Muutamat ratsastuskerrat sujuivat niin kivasti, että ylpistymisen riski kasvoi melkoisen suureksi. Sitten tuli onneksi eilinen.
Nortti päätti pistää tädin testiin, ja täti reputti. Harjoiteltiin ravi-laukka-ravi-siirtymisiä. Ohje oli miettiä aina muutama askel avotaivutusta ennen siirtymää. En tiedä sitten, jäinkö liikaa miettimään sitä avoa, mutta laukannostoyrityksistä osa oli ihan katastrofaalisia. Muistuttivat lähinnä niitä muutamaa ensimmäistä kertaa Nortin selässä vuosi takaperin. Nyt ei sentään tullut täyspysähdystä keskelle uraa, vaan pelkästään ravikiihdytyksiä tai ei mitään reaktiota.
Koska en heti ensimmäisen temppuilun kohdalla tarpeeksi täpäkästi vaatinut, niin aika monta yritystä meni ihan pipariksi. Sitten kokosin itseni, ja sain kerran muistutettua tarpeeksi tehokkaasti komentojärjestyksestä, jonka jälkeen homma pelitti vähän paremmin.
Kaiken kaikkiaan jäi vähän semmoinen olo, että vaikka mielestäni menin tunnille hyvällä fiiliksellä ja intoa puhkuen, niin oikeastaan mikään ei ollut ihan kohdallaan. Edellisessä kirjoituksessa hehkutin, että istunta on alkanut tuntua kotoisalta, mutta sekin tunne oli nyt tipotiessään. Ja viimeistään siinä vaiheessa, kun laukka ei useammista pyynnöistä huolimatta nouse, leviää alkutekijöissään oleva paketti ihan kokonaan.
Mutta kuten aiempienkin notkahdusten kohdalla, lohduttelen itseäni sillä, että näitäkin kertoja tarvitaan väliin. On hyvä, ettei itsetyytyväisyys kasva liian suureksi, sillä silloin säilyy halu, into ja avoimuus oppia uutta. Se ei tarkoita sitä, etteikö olisi syytä opetella uskomaan itseensä vähän enemmän ja olemaan pikkuisen täpäkämpi.
Tänään suuntaan kummitytön kanssa katsomaan koulukisoja Lohjalle. Nortti ja Rampe osallistuvat samaan luokkaan, joten jännitettävää riittää :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti