Kliseitä ja seteleitä – eli hevosenomistajan elämää

Kirjoittelin tämän postauksen jo ennen joulua, mutta jostain syystä se jäi silloin julkaisematta. No, ei ole mieli ehtinyt vielä muuttua, joten tämä on edelleen ajankohtainen :)

********

Nimimerkki M toivoi kommenteissa postausta elämästä hevosenomistajana, lähinnä talousvinkkelistä. Kuten jo kommenttiinkin vastasin, joudun raha-asioiden osalta tuottamaan pettymyksen, sillä en suostu niistä täällä kovin tarkasti kirjoittamaan. Enkä edes voisi, sillä totuus on, että omakaan kipukynnys ei kärsinyt pitää kovin tarkkaa kirjaa heppamenoista. Puhumattakaan siitä, että uskaltaisin rustata niitä johonkin ylös sillä riskillä, että mieheni saattaisi nähdä laskelmat.

Rehellisesti voin kuitenkin sanoa, että tiesin jo etukäteen hevosenomistamisen olevan kallista hommaa, mutta ehkä totuus silti pääsi vähän yllättämään. Siihen, kuinka paljon hevoseen ja omaan ratsastukseen voi upottaa rahaa, ei varmasti ole mitään ylärajaa. Toisaalta hyvin paljon pienemmilläkin menoilla tätä voisi tehdä kuin miten itse olen valinnut.

Laskelmia en ole tehnyt myöskään siksi, että jollain tavalla koko totuus varmaan hävettäisikin. Minut on kasvatettu tarkan markan tytöksi, säästäväiseksi ja järkeväksi. Sellaiseksi, joka ei koskaan pyyhi tiskipöytää talouspaperilla, joka riemuitsee jokaisesta säästetystä eurosta ja menee sekaisin punaisista hintalapuista (se nyt ei tosin kovin järkevää ole).

Onneksi hevosmaailma imi mukaansa vähitellen. Alkuun ratsastuskoulun alkeiskurssi tuntui kalliilta: 26 euroa yhdestä tunnista, kun kansalaisopistossa sai jumpata koko lukukauden neljällä kympillä! Mutta jotenkin siihen kai turtuu... hetken päästä mukaan tuli satunnaisia ekstratunteja, sitten tilapäinen vuokraheppa, sitten pysyvä vuokraheppa ratsastuskoulun rinnalle, sitten puoliylläpitoheppa, joka tuolloin tuntui ihan maksimilta, mitä talous voisi kestää; siis puolikas tallivuokra ja valmennukset pari kertaa viikossa. Niinpä niin.

Kliseitä patjan alla

En tiedä, olisinko koskaan päätynyt ostamaan hevosta tai edes harrastamaan ratsastusta niin intohimoisesti, ilman aikaa, jolloin odottelin tuloksia ultraäänistä, magneettikuvista ja koepaloista. Kuulostaa kliseiseltä ja naurettavalta sanoa, että vasta sitten, kun jouduin jollain tavalla kohdakkain elämän rajallisuuden kanssa, opin elämään.

Kliseisyyden lisäksi se ei myöskään ole totta. On minussa aimo annos murehtijaa, suorittajaa ja ylihuomenessa elejää edelleenkin, mutta ehkä olen myös vähän oppinut hellittämään. Ja ainakin raha-asioissa yritän muistutella itselleni, että ei täältä mitään mukaansa saa kuitenkaan, joten miksi hilloa seteleitä patjan alle, jos niillä voi tehdä jotain sellaista, joka tekee onnelliseksi. Elämäni päätarkoitus ei (enää) ole asuntolainan lyhentäminen.

Sitoutuminen

M myös kysyi kommentissaan, onko hevoselämässä mitään ikävää tai onko jotain sellaista, mitä kaipaan edellisestä elämästä.

Hevosen (tai minkä tahansa muun eläimen) hankkiminen edellyttää sitoututumista sen hoitamiseen. Täysihoitotalli helpottaa tietysti urakkaa merkittävästi, mutta tämän reilun vuoden ajalle ei kyllä ole montaa päivää mahtunut, jolloin en olisi käynyt tallilla ollenkaan. Joskus on ollut töiden vuoksi vähän kiirettä, ja silloin tallireissu on saattanut aikataulullisesti vähän stressata, mutta siitä huolimatta on tallille ollut aina kiva mennä.

Talli on minulle se paikka, missä muun elämän huolet ja murheet oikeasti unohtuvat. Vaikka työssäni olen nopea, tallilla olen hidas. Se on minulle rauhan ja rauhoittumisen paikka. Se paikka, jossa todella harjoittelen hetkessä elämistä. Sekä omasta halusta että hevosen vaatimuksesta.

(Toki hevosen omistaminen tuo mukanaan omat huolet, jotka aika yleisesti tuntuvat liittyvän hevosen terveyteen ja hyvinvointiin. Ne huolet välillä tunkeutuvat rauhan tyyssijaani ja varjostavat muuten niin ihania tallikäyntejä.)

Elämä (haasteellisen) koiran kanssa on opettanut minut siihen, että mitään kovin spontaania ei ole yleensä voinut kalenteriinsa sovittaa. Töistä on pitänyt tulla kotiin huolehtimaan koiran ulkoiluttamisesta ja lomamatkat on pitänyt varata hyvissä ajoin, jotta on ollut aikaa sopia myös koiralle hoitopaikka tai hoitaja. Siinä mielessä hevosen omistaminen ei ole merkittävästi muuttanut tilannetta. Tosin liikuttajan löytäminen hevoselle on vielä vaikeampaa kuin hoitajan löytäminen koiralle – no, rahalla sekin tietysti ratkeaa, jos klinikkakäyntien, heinälaatikoiden ja valmennusten jälkeen vielä on jäänyt jotain pussin pohjalle ;)

Krooninen aikapula

Hevosen ostamisen myötä suurin muutos on ollu kroonisen aikapulan paheneminen. Kun joka päivä menee vähintään kolme tuntia tallireissuun ja jotain muutakin urheilua pitäisi harrastaa, jää ystävien näkemiseen häpeällisen vähän aikaa ja energiaa.

Olen kyllä nähnyt niitäkin hevosenomistajia, jotka ehtivät vaikka mitä, joten ehkä se menee tämän aloittelijuuteni piikkiin, mutta kyllä tämän vuoden aikana on usein tuntunut siltä, että jos en ole tallilla, olen kuskaamassa Durdea klinikalle, hakemassa traikkua lainaan, etsimässä sopivia putseja, roudaamassa rehusäkkejä jostain Lohjan perukoilta tai surffaamassa nettikaupoissa etsimässä halvimpia nivelvalmisteita.

Aikapula on siis se mielestäni ainoa jollain tavalla negatiivinen asia hevoselämässä. Ristiriitaiseksi tilanteen tekee se, että kaikki hevosaiheinen tekeminen (no ehkä ei klinikkakäynnit kuitenkaan) on mieleistä, mutta välillä sen hohtoa himmentää kolkuttava omatunto siitä, ettei aikaa tärkeille ihmisille meinaa järjestyä millään. 

Lisää kliseitä

Rahanmenosta ja aikapulasta voivottelun vastapainoksi ajattelin kirjata tähän pitkän plussalistan hevosenomistamisesta. Sitten alkoi tuntua, ettei mikään plussalista ikinä pysty kuvaamaan sitä, miten iso merkitys hevosharrastuksella on minun elämälleni ollut. Ei minulla taida olla sille edes sanoja.