Mitä tässä nyt sanoisi. Mun laukannostot kaatuu liikaan, mutta vääriin asioihin keskittyvään valmisteluun. Sen sijaan, että valmistelisin hevostani, valmistelen itseäni... epäonnistumiseen.
No, ei tilanne ihan näin huono ole. Itse asiassa eilen yksin ratsastaessa oikeaan kierrokseen laukat nousivat oikein hyvin. Mutta vasempaan sain aikaiseksi puolikkaan tai yhden laukka-askeleen, jonka aikana ilmeisesti onnistuin tehokkaasti nyppimään Durtsin takaisin raviin. Pari kertaa kokeilin jopa niin, että ennen yritystä säädin sisäohjan tarkoituksella yli 10 senttiä pidemmäksi, niin että jos nyppäisin, ei se tuntuisi ainakaan yhtä voimakkaasti. Ei juuri auttanut. Lopetin pään seinään hakkaamisen ensimmäiseen onnistumiseen, joka taisi olla kutakuinkin yritys nro 56 tai jotain.
Tänään Sanni oli taas johtamassa orkesteria. Harjoiteltiin suorana olemista ja asettamista (tai siis alunperin avotaivutusta, mutta kun myönsin, että ihan pelkän asettamisen kanssakin on haastetta, niin palatattiin perusteisiin). Ja sitten niitä laukannostoja. Oikeaan kierrokseen ei taas ollut ongelmaa, mutta se vasen... Ylipäätään D:n saaminen edes asettumaan vasemmalle rehellisesti on mulle vaikeaa eikä ainakaan auttanut myötälaukan saamisessa vasempaan. Tässä sitten oikein komeasti tuli esille tuo otsikossa kuvailtu, lähes täydellisen laukannoston resepti: luokattoman huono puolipidäte, joka ei todellakaan mene läpi, epätoivoinen pohkeen liike ja heti perään etukeno ja tiukka, mielellään vielä vähän ylöspäin suuntautuva sisäohja. Ja voi pojat, kyllä kummastuttaa, ettei toimi.
Mutta nyt mulla on uusi strategia. Mä lopetan nostoista obsessoimisen. Kokonaan. Nyt on oikeasti vaan pakko päättää, että ne alkaa toimimaan. Että mä alan ajattelemaan ja suunnittelemaan vähemmän ja tekemään enemmän (kuinkahan monta kertaa aiemmin oon jo julistanut näin täällä?). Tänäänkin se ainoa onnistunut nosto vasempaan tuli sillä yrityksellä, kun en ehtinyt juuri funtsia. On the spur of the moment.
Lopuksi otettiin sitä helpompaa oikeaa laukkaa. Sanni oli laittanut omat kannuksensa mulle avuksi aiempaan vasemman laukan metsästykseen. Pelkäsin koko ajan osuvani vahingossa kannuksilla, joten istuin tietysti ihan kakkajäykkänä, en saanut lantiotani mukaan liikkeeseen enkä siis päässyt kunnolla satulaan. Durtsilla oli vähän vauhti päällä ja Sanni pyysi, että antaisin sille vähän pidempää ohjaa, että saisi venyttää selkäänsä. En uskaltanut :( Vauhti hirvitti, kun tuntui, etten ollut siinä mukana. Enimmäkseenhän rakastan istua Durandon laukassa, mutta tänään olin iloinen, kun lopulta sain siirtyä keventelemään. Mistä tämäkin nyt tuli? Ihme pelkuri, kävi ihan ärsyttämään.
No niin, anteeksi avautuminen. Lupaan, että tästä alkaa uusi myönteisempi kausi. Se kestää varmuudella ainakin huomiseen asti.
Pääsin viime keväänä pitkän tauon jälkeen oman valmentajan luo ja odotin, että saan kiitosta tauon aikana tekemästäni työstä. Toisin kävi. Itkin boksissa Tintin jalkoihin, kun odotukset omaa ratsastusta kohtaan olivat atuon aikana kasvaneet aivan liian koviksi. Mitä enemmän halusin, sitä enemmän meni pieleen.
VastaaPoistaEi kukaan pysty aina myönteiseen ajatteluun. Minusta tuntuu, että tässä lajissa on vahvasti alamäkiä, kunnes sitten pääsee jossain vaiheessa ylämäkivaiheeseen ja saa sen tavoitteensa toteutumaan. SItten tulee uudet tavoitteet, jotka alkuun tuntuvan täyttyvän, mutta sitten päästään taas jyrkänteelle ja alkaa alamäki, hajoaa hevonen, sairastuu itse tms. EIkä ideaalitilannetta ole koskaan.
Kunpa se onnistuisi apinanraivolla ja vaikka väkisin, mutta ei. Tarvitaan humputtelua ja hauskanpitoa, rentoa menoa sekä itselle että hevoselle. Ja sitten ne taas tulevat kuin itsestään.
Ole armollinen itsellesi! Tsemppiä!
Kiitos Anni! Olet kaikin puolin niin oikeassa. Eikä tilanne varmaan oikeasti ole läheskään niin huono kuin millaiseksi tapaan sitä paisutella. Taustalla taitaa olla se, että haluaisin niin kovasti edistyä niin paljon nopeammin. Ottaa koville, kun ei saa ihan kaikkea, mitä haluaa. Olen kuitenkin saanut superihanan hevosen, taidan omistaa huomisen siitä iloitsemiselle :)
PoistaTiedän niin mistä puhut.
VastaaPoistaSe kun jo valmiiksi tietää, että epäonnistuu ja sitten yrittää mukamas kahta kauheemmin ja aina menee metsään.
Jos sitä vaan pystyisikin nollaamaan sen päänsä ja antaisi vaan mennä, olisi niin paljon helpompaa.
Oi voi, itse myös "laukannosto-ongelmaisena" osaan niiiin hyvin samaistua tähän! Lohdutukseksi sanottakoon että kyllä se sitkeä harjoittelu tuottaa lopulta tulosta. Mulla nousee laukat nykyään pääsääntöisesti jo hyvin, nyt sitten pitää saada treenattua istuntaa paremmaksi ja laukkaa laadukkaammaksi.
VastaaPoistaVoi, kyllä niin tiedän miltä susta tuntuu! Mä olin pitkään ex-vuokrapolleni kanssa varsinainen ”laukkavammainen”. Asia kyllä korjaantui ajan kanssa ja hyvän valmentajan johdolla, mutta aika lailla aakkosiin jouduttiin ensin palaamaan. Ongelmia oli sekä kuskilla että hevosella, joten opettelukin oli vähän sellaista yhdessä opettelua. Kunkin ratsukon pitää oppia toimimaan yhdessä, harvassa ovat ne hevoset jotka toimivat aina samalla tavoin kaikilla ihmisillä!
VastaaPoistaNykyinen heppa on aivan ihana laukkakone, ja sen kanssa olen vanhoista laukkatraumoista päässyt jo aika hyvin eroon. Mutta aikaa on taaskin mennyt yhteisen sävelen löytämiseen, heppa oli ollut meillä reilun vuoden kun vasta ekan kerran muistan ihan selkeästi nauttineeni sillä ratsastuksesta. Tää ei vaan oo hätäisten harrastus :)
Ja pakko vielä lisätä, että joskus ne samat vaivat tulevat sitten ihan puun takaa. Esimerkiksi viime koulutunnilla minulle tarjoiltiin alkuun pelkkiä vastalaukkoja. Tintti oli kiimassa ja alkuun taas vähän kiemurteli pohkeelle. Iänikuinen alkeiskurssiohje "ulkopohje taakse ja sisäpohje eteen" palautti sen viimein oikeiden laukannostojen äärelle.
VastaaPoistaHassua sinänsä, että niinkin "alkeiskurssikama" kuin laukannostot tuottavat uskomattomasti päänvaivaa myös ihan edistyneille ratsastajille. Tässä lajissa mikään ei lopulta ole alkeiskurssikamaa, koska kaikille asioille on olemassa uusi taso, jolle pitää kivuta. Taas repiäkseen hiuksia päästään.
Voi että, täällä sitä näpytellään ihan liikuttuneena kaikesta vertaistuesta ja tsemppauksesta – oikeasti KIITOS TEILLE KAIKILLE!
VastaaPoistaSuvi, sun kommentin inspiroima mietin, että ehkä voisi ottaa ihan vaan pikku naukun ennen ratsastusta...? Okei, vitsivitsi :) Mutta kyllä se saattaisi auttaa rentoutumisessa ja hetkessä elämisessä.
Tämä ei tosiaan ole hätäisten harrastus ja toisaalta takapakkeja tulee väistämättä (lajissa kuin lajissa). Niinhän tässäkin on tavallaan käynyt, että paremmin ne laukat nousi silloin ensimmäisinä viikkoina, sen vähän mitä nyt kaikilta irtokengiltä pääsi edes kokeilemaan.
Taidan tehdä teiltä saamistani kannustuksen sanoista tiivistetyn huoneentaulun, johon tulee seuraavat asiat:
- Kärsivällisyys
- Armollisuus itse kohtaan
- Hauskanpito
- Sen hyväksyminen, ettei ratsastuksessa ole koskaan valmis. Että ennen kuin tästä haasteesta pääsen, vaanii seuraava jo kulman takana.
Haha, joo se pikkuruinen naukku voisi helpottaa kummasti!
VastaaPoista..Se miten se vaikuttaisi lihasten hallintaan, onkin sitten ihan eri tarina :D
Perfektionistina olen myös huomannut, että tämä ei tosiaankaan ole tuon piirteen omaavien ihmisten laji. Silti aina vaan sitä jaksaa yrittää, leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä, vaimitenseoli.
Mä oon mielen jännittämisen lisäksi sen verran pökkelö, että pikkunaukku voisi tehdä siinäkin mielessä hyvää :D
PoistaJoo, tässä lajissa pitää todellakin kasvaa ihmisenä, oppia käsittelmään epäonnistumista ja kasvattaa kärsivällisyyttä.
Tuli sellainen mieleen, että oletko koskaan kokeillut laukanostossa katsoa ulospäin? Ideana siinä on, että ulospäin katsoessa sisäistuinluu nousee ylös. Itse kokeilin sitä alkuun laukassa (siis katsoa ulos) lyhyissä pätkissä ja sitten uskaltauduin kokeilemaan sitä myös nostoissa. Auttoi!
VastaaPoistaTsemppiä ratsastukseen; tässä jos missä harrastuksessa pitää olla itselleen armollinen! :)
Kiitos vinkistä! Täytyypä kokeilla. Tosin eka tarttis silti saada aikaiseksi kelvollinen puolipidäte :)
PoistaKiteytit tässä postauksessa ensimmäisessä kolmessa lauseessa sen mitä minun eilinen valmennus piti sisällään. Liika yrittäminen ja asian paisuminen uskomattomiin mittakaavoihin pilasi koko homman. Yhden kohtuullisen noston sain kun valmentaja käski ottaa "kauhukahvasta" kiinni (ihan yhtä hyvin kuulemma käy jalustinremmit tai satulahuovan reuna). Olin eka epäileväinen että enhän voi silloin myödätä, mutta ystävällisesti hän valotti että hevosen niska ei ole tehty kakkosnelosesta, se kyllä myötää. Parempi kuulemma on, että käsi pysyy paikallaan ja hevosella on jotain mihin tukeutua nostossa kun että ratsastaja tukeutuu silleen kivasti hevosen suuhun. ;D
VastaaPoistaEnni, joo siinä sitä pitää sitten yrittää tasapainoilla – liian vähän ja liiallisen yrittämisen välillä. Molemmat kun tulevat tehokkaasti onnistumisten tielle. Tsemppiä sinnekin!
PoistaKävin kurkkimassa sun blogiakin ja seuraan varmasti jatkossakin.