Emotions & Science of Motion

Niin paljon olisi taas kerrottavaa, etten tiedä, mistä aloittaa. No vaikka siitä, että wuhuu, miten paljon mä olen oppinut kuluneiden viikkojen aikana! Elämä on kyllä ihan varmasti ihmisen parasta aikaa :)

Väliin on mahtunut jänniäkin hetkiä. Durppa on välillä vähän sinkoillut, kun on säikähdellyt sitä tai tätä. Onneksi mulla on useimpina semmoisina päivinä ollut tunti – Mian läsnäollessa sinkoilut ei vaikuta muhun lähimainkaan yhtä voimallisesti. 

Esimerkiksi alla olevia videoita edelsi säikähdys tuolla laitumen reunalla, joku pupu siellä kai oli. Mutta kun Istu! kajahti ajoissa, sain tilanteen haltuun melko nopeasti. Eka video on kuvattu tosi pian tuon jälkeen, ja en mä nyt ihan eksyneeltä siinä näytä :) 

Näissä kaikissa kolmessa videossa työn alla oli hyvät siirtymiset – ravista laukkaan piti yrittää siirtyä mahdollisimman pienellä ulkopohkeen hipaisulla ja takaisin raviin vain pysäyttämällä lantion liike. Tietysti koko ajan piti yrittää pitää hevo suorana ja huolehtia energiasta ja siitä, että etuosa pysyisi ylempänä – ne tavalliset työlistan asiat :) 

Toisaalta on ollut niitäkin päiviä, jolloin on jännittänyt vähän enemmän.  Viime torstaina talutin Durtsin maneesiin ja yhtäkkiä iski aivan järkyttävä pelko. Ja periaatteessa ihan ilman mitään syytä. Maneesiin oli kyllä tuotu kukkia ja päädyssä oleva pieni ovi oli auki, ja Durtsin näiden vuoksi ehkä pikkuisen normaalia enemmän hereillä – ei kuitenkaan mitenkään villi tai edes säpsy. Ja silti. Mua pelotti niin paljon, että tuli ihan tuskan hiki. 

Onneksi en ehtinyt kauaa hikoilla yksinäni, kun Mia tuli maneesiin. Aloitettiinkin sitten ihan hengitysharjoituksilla :) Jokaisen hengityksen myötä piti muuttua painavammaksi satulassa ja yrittää keskittyä vain hevoseen. Pikkuhiljaa pelko hellitti. 

Lopputunnista (meidän tunnit on tosin vaan 30 min) menikin jo ihan superhyvin. Kivaa ravia, ihana hevonen, hyviä laukannostoja ja suht kontrolloituja siirtymiä takaisin raviin. Tunteiden vuoristorata päättyi onnen kyyneliin. Pelosta jäi tosin kotiinviemisiksi päänsärky. Mutta siis ihan järkyttävää, että tuommoinen pelko voi ihan yhtäkkiä yllättää. 

En tiedä, jos sillä saattoi olla jotain tekemistä tulossa olevan Science of Motion -valmennuksen kanssa – olihan mun ratsastustunti jo heti sunnuntai-iltana, joten hyvä kai sitä oli alkaa jo torstaina hermoilemaan :)

Science of Motion -klinikka

Torstaina koitti kauan odotetun Science of Motion -klinikan ensimmäinen osuus: teorialuento. Olin pelännyt, etten ymmärtäisi Jean Luc Cornillen vahvalla ranska-aksentilla puhumasta englannista yhtään mitään, semminkin kun tiesin esityksen sisältävän runsaasti latinankielisiä kehon osien nimiä. Olin onnekseni kuitenkin väärässä. Pystyin kyllä seuraamaan puhetta ja osan varmasti ymmärsinkin. 

En kuitenkaan aio tässä blogissa alkaa SOM-ajatuksia yhtään referoimaan muuta kuin siltä osin, mitä ymmärsin ohjeiksi tehdä Durtsin kanssa (näistä tuossa vähän alempana). Riski, että levittäisin vääriä käsityksiä, on liian suuri. 

Jean Luc ei mitenkään pihistele näkemyksiään, joten halukkaat voivat tutustua niihin Science of Motion -sivustolla. En yritäkään väittää, että helposti, koska mielestäni sivusto on vaikeaselkoinen ja raskaslukuinen, mutta jos mielenkiintoa riittää, niin sitähän sinnittelee, vaikka millaisessa viidakossa.

Joitakin teesejä klinikalta löytyy jo nyt koottuna Piitun blogiin. Ja sillä tahdilla millä muistivihko täyttyi, veikkaisin, että Piitu palaa aiheeseen vielä myöhemminkin :) (Oli muuten tosi mukava tavata!)

Perjantaina alkoivat sitten valmennustunnit, joille osallistuivat pääsääntöisesti samat valmentajat, jotka olivat mukana jo edellisellä SOM-klinikalla pari vuotta takaperin. Heidän joukossaan tietysti Super-Mia ja järjestelyistä päävastuun tälläkin kertaa kantanut Mini Wahlberg. 

Tunteja oli todella mielenkiintoista seurata. Jean Luc kävi useammankin hevosen selässä, ja sai älyttömän helpon näköisesti hevoset kuuntelemaan itseään ja liikumaan melko erinäköisesti. Hän myös koko ajan kertoi ratsastaessaan, mitä korjasi, millä keinoin ja miten toivoi hevosen reagoivan ja miten se reagoi. Mahdottoman mielenkiintoista katsottavaa ja kuunneltavaa!

Tunnelma oli lämminhenkinen.

Sunnuntai valkeni aurinkoisena – ja ripulisena. No joojoo, ehkä taas liian krouvia kuvausta, mutta yritän vaan olla rehellinen :) Yö meni huonosti. Näin painajaisia, että mua jännittää niin paljon, että D pistää ihan ranttaliksi ja JLC kauhistelee, miten _kukaan_ ei _koskaan_ aiemmin ole tippunut hänen valmennuksessaan. Koko päivän vatsa oli ihan sekaisin, välillä itketti, välillä hikoilutti, pyörrytti ja olin ihan täysin keskittymiskyvytön. Jälkimmäisen arvasinkin, ja siksi otin vikalle päivälle kameran mukaan, kun en kuitenkaan olisi pystynyt täysipainoisesti kuuntelemaan. 

(Kameran mukanaolosta olen jälkikäteen todella iloinen, sillä ystävällinen Pirita oli videoinut mulle talteen suurimman osan JLC:n puheista, joista väistämättäkin osa meni siinä hetkessä vähän ohi.)

Mua jännitti valmennukseen mennessä kaikki. Miten pärjäisin? Nolaisinko itseni? Mian? Hermostuisiko Durtsi? Saisinko sen liikkumaan ilman kannuksia? Mitä yleisö ajattelisi? 

Kaikkein suurin huoli oli kuitenkin se, että mitä jos D:n ongelmat olisivat JLC:n mielestä niin pahoja, ettei hän näkisi mielekkäänä edes yrittää korjata asiaa ratsastuksella...

*****

Talutin Durpan maneesiin, jossa oli edellinen tunti vielä menossa nuoren poniorin kanssa. Vaikka katsomossa oli ihmisiä, kentällä oli tuoleja ja ihmisiä ja päätyovi oli auki, oli D ihanan rento. Silloin suli myös pahin terä mun jännityksestä.

Sitten tuli meidän vuoromme. Aloitin (tietysti) kertomalla, miten paljon jännittää, ja aika ihanasti Jean Luc helpotti mun oloa vitsailemalla – se tuli tarpeeseen. 

Kun olin siis ensin selvittänyt omat mielipuolihaasteeni, kerroin, että Durpan ongelmat ovat takapolvissa (ainakin). Jean Luc tunnusteli polvia, useita eri pisteitä lannerangasta sekä pakaroiden alueelta. D reagoi yli puoleen näistä, mikä ei ole hyvä juttu. Kuitenkin JLC:n mielestä ne olivat sillä tavoin linjassa, että voisivat kaikki olla seurausta samasta ongelmasta. Hän katsoi myös D:n etupäätä, ja totesi, että hevo on todella kapea, kainalot ovat hyvin lähekkäin ja paino vahvasti etujaloilla. 

Ja siellä etujalkojen liikemekaniikassa se pahin vika onkin: etukavio jää liian taakse, jolloin takajalka ei mahdu astumaan oikeanlaista askelta, kun etukavio on vielä siinä, mihin takakavion pitäisi tulla. Siksi takajalka tekee kiertoliikkeen ulkokautta, mikä taas kuluttaa takapolven niveltä. Tämä on nyt ihan liian yksinkertaistettu kuvaus, mutta tämän enempää en toistaiseksi ole ehtinyt sisäistää.  Ei ole kuulkaa ihan helppoa :)

Ratkaisu vaivaan on joka tapauksessa etujalkojen liikemekaniikan uudelleenohjelmointi. Ne pitää saada astumaan enemmän ylös- ja eteenpäin. Se taas ilmeisesti tehdään "nostamalla" rintakehää, jolloin etujaloilla on enemmän tilaa liikkua. Hipsut nostamisen ympärillä johtuvat siitä, että "it´s not actually a lift, it´s a rotation".

Yksi onnistumisen edellytys on tietysti suoruus. Se ei tarkoita pelkästään sitä, että etu- ja takajalat ovat linjassa vaan myös rungon pitää olla suora - sekä vasen-oikea-suunnassa että selkärangan rotaation osalta. 

Jean Luc on puhuu paljon, mutta lopulta pääsin myös kokeilemaan hommaa käytännössä. Sitä ennen korjattiin kuitenkin asentoa: ylävartalo piti siirtää inasen verran eteenpäin niin, että istuin tismalleen istuinluilla ja että selkärangan keskikohta oli täsmälleen istuinluiden yläpuolella. Rintakehää piti avata enemmän kuin mihin olen tottunut, mutta kokonaisuudessaan uusi asento tuntui ihan hyvältä...kunnes piti alkaa ratsastaa. 

Minun piti stabiloida kroppani mahdollisimman vakaaksi. Mitä vähemmän sivu- tai eteen-taakse-suuntaista liikettä, sen parempi – tämä on tuttua ja siihen oon Mian valmennuksessa pyrkinyt tähänkin asti. Mutta kun tähän lisätään se, että piti edetä niin hitaasti kuin mahdollista, tehdä puolipidätteet rintarankaa avaamalla (ikään kuin sisäänhengitysliike) ja samalla huolehtia, ettei käsivarsi jännity yhtään ja yrittää omilla sisäreisillä estää hevosen selkärangan rotaatio ja vielä pitää Durpan pää riittävän ylhäällä, niin ohop, kun olikin tekemistä. Muutama kierros käyntiä ja vähän ravia ja olinkin ihan poikki.

Alla olevalta videolta pääsee ehkä vähän käsiksi siihen, mitä tehtiin. Tämä on jo ratsastuksen loppupuolelta, minkä vuoksi tuo tasapaino löytyi tuossa videon alussa suht nopeasti. Aluksi se vei huomattavasti pidemmän ajan. Hassua on, että ravi tuntui minusta ihan kamalan huonolta, täysin vetelältä ja hitaalta. No ei se tietty mitenkään näyttävää olekaan, mutta kyllä itse yllätyin kun tuota siihen fiilikseen peilasin. ...Ja videon loppu paljastaa karusti sen, miten käy ravi-käynti-siirtymisen, kun jäntevyys katoaa :(

Fiilis valmennuksen jälkeen oli superonnellinen monestakin syystä: 

1. Jean Lucin mielestä D ei ole tuhoon tuomittu tapaus!!!

2. Pärjäsin ihan hyvin: sain mieleni kuriin, ymmärsin tehtävät ja keskityin ratsastamaan, en kikatellut enkä katsellut yleisöön huolestuneena siitä, millaisia ilmeitä siellä mahdollisesti olisi.

3. Durando käyttäytyi hienosti. 

Kun vielä valmennuksen jälkeen Mia kävi kehumassa ja sanoi olevansa ylpeä minusta, ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin mennä Durpan kanssa maneesiin toiseen päähän vähän pillittämään. 

Olen minä itsekin ylpeä itsestäni. 

Ja herrasmieshevosestani <3 p="">

Disclaimer: tätä tekstiä tai sen osia ei saa käyttää ketään muuta kuin minua vastaan - on enemmän kuin mahdollista, että olen ymmärtänyt asioita väärin, ja pidätän kaikki oikeudet muokata tekstiä ja mielipiteitäni mielin määrin, jos Mia tai Mini tai joku muu asiaan paneutunut oikaisee väärinkäsityksiäni  :)