Iloinen sydän

Kesäkuun loppupuoli on mennyt ihan yhtä euforisissa fiiliksissä kuin alkupuolikin. On vaan jotenkin niin ihanaa, kun asiat menee oikeaan suuntaan. Nyt ne ovat jopa menneet sinne vauhdilla, mutta ei mulla edes olisi kiire, kunhan vaan mennään kohti terveempää, rohkeampaa ja kaverimpaa (joo, ihan oma sana :))  tulevaisuutta.

Tunneilla on jatkettu Science of motion -meiningeissä ja vahvistettu itseluottamusta ja rohkeutta muun muassa ratsastamalla kamalan myräkän aikaan maneesissa, jossa samaan aikaan 5 lasta hyppi esteitä (ilman hevoja), kaksi koiraa juoksi muuten vaan ympäriinsä ja sitten mukana oli vielä yksi poni, jonka selässä oli ehkä maailman pienin ratsastaja. Ja selvisin. Uskalsin jopa laukata, vaikka Mia ehti sanoa, ettei ole pakko. Ajoittain mä oon melkein uhkarohkea :D

Tässä harvinaisena herkkuna (?) tunnilta video, jossa myös puheet mukana. Itse tykkään katsoa muiden valmennuksista nimenomaan semmoisia, jotta tietää vähän, mitä on tarkoitus tehdä. Monesti vaan videoille tulleista pätkistä ei tule minkäänlaista kokonaiskuvaa tilanteesta, jolloin puheet voivat antaa ihan väärän käsityksen tekemisestä. Ja tietysti se, että mulle pitää välillä sanoa aika täpäkästi ;) No, viime aikoina on kyllä kuulunut aika paljon kehujakin!

Laitumelle!

Hevot pääsi laitumelle ennen juhannusta. Olen niin onnellinen, että oma rakas sosiopaattinikin pääsi laitumelle, vaikka joutuukin siellä olemaan yksin. Tallilla ei ole loputtomasti laidunta, joten vähän aikaa sain jännätä, että järjestyykö Durpalle paikkaa. Jos ei olisi järjestynyt, niin varmaan sitten olisin lähtenyt lakkikourassa lähialueen talleista kyselemään laidunpaikkaa edes viikoksi tai kahdeksi. En jotenkin voi kestää ajatusta, ettei D saisi lainkaan laiduntaa. 

Kuka nyt heppakavereista välittäisi, kun voi leikkiä kissan kanssa?

No nyt on saanut, sillä D asuu laitumella 24/7. Ensimmäisen laidunyön jälkeen poika oli vähän väsynyt, mutta hiljalleen on siitä tasaantunut normaalimmaksi. Ratsastaessa on ekaa päivää lukuunottamatta ollut oikein kiva, ja muutenkin ihanan hyväntuulinen ukko (no, paitsi silloin, kun se väläyttelee sitä sosiopaatin puoltaan vaikkapa maastokaverille).

Juu, ollaan tosiaan oltu maastossakin pari kertaa. Sopivia kelejä on ollut harmillisen harvoin, mutta onneksi on sentään muutama kerta päästy. 

Juhannuksena käytiin ekan kerran sellainen autotielenkki. Durppa oli alusta lähtien jännittyneen oloinen eikä mun reaktioni siihen ainakaan vapauttanut tunnelmaa. Jännitti ihan mahottomasti. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Pahin tilanne koettiin, kun D yhdessä kohtaa säikähti jotain edessä ja kääntyi ympäri. Ja jäi niille sijoilleen, kunnes Rampe the Rohkea meni edeltä. Eli mitään ei siis tapahtunut. Itse onnistuin silti relaamaan vasta viimeiset 10 minuuttia. Kyllä siellä henkiselläkin puolella siis vielä tekemistä riittää. 

Eilen mentiin taas se pidempi kiipeilyreitti. Mian ja Rampen lisäksi saatiin seuraksi toinenkin ratsukko. Siitähän sitä saikin taas ihan uuden jännittämisen aiheen :) Hyvä puoli on kuitenkin se, että kiipeilyreitillä Durpalla taitaa olla etenemisessä ihan riittävästi tekemistä – kytätä ei kerkii. Keskivaiheilla reittiä on pidempi pätkä hyvää metsätietä ja siellä otettiin ravia. Heti sen jälkeen, kun mä olin ensin vastannut ehdotukseen jyrkän EI:n :) Suostuin kuitenkin, mutta halusin mennä ekana, ettei D ala kisaamaan. Ravipätkä sujui todella rauhallisesti ja D ravasi mukavaa, pehmeää ravia. 

Kun päästiin metsästä viimeiselle tieosuudelle, niin Mia ehdotti laukkaa ylämäessä. En ehtinyt kunnolla EI:täni huutaa ilmoille, kun jo mentiin. Vasen käsi puristi rystyset valkoisina satulahuovan reunaa, ja muuten yritin vain jotenkin hilata itseni johonkin kevyen istunnan tapaiseen siinä jyrkässä ylämäessä. D rikkoi yhden kerran raville ja uuden noston aikaan meinasi äityä pukittelemaan, mutta unohti sen sitten onneksi. 

Ihanaa oli, vaikka hirvittikin välillä aivan järkkypaljon :) Ja minkä takia mun eka vastaus on aina EI!? Sitten kun suostuu, on kuitenkin aina mennyt ihan kivasti. Ehkä mä voisin jo alkaa päästää siitä EI:stäni irti...

Kehnosta kelistä huolimatta tänäänkin suunnattiin maastoon, samalle lenkille. Käytin kyllä kaikki sade- ja tuulikortit, mutta turhaan...

Matka alkoi huomattavasti jännittyneemmässä tunnelmassa kuin eilen. Oliko syy sitten säässä vai siinä, että mä olin jo etukäteen päättänyt, että D reagoi tuuleen. Metsään päästyä unohtui onneksi ylimääräiset jännitykset, kun piti taas keskittyä askeliin. Ekassa laskeutumisessa D teki sitten semmoisen todella erikoisen hypyn ja sen seurauksena saatiin sanoa heipat toiselle takakengälle.

Sitä seuranneet todella järkyt ylämäet kiivettiin tänään laukaten - en tykännyt! Siis miten siinä jyrkässä ylämäessä on tarkoitus pysyä kyydissä, kun heppa ponnistaa ihan hillittömiä laukka-askeleita? Sanoinko jo, etten tykännyt! Mutta jostain syystä en tajunnut jarruttakaan :) vaan puristin vaan hysteerisesti sitä rakasta satulahuopaani, mun pelastusrangasta.

Kiipeilyjen jälkeen niillä rauhallisilla tienpätkillä ohjelmaan sisältyi vastusteluistani (erittäin kovaäänisistä sekä säälittävän ruikuttavista - kaikki keinot pitää kokeilla) paljon enemmän laukkaa kuin eilen. Pelotti kyllä, vaikka D olikin kiltti.

Ihaninta oli kuitenkin huomata, ettei Durtsi lähtenyt laukkaamaan Rampen perässä, vaan odotti mun pyyntöä. Ja mistäkö voin olla varma? Siitä, että ekat pari sataa metriä me vaan ravattiin laukkaavan Rampen perässä, kun mä olin niin kakat housussa, etten muistanut millä avulla mulla on tapana nostaa laukka ja onnistuin vaan puristamaan :)

Sitten kun sain pääni kasaan, nousivat laukat kivasti ja D pysyi hyvin hanskassa. Vähän se tuntui ajoittain siltä, että olisi halunnut pukittaa, ja meinasi välillä jäädä pomppimaan. Se saattoi kyllä johtua siitä, että kun lopulta uskalsin irrottaa satulahuovasta, niin vaihtarina otin kiinni harjasta ja taisin pitää ohjat aivan liian tiukalla. Ihan vikan laukkapätkän uskalsin jo mennä ilman missään roikkumista (toisin aika napakalla ohjalla), mutta se oli kuitenkin ehdottomasti paras pätkä.

Tänään mukana oli meidän lisäksi kolme ratsukkoa. Ihanan kannustavasti suhtautuivat mun pelkoihin ja jarrutteluyrityksiin – onneksi :) On mahtavaa, ettei tartte teeskennellä olevansa rohkeampi kuin on.

Olenko muistanut mainita, miten onnellinen ja kiitollinen olen siitä, että mulla on valmentaja, joka haluaa tehdä musta ratsastajan. Ja kyllä musta vielä sellainen tulee! Ja matkalla sinne on niin ihanaa!!!