen päälle noin 20 min kävelyä eikä mitään muuta.
Viime aikoina tunneilla on tullut positiivista palautetta hyvän tahdin säilymisestä ja asenteen paranemisesta. Tämän päiväisessä radassa ei ollut kumpaakaan. Huonon tahdin vuoksi myös laukannostot menivät vähän plörinäksi ja päädyin taas kutsumaan pikkuoravat hätiin. No, eipä niistä kaksista apua ollut.
Jälkikäteen videota katsoessa hävettää erityisesti askeleen pidennykset, joissa ei näytä olevan edes mitään yritystä sekä peruutus, joka on aika rumaa kädellä vetämistä (hevosen muoto tietysti sen mukainen).
Kaikesta pettymyksestä huolimatta pitää osata iloita siitä, että olihan tällä radalla jo ihan toisella tavalla ratsastamista siihen ensimmäiseen verrattuna, ja istunta on selkeästi kivempaa katsottavaa. Tavoitteena oli saada prosentit yli 60, mutta jos osasin laskea oikein, jäin tavoitteesta niukasti: 59,75.
Nyt pitäisi saada jännitys vähän kuriin ja alkaa tietoisesti lykkäämään itseään vähän mukavuusalueen ulkopuolelle. Eli hepan selkään muuallakin kuin kentällä ja maneesissa ja rohkeasti ratsastamaan muiden ratsukoiden joukkoon.
sunnuntai 10. kesäkuuta 2012
Ei saa jäädä karsinaan itkemään
Ei ole valmentajan rooli aina ihan pelkkää avuista ja asennoista muistuttelua. Tänään Mia tuli vähän ajoissa, ja löysi mut karsinasta itkeä tihrustamasta. Durandon eilinen hyökkäys pyörii koko ajan mielessä, ja vaikka kaikki kuinka sanoo, ettei se ole mun syytä, niin silti...
Joka tapauksessa oli onni, että mulla oli tänään tunti. Yksinään ratsastamisesta tuskin olisi tullut siinä mielentilassa mitään. Mutta joku supertehokas taikasauva sillä Mialla taitaa olla, sillä mielestäni jo ensimmäisistä raveista lähtien ratsastin ihan ajatuksella ja keskittyen. (Tässä kohden täytyy muuten huomauttaa, että asennoitumisessa näyttää vielä olevan tekemistä: toivoisin, että tulevaisuudessa voisin muotoilla edellisen ennemmin niin, että jo ensimmäisestä käyntiaskeleesta lähtien.)
Tänään oli siis huomisen rataharjoituksen kenraali. Tällä kertaa kenraali onneksi sujui ilman rodeonäytöstä, vaikka maneesissa olikin samaan aikaan toinen ratsukko.
Haasteellisinta oli istua vasemmassa laukassa. Kun yritän saada lonkkaa siirrettyä taaksepäin, nojaan huomaamattani ylävartalolla eteen ja jarrutan Durden liikettä, mitä taas yritän kompensoida nylkyttämisellä – kaunista? Ei! Tehokasta? No ei edes sitä. Jotenkin se lonkka nyt pitäisi yrittää saada siirrettyä ilman, että muut osat liikkuu.
Skarppaamista oli myös paikoin ohjaamisessa. Erityisesti laukkaympyröillä kädet tahtoivat alkaa elää omaa elämäänsä, samoin viimeisessä ravivoltissa oli reippaasti parantamisen varaa.
Yksittäinen haasteellinen kohta ohjelmassa on jatkaminen ravissa vasemman laukan jälkeen. Tässä vaiheessa Durde on jo jotenkin laukkamoodissa, ja jos yhtään jännitän pakaroillani, nostaa D vasemmassa laukassa ratsastetun lävistäjän jälkeisellä lyhyellä sivulla oikean laukan. Ajatus takamuksen rentouttamisesta taas helposti johtaa ravin hiipumiseen. Pitäisi siis saada oma kroppa haltuun niin, että takamus pysyy rentona, mutta pohje toimii tarvittaessa.
Huominen jännittää, muttei onneksi ihan yhtä paljon kuin viimeksi. Mahassa möyrii vain ajoittain.
Joka tapauksessa oli onni, että mulla oli tänään tunti. Yksinään ratsastamisesta tuskin olisi tullut siinä mielentilassa mitään. Mutta joku supertehokas taikasauva sillä Mialla taitaa olla, sillä mielestäni jo ensimmäisistä raveista lähtien ratsastin ihan ajatuksella ja keskittyen. (Tässä kohden täytyy muuten huomauttaa, että asennoitumisessa näyttää vielä olevan tekemistä: toivoisin, että tulevaisuudessa voisin muotoilla edellisen ennemmin niin, että jo ensimmäisestä käyntiaskeleesta lähtien.)
Tänään oli siis huomisen rataharjoituksen kenraali. Tällä kertaa kenraali onneksi sujui ilman rodeonäytöstä, vaikka maneesissa olikin samaan aikaan toinen ratsukko.
Haasteellisinta oli istua vasemmassa laukassa. Kun yritän saada lonkkaa siirrettyä taaksepäin, nojaan huomaamattani ylävartalolla eteen ja jarrutan Durden liikettä, mitä taas yritän kompensoida nylkyttämisellä – kaunista? Ei! Tehokasta? No ei edes sitä. Jotenkin se lonkka nyt pitäisi yrittää saada siirrettyä ilman, että muut osat liikkuu.
Skarppaamista oli myös paikoin ohjaamisessa. Erityisesti laukkaympyröillä kädet tahtoivat alkaa elää omaa elämäänsä, samoin viimeisessä ravivoltissa oli reippaasti parantamisen varaa.
Yksittäinen haasteellinen kohta ohjelmassa on jatkaminen ravissa vasemman laukan jälkeen. Tässä vaiheessa Durde on jo jotenkin laukkamoodissa, ja jos yhtään jännitän pakaroillani, nostaa D vasemmassa laukassa ratsastetun lävistäjän jälkeisellä lyhyellä sivulla oikean laukan. Ajatus takamuksen rentouttamisesta taas helposti johtaa ravin hiipumiseen. Pitäisi siis saada oma kroppa haltuun niin, että takamus pysyy rentona, mutta pohje toimii tarvittaessa.
Huominen jännittää, muttei onneksi ihan yhtä paljon kuin viimeksi. Mahassa möyrii vain ajoittain.
Pettynyt ja syyllinen
Itku pitkästä ilosta. Joskus jo tosi lyhyestäkin.
Laitumelle laskun päivä, jota olin odottanut ilon ja jännityksen sekaisin tuntein. Tunti ehti sujua mukavasti ennen kuin jotain naksahti Durandon päässä, ja se hyökkäsi toisen hevosen kimppuun. Todellakin hyökkäsi. Juoksi perässä ja puri. Ei päästänyt irti ennen kuin ehdittiin väliin. Samassa kaaoksessa loukkaantui myös toinen hevonen, joka potkaisi itseään jalkaan.
Eläinlääkärin arvioinnin perusteella molemmat loukkaantuneet onneksi toipuvat.
Olo on kamala. Syyllinen ja pettynyt. Järjellä ymmärrän, mutta sydämellä silti toivoisin, että omat eläimet olisivat niitä hyvin käyttäytyviä, kaikkien kanssa toimeentulevia ja pidettyjä tyyppejä.
Olisinko voinut tehdä jotain, ettei näin olisi käynyt? Miten elämä tästä jatkuu?
Laitumelle laskun päivä, jota olin odottanut ilon ja jännityksen sekaisin tuntein. Tunti ehti sujua mukavasti ennen kuin jotain naksahti Durandon päässä, ja se hyökkäsi toisen hevosen kimppuun. Todellakin hyökkäsi. Juoksi perässä ja puri. Ei päästänyt irti ennen kuin ehdittiin väliin. Samassa kaaoksessa loukkaantui myös toinen hevonen, joka potkaisi itseään jalkaan.
Eläinlääkärin arvioinnin perusteella molemmat loukkaantuneet onneksi toipuvat.
Olo on kamala. Syyllinen ja pettynyt. Järjellä ymmärrän, mutta sydämellä silti toivoisin, että omat eläimet olisivat niitä hyvin käyttäytyviä, kaikkien kanssa toimeentulevia ja pidettyjä tyyppejä.
Olisinko voinut tehdä jotain, ettei näin olisi käynyt? Miten elämä tästä jatkuu?
torstai 7. kesäkuuta 2012
Mitä opin tänään
Taisin tässä kevään aikana täälläkin hehkuttaa oivallusta siitä, miten mun pitää tehdä Durden kanssa koko ajan jotain tehtäviä, jotta se ei saa mitään tyhmiä ajatuksia päähänsä. Eikä tuossa oivalluksessa sinänsä mitään vikaa olekaan, mutta jotenkin tuntuu, että pääsin tänään tunnilla kiinni johonkin vielä olennaisempaan.
Ratkaisu ei nimittäin ole tehtävät, vaan joka ainoan askeleen ratsastaminen ajatuksella. Siis todellakin, ihan joka ainoan. Eikä pelkästään ajatuksella vaan myös asenteella! Pitää pystyä menemään kierros toisensa perään uraa pitkin ilman mitään sen kummempia temppuja niin, että hevonen pysyy kuulolla. Ja pystynkin, kunhan vain muistan haluta sitä riittävän päättäväisesti.
Durden kanssa pitää tietysti huolehtia siitä, että tahti säilyy, mutta erityistä huomiota piti tänään (ja spagettihevosen kanssa pitäisi tietysti joka päivä) kiinnittää lapojen kontrolloimiseen, tunnelissa ratsastamiseen ja ulko-ohjan tukeen. Helppoa ei ollut, ja sainkin huutia aika tavalla. Rataa harjoiteltiin maanantaita varten osissa eikä se ollut ihan yksi eikä kaksi kertaa, kun piti ottaa täysstoppi ja koko homma alusta.
Mutta mukaan mahtui myös ihania onnistumisen hetkiä, jotka (yllättävää kyllä) jäivät tänään vahvimmin mieleen. Esimerkiksi "täydellinen"-kommentti diagonaalilla tehdystä onnistuneesta tiestä ja kommentti siitä, että tahti oli tänään kuulemma paremmin hanskassa kuin tiistaina.
Vaikka huudon ja kehujen suhde on numeroina murskaava, on olo kuitenkin tällä hetkellä todella optimistinen, motivoitunut ja innokas. Tiedän, että se vie aikaa, mutta uskon, että kyllä mä tämän lajin tulen oppimaan sen verran hyvin, että pystyn olemaan heposille kiva kaveri ja kyydittävä. Tuntuu, että Durandokin tykkää musta enemmän nyt, kun oon ollut entiseen verrattuna jämäkkä ja määrätietoinen.
Tästä tuli nyt vähän tämmöinen hehkutuspostaus, jonka perusteella vois kuvitella, että nään itseni kohta starttaamassa vähintään GP-radoilla ;) Mutta on vaan niin superhyvä fiilis. Sanoin tänään tunnin aluksi, että viime ajat on ollut ihan kuin eri hevosella ratsastaisi. Uskon, että Durden hoidattaminen on tuottanut tulosta, mutta Mian mielestä voisin kuulemma myös miettiä, minkä verran se oma asenne ja tekemisen meininki vaikuttaa hevoseen.
Mun pitää nyt luvata pyhästi, etten tältä määrätietoisuuden polulta enää koskaan lipsu. Yhdenkään eläimen kanssa – enkä varsinkaan itseni – kanssa.
(Pakko tässä kaikesta huutamisesta kirjoittamisen yhteydessä mainita, että huutaminen ei ole mikään Mian tavallinen valmennustyyli. Mun kanssa vaan ei yksinkertaisesti vähempi riitä. Eikä se siis ole sellaista huutamista, josta pahottaisin mieleni vaan sellaista, joka saa mut tsemppaamaan ja ylittämään itseni, tekemään eikä pelkästään yrittämään. Mutta siis ihan kelpo palkeilla, koska tallikaverit olivat tänään kentällä miettineet, että onkohan maneesissa joku hätänä:))
Ratkaisu ei nimittäin ole tehtävät, vaan joka ainoan askeleen ratsastaminen ajatuksella. Siis todellakin, ihan joka ainoan. Eikä pelkästään ajatuksella vaan myös asenteella! Pitää pystyä menemään kierros toisensa perään uraa pitkin ilman mitään sen kummempia temppuja niin, että hevonen pysyy kuulolla. Ja pystynkin, kunhan vain muistan haluta sitä riittävän päättäväisesti.
Durden kanssa pitää tietysti huolehtia siitä, että tahti säilyy, mutta erityistä huomiota piti tänään (ja spagettihevosen kanssa pitäisi tietysti joka päivä) kiinnittää lapojen kontrolloimiseen, tunnelissa ratsastamiseen ja ulko-ohjan tukeen. Helppoa ei ollut, ja sainkin huutia aika tavalla. Rataa harjoiteltiin maanantaita varten osissa eikä se ollut ihan yksi eikä kaksi kertaa, kun piti ottaa täysstoppi ja koko homma alusta.
Mutta mukaan mahtui myös ihania onnistumisen hetkiä, jotka (yllättävää kyllä) jäivät tänään vahvimmin mieleen. Esimerkiksi "täydellinen"-kommentti diagonaalilla tehdystä onnistuneesta tiestä ja kommentti siitä, että tahti oli tänään kuulemma paremmin hanskassa kuin tiistaina.
Vaikka huudon ja kehujen suhde on numeroina murskaava, on olo kuitenkin tällä hetkellä todella optimistinen, motivoitunut ja innokas. Tiedän, että se vie aikaa, mutta uskon, että kyllä mä tämän lajin tulen oppimaan sen verran hyvin, että pystyn olemaan heposille kiva kaveri ja kyydittävä. Tuntuu, että Durandokin tykkää musta enemmän nyt, kun oon ollut entiseen verrattuna jämäkkä ja määrätietoinen.
Tästä tuli nyt vähän tämmöinen hehkutuspostaus, jonka perusteella vois kuvitella, että nään itseni kohta starttaamassa vähintään GP-radoilla ;) Mutta on vaan niin superhyvä fiilis. Sanoin tänään tunnin aluksi, että viime ajat on ollut ihan kuin eri hevosella ratsastaisi. Uskon, että Durden hoidattaminen on tuottanut tulosta, mutta Mian mielestä voisin kuulemma myös miettiä, minkä verran se oma asenne ja tekemisen meininki vaikuttaa hevoseen.
Mun pitää nyt luvata pyhästi, etten tältä määrätietoisuuden polulta enää koskaan lipsu. Yhdenkään eläimen kanssa – enkä varsinkaan itseni – kanssa.
(Pakko tässä kaikesta huutamisesta kirjoittamisen yhteydessä mainita, että huutaminen ei ole mikään Mian tavallinen valmennustyyli. Mun kanssa vaan ei yksinkertaisesti vähempi riitä. Eikä se siis ole sellaista huutamista, josta pahottaisin mieleni vaan sellaista, joka saa mut tsemppaamaan ja ylittämään itseni, tekemään eikä pelkästään yrittämään. Mutta siis ihan kelpo palkeilla, koska tallikaverit olivat tänään kentällä miettineet, että onkohan maneesissa joku hätänä:))
keskiviikko 6. kesäkuuta 2012
Heppa-aakkoset
Kiitos Anni aakkoshaasteesta – täältä pesee!
ASENNE! Siis oikeasti, se nyt vain on Se Juttu, jota ilman yritykset jäävät yrityksiksi.
Back on Track -verkkoloimi. Törsyhintainen, melko huonosti muotoiltu loimi, jota kuitenkin on pakko käyttää, koska saattaahan se auttaa.
C1-ohjelmaa harkkaillaan tavoitteena yli 60 prosentin suoritus.
Durando <3
Edistyminen on mulle tärkeää. Haluan tulla paremmaksi ratsastajaksi ja sitä kautta hevoselle miellyttävämmäksi kannettavaksi. En ole kilpailuhenkinen, mutta haluan jonkun ulkopuolisen peilin, jota vasten on helpompi arvioida omaa kehittymistä ja asettaa tavoitteita. Se tuo treenaamiseen mielekkyyttä ja suuntaa. Siksi rataharjoitukset.
FEEL. Asenteen ohella toinen hevostelun peruskivi.
Glugosamiini. Yksi monista jauheista, joilla Durdea myrkytän.
Hevoset. Vaikka sydän on aina sykkinyt hevosille, olen silti yllättänyt siitä, miten paljon hyvää ne ovat elämääni tuoneet.
Ihmiset. Hevostelun myötä olen saanut tutustua myös moniin ihaniin ihmisiin. Onneksi, sillä ei-hevostelevat ystäväni eivät kyllä heppajuttujani jaksaisikaan kuunnella :)
Jumppa enemmässäkin määrin olis paikallaan tämän ratsukon molemmille osapuolille. Ei mahda mitään, että vuodet tuovat mukanaan kaikenlaista pientä kremppaa.
Kengittäjä on yksi tärkeimpiä ihmisiä Durden elämässä. Ohuet seinämät tekevät naulaamisesta haasteellista, mutta onneksi nykyisen kenkääjän käsissä naulat asettuvat niin, ettei naulanpainamista johtuvaa ontumista ole enää tarvinnut voivotella.
Laukka – lempiaskellaji, vaikka välillä aiheuttikin vähän harmaita hiuksia.
Mialta saan korvaamatonta apua kadonneen asenteen metsästyksessä ja reiluksi hevosnaiseksi opettelussa.
Nortti. Ihana tamma, jota vuokrasin ennen Durdea. Superkärsivällinen, luotettava ja osaava. Oikea tätiratsastajan unelma.
Onnellisuus. Se tavallisin olotila tallilla.
Punkemisen olen saanut paremmin kuriin. Vielä osuu heikkoja hetkiä, mutta yleisesti ottaen laidat eivät kolise enää lähimainkaan samaan tahtiin kuin vielä joku aika takaperin.
Qkausia Durden kanssa kasassa kutakuinkin 10. En sano, ettenkö päivääkään vaihtaisi pois; toki ne sairastelupäivät voisi mielellään vaihtaa terveisiin päiviin :) Mutta ratkaisuani en kadu, vaikkei se ehkä kaikinpuolin viisas ollutkaan.
Ratsastus. Mun elämän ensimmäinen, ihan oikea, säännöllinen harrastus.
Sisäohjassa roikkuminen on paha tapa, joka korostuu erityisesti silloin, kun syystä tai toisesta hirvittää. Yritän vähentää.
Tahti on se, josta minun pitää päättää ja huolehtia jokaikisellä askeleella, ihan koko ajan. Miljoonan muun asian lisäksi.
Uskallusta toivoisin vähän enemmän. Voi kun sitä voisi tilata jostain verkkokaupasta...
Valmentaja. Yksi tärkeimpiä ihmisiä mun elämässä. Yksikseen ratsastamalla en saa kuin vahinkoa aikaiseksi.
Xx. Durden isoisoisoäiti oli täysiveriheppa. En ymmärrä näistä yhtään mitään, osatakseni arvioida näkyykö se D:ssä millään tavalla.
Ystävät. Heppailun kautta olen saanut niin paljon. Jopa uusia ystäviä.
Zorron heppa. Sellaisen mä ajattelin Durdesta saada. Tulee vihellyksestä mua odottamaan seinän viereen, että voin hypätä selkään. Heti hypättyäni astuu askeleen sivuun :) ...tai olikohan tää edes Zorrosta?
Åsna olis myös ihan kiva kaveri :)
Ääni on ihan kiva apu ratsastaessa, sillan kohtuudella käytettynä. Mun pitäisi kuitenkin yritää karistaa se oravalauma, joka tuntuu seuraavan mua ihan joka hetki.
Öljy odotetaan kuin kuuta nousevaa. Nimittäin pikiöljyä, joka toivottavasti saapuu huomenna. Migreeniherkkänä ihmisenä suurin osa noista karkotteista on omaan nenään niin kamalia, etten vaan voi niitä käyttää.
Huh, tää olikin vaikea! Tuplaveelle en kertakaikkiaan keksinyt mitään...
ASENNE! Siis oikeasti, se nyt vain on Se Juttu, jota ilman yritykset jäävät yrityksiksi.
Back on Track -verkkoloimi. Törsyhintainen, melko huonosti muotoiltu loimi, jota kuitenkin on pakko käyttää, koska saattaahan se auttaa.
C1-ohjelmaa harkkaillaan tavoitteena yli 60 prosentin suoritus.
Durando <3
Edistyminen on mulle tärkeää. Haluan tulla paremmaksi ratsastajaksi ja sitä kautta hevoselle miellyttävämmäksi kannettavaksi. En ole kilpailuhenkinen, mutta haluan jonkun ulkopuolisen peilin, jota vasten on helpompi arvioida omaa kehittymistä ja asettaa tavoitteita. Se tuo treenaamiseen mielekkyyttä ja suuntaa. Siksi rataharjoitukset.
FEEL. Asenteen ohella toinen hevostelun peruskivi.
Glugosamiini. Yksi monista jauheista, joilla Durdea myrkytän.
Hevoset. Vaikka sydän on aina sykkinyt hevosille, olen silti yllättänyt siitä, miten paljon hyvää ne ovat elämääni tuoneet.
Ihmiset. Hevostelun myötä olen saanut tutustua myös moniin ihaniin ihmisiin. Onneksi, sillä ei-hevostelevat ystäväni eivät kyllä heppajuttujani jaksaisikaan kuunnella :)
Jumppa enemmässäkin määrin olis paikallaan tämän ratsukon molemmille osapuolille. Ei mahda mitään, että vuodet tuovat mukanaan kaikenlaista pientä kremppaa.
Kengittäjä on yksi tärkeimpiä ihmisiä Durden elämässä. Ohuet seinämät tekevät naulaamisesta haasteellista, mutta onneksi nykyisen kenkääjän käsissä naulat asettuvat niin, ettei naulanpainamista johtuvaa ontumista ole enää tarvinnut voivotella.
Laukka – lempiaskellaji, vaikka välillä aiheuttikin vähän harmaita hiuksia.
Mialta saan korvaamatonta apua kadonneen asenteen metsästyksessä ja reiluksi hevosnaiseksi opettelussa.
Nortti. Ihana tamma, jota vuokrasin ennen Durdea. Superkärsivällinen, luotettava ja osaava. Oikea tätiratsastajan unelma.
Onnellisuus. Se tavallisin olotila tallilla.
Punkemisen olen saanut paremmin kuriin. Vielä osuu heikkoja hetkiä, mutta yleisesti ottaen laidat eivät kolise enää lähimainkaan samaan tahtiin kuin vielä joku aika takaperin.
Qkausia Durden kanssa kasassa kutakuinkin 10. En sano, ettenkö päivääkään vaihtaisi pois; toki ne sairastelupäivät voisi mielellään vaihtaa terveisiin päiviin :) Mutta ratkaisuani en kadu, vaikkei se ehkä kaikinpuolin viisas ollutkaan.
Ratsastus. Mun elämän ensimmäinen, ihan oikea, säännöllinen harrastus.
Sisäohjassa roikkuminen on paha tapa, joka korostuu erityisesti silloin, kun syystä tai toisesta hirvittää. Yritän vähentää.
Tahti on se, josta minun pitää päättää ja huolehtia jokaikisellä askeleella, ihan koko ajan. Miljoonan muun asian lisäksi.
Uskallusta toivoisin vähän enemmän. Voi kun sitä voisi tilata jostain verkkokaupasta...
Valmentaja. Yksi tärkeimpiä ihmisiä mun elämässä. Yksikseen ratsastamalla en saa kuin vahinkoa aikaiseksi.
Xx. Durden isoisoisoäiti oli täysiveriheppa. En ymmärrä näistä yhtään mitään, osatakseni arvioida näkyykö se D:ssä millään tavalla.
Ystävät. Heppailun kautta olen saanut niin paljon. Jopa uusia ystäviä.
Zorron heppa. Sellaisen mä ajattelin Durdesta saada. Tulee vihellyksestä mua odottamaan seinän viereen, että voin hypätä selkään. Heti hypättyäni astuu askeleen sivuun :) ...tai olikohan tää edes Zorrosta?
Åsna olis myös ihan kiva kaveri :)
Ääni on ihan kiva apu ratsastaessa, sillan kohtuudella käytettynä. Mun pitäisi kuitenkin yritää karistaa se oravalauma, joka tuntuu seuraavan mua ihan joka hetki.
Öljy odotetaan kuin kuuta nousevaa. Nimittäin pikiöljyä, joka toivottavasti saapuu huomenna. Migreeniherkkänä ihmisenä suurin osa noista karkotteista on omaan nenään niin kamalia, etten vaan voi niitä käyttää.
Huh, tää olikin vaikea! Tuplaveelle en kertakaikkiaan keksinyt mitään...
maanantai 4. kesäkuuta 2012
Ja nyt tarttis enää tietää, mitä tarkoittaa spee.
Valmentajan kehoituksesta ja mahdollistamana roudasin Durden purukalustoineen tänään Vermoon Jutin nähtäväksi. Edellisestä raspauksestahan on vasta alle kolme kuukautta, mutta koska D on kova pulaamaan suunsa kanssa sekä ratsastaessa että muutenkin, ei hampaisiin erikoistuneen lääkärin näkemisestä ainakaan mitään haittaa olisi.
Tuomio kuulostaa tältä: Kauttaaltaan epäsäännöllinen spee, joka kaareutuu väärään suuntaan. Korkeat 3/406-7 ja 1/210. Pitkät kulmahampaat. Terävä.
Ja hoitona: Purennan oikaisuhionta. Kuolainsijan muotoilu. Raspaus.
Ilmenevästi epäsäännöllinen ja väärään suuntaan kaareutuva spee aiheuttaa monenlaista ongelmaa, joista vähäisin ei ollut muutamiin hampaisiin muodostunut terävä harjanne. Ylähampaiden harjanne nimittäin saa aikaan sen, että vastaavalla kohdalla alarivissä hampaiden välinen rako suurenee ja sinne jää ruokaa, joka taas voi johtaa pahoihinkin tulehduksiin.
Osa hampaista oli niin matalia, ettei purennasta saanut tasaista tällä käynnillä. Uusi aika varattiin puolen vuoden päähän. Nyt sitten jäädään jännäämään, vaikuttaako tämä oikaisuhoito suun aukomiseen ja kielen näyttämiseen. Joka tapauksessa, onneksi tuli mentyä ennen pahempia ongelmia! (Onneksi joku patisti.)
Ai niin, ja se spee. Parempi, että luette itse :)
Tuomio kuulostaa tältä: Kauttaaltaan epäsäännöllinen spee, joka kaareutuu väärään suuntaan. Korkeat 3/406-7 ja 1/210. Pitkät kulmahampaat. Terävä.
Ja hoitona: Purennan oikaisuhionta. Kuolainsijan muotoilu. Raspaus.
Ilmenevästi epäsäännöllinen ja väärään suuntaan kaareutuva spee aiheuttaa monenlaista ongelmaa, joista vähäisin ei ollut muutamiin hampaisiin muodostunut terävä harjanne. Ylähampaiden harjanne nimittäin saa aikaan sen, että vastaavalla kohdalla alarivissä hampaiden välinen rako suurenee ja sinne jää ruokaa, joka taas voi johtaa pahoihinkin tulehduksiin.
Osa hampaista oli niin matalia, ettei purennasta saanut tasaista tällä käynnillä. Uusi aika varattiin puolen vuoden päähän. Nyt sitten jäädään jännäämään, vaikuttaako tämä oikaisuhoito suun aukomiseen ja kielen näyttämiseen. Joka tapauksessa, onneksi tuli mentyä ennen pahempia ongelmia! (Onneksi joku patisti.)
 |
| Durdea nukuttaa. Tätiä muka naurattaa, vaikka oikeasti joutui pinnistelemään voimat ihan äärimmilleen tuota päätä kannatellessa. |
lauantai 2. kesäkuuta 2012
Versaillesin hepat
Nyt on kyllä hyvä selitys pitkälle hiljaisuudelle: ihana mieheni vei mut yllärisynttärireissulle Pariisiin <3
Kaupunkilomallakaan ei ole hyvä kokonaan menettää kosketusta heppoihin. Päivä Versaillesissa tarjosi heppoja monessa muodossa:
Kaupunkilomallakaan ei ole hyvä kokonaan menettää kosketusta heppoihin. Päivä Versaillesissa tarjosi heppoja monessa muodossa:
 |
| Louis ja heppa Versaillesin palatsin edustalla. |
 |
| Heppoja yhdessä puiston monista upeista piilopaikoista. Bousquet des Bains d´Apollon. |
 |
| Heppoja reliefissä linnan sisällä. |
 |
| Heppoja (katto)maalauksissa linnan sisällä. |
 |
| Versaillesin puisto on ISO – tilaa löytyi myös ihan oikeille hepoille <3 |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)