...ja kaikkea siltä väliltä

Viime postauksen jälkeen on ehtinyt tapahtua paljon sekä hyvää, huonoa että kaikkea siltä väliltä. Huono-osastolla on ennen kaikkea norovirus, josta juuri olen toipumassa. Olihan veemäinen vieras! Mutta oli siinäkin hyvä puolensa: olin tänään Durdelle reilun kilon verran kevyempi kannettava :)

Rodeo-osasto

Rodeoita Durde esitteli sekä yhtenä päivänä, kun ratsastin yksin että myös viime sunnuntain Mian tunnilla. Yksinratsastuskerralla tuli taas oikein kunnon lähtö (tällä kertaa onneksi vasemmassa laukassa, niin en ala patologisoimaan sitä oikeaa laukkaa), mutta iloista kyllä muistin tällä kertaa yhden ohjan käytön jo huomattavasti nopeammin kuin aiemmin. Tosin aluksi tartuin oikeaan ohjaan, joka siis käänsi meidät kohti seinää, mutta sitten hogasin, et enhän mä nyt päin seinää tahdo mennä ja vaihdoin vasempaan :)

Mian tunnilla taisin lietsoa Durden rodeofiiliksiin ihan itse. Tehtiin aika haastavaa harjoitusta: laukasta pysähdys, peruutus ja uusi laukka – ja ilman jalustimia! Oikea kierros vielä sujui paikoitellen hyvinkin, mutta vasemman alkaessa ei oma mieli enää meinannut pysyä kurissa ja pelkkä laukan nostaminen jännitti. No se nyt on selvää, että Durdehan ei semmoista jäkittämistä hyvällä katsele. Onneksi olin (vähän liiankin) valppaana tai D ei muuten vain näyttänyt parastaan, mutta spurtit ja pomput jäivät aika vaatimattomiksi ja pysyin kyydissä, vaikken pystynytkään tarrautumaan jalustimiin.

Mian resepti rodeoiden torjuntaan kuului jotakuinkin niin, että mun pitää vaan keskittyä ratsastukseen koko ajan ja vaatia Durandoa kuuntelemaan ja tekemään tarkasti koko ajan niin kuin haluan. Lähtien siis huolellisista teistä ja tahdista. Löysäilyyn ja rötväilyyn ei ole varaa missään kohden eikä asioita voi tehdä vain sinne päin.

Asenne-osasto

Tunneilla on tehty vaikeita harjoituksia ja olen selviytynyt niistä uskoakseni kutakuinkin asiallisesti, oman tasoni mukaan suhteutettuna tietenkin.

Hienointa on kuitenkin huomata, että alan pikkuhiljaa päästä käsiksi siihen ajatukseen jokaisen askeleen ratsastamisesta, hevosen tuntemisesta. Jokaiselle tunnille on mahtunut niitä hetkiä, kun on tuntunut siltä, että tehdään asioita Durandon kanssa yhdessä, enemminkin kuin niin, että minä vaadin sitä tekemään niinkuin itse haluan. Hassuinta on ehkä huomata, että tuohon tunteeseen en pääse pyytämällä vaan pikemminkin edellyttämällä, siis pitämällä itsestäänselvyytenä sitä, että asiat tapahtuvat niinkuin haluan. Saattaa kuulostaa vaatimiselta ja sitä se varmaan tavallaan onkin, mutta se ei kuitenkaan ole sellaista kädetpuuskassajalkaapolkien-vaatimista.

Ymmärrän, että eri luonteisten hevosen ja ratsukoiden kohdalla asiat voivat toimia paremmin toisin. Ja tietysti silloin, kun opetetaan hevoselle uusia asioita, ei niitä välttämättä voi heti ensimmäisellä kerralla edellyttää. Mutta näillä korteilla, tällä osaamisella ja tämän hevosen kanssa, ei nöyrä toive ole se, jolla asiat tapahtuvat. Ja ettei nytjoku ajattelisi, että sitten heti paukutellaan kannuksilla tai hakataan raipalla niin täytyy painottaa, että mielestäni tämä on ensisijaisesti asennekysymys: minun pitää luottaa omaan osaamiseeni ja auktoriteettiini - miten muuten voisin odottaa hevosen tekevän niin? Toki sitten, jos jotain tarvitsee korjata, pitää (pitäisi) ensimmäisen pyynnön jälkeen korjaus olla napakka eikä mikään hento kuiskaus.

Haussa täydellinen kaulan kaari

No, tavallaan joo, jollain aikavälillä, mutta se ei ole nyt se ajankohtainen juttu. Jonkunlainen kultainen keskitie olisi kuitenkin kiva.

Durdehan ei ole se tyyppi joka katsoo yläkautta silmiin, vaan nimenomaan ihan jotain muuta. Durden katseen tavoittaa parhaiten jomman kumman jalan varpaiden kärjestä, välillä hyvinkin läheltä varpaita. Joidenkin peräänannonmetsästäjien mielestä tämä voisi olla kiva tilanne, mutta voin vakuuttaa, ettei se tunnu juurikaan sen mukavammalta kuin se yläkautta silmiin katsominen. En tiedä, miten muilla hevosilla, mutta ainakaan Durdella polvien välissä roikkuva tai ryntäissä kiinni oleva turpa ei ole mikään tae toimivasta selästä.

Durando on aika sitkeä suustaan ja minulla on myös taipumus tehdä ohjilla kaikki enemmän tai vähemmän sitkeästi. Viimeisimmällä Mian tunnilla sain harjoitella napakkuutta myös ohjasotteisiini. Ja kas kas, miten napakat puolipidätteet toimivatkin siinä, että Durando pysyi oikeastaan koko tunnin kutakuinkin ylhäällä. Kyllä oli ratsastaminen huomattavasti mukavampaa ja helpompaa!

Napakoiden puolipidätteiden lisäksi tärkeä juttu on tietysti huolehtia siitä, että omat kädet pysyisivät mahdollisimman hyvin paikallaan. Ei kai ole reilua vaatia hevosta pysymään tuntumalla, jos se ei pysty tarjoamaan siinä edes sinnepäin tasaista olemista. Toki tästä tulee helposti inhottava noidankehä erityisesti harjoitusravissa: Durde sukeltaa -> ravissa on vaikeampi istua -> kädet heiluvat -> Durde sukeltaa enemmän ja vielä kiemurtelee kaupan päälle -> ravissa on vaikeampi istua -> kädet heiluvat jnejne.

Mutta selittelyt sikseen: nyt pitää vaan tsempata, tsempata ja tsempata siinä, että

• muistaa ratsastaa ihan joka ainoan askeleen
• ei anna tuumaakan periksi teissä, tahdissa eikä missään ei-toivotussa toiminnassa
• yrittää reagoida enemmän tunteella kuin analysoimalla, jolloin on auttamatta myöhässä
• koittaa pitää mielen rentona, vaikka heppa silloin tällöin sinkoilisikin johonkin
• muistaa nauttia hyvistä hetkistä ja kiittää oikeasta tekemisestä