Tättäräräärää-tättäräräärää-tättärärääräääääää!

Otsikko on fanfaari, mulle! Nimittäin MÄ oon ollut maastossa mun hepan kanssa! Enkä vaan yhdesti vaan jo kahdesti! Enkä vaan jossain lussumaastossa tasaisella, vaan kiipeilemässä ja laskeutumassa semmoisia helvetillisiä (pardon my french, mutta ei niitä muuten voi kuvata) kivipolkuja, joissa esteinä sopivissa kohdin tukkeja, risuja, tiheää oksastoa ratsastajan silmänkorkeudella sekä yllätyskuoppia. Voitteko kuvitella? Minä en olisi voinut!

Silloin kun sovittiin Durtsin muutosta, kyselin Mialta, että voisiko hän sitten pikkuhiljaa myös totuttaa Durtsin maastoiluun, että sitten ehkä joskus itsekin rohkenisin. Mia tietysti lupasi, ja olin kovin onnellinen ja toiveikas, että ehkä joskus vielä koittaisi sekin päivä, kun suuntaisiin maastoon oman hevon selässä. En olisi ikinä voinut kuvitella, että se päivä oli jo eilen.

Ai, että mitenkö mä sitten sinne maastoon uskalsin suunnata? No mulle ei annettu vaihtoehtoja, niin yksinkertaista se oli. Vähän yritin pykistellä vastaan, mutta mua ei ilmeisesti juuri kuunneltu, ja sitten mentiin.

Ja kaikki meni oikein hyvin! Tottakai jännitti ja välillä hirvittikin, erityisesti niissä hurjissa ylä- ja alamäissä. Onneksi Durtsista on näemmä jo parissa päivässä kuoriutunut melkoinen vuorikauris eikä oltu lähelläkään kaatumista :)

*****

En voi sanoin kuvailla, miten suurta kiitollisuutta tunnen siitä, että minulla on valmentaja, jota kiinnostaa ja joka välittää. Niin paljon, että jaksaa patistaa minua ylittämään henkisiä esteitä kerta toisensa jälkeen, jotta pääsen lähemmäksi sitä, mitä haluan tehdä – sitä mitä haluan olla.

Kysehän ei nimittäin uskoakseni ole siitä, että Mialle olisi tärkeää, että minä maastoilen, vaan siitä, että hän tietää sen olevan minulle tärkeää ja tietää minun kärsineen siitä, etten ole onnistunut tarjoamaan Durtsille kovin monipuolista elämää. Ja siksi supervalmentajani jaksaa käyttää energiaansa minun patistamiseen, kannustamiseen, tsemppaamiseen ja itseluottamukseni pönkittämiseen. Olen niin kiitollinen! Soisin yhtä hyvän onnen osuvan jokaisen kaltaiseni epävarmuuteen taipuvaisen ratsastajan kohdalle – sekä ratsastajan että hevosen parhaaksi.

On myös vaikea kuvailla sitä onnellisuuden tunnetta, joka minut valtasi molempina päivinä maastolenkin loppumatkasta, kun haasteelliset kohdat olivat takana, ja tajusin meidän selvinneen kaikesta kunnialla. Ja sitä tunnetta, kun Durtsi astelee hiekkatiellä rennosti ja leppoisasti, ihan niin kuin me oltaisiin aina kuljettu siellä. Tyytyväisinä molemmat.

Ja vielä kotonakin tulee ilon kyyneleet silmiin. Monta kertaa :)

Ekan maaston ensihetkiä. Yritän hymyillä, vaikka enemmän se taitaa olla irvistys :)

Ekan maaston ensimmäinen järkyttävä ylämäki. Kuva ei tee sille oikeutta.

Varmaan papatan jotain "Sä et oo tosissas...!"

Tasaiselle päästyä voi hymyillä väkinäisesti :)

Ekan maaston viime hetket. Nyt vois jo hengittää, jos malttais.

Tokan maaston loppupätkällä jo niin rentona, että pystyi itsekin ottamaan pari kuvaa.

Ihanat pojat

Supervalmentaja!

Palkinto.

Pojat syö palkintoleipiään :)