Tie ajatuksiin, tule mukaan?

Tervetuloa matkalle pääni sisään! Pahoin pelkään, ettette tule varsinaisesti viihtymään! :)


1. etappi: Olen ratsastustunnilla ja tehtävänä on pohkeenväistö. Emme saa aikaiseksi ainoatakaan oikeasti ristiin astuvaa askelta.

Ajatuksia etapin varrelta:

Sivulle pitäisi mennä, noo käännän tästä, oho meni vähän pitkäksi, ehkä tästä vielä ehtii sivullekin, no ei ehtinyt, ai niin piti sillä ulko-ohjalla, miten mä nyt sen taas unohdin...uusi yritys, katso minne oot menossa, ulko-ohja...oijoi, joku tulee maneesiin, pitää keskittyä vaan omaan juttuun, nyt en edes katso sinne ovelle...tehdään tässä vaan pohkeenväistöä, no miten se pitkä sivu nyt meni noin nopeasti...noo, ei se mitään...ens kerralla tsemppaan...nyt pitää olla ajoissa...kääk, eihän tää reagoi pohkeeseen ollenkaan...mitä mä nyt, oijoi taas loppuu sivu kesken...nyt kyllä jo vähän hävettää...

2. etappi: Matkalla sänkkärille kävelemään kavereiden kanssa. Jossain vaiheessa heppa meinaa vähän innostua, mutta mitään kamalaa ei tapahdu.

Ajatuksia etapin varrelta:

Oijoi, oijoijoijoi...tuleekohan toi takana oleva hevonen liian lähellä? Hermostuukohan D siitä? Pitäisikö sanoa sille ratsastajalle jotain? Jos en sano ja jotain tapahtuu, niin sittenhän se on mun syy. Mutta pitäis pysyä rauhallisena, etten hermostuta heppaa...parempi olla hiljaa. Vai pitäisiköhän sittenkin sanoa jotain? Toivottavasti nyt ei just tuu autoa, kun ollaan tässä tien vieressä. Mitä jos D lähtis yhtäkkiä laukkaamaan ja törmäis edellä olevaan hevoseen ja kaaduttaisiin kaikki, oijoijoijoi, se olis kamalaa. Sanoikohan Marika jotain siitä, että voiko D:n kanssa lähteä maastoon niin että on muita hevosia? Oijoi, oonkohan unohtanut? Mitä jos sanoi, ja tässä me nyt mennään? Sitten jos jotain tapahtuu, niin se on mun syy, kun en muistanut. Alkaakohan kohta tuulla? D kyllä yleensä hermostuu tuulesta...mutta ehkei tänään, kun on niin lämmintä. Nonii, nyt tää lähtee, oijoijjoijoi, ei olis pitänyt tulla, mä arvasin tän. Nyt ne sanoo, että miks mä lähdin. Olis pitänyt tietää paremmin. Varmaan just tän luontoisen hevosen kanssa ei koskaan, koskaan, voi lähteä porukalla sänkkärille. Miks mä lähdin? Pitäisköhän nyt yrittää pysäyttää ja tulla alas selästä ennen kuin liian myöhäistä. Apua, nyt se yrittää purra tota edellä olevaa takapuolesta! Miten mä voin päästää sen noin lähelle, että se melkein pystyy puremaan? Kai nyt pitäis pystyä sen verran katsomaan, että pitää vähän etäisyyttä. Mitä jos se olis ehtinyt puremaan, niin sitten se toinen olis varmaan potkassu ja sit olis ollu helvetti irti. Ja kaikki vaan siks, etten voinut pitää edes pientä välimatkaa. Voi kun vois vaan tollain rennosti jutustella...ehkä vielä jonain päivänä. oijoijoijoi, nyt tuolta tulee vielä toi heppa, ne tulee varmaan tänne laukkaamaan, nyt on päästävä pois, äkkiä pois. Kehtaanko sano,a että voidaanko lähteä?  Tai lähdenkö vaan yksin? Hermostuuko D jos lähdetään ilman kavereita? Mitä tässä nyt voi oikein tehdä? Ei saa ainakaan jännittää...

Kompastuskiviä voi olla niin monessa kerroksessa. 

Se, etten osaa tehdä jotain, on tietysti mälsää. Pystyn kuitenkin hyvin elämään itseni kanssa, vaikka toistuvasti sössisin kaikki tehtävät, mitä ratsastustunneilla saan – jos epäonnistuminen johtuu siitä, etten osaa. En esimerkiksi onnistu ajoittamaan apujani oikein tai häslään ylimääräistä tai en saa kroppaani koordinoitua niin kuin pitäisi.

Kokonaan toinen juttu on se, jos asiat eivät onnistu siksi, ettei minulla ole toimivaa suhdetta hevoseen. Minun hevoseeni. Se sattuu enemmän kuin pystyn edes itselleni myöntää.

Pääni täynnä, kaikenlaista joutavaa, jok ei kuuluis sinne ollenkaan.

Minä en pelkää sitä, etten osaa jotain (vaikka kyllä sekin välillä huolettaa ja hävettää), mutta pelkään sitä, että teen vääriä ratkaisuja, vääriä tilannearviointeja, vääriä tulkintoja. Ja lisäksi (erityisesti?) pelkään vielä muiden ihmisten "tuomiota" vääristä ratkaisuistani.

Tämä näkyy yhtälailla isommissa kysymyksissä (maastoon vai ei) kuin ohikiitävissä hetkissä, joissa päätöksiä pitäisi pystyä tekemään (Onkohan tämä riittävän energistä ravia? Mitä jos jo onkin ja silti pyydän lisää?). 

Ajatukseni täyttyvät pelkoon ja epävarmuuteen liittyvistä ajatuksista eikä sille olennaiselle – hetkeen ja hevoseen keskittymiselle –  juuri jääkään tilaa. Ei kai ole ihme, jos hevoseni ei halua olla kanssani, kun minä keskityn vain itseeni?!

Ulkopuolista itsevarmuutta

Edellisessä kirjoituksessa yritin kuvailla sitä, miten olin perustanut "itsevarmuuteni" valmentajan varaan. Ehkä asiaa parhaiten kuvaisi esimerkiksi se, että jos kuviteltaisiin 2. etappi niin, että Mia olisi sanonut mulle, että tottakai menet!, niin kaikesta tuosta päänsisäisestä huolesta jäisi kokonaan se syyllisyysaspekti pois. Ja jos jotain olisi sitten sattunut, niin tuskin olisin puolustautunut sanomalla, että "Mia sanoi, että voin lähteä", mutta valtava henkinen merkitys sillä ulkopuolisen auktoriteetin siunauksella olisi ollut.

Ymmärrän toki, ettei se varmuus (joo, se on suhteellista), mitä olen kuluneen vuoden aikana kokenut, ole ollut oikeaa itsevarmuutta, mutta toisaalta se on sentään tuonut minut ja Durandon yhdessä tähän päivään asti. Toisinkin olisi voinut käydä, sillä itsetuntoni hevostelijana oli kyllä toissakeväänä ihan olematon enkä halunnut enää ollenkaan ratsastaa ja pelkäsin satulassa niin paljon, että selkäni puutui jo lyhyenkin ratsastuksen jälkeen ihan tunnottomaksi.

Koska itseluottamusta tuskin rakennetaan ihan yön yli, niin uskon ja toivon, että tämä on ollut hyvä ja tarpeellinen välivaihe, jonka avulla olen saanut jotain palikoita, joista voin alkaa kasata sitä oikeaa itseluottamusta ja -varmuutta.

Sille etapille olen nyt suuntaamassa ja valitsemassa, minkä kartan mukaan haluan reittini suunnitella. Pitäkää peukkuja, että valitsen oikein!