Ei nyt varsinaisesti mikään näyttävä paluu

Piikityksen jälkeiset neljä päivää taluttelin Durandoa maasta käsin. Sitten seuraavat neljä päivää sai mennä käyntiä ja kevyesti ravia selästä. Tänään kokeilin jo vähän laukkaakin.

Oikea laukka tuntui oikein miellyttävältä. Vasen taas...no, se uhkasi pitkään loistaa poissaolollaan. Kun viimein sain vasemman laukan nousemaan, olin jo siihen mennessä menettänyt sen vähäisenkin itsevarmuuteni eli laukan ratsastamisesta ei ollut tietoakaan – kunhan keikuin mukana. Jotain hyvää kuitenkin verrattuna siihen ihan pahimpaan aikaan: vasen laukka pysyi yllä, kunnes minä siirsin raviin eikä ollut yhtään sellaista tunnetta, että jos yhtään kosken ulko-ohjaan, niin rikkoisi heti.

Nyt täytyy pitää vaan peukkuja, että vasemman laukan hankaluuden takana ei ole (enää) mikään kipu, vaan esimerkiksi muistijälki aiemmasta epämukavuudesta tai sitten lomailun ja tätimäisen hömpsyttelyratsastelun aikaansaama vinous, joka tekee vasemmasta ylipäätään vähän hankalamman suunnan. 

Ja kun mulla kuitenkin on niin pitkä historia laukannosto-ongelmien kuningattarena ;), niin todettakoon tässä, että kyllähän tänäänkin jokainen laukkapyyntö sai aikaan laukan, mutta vasemmassa kierroksessa ei vain kovinkaan usein sitä toivottua vasenta laukkaa.

Ensimmäinen saikun jälkeinen tunti on vasta maanantaina, mutta täytyy toivoa, että huomenna menee paremmin. Tai pitäiskö vaan unohtaa ratsastaa huomenna :)

Joku lämminkin päivä on mahtunut joukkoon. Nakukävelyn jälkeen päästin Durandon hetkeksi tarhaan ja arvelin, että saattaisi innostua riekkumaan. No tää kuvan toiminta oli rajuinta, mitä irtos =)