Hakuna matata, jos yhtä irtokenkää ei lasketa :)

Georgia Horse Events julkaisi kirjoituksen Dressage Tips from Carl Hester. Jutussa oli paljon hyvää, mutta erityisen helppo on olla samaa mieltä Carlin kanssa tästä:

"Not having money to buy an expensive horse doesn’t mean you can’t find a good horse and train him well. The best investment you can make is a good trainer. Find someone who is honest and critical without constantly put you down and someone that gives you a plan and goals to aim for.”

Positiivareiden Aamun Ajatus tältä aamulta kolahti myös:

Kuva täältä

Kukaan ei minun puolestani pysty minusta tekemään rohkeaa, itsevarmaa eikä osaavaa, mutta olen todella onnekas, että olen löytänyt valmentajan, joka paitsi osaa, viitsii ja jopa haluaa ohjata minua sitkeästi oikeaan suuntaan.

Ja joojoo, tiedän, että olen kohta jankuttanut tätä varmaan liiankin kanssa, mutta tämä on kuitenkin mun päiväkirja ja tämä on mulle todella, todella suuri asia, joten koettakaa jaksaa :)

Mahtavinta on se, että lisääntynyt itsevarmuus näkyy kaikessa, siis ihan kaikessa. Sekä tallilla että sen ulkopuolella. Onhan se niin, ettei sen paremmin mielen- kuin kehonhallintakaan ole pelkästään ratsastuskysymyksiä, vaan niitä pitää treenata myös ennen kaikkea ihan normiarjessa.

Lisääntynyt itsevarmuus johtaa myös siihen, että tykkään Durandosta päivä päivältä enemmän; kun minä en epäröi, on Durtsin mahdollista rentoutua ja käyttäytyä hyvin – ja ihan totta hei, vaikkei rakkaus saisi olla mitenkään ehdollista, niin onhan nyt asiallisesti käyttäytyvää tyyppiä helpompi rakastaa täysillä kuin sellaista, joka napsii ja näykkii olkapäätä heti kun silmä välttää :D

Meillä on tosiaan ollut Durtsin kanssa todella kivaa yhdessä viime päivinä. Mua hymyilyttää sen seurassa koko ajan, ja sen verran mitä nyt yhtään osaan heppaani tulkita, väittäisin senkin olevan melko tyytyväinen. Tosin nykyisessä tarhassaan se viihtyy niin hyvin, ettei tahtoisi lähteä hommiin ollenkaan, mutta tällä hetkellä sekin tekee minut vain ja ainoastaan iloiseksi.

Moni asia on kehittynyt, vaan ei mun valokuvaustaidot ;)

*****

Kaiken tämän auvon keskelle tunki kuitenkin yksi pelätty pirulainen: irtokenkä.

Onneksi, onneksi kiltti seppä suostui kiltin valmentajan suostuttelemana tulla pelastamaan meidät jo seuraavana päivänä, joten kavio ei toivottavasti ehtinyt kärsiä hirmuista vahinkoa.

Durtsi oli kuulemma kengittäjää odotellessa tehnyt melko selväksi, ettei sairastarhassa tönöttäminen ole ollenkaan sen juttu. Toivon nyt kovasti, että kengät pysyisivät seuraavaan kengitykseen asti eli ainakin sen pari viikkoa.

*****

Niin on maailmoja syleilevä olo just nyt, että pusi pusi kaikille! :)

Hakuna matata

Säät vaihtelee, mutta hyvä mieli pysyy :) Se on tän hetken tunnelma, ja silläkin uhalla, että sen ääneen sanominen tuottaisi huonoa onnea, olen päättänyt nauttia täysin siemauksin jokaisesta tällaisesta päivästä, jolloin:

A) Durtsi on tyytyväisenä tarhassa kaverin kanssa (jopa niin hyvin, ettei todellakaan tuu mua portille vastaan!), ja

B) mun ja Durtsin yhdessä tekeminen sujuu kivasti.

"Oon täällä taaimmaisessa kulmassa, tuu hakemaan, jos haluut mut hommiin."

Olen tietoinen siitä, että Durtsin tämän hetken käytös voi olla vielä vieraskoreutta ja muuton aiheuttamaa hämmennystä. Ja tietysti samalla kovasti toivon, ettei niin ole.

Se, että olen saanut ratsastaa nyt viikon yhtäjaksoisesti Mian valvonnassa, on tehnyt ihan huikeasti hyvää mun itsevarmuudelle. (Ja sekin tietysti vaikuttaa Durandon olemiseen myönteisesti.)

Just nyt olo on sellainen, etten aio antaa periksi yhdellekään tyhmälle pelolle. Tai ei toi ilmaus oikeastaan kuvaa sitä, miten koen tämän hetken olotilan. Enemmän kyse on siitä, että oon onnistunut tsemppaamaan keskittymispuolella ihan valtavasti. Mietin enemmän sitä, mitä mun ja Durtsin välillä tapahtuu enkä niinkään keskity kyttäämään, mitä sellaista ympärillä tapahtuu, joka voisi tulla meidän väliin :)

Alla pari Mian ottamaa kuvaa tältä päivältä. Näin sitä vaan ratsastellaan, vaikka vieressä laitumella juoksee alta viikon ikäinen varsa :)

Noo, ehkä varsaa on vähän vaikea erottaa tuolta, mutta on se siellä :)

Tässä näkyy varsa inasen verran paremmin, mammahevosesta vähän vasemmalle.

Tänään treenattiin erityisesti laukannostoja. Ja nyt en siis puhu siitä, että tarttis treenailla sitä, että nouseeko laukka vai ei, koska sehän on itsestäänselvä asia :) Vaan nyt pitäisi pikkuhiljaa saada niihin nostoihin jotain laatuakin; huolehtia siitä, että ensin on laadukas ravi, suora hevonen ja sitten mikään  muu kuin askellaji ei muutu siirtymisessä (eikä pari askelta sitä ennen!) ja selkä pysyisi mukana.

Laukka-ravi-siirtymissä haastetta toi siihen keskittyminen, että laukan jälkeinen ravi olisi heti ensimmäisestä askeleesta lähtien energista, olematta kuitenkaan vauhdikasta. Muutamia vähän parempiakin siirtymisiä mahtui joukkoon, mutta tekemistä riittää.

Tunnin jälkeen oli taas (kuten edellispäivänäkin) sellainen olo, että on oikeasti ratsastanut eikä vain matkustanut. Ja Miakin kommentoi, että kehitystä on tapahtunut siinä, että jaksan jo ratsastaa paremmin kuin vielä hetki takaperin. Wuhuu! 

Tättäräräärää-tättäräräärää-tättärärääräääääää!

Otsikko on fanfaari, mulle! Nimittäin MÄ oon ollut maastossa mun hepan kanssa! Enkä vaan yhdesti vaan jo kahdesti! Enkä vaan jossain lussumaastossa tasaisella, vaan kiipeilemässä ja laskeutumassa semmoisia helvetillisiä (pardon my french, mutta ei niitä muuten voi kuvata) kivipolkuja, joissa esteinä sopivissa kohdin tukkeja, risuja, tiheää oksastoa ratsastajan silmänkorkeudella sekä yllätyskuoppia. Voitteko kuvitella? Minä en olisi voinut!

Silloin kun sovittiin Durtsin muutosta, kyselin Mialta, että voisiko hän sitten pikkuhiljaa myös totuttaa Durtsin maastoiluun, että sitten ehkä joskus itsekin rohkenisin. Mia tietysti lupasi, ja olin kovin onnellinen ja toiveikas, että ehkä joskus vielä koittaisi sekin päivä, kun suuntaisiin maastoon oman hevon selässä. En olisi ikinä voinut kuvitella, että se päivä oli jo eilen.

Ai, että mitenkö mä sitten sinne maastoon uskalsin suunnata? No mulle ei annettu vaihtoehtoja, niin yksinkertaista se oli. Vähän yritin pykistellä vastaan, mutta mua ei ilmeisesti juuri kuunneltu, ja sitten mentiin.

Ja kaikki meni oikein hyvin! Tottakai jännitti ja välillä hirvittikin, erityisesti niissä hurjissa ylä- ja alamäissä. Onneksi Durtsista on näemmä jo parissa päivässä kuoriutunut melkoinen vuorikauris eikä oltu lähelläkään kaatumista :)

*****

En voi sanoin kuvailla, miten suurta kiitollisuutta tunnen siitä, että minulla on valmentaja, jota kiinnostaa ja joka välittää. Niin paljon, että jaksaa patistaa minua ylittämään henkisiä esteitä kerta toisensa jälkeen, jotta pääsen lähemmäksi sitä, mitä haluan tehdä – sitä mitä haluan olla.

Kysehän ei nimittäin uskoakseni ole siitä, että Mialle olisi tärkeää, että minä maastoilen, vaan siitä, että hän tietää sen olevan minulle tärkeää ja tietää minun kärsineen siitä, etten ole onnistunut tarjoamaan Durtsille kovin monipuolista elämää. Ja siksi supervalmentajani jaksaa käyttää energiaansa minun patistamiseen, kannustamiseen, tsemppaamiseen ja itseluottamukseni pönkittämiseen. Olen niin kiitollinen! Soisin yhtä hyvän onnen osuvan jokaisen kaltaiseni epävarmuuteen taipuvaisen ratsastajan kohdalle – sekä ratsastajan että hevosen parhaaksi.

On myös vaikea kuvailla sitä onnellisuuden tunnetta, joka minut valtasi molempina päivinä maastolenkin loppumatkasta, kun haasteelliset kohdat olivat takana, ja tajusin meidän selvinneen kaikesta kunnialla. Ja sitä tunnetta, kun Durtsi astelee hiekkatiellä rennosti ja leppoisasti, ihan niin kuin me oltaisiin aina kuljettu siellä. Tyytyväisinä molemmat.

Ja vielä kotonakin tulee ilon kyyneleet silmiin. Monta kertaa :)

Ekan maaston ensihetkiä. Yritän hymyillä, vaikka enemmän se taitaa olla irvistys :)

Ekan maaston ensimmäinen järkyttävä ylämäki. Kuva ei tee sille oikeutta.

Varmaan papatan jotain "Sä et oo tosissas...!"

Tasaiselle päästyä voi hymyillä väkinäisesti :)

Ekan maaston viime hetket. Nyt vois jo hengittää, jos malttais.

Tokan maaston loppupätkällä jo niin rentona, että pystyi itsekin ottamaan pari kuvaa.

Ihanat pojat

Supervalmentaja!

Palkinto.

Pojat syö palkintoleipiään :)

Hou, hou, hou – vaikkei ole edes joulu

Eilisen ratsastuksesta jäi todellakin päällimmäisenä mieleen Mian toistuvat hou, hou, hou, HOU! -kommentit. Durandolla oli vauhti päällä ja vaikka mielestäni ihan täpöllä koko ajan yritin istua sitä hitaammaksi, niin aika usein pääsi karkaamaan ja kesti pitkiä aikoja ennen kuin löysin taas omaan kroppaan oikein tahdin ja sain hepan mukaan siihen.

Nyt on kerrankin ratsastuksista videoita, ja julkaisen ne tässä editoimattomina, koska pelkkien huippuhetkien jakaminen on minusta hölmöä (ja sitä paitsi olen tosi huono, hidas ja laiska editoimaan ;)).

Tykkään itse katsoa valmennusvideoita, joissa kuuluu valmentajan ääni. Omiin videoihin laitan kuitenkin yleensä musiikit, koska en koe, että voin ilman erillistä lupaa julkaista toisen ihmisen puhetta netissä. Varsinkin kun klipit ovat lyhyitä, jolloin niissä kuuluvat puheenpätkät ovat helposti irti kontekstista ja voivat antaa ihan väärän kuvan kokonaisuudesta.

Jotta näistä videoista saa jotain käsitystä siitä, mihin pyritään, niin tosiaan yleisin kommentti oli tuo hou, hitaammin – eli hitaimmat hetket ovat niitä onnistuneimpia. Sen kummempaa tehtävää ei ollut, muuta kuin huolehtia tahdista, suoruudesta ja yrittää vähän pehmittää Durtsin jäykkää vasenta kylkeä ja tietysti tehdä hyviä siirtymiä pelkällä istunnalla. Siirtymissä sain palautetta siitä, että tein ne välillä liian äkkinäisesti (varsinkin alaspäin) enkä siten antanut Durtsille mahdollisuutta selviytyä niistä kunnialla.

Laukannostot piti pyrkiä tekemään pelkällä ulkojalan hipaisulla, ja minusta yhdellä noista videoista näkyikin yksi aika siisti nosto, ja oli niitä kuulemma enemmänkin. Laukka-ravi-siirtymissä piti miettiä jo laukassa sitä ravin tahtia, jota minä halusin mennä, ja tämän tarpeellisuus korostui erityisesti tänään, kun Durtsi oli vähän reippaammalla tuulella. Ravi-käyntisiirtymisissä mun pitää keskittää ajatukset siihen, että jäntevyys säilyy myös käynnissä. Nyt kävi usein niin, että eka käyntiaskel oli vielä hyvä, mutta tokalla, kolmannella askeleella selkä katosi pepun alta.

Kaiken kaikkiaan eilinen ratsastus oli vähän vaikeampi kuin toissapäiväinen, mutta päästiin kuitenkin lopettamaan oikein hyvässä fiiliksessä. Kiva asia, minkä olen huomannut ja mikä noissa videoissakin näkyy on se, että huomattavasti harvemmin Durando hakeutuu virkkuukoukuksi ja pakenee kuolaimen taakse. Kokonaan ei ole tämä ongelma vielä poistunut (mikä myös näkyy ainakin yhdellä videolla), mutta suunta on huomattavasti parempi.

Olen tyytyväinen, iloinen ja kiitollinen!

Tarhakaverikokeilu ja pari sanaa ratsastuksesta

Keskiviikkoaamusta suuntasin tallille aikaisin aamusta. Tarkoitus oli, että Mia ratsastaisi ensin ja sitten minä. Aikataulu vähän viivästyi, kun Mian piti siinä juuri selkään kiipeämisen hetkellä sännätäkin avustamaan synnytyksessä – tuloksena pitkäsäärinen, oikein hurmaava vappuvauva.

Myöhästymisestä johtuen mulla alkoi olla kiire töihin, joten jätettiin Mian alunperin kaavailema kenttäosuuden jälkeinen maasto väliin (huh), koska vielä oli ohjelmassa koitoksia samalle päivälle: Durtsi pääsi laitumelle tutustumaan mahdolliseen tarhakaveriinsa Rampeen. Tältä näyttivät ihan ensihetket:



Muutamat potkut ja pienet pätkät aika näyttävää ravia, mutta melko nopeasti pojat rauhoittuivat ruohon äärelle ja kävivät välillä haistelemassa toisiaan. Reilun puolen tunnin jälkeen siirrettiin tyypit talvitarhaan, jossa (enimmäkseen) seesteinen elo jatkui vielä tänäänkin. Eiliseltä on kuvatodistusaineistoa jopa yhteisestä rapsutteluhetkestä (!) ja ruokailusta samalla heinäkasalla.

Nyt ei auta muuta kuin todella, todella kovasti toivoa, että pojista tulisi hyvät kaverit keskenään. Soisin niin mielelläni Durandolle hevosempaa elämää kuin mitä se on saanut meidän yhteisen taipaleen ajan elää.

*****

Sekä eilen että tänään oon ratsastunut lyhyet, tehokkaat pätkät Mian lämmittelemällä ja suoristamalla hevosella. Keskittyminen ratsastamiseen on kohentunut selkeästi eikä esimerkiksi keskiviikko häirinneet sen paremmin esterata kuin käynnissä oleva sadettajakaan. Tänään lantalan seinän yli vilkkuva ihmispää vähän jännitti Durtsia, ja tyyppi olis mielellään paennut paikalta, mutta en sentään mennyt siitä ihan kipsiin.

Mahtavaa oli tänään tuntea hetken aikaa vasemmassakin kierroksessa pepun alla tasaisen ja suoran tuntuinen selkä Mian ratsastuksen jäljiltä – ehkä vasta nyt kunnolla tajusin, miten vino se tavallisesti onkaan. Laukkojen aikana onnistuin toki sitten sen suoran fiiliksen kadottamaan, mutta pikkuhiljaa...

Muuten laukat sujuivat melko hyvin, tai oikeaan kierrokseen jopa tosi hyvin eikä vasempaankaan tullut montaa väärää nostoa. Laukasta raviin sain tehtyä muutamia oivia siirtymisiä ja ravista käyntiin useitakin hyviä. Avain on vaan se, että keskityn hevoseen, en kiirehdi siirtymistä enkä käytä mitään muuta kuin paljon mieltä ja vähän reisiä.