Hevoshuijattu

Olen tullut huijatuksi hevoskaupoilla. Durandon väitettiin olevan puoliverinen ratsuhevonen. Viime aikoina esille tulleen todistusaineiston valossa ja sitä internetin ihmeellisestä maailmasta löytyvään tietoon peilaten, on Durando nähtävästi sittenkin merihevonen. Siinä määrin intohimoisesti sukeltaa :/

Tilanne sukeltelun suhteen on kyllä huoltopäivän jälkeen kohentunut, mutta tämä uusi hissuttelutyyli tekee kyllä sukeltamisen korjaamisesta entistä haasteellisempaa. Miten nostaa pää ilman että vauhti kiihtyy? No korsetilla tietenkin, mutta kyllä on kuulkaa raskasta. Oon varmaan melko koominen näky, kun hissuttelen hiki otsalla ympyrää maneesissa.

Valmentaja on kipeänä ja yksin oon ihan hukassa, mutta yritän silti. Sitkeästi. Hitaasti ja sitkeästi. Rakkaan merihevoseni kanssa.

*****

Rakas merihevonen on muuten pistänyt päreiksi jo kaksi verkkoviritelmää siitä heinälaatikosta. Tänään alkoi jo vähän kääntyä mieli apeaksi, kun tiukkaan aikatauluun piti mahduttaa reissu verkko-ostoksille ja huomenna aamusta pitää taas suunnata akkuporakoneen kanssa tuunaamaan laatikkoa. Mieluummin olisin mennyt alkuperäisen suunnitelman mukaan katsomaan Marin valmennusta Granåsaan. No nyt en mee.

Ja tässä kuva, jolla yritän tsempata itseäni:
Leevikin oli aikoinaan kova tuhoamaan kaikkea irtainta, mutta on keskittinyt viime vuodet yksinomaan söpöilyyn.

Tasapainoilua

Eilinen ratsastustunti käynnistyi surullisesti, kun kuulin, että tallin vanhin ruuna, 23-vuotias Luvite, oltiin jouduttu lopettamaan jalkavaivojen vuoksi. Ratsastin itse Luvitella ensimmäisen ja viidennen tai kuudennen tuntini, ja ihastuin vanhaan herraan kovasti (niinkuin toki olen ihastunut joka ainoaan tapaamaani hevoseen - 8-vuotiaan heppatytön sielu 33-vuotiaan ruumiissa). Tietysti on aina parempi, että kovasti kärsivä eläin lopetetaan, mutta surulliseksi siitä silti tulee.

Olin tallilla jo tunti ennen tunnin alkua, joten minulla oli ruhtinaallisesti aikaa harjata Retu oikein kunnolla ja muutenkin viettää laatuaikaa. Suojat menivät ensimmäistä kertaa ensiyrityksellä oikein päin ja oikeisiin jalkoihin - kyllä nämä asiat ovat ihan opittavissa, mutta aikaa se vaatii :)

Itse tunti sujui melko vaihtelevasti. Retulla oli kova vauhti päällä heti ensimmäisestä ravista alkaen, ja minulla oli melkoisia vaikeuksia pidätellä sitä. Retu on tosi herkkä avuille muuten, mutta hillitsevät avut eivät tuntuneet tehoavan.

Minulla oli tasapaino eilen tavanomaista pahemmin kadoksissa. Ainakin kymmenisen kertaa tunnin aikana tuntui siltä, että nyt tipun. En kuitenkaan tippunut. Voisi olla hyvä kerran tipahtaa, mielellään sillain pehmeästi, niin sitten ei ehkä pelkäisi sitä tippumista ihan niin paljoa. Toisaalta, jos tippuisikin vähemmän pehmeästi, pelkäisi ehkä entistä enemmän.

Laukannostot onnistuivat hyvin. Viimeisellä kerralla tosin Retu taisi nostaa laukan jo silloin, kun minä vasta ehdin ajatella sitä. Laukasta pysäyttäminen ei onnistunut lainkaan ja kyydissä pysyminen kaarteessa oli vaikeaa.

Jotenkin epäloogista, mutta kaikista tasapaino-ongelmista huolimatta harjoitusravi sujui eilen melko hyvin. Myös kädet pysyivät edelliskertoja paremmin oikeassa asennossa. Kantapäitä sen sijaan pitää korjata tuon tuostakin. Kaiken kaikkiaan kiva ja vauhdikas tunti!

Varasin maanantaille 14.12. Centered riding -istuntatunnin minulle ja yhdelle ryhmäkaverilleni. Erityisesti eilisten tasapaino-ongelmien jälkeen olen entistä vakuuttuneempi siitä, että istuntatunti tulee enemmän kuin tarpeeseen. Ja yksi tunti on oletettavasti vasta mukava alkupala.

Leevi-koirulin kuulumisia sen verran, että pärskiminen jatkuu. Eläinlääkäri soitti röntgen-kuvista ja hänen mukaansa niissä ei näkynyt mitään kasvaimeen tai krooniseen tulehdukseen viittavaa. Lupasi vielä näyttää kuvia ylipistolle jollekin asiantuntijalle, mutta jos kuvista ei löydy mitään, niin hoitosuunnitelmassa seuraavana on nielurisaleikkaus.

Minulla on leikkauksesta vähän kahtalaiset fiilikset: koska jokainen nukutus on aina riski ja Leevi ei ole varsinaisesti sairaan oloinen, ei leikkaus sinänsä tunnu hyvältä vaihtoehdolta. Toisaalta tuntuu siltä, ettei tuo jatkuva pärskiminenkään voi olla mukava vaihtoehto. Eikä voi kai oikein olettaa, että pärskiminen on ainoa oire, minkä Leevi itse tuntee. Ainakin silloin tähystyksen aikaan nielurisat olivat olleet todella ärtyneet, joten voisi olettaa, että niistä jotain särkyäkin aiheutuu. Voi murua!

Matkalle lähtöön on enää kolme viikkoa. Sukellus, valkoinen hiekka ja turkoosi meri ovat kovasti mielessä. Varasin sukelluskamoille erityismatkavarakuljetuksen paluulennolle (35 €), jotta voi pikiriikkisen jotain shoppaillakin. Ainakin tuon kuljetuksen arvosta pitää siis shopata, jottei tule tappiota :)

Haasteita ja huutoa

Tänään oli ensimmäinen ratsastustunti uudella tallilla. Sain kuulemma helpoimman hevosen...joka sitten osoittautui haasteellisemmaksi kuin yksikään ratsastamani hevonen vanhalla tallilla.

Vaikeuksia oli uralla pysymisessä, myös siihen suuntaan, että välillä jalka hipoi aitaa. Ongelmitta eivät myöskään sujuneet siirtymiset; välillä raviin päästiin ihan pienellä pohkeella, välillä vaati tosi paljon pohjetta, laukannosto ei onnistunut kertakaan. Kädet huitelivat ihan missä sattui, ajatuskin ajoittain. Jotenkin tuntui, että olin aika hukassa. Ja opettaja oli kaikkea muuta kuin lepsu!

Hieman karuhkosta kokemuksesta huolimatta en meinaa jättää leikkiä sikseen. Uskon, että on avartavaa kokea erilaisia hevosia ja opettajia, ja aion käydä näillä keskiviikkotunneilla ainakin vuoden loppuun asti. Matkan jälkeen sitten uusi tilannearvio.

On muuten ihan huikea matkakuume! Koko ajan tekisi mieli katsella edellisten reissujen kuvia ja unelmoida samettihiekasta.

Eilen katselin muutamia sukellusvideoita Mikan ja Riikan matkablogista Balilta, ja jo pelkkä ääniraita olisi riittänyt virittämään sukellustunnelmaan. Siinä pulputusäänessä on jotain todella maagista! Tänään kävin uimahallissa ja yritin simuloida pulputusääntä...no, näistä imitaatiotaidoistani taisinkin jo mainita jotain edellisessä kirjoituksessa.

Uimahallin aulassa tuli vähän déjà vu -tunne, kun ensimmäinen henkilö vastassa oli peruskouluaikainen liikunnanopettaja. Mietin, että kävisin tervehtimässä, mutta jänistin. Tuli tunne, että pitäisi alkaa selitetellä lihomistaan jotenkin - ja siinä vaiheessa totesin, että ehkä on parempi ensin kasvaa aikuiseksi ja itselliseksi (mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan).

Matkakuumetta

Reissuun taitaa olla enää viitisen viikkoa, ja sen kyllä huomaa: matkakuume kasvaa päivä päivältä. Pystyn melkein tuntemaan varpaissani sen sametinpehmeän, vitivalkoisen hiekan. Viimeisestä sukelluksesta on jo viitisen kuukautta ja pääsen taas kiinni siihen jännitysfiilikseen. On siinä tavallaan puolensa, että joka kerta on melkein kuin ensimmänen. Onneksi sentään taidot vähän kehittyvät matkan varrella.

Puntaroin, että viedäkö regu huoltoon vai ei. Vuosi sitten vein eikä kuulemma olisi ollut tarvetta. Huolto maksaa satasen verran, joten pihinä senkin rahan mielelläni säästäisin. Toisaalta turvallisuudesta ei tee mieli tinkiä yhtään. Kun vaan tietäisi, että siinä on jotain huollettavaa... Voi, miksi on pakko aina jäädä näitä pähkäilemään; miksen vaan päätä viedä sitä huoltoon tai sitten jättää huoltamatta! On (tällä) ihmisellä näemmä tarve kasata itselleen päänvaivaa.

Teen nyt sen päätöksen, että teen päätöksen huollosta tämän viikon aikana :)

Matkakohteiksi varmistuneet: Similan (sukellussafari), Hin Daeng ja Hin Muang (sukellussafari), Koh Libong (siellä voi bongata dugongin!). Harkinnassa Lipe, Lanta, Kradan, Ngai ja Tarutao - ainakin. Valinta ei tule olemaan helppo, ja ainakin osa päätöksistä tehdään vasta matkalla. Vähän houkuttaisi myös käväistä Raya Yailla, mutta toisaalta ei voi aina jumittaa samoissa paikoissa. On jo riittävän paljon seliteltävää siinä, että matkataan taas Thaimaahan.

*****

Wax on -aika on muuten täällä taas. Olen päättänyt vihdoin jatkaa muuton vuoksi keskenjäänyttä sisätilojen vahausta. Nuo puunvärisinä pilkottavat kohdat alkoivat vainota, joten oli pakko tarttua toimeen, vaikka onkin hommasta kokolailla hohto kadonnut. Siis wax on, wax on, wax on...

Hulluna heppailuun

Ei ole vienyt mennessään tämän blogaaminen. Tai aika harvakseltaan on ollut sanottavaa. Ehkä se tästä virkistyy.

Viime aikoina olen piinannut ystäviä toistuvilla heppaintoisilla statuspäivityksillä Facebookissa. Mietin, että ehkä intoilu olisi hyvä siirtää tänne blogin puolelle ennen kuin ystävät kyllästyvät ja jättävät.

Lapsena olisin halunnut ratsastaa, mutta rahasyistä en koskaan päässyt pidemmälle kuin katsomaan ystävieni ratsastustunteja aidan takaa. Hyväksyin kohtaloni, jopa suurempaa katkeruutta tuntematta.

Muutimme keväällä haja-asutusalueelle. Syksyn tultua lenkkeily pimeillä maanteillä ei enää tuntunut houkuttelevalta. Pitkät ajomatkat harrastuksiin eivät sovi järkevyys-ajatteluuni. Mitä sitten voin harrastaa? Kotijumppaa?

Yhtäkkiä heräsin katselemaan ympärilleni ja huomasin, että alle kymmenen kilometrin säteellä kodista on kymmenkunta tallia. Ehkä ei olisikaan liian myöhäistä, ehkä ratsastuksen voi aikuisenakin aloittaa?

Nyt takana on jo yhdeksän ratsastustuntia. Olen niin tolkuttoman tohkeissani! Mikään harrastus ei koskaan ole tuntunut yhtä hyvältä, innostavalta ja mukaansatempaavalta.

Olen lapsesta asti ollut surkea sitoutumaan mihinkään säännölliseen harrastukseen pitkäjänteisesti; yleensä kolmen viikon jälkeen on jo alkanut ahdistaa ja olen keksinyt erilaisia tekosyitä jäädä pois harjoituksista.

Erityisesti mieleen on jäänyt ahdistus, joka syntyi siitä, kun piti piano-opettajalle keksiä aina uudenlaisia syitä, miksi en taaskaan osannut kotiläksyjä. Kerran kuvittelin olevani tosi nokkela ja "unohdin" kotiläksyn nuotit kotiin. Annoin ymmärtää, että olisin kerrankin harjoitellut kunnolla, joten harmi, ettei nyt nuotteja sattunut mukaan. Olipa noloa, kun opettaja kaivoi nuotit omasta kaapistaan ja kävi ilmi, etten minä mitään osannut. Taaskaan. Eikä kyse ollut siitä, ettenkö olisi soittamisesta tykännyt. En vain tykännyt siitä tarpeeksi tykätäkseni tylsästä harjoittelusta.

Ratsastuksen kanssa on toisenlaista. Luulenpa, että jos kotonani olisi satula, istuisin siinä enimmän osan iltaa ja harjoittelisin oikeanlaista istuntaa. Haluaisin oppia mahdollisimman nopeasti ratsastamaan niin, että aiheutan mahdollisimman vähän epämukavia tunteita hevoselle. Luen hyvien ratsastajien ohjeita ja katselen videoita, joissa valtavan taitavat ratsastajat saavat ratsastamisen näyttämään niin vaivattomalta ja kauniilta. Ratsastuksessa ja paritanssissa on paljon samaa, yhteisen liikkeen kauneutta ja vaikuttavuutta. (Tosin eläimen kanssa kommunikoinnissa on vielä omanlaistaan magiikkaa.)

Unelmissani toivoisin olevani luonnon lahjakkuus ratsastuksessa. Mutta kun en ole, otan kaiken ilon irti siitä, että saan harjoitella ja huomata (toivottavasti) kehittyväni koko ajan paremmaksi ja paremmaksi. Ja siten aiheuttavani koko ajan pikkuisen vähemmän harmia hevoselle, joka minua joutuu kantamaan :)

***

Voi siis olla, että jossain vaiheessa joudun vaihtamaan blogin nimeksi Pientä puhetta poneista. Tosin kuuden viikon kuluttua pääsen jälleen sukeltamaan, joten ehkäpä jatkossakin löytyy heppojen lisäksi muitakin intoilun aiheita. Niin, ajatukseni oli, että yrittäisin pitää tämän blogin enemminkin positiviisena intoiluna kuin kriittisenä vuodatuksena, vaikka jälkimmäiseen minulla tuntuukin olevan enemmän taipumusta. Saa nähdä...

Wax on, wax on, wax on...

Sisäseinien vahaus on alkanut. Irtopaneeleita on vahattavaksi 700 metriä. Sen lisäksi tietysti oikeat hirsipinnat. Tänään saatiin vahattua ehkä joku 70 metriä eli ei jääny juuri mitään muille päiville ja illoille.

Vaha oli alusta lähtien suosikkivalintani, sillä haluan, että väri imeytyy puuhun eikä vain pinnoita puuta. Jouduin vähän lobbaamaan vahan puolesta, mutta lopulta sain tahtoni läpi. Vahoista ei testattu muita vaihtoehtoja, koska Osmo Colorilla käsittelystä on jo ehtinyt kertyä vuosien aikana rutkasti hyviä kokemuksia.

Huomisesta alkaen teen lyhennettyä työaikaa. Kaikki perjantait maaliskuun loppuun asti olisi tarkoitus toimiston asemesta viettää raksalla. Ihanaa!

Matkasuunnitelmat eivät ole vielä täsmentyneet. Malesian Borneossa mietityttää kohtuuhintaisen rantamajapaikan puute. Ilmenevästi tarjolla on vain sukellusresortteja, joissa lähtökohtaisesti sukellukset on leivottu hintaan sisään ja kallista on, vaikka ei sukeltaisikaan. Vaikka miten venyisi, niin kolmea viikkoa ei ole varaa olla sellaisessa. Balin sukellukset taas ei taida olla ihan parhaasta päästä. Etsintä ja puntarointi jatkuu.

On niin mukavaa, kun on jotain mitä odottaa!

Siksi varattiin uudet lentoliput pari päivää kotiutumisen jälkeen!

Lähtö olisi 12.6. ja nyt mietitään, jatketaanko Bangkokista Malesiaan vai Indonesiaan vai molempiin vai jonnekin ihan muualle. Vaikuttaa siltä, että tästä on tulossa jälleen yksi reissu, johon sisältyy melko paljon matkustamista. Aikaa on onneksi neljä viikkoa.

Nyt pitäisi enää pystyä netin perusteella päättämään, missä on hinta-laatusuhteeltaan parhaat sukellukset. Jos raha ei olisi vaikuttava tekijä, niin valinta olisi varmaankin Wakatobi Indonesiassa...mutta realistisemmin mietitään sitten ehkä enemmänkin Borneon aluetta, Bunakenia ja Balia.