Hulluna heppailuun

Ei ole vienyt mennessään tämän blogaaminen. Tai aika harvakseltaan on ollut sanottavaa. Ehkä se tästä virkistyy.

Viime aikoina olen piinannut ystäviä toistuvilla heppaintoisilla statuspäivityksillä Facebookissa. Mietin, että ehkä intoilu olisi hyvä siirtää tänne blogin puolelle ennen kuin ystävät kyllästyvät ja jättävät.

Lapsena olisin halunnut ratsastaa, mutta rahasyistä en koskaan päässyt pidemmälle kuin katsomaan ystävieni ratsastustunteja aidan takaa. Hyväksyin kohtaloni, jopa suurempaa katkeruutta tuntematta.

Muutimme keväällä haja-asutusalueelle. Syksyn tultua lenkkeily pimeillä maanteillä ei enää tuntunut houkuttelevalta. Pitkät ajomatkat harrastuksiin eivät sovi järkevyys-ajatteluuni. Mitä sitten voin harrastaa? Kotijumppaa?

Yhtäkkiä heräsin katselemaan ympärilleni ja huomasin, että alle kymmenen kilometrin säteellä kodista on kymmenkunta tallia. Ehkä ei olisikaan liian myöhäistä, ehkä ratsastuksen voi aikuisenakin aloittaa?

Nyt takana on jo yhdeksän ratsastustuntia. Olen niin tolkuttoman tohkeissani! Mikään harrastus ei koskaan ole tuntunut yhtä hyvältä, innostavalta ja mukaansatempaavalta.

Olen lapsesta asti ollut surkea sitoutumaan mihinkään säännölliseen harrastukseen pitkäjänteisesti; yleensä kolmen viikon jälkeen on jo alkanut ahdistaa ja olen keksinyt erilaisia tekosyitä jäädä pois harjoituksista.

Erityisesti mieleen on jäänyt ahdistus, joka syntyi siitä, kun piti piano-opettajalle keksiä aina uudenlaisia syitä, miksi en taaskaan osannut kotiläksyjä. Kerran kuvittelin olevani tosi nokkela ja "unohdin" kotiläksyn nuotit kotiin. Annoin ymmärtää, että olisin kerrankin harjoitellut kunnolla, joten harmi, ettei nyt nuotteja sattunut mukaan. Olipa noloa, kun opettaja kaivoi nuotit omasta kaapistaan ja kävi ilmi, etten minä mitään osannut. Taaskaan. Eikä kyse ollut siitä, ettenkö olisi soittamisesta tykännyt. En vain tykännyt siitä tarpeeksi tykätäkseni tylsästä harjoittelusta.

Ratsastuksen kanssa on toisenlaista. Luulenpa, että jos kotonani olisi satula, istuisin siinä enimmän osan iltaa ja harjoittelisin oikeanlaista istuntaa. Haluaisin oppia mahdollisimman nopeasti ratsastamaan niin, että aiheutan mahdollisimman vähän epämukavia tunteita hevoselle. Luen hyvien ratsastajien ohjeita ja katselen videoita, joissa valtavan taitavat ratsastajat saavat ratsastamisen näyttämään niin vaivattomalta ja kauniilta. Ratsastuksessa ja paritanssissa on paljon samaa, yhteisen liikkeen kauneutta ja vaikuttavuutta. (Tosin eläimen kanssa kommunikoinnissa on vielä omanlaistaan magiikkaa.)

Unelmissani toivoisin olevani luonnon lahjakkuus ratsastuksessa. Mutta kun en ole, otan kaiken ilon irti siitä, että saan harjoitella ja huomata (toivottavasti) kehittyväni koko ajan paremmaksi ja paremmaksi. Ja siten aiheuttavani koko ajan pikkuisen vähemmän harmia hevoselle, joka minua joutuu kantamaan :)

***

Voi siis olla, että jossain vaiheessa joudun vaihtamaan blogin nimeksi Pientä puhetta poneista. Tosin kuuden viikon kuluttua pääsen jälleen sukeltamaan, joten ehkäpä jatkossakin löytyy heppojen lisäksi muitakin intoilun aiheita. Niin, ajatukseni oli, että yrittäisin pitää tämän blogin enemminkin positiviisena intoiluna kuin kriittisenä vuodatuksena, vaikka jälkimmäiseen minulla tuntuukin olevan enemmän taipumusta. Saa nähdä...