Pomppuravia

Sen verran ollut ohjelmaa, että kerkiän vasta nyt raportoimaan perjantain ratsastustunnista. Tai perjantaina olisi tietysti ehtinyt, mutta olin niiiiiiin väsynyt tunnin jälkeen, etten yksinkertaisesti jaksanut.

Pikkuisen alkoi jännittää, kun huomasin, että minulle oli arvottu tunnille kaveriksi jälleen hyvä ystäväni Koijari. Tulemme siis ihan oikeastikin mainiosti toimeen keskenämme, mutta taisin jo aiemminkin valitella Koijarin poikkeuksellisen pomputtavasta ravista.

Tunti alkoi ja ensimmäisen ravin kohdalla valkeni, että aika oli kullannut muistot: ravi oli vielä hurjempaa kuin muistinkaan. Kevennetynkin ravin kanssa oli hankalaa, mutta harjoitusravi oli lähestulkoon mahdotonta. Opettaja huikkaili ohjeita rentoutua ja kokeilla vaikka ilman jalustimia, mutta myönnettävä se on, ettei rohkeus riittänyt. Tuntui, että parin kymmenen metrin pätkä harjoitusravia oli ihan ehdoton maksimi, jonka pystyi kerralla sinnittelemään. Tunnin puolivälissä oikein pisti vatsaan - niin vahvasti urheilun puolelle tämänkertainen tunti meni.

Tunti jatkui laukkaharjoituksilla, jotka sujuivat tosi kivasti. Sain nostaa laukan käynnistä (mikä erityisesti Koijarin kanssa olikin minulle ihan ehdoton onnistumisen edellytys), ja ensimmäistä lukuunottamatta kaikki yritykset onnistuivat ongelmitta. Ensimmäisellä kerralla meidän vuorollamme Koijari oli niin innoissaan, että lähti raviin ennen kuin olin edes ehtinyt miettiä laukannostoa enkä saanut kaveria rauhoittumaan käyntiin ennen kuin pitkä sivu oli jo lähes loppuun kuljettu.

Mutta seuraavat laukannostot onnistuivat siis hienosti ja ensimmäistä kertaa harjoiteltiin myös pääty-ympyröitä laukassa eli piti kyydissä pysymisen lisäksi keskittyä myös ohjaamiseen. Onnistuttiin Koijarin kanssa tekemään yksi ihan kunnollinen ympyrä ja toinen puolikas. Kieltämättä tasapainon säilyttäminen ympyryllä tuntui haasteelliselta, mutta ensimmäisen putoamisen aika ei ollut vielä :)

Laukkojen jälkeen otettiin vielä vähän ravia ja yllätyin iloisesti, että pomppuravi tuntui laukkojen jälkeen vähän helpommalta istua. Ehkä laukat jollain tavalla laukaisivat jännitystäni, en tiedä? Kaiken kaikkiaan älyttömän mukava ja innostava tunti!

Meidän jälkeemme tunnille tuli vielä kaksi alkeisryhmäläistä, ja jäin heistä toiselle vielä taluttajaksi. Urheilullinen tunti jatkui urheilullisena talutuksena, sillä ratsastajat pääsivät myös ravaamaan aika tavalla. Tallin kenttä on ratsastamisen kannalta ihanan pehmeä, mutta tekee kyllä ravaavan hevosen rinnalla juoksemisesta ihan totista urheilua :) - hiki tuli!

Söpö Köpö!

Optimismi palkittiin ja pääsin kuin pääsinkin ratsastamaan tänään. Köpön omistaja otti toisen hevosen itselleen ratsastettavaksi, ja minä sain siis ratsastaa reilun tunnin Köpöllä omaan tahtiin, toki omistajan valvovan silmän alla.

Maneesiin meneminen ja siellä toimiminen jännitti hieman enkä ihan tunaroimatta liikennesäännöistä suoriutunutkaan. Onneksi ei tapahtunut mitään sellaista, mihin anteeksipyyntö ei olisi riittänyt.

Päästyäni selkään tassutteli Köpö suorinta tietä ulos maneesista. Alku ei luvannut paljoa, mutta en masentunut lainkaan, sillä sama oli hetkeä aiemmin tapahtunut Köpön omistajalle toisen hevosen kanssa, joten tuumin, että sattuu sitä huipputaitajillekin :) Köpö onnistui tekemään muutaman metrin matkasta takaisin maneesin sisälle melko haastavan, mutta lopulta päästiin perille.

Loppu sujuikin sitten paremmin kuin olisin koskaan uskaltanut toivoa. Askellajit vaihtuivat 90-prosenttisesti minun pyynnöstäni ja melko pienillä avuilla, varsinkin ensimmäisen ravin jälkeen (viisaana ponina Köpö tietysti ensin kokeilee, että miten vietävissä olen). Sain myös luvan kokeilla laukkaa, ja suureksi yllätyksekseni (ja ehkä myös Köpön omistajan yllätykseksi) laukannostot sujuivat tosi hyvin.

Tasapainon kanssa ei tänään ollut minkäänlaisia ongelmia. Köpöllä on tosi tasainen ravi ja erittäin miellyttävä laukka - näillä saattaa olla osuutta tasapainokokemukseeni :)

Haasteellisinta tämän päivän ratsastuksessa oli pitää tempo riittävän hitaana, ettei Köpö kolauttelisi itseään omiin jalkoihinsa. Se on kuitenkin melko ovela ja hivuttaa vauhtia pikkuhiljaa kovemmaksi, jolloin tahdin tiuhenemista on vaikeampi huomata ajoissa. Viekas poni, vaikkakaan en ihan ymmärrä, mitä kivaa voi olla omien jalkojen potkimisessa.

Tiukka yhteenveto: Suloinen, sympaattinen, kärsivällinen pikku-Köpö! <3 Ja osasin jo paljon enemmän kuin edellisellä kerralla Köpön kanssa, oujee!

*****

Ratsastuksen jälkeen lähdin Leevin kanssa metsään. Satoi valtavan kokoisia könttejä lunta ja oli ihan tyyntä. Yksi iso hiutale osui nenääni eikä sulanut ihan heti pois. Se nauratti. Elämä tuntui kovin onnelliselta.

Onneksi on ratsastus

Blaah.-päivän jälkeen on elämää. Tämän totesin viimeistään illalla vähän seitsemän jälkeen, kun hurautin tapani mukaan reilusti etuajassa tallin pihaan. Jotain taikaa niissä kopukoissa täytyy olla, kun tallilla olo muuttuu niin seesteiseksi ja onnelliseksi, vaikka olisi ollut minkälainen päivä. Tai ehkä lannantuoksussa on jotain huumaavia ainesosia :)

Seesteinen olo ja hyvä mieli matkassa lähdin kotia kohti tänäänkin, vaikka tunti sujui kaikkea muuta kuin upeasti. Sain ratsastettavakseni jälleen uuden tuttavuuden: korkea-askelisen friisiläispollen, Sipon.

Alkukäynnit sujuivat lupaavasti, Sippo kuunteli pieniäkin avuja. Sitten otettiin ohjat, ja siihenpä se lupaava alku sitten levisikin. Jalat olivat tunnin jälkeen tooosi väsyneet, sillä pohkeita oli todellakin käytettävä, jos yhtään halusi päästä eteenpäin. Raippa korjasi tilannetta aina hetkellisesti, mutta olen jotenkin vastahakoinen sitä käyttämään ja - ehkä siitä johtuen - melko kömpelö sen kanssa.

Vauhtivastaisuuden lisäksi Sippo venytteli päätään vähän väliä etujalkojaan kohti, mikä teki myös ohjien pitämisestä tosi raskasta. Opettajan mukaan hevonen pyrki pääsemään jotenkin "kuolaimen taakse", jolloin niistä ei enää olisi hyötyä. Mieleeni hiipi myös ajatus, että koska Sippo oli palannut jalkavaivoista johtuvalta sairauslomalta vasta kolme päivää aikaisemmin, voisiko jaloissa olla edelleenkin jotain? Toivottavasti ei.

Haasteellisella tunnilla mentiin puomeja kaksikaarisella kiemurauralla (onkohan tuo oikein?) ja lopuksi laukattiin yksitellen liinassa. Oli kiva kokemus päästä koettamaan laukkaa niin, että sai jättää yhden asian vähän vähemmälle huolehtimiselle. Tosin kyllä siinä liinassakin ohjata pitää, muutoin on ympyrä äkkiä kovin pieni, ja siihen loppuu laukka.

Laukannostot sujuivat yllättävän hyvin siihen nähden, miten hankala minun oli ollut saada Sippoa edes kävelemään reippaasti. Laukan ylläpitäminen olikin sitten eri juttu. Kun yrittää ulko-ohjalla pitää ympyrän suurena, pitäisi samalla pystyä pohkeilla pitämään laukka yllä. Tämä on erittäin haasteellista, kun oma tasapaino on niin hakusessa, ettei uskalla irrottaa pohkeitaan hevosen kyljistä hetkeksikään, vaan pistää kaiken toivonsa selässäpysymisestä niihin surkeisiin, tunnin loppupuolella jo erittäin väsyneisiin räsypohkeisiin.

Se on hassua, että vaikka järjen tasolla tiedostaa, että selässä pysyisi sitä paremmin, mitä paremmin osaisi jalkojaan rentouttaa, on tuota rationaalista tietoisuutta niin järkyttävän vaikea siirtää käytännön toiminnaksi.

Lyhyt yhteenveto: kiva ja opettavainen tunti ja onnistuneita laukannostoja - hiphei! (Toivottavasti Sipon jalat ovat kunnossa ja pään hakeutuminen etujalkojen tuntumaan johtui vain minun osaamattomuudestani.)

****

Leevin lääkäri soitti tänään kertoakseen, ettei röntgenlääkärikään ollut löytänyt keuhkokuvista mitään merkittävästi poikkeavaa. Lääkäri oli kuitenkin nyt sitä mieltä, että nielurisoja ei leikataan ensimmäiseksi vaan hän lähettää Leevin jatkotutkimuksiin Viikkiin. Tämä on minusta hyvä ratkaisu, ettei turhaan leikata, jos oireiden aiheuttajasta ei ole täyttä varmuutta. Epäiltyjen listalla on astma/allergia tmv.

*****

Huomenna pääsen rapsuttelemaan kaverini suloista suokkiruunaa Köpöä. Tiedä vaikka pääsisi selkäänkin, joten toiveikkaana varustan itseni matkaan ratsastustamineissa.

Perjantaina on sitten vakkaritunti ja maanantaina CR-tunti ja sitten taas keskiviikkona tunti -> ei pitäisi olla aihetta valittaa! =)

Blaah.

Siis ei edes Blaah! Vaan pelkkä blaah. Mistään ei oikein saa otetta eikä mikään oikein huvita. Jos jotain saa aloitettua, jää se kesken. Kello ei ole vielä viittä, mutta ehkä olisi parasta vetäytyä Höyhensaarille ja toivoa parempaa huomista.

Ei sitä sitten kuitenkaan kehtaa. Siis nukkua keskellä päivää. Nukkumisesta - muutenkin kuin keskellä päivää - on tavallaan tehty vähän syntistä. Vaikka on yleisesti tiedossa, että uni on ensiarvoisen tärkeää sekä fyysisen että psyykkisen terveyden kannalta, ei nukkumista silti arvosteta kuin korkeintaan yksilöllisellä tasolla (toki se on myös on melko yksiöllinen kokemus). Tarkoitan sitä, että jollain tavalla nukkumisesta nauttiminen ja - erityisesti - pitkään nukkuminen yhdistetään herkästi (salamannopeasti) laiskuuteen tai henkiseen velttouteen tai mihin ikinä negatiiviseen ominaisuuteen.

Syöminen on samankaltainen välttämätön toiminto kuin nukkuminen. Silti syömistä on lupa hehkuttaa. Syömisen mainitseminen harrastuksena (gourmet) on jopa trendikästä. Ja pitkään syöminen se vasta fiiniä onkin. Miksei siis pitkään nukkuminen ja siitä oikein huolella nauttiminen?

Väitän, että nyky-yhteiskunnassa suhtaudutaan nukkumiseen vähemmän suopeasti, koska se on talousvinkkelistä melko tehotonta eikä varsinaisesti tuota mitään. Varsinkaan liian pitkään nukkuminen ei enää lisää nukkumisesta saatavaa hyötyä. Siinä vaiheessa, kun nukkumisella saavutettavissa oleva maksimaalinen palautuminen on plakkarissa, ei ole enää mitään syytä käpertyä suloisen lämpöisen peiton alle ja jatkaa unituhinaa. Se olisi vain hukkaanheitettyä aikaa ja siihen meillä ei ole varaa.

Mainittakoon vielä selvyyden vuoksi, etten ole tässä asiassa erityisesti kummankaan lajin puolella - pidän molemmista harrasteista hurjan paljon!

Onneksi huomenna on taas ratsastustunti - ehkä sitten maailma näyttää taas vähän valoisemmalta.

Urhea ja ahne

Sukellus- ja valkosantavarpaidenalla-matka on ihan nurkan takana. Silti ajatukset harhailevat vähän väliä heposteluun. Leirejä, vaelluksia, centered ridingia, lännenratsastusta, hevosmiestaitoja...niin paljon kiinnostavia mahdollisuuksia! Ja niin vähän rahaa.

Kaikkea ei voi saada (ja hyvä niin!). Siitä seuraa helposti ahdistukseen johtava ajatuskulku, kun pitäisi löytää se kaikkein paras vaihtoehto. Minullehan harvoin riittää muu kuin tieto siitä, että olen faktoihin perustuen valinnut sen kaikkein parhaimman, tehokkaimman, tarkoitukseen sopivimman tmv. vaihtoehdon.

Nyt ajattelin olla urhea ja rikkoa rutiineja. Lähetin (lähes) summamutikassa kyselyn vaelluksesta ja kesäleiristä. Jos vastaus on mieleinen, niin valinta on tehty. Helppoa, eikö?

Vahvana ehdokkaana vaellus- ja leiripaikaksi Jaakkolan Rustholli. Sivuilla olevat kuvaukset vaelluksista ja gallerian kuvat ovat niin luonnonläheisiä ja lämminhenkisiä, että herkemmällä kostuu silmäkulma.

Aatoksissa olisi osallistua muutaman tunnin vaellukselle tammi-helmikuun vaihteessa ja leirille kesällä, ja jos mitenkään mahdollista, niin vielä parin päivän vaellukselle. Jos, jos ja jos. Pakko yrittää vähän hillitä intoaan, ettei tipu ihan liian korkealta.

Haaveissa jos siintää kesä 2011, jolloin toivon voivani osallistua viiden päivän mittaiselle vaellukselle - oi kun se olis mukavaa!

Tasapainoilua

Eilinen ratsastustunti käynnistyi surullisesti, kun kuulin, että tallin vanhin ruuna, 23-vuotias Luvite, oltiin jouduttu lopettamaan jalkavaivojen vuoksi. Ratsastin itse Luvitella ensimmäisen ja viidennen tai kuudennen tuntini, ja ihastuin vanhaan herraan kovasti (niinkuin toki olen ihastunut joka ainoaan tapaamaani hevoseen - 8-vuotiaan heppatytön sielu 33-vuotiaan ruumiissa). Tietysti on aina parempi, että kovasti kärsivä eläin lopetetaan, mutta surulliseksi siitä silti tulee.

Olin tallilla jo tunti ennen tunnin alkua, joten minulla oli ruhtinaallisesti aikaa harjata Retu oikein kunnolla ja muutenkin viettää laatuaikaa. Suojat menivät ensimmäistä kertaa ensiyrityksellä oikein päin ja oikeisiin jalkoihin - kyllä nämä asiat ovat ihan opittavissa, mutta aikaa se vaatii :)

Itse tunti sujui melko vaihtelevasti. Retulla oli kova vauhti päällä heti ensimmäisestä ravista alkaen, ja minulla oli melkoisia vaikeuksia pidätellä sitä. Retu on tosi herkkä avuille muuten, mutta hillitsevät avut eivät tuntuneet tehoavan.

Minulla oli tasapaino eilen tavanomaista pahemmin kadoksissa. Ainakin kymmenisen kertaa tunnin aikana tuntui siltä, että nyt tipun. En kuitenkaan tippunut. Voisi olla hyvä kerran tipahtaa, mielellään sillain pehmeästi, niin sitten ei ehkä pelkäisi sitä tippumista ihan niin paljoa. Toisaalta, jos tippuisikin vähemmän pehmeästi, pelkäisi ehkä entistä enemmän.

Laukannostot onnistuivat hyvin. Viimeisellä kerralla tosin Retu taisi nostaa laukan jo silloin, kun minä vasta ehdin ajatella sitä. Laukasta pysäyttäminen ei onnistunut lainkaan ja kyydissä pysyminen kaarteessa oli vaikeaa.

Jotenkin epäloogista, mutta kaikista tasapaino-ongelmista huolimatta harjoitusravi sujui eilen melko hyvin. Myös kädet pysyivät edelliskertoja paremmin oikeassa asennossa. Kantapäitä sen sijaan pitää korjata tuon tuostakin. Kaiken kaikkiaan kiva ja vauhdikas tunti!

Varasin maanantaille 14.12. Centered riding -istuntatunnin minulle ja yhdelle ryhmäkaverilleni. Erityisesti eilisten tasapaino-ongelmien jälkeen olen entistä vakuuttuneempi siitä, että istuntatunti tulee enemmän kuin tarpeeseen. Ja yksi tunti on oletettavasti vasta mukava alkupala.

Leevi-koirulin kuulumisia sen verran, että pärskiminen jatkuu. Eläinlääkäri soitti röntgen-kuvista ja hänen mukaansa niissä ei näkynyt mitään kasvaimeen tai krooniseen tulehdukseen viittavaa. Lupasi vielä näyttää kuvia ylipistolle jollekin asiantuntijalle, mutta jos kuvista ei löydy mitään, niin hoitosuunnitelmassa seuraavana on nielurisaleikkaus.

Minulla on leikkauksesta vähän kahtalaiset fiilikset: koska jokainen nukutus on aina riski ja Leevi ei ole varsinaisesti sairaan oloinen, ei leikkaus sinänsä tunnu hyvältä vaihtoehdolta. Toisaalta tuntuu siltä, ettei tuo jatkuva pärskiminenkään voi olla mukava vaihtoehto. Eikä voi kai oikein olettaa, että pärskiminen on ainoa oire, minkä Leevi itse tuntee. Ainakin silloin tähystyksen aikaan nielurisat olivat olleet todella ärtyneet, joten voisi olettaa, että niistä jotain särkyäkin aiheutuu. Voi murua!

Matkalle lähtöön on enää kolme viikkoa. Sukellus, valkoinen hiekka ja turkoosi meri ovat kovasti mielessä. Varasin sukelluskamoille erityismatkavarakuljetuksen paluulennolle (35 €), jotta voi pikiriikkisen jotain shoppaillakin. Ainakin tuon kuljetuksen arvosta pitää siis shopata, jottei tule tappiota :)

Ruunan viemää

Ratsastustunti. Tuntui, että edellisestä kerrasta oli ikuisuus ja oli ihanaa päästä taas nuuhkimaan tallin tuoksua. Se on jännä, miten muiden ratsastusta katsellessa homma näyttää ihan järjettömän helpolta. Erehtyy kuvittelemaan, että itsekin osaa. Nopeasti sitä palautuu reaalimaailmaan, kun ähisten punnaa itsensä satulaan.

Tänään ratsastin Jehverillä, 18-vuotiaalla, älykkäällä ruunalla, joka on opetellut pääsemään mahdollisimman vähällä. Taitavan ratsastajan käsissä Jehveri on kuulemma kuin unelma. Meidän yhteistyömme jäi melko kauas unelmasta, mutta siitä huolimatta tunnilla oli toooosi mukavaa! Into kasvaa (edelleen) taitoja nopeammin =)

Varasin tänään itselleni ja parille ratsastustuntikaverille Centered riding -istuntatunnin parin viikon päähän. Ehkä tästä olisi pitänyt aloittaa, mutta tuskin näin alkeiskurssin juuri päättäneinä olemme ehtineet omaksua vielä valtavaa määrää huonoja tapoja. Itselläni ei ainakaan vielä mikään tunnu menevän rutiinilla, joten toivoakseni ei ole liian myöhäistä.

Ja nyt on enää kaksi yötä seuraavaan tuntiin, ihanaa!

Ai niin, heppavimmassani olen myös katsellut erilaisia ratsastus- ja heppavideoita netistä. Ehdottomaksi suosikiksi nousi Futura-nimisen hevosen jättipukki.

Kauniita unia kuu-ukosta huolimatta!

Arjen marttyyri

Arjen marttyyri saa kiksinsä omasta kurjuudestaan ja sen välittämisestä muille. Arjen marttyyri ei osaa (halua?) ottaa vastaan apua, ystävällisyyttä eikä oikein empatiaakaan. Arjen marttyyri haluaa tulla kohdelluksi sankarina. Arjen marttyyri ansaitsee mielestään sankarikohtelun, koska tyytyy kurjuuteensa.

Arjen marttyyri ei edes toivo muutosta parempaan. Muutos pakottaisi miettimään arvoja ja olemassa olon tarkoitusta kokonaan uudelleen. Miettiminen ei taida olla arjen marttyyrille mieleistä ajanvietettä. Se saattaisi pahimmillaan harhauttaa hetkeksi pois sankarillisesta kurjuuden sietämisestä.