torstai 3. tammikuuta 2013

...ja kaikkea siltä väliltä

Viime postauksen jälkeen on ehtinyt tapahtua paljon sekä hyvää, huonoa että kaikkea siltä väliltä. Huono-osastolla on ennen kaikkea norovirus, josta juuri olen toipumassa. Olihan veemäinen vieras! Mutta oli siinäkin hyvä puolensa: olin tänään Durdelle reilun kilon verran kevyempi kannettava :)

Rodeo-osasto


Rodeoita Durde esitteli sekä yhtenä päivänä, kun ratsastin yksin että myös viime sunnuntain Mian tunnilla. Yksinratsastuskerralla tuli taas oikein kunnon lähtö (tällä kertaa onneksi vasemmassa laukassa, niin en ala patologisoimaan sitä oikeaa laukkaa), mutta iloista kyllä muistin tällä kertaa yhden ohjan käytön jo huomattavasti nopeammin kuin aiemmin. Tosin aluksi tartuin oikeaan ohjaan, joka siis käänsi meidät kohti seinää, mutta sitten hogasin, et enhän mä nyt päin seinää tahdo mennä ja vaihdoin vasempaan :)

Mian tunnilla taisin lietsoa Durden rodeofiiliksiin ihan itse. Tehtiin aika haastavaa harjoitusta: laukasta pysähdys, peruutus ja uusi laukka – ja ilman jalustimia! Oikea kierros vielä sujui paikoitellen hyvinkin, mutta vasemman alkaessa ei oma mieli enää meinannut pysyä kurissa ja pelkkä laukan nostaminen jännitti. No se nyt on selvää, että Durdehan ei semmoista jäkittämistä hyvällä katsele. Onneksi olin (vähän liiankin) valppaana tai D ei muuten vain näyttänyt parastaan, mutta spurtit ja pomput jäivät aika vaatimattomiksi ja pysyin kyydissä, vaikken pystynytkään tarrautumaan jalustimiin.

Mian resepti rodeoiden torjuntaan kuului jotakuinkin niin, että mun pitää vaan keskittyä ratsastukseen koko ajan ja vaatia Durandoa kuuntelemaan ja tekemään tarkasti koko ajan niin kuin haluan. Lähtien siis huolellisista teistä ja tahdista. Löysäilyyn ja rötväilyyn ei ole varaa missään kohden eikä asioita voi tehdä vain sinne päin.

Asenne-osasto


Tunneilla on tehty vaikeita harjoituksia ja olen selviytynyt niistä uskoakseni kutakuinkin asiallisesti, oman tasoni mukaan suhteutettuna tietenkin.

Hienointa on kuitenkin huomata, että alan pikkuhiljaa päästä käsiksi siihen ajatukseen jokaisen askeleen ratsastamisesta, hevosen tuntemisesta. Jokaiselle tunnille on mahtunut niitä hetkiä, kun on tuntunut siltä, että tehdään asioita Durandon kanssa yhdessä, enemminkin kuin niin, että minä vaadin sitä tekemään niinkuin itse haluan. Hassuinta on ehkä huomata, että tuohon tunteeseen en pääse pyytämällä vaan pikemminkin edellyttämällä, siis pitämällä itsestäänselvyytenä sitä, että asiat tapahtuvat niinkuin haluan. Saattaa kuulostaa vaatimiselta ja sitä se varmaan tavallaan onkin, mutta se ei kuitenkaan ole sellaista kädetpuuskassajalkaapolkien-vaatimista.

Ymmärrän, että eri luonteisten hevosen ja ratsukoiden kohdalla asiat voivat toimia paremmin toisin. Ja tietysti silloin, kun opetetaan hevoselle uusia asioita, ei niitä välttämättä voi heti ensimmäisellä kerralla edellyttää. Mutta näillä korteilla, tällä osaamisella ja tämän hevosen kanssa, ei nöyrä toive ole se, jolla asiat tapahtuvat. Ja ettei nytjoku ajattelisi, että sitten heti paukutellaan kannuksilla tai hakataan raipalla niin täytyy painottaa, että mielestäni tämä on ensisijaisesti asennekysymys: minun pitää luottaa omaan osaamiseeni ja auktoriteettiini - miten muuten voisin odottaa hevosen tekevän niin? Toki sitten, jos jotain tarvitsee korjata, pitää (pitäisi) ensimmäisen pyynnön jälkeen korjaus olla napakka eikä mikään hento kuiskaus.

Haussa täydellinen kaulan kaari


No, tavallaan joo, jollain aikavälillä, mutta se ei ole nyt se ajankohtainen juttu. Jonkunlainen kultainen keskitie olisi kuitenkin kiva.

Durdehan ei ole se tyyppi joka katsoo yläkautta silmiin, vaan nimenomaan ihan jotain muuta. Durden katseen tavoittaa parhaiten jomman kumman jalan varpaiden kärjestä, välillä hyvinkin läheltä varpaita. Joidenkin peräänannonmetsästäjien mielestä tämä voisi olla kiva tilanne, mutta voin vakuuttaa, ettei se tunnu juurikaan sen mukavammalta kuin se yläkautta silmiin katsominen. En tiedä, miten muilla hevosilla, mutta ainakaan Durdella polvien välissä roikkuva tai ryntäissä kiinni oleva turpa ei ole mikään tae toimivasta selästä.

Durando on aika sitkeä suustaan ja minulla on myös taipumus tehdä ohjilla kaikki enemmän tai vähemmän sitkeästi. Viimeisimmällä Mian tunnilla sain harjoitella napakkuutta myös ohjasotteisiini. Ja kas kas, miten napakat puolipidätteet toimivatkin siinä, että Durando pysyi oikeastaan koko tunnin kutakuinkin ylhäällä. Kyllä oli ratsastaminen huomattavasti mukavampaa ja helpompaa!

Napakoiden puolipidätteiden lisäksi tärkeä juttu on tietysti huolehtia siitä, että omat kädet pysyisivät mahdollisimman hyvin paikallaan. Ei kai ole reilua vaatia hevosta pysymään tuntumalla, jos se ei pysty tarjoamaan siinä edes sinnepäin tasaista olemista. Toki tästä tulee helposti inhottava noidankehä erityisesti harjoitusravissa: Durde sukeltaa -> ravissa on vaikeampi istua -> kädet heiluvat -> Durde sukeltaa enemmän ja vielä kiemurtelee kaupan päälle -> ravissa on vaikeampi istua -> kädet heiluvat jnejne.

Mutta selittelyt sikseen: nyt pitää vaan tsempata, tsempata ja tsempata siinä, että

  • muistaa ratsastaa ihan joka ainoan askeleen
  • ei anna tuumaakan periksi teissä, tahdissa eikä missään ei-toivotussa toiminnassa
  • yrittää reagoida enemmän tunteella kuin analysoimalla, jolloin on auttamatta myöhässä
  • koittaa pitää mielen rentona, vaikka heppa silloin tällöin sinkoilisikin johonkin
  • muistaa nauttia hyvistä hetkistä ja kiittää oikeasta tekemisestä

9 kommenttia:

  1. Hienosti osasit kuvailla (tämänkin) yhteistyön hevosen kanssa! Juuri tuollaisia fiiliksiä minäkin olen kokenut ja tuntenut edistyväni valtavasti sen napakan tunteen avulla. Ja silti koen olevani paljon hellempi hevoselle, vaikkakin vaativampi. Jännä juttu :)

    VastaaPoista
  2. Tartuin eilen kirjaan "Mestariratsastaja huippuvalmentajien opissa". Ajattelin heti, että tämä kirja voisi sinuakin kiinnostaa. Itse sain siitä monen monta hyvää pointtia Tahvon ratsastukseen (jopa kohdasta "kuumakalle", vaikka Tahvo onkin laiskamatonen).

    Ei varmaan ollut kiva tauti se.. Ja hienoa, että rodeossa pysyy ohjat käsissä. Itse varmaan roikkuisin vain harjassa kaikin voimin tekemättä mitään järkevää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kirjavinkistä, kyseinen opus jo hyllystä löytyykin ja kesällä sen ahmin läpi :) Tykkäsin kyllä, mutta mieleen hiipi ajatus, että vitsit kun joku tekis tällaisista kirjoista mieluummin videoita - niitä olis niin mielenkiintoista katsoa.

      Mä huomaan, että noi rodeotaidot kyllä kehittyy kerta kerralta. Tiedän muutamia taitavia ratsastajia, jotka usein vain naurahtelee, kun niiden hevoset pomppii, mutta pahoin pelkään, etten siihen pääse tämän eliniän aikana. Vaikka eihän sitä koskaan tiedä, jos tippuu vahingossa johonkin rohkeusliemipataan vaikka...

      Poista
    2. Mäkin haluan sellaiseen pataan tippua. :D
      Videot olisi ollut kyllä hyvä lisä kirjaan. Siinä olisi voinut olla dvd mukana.

      Ehkä sitä itsekin saa koko ajan lisää rohkeutta ja nyt pystyy jo naureskelemaan jos Tahvo vähän säikähtää ja hätkähtää maastossa. Vielä jokunen aika sitten sekin olisi ollut jo ihan kamalaa. :D Pikkuhiljaa rohkeammaksi. Pitäsi vain enemmän lähteä sieltä mukavuusalueeltaan saamaan kokemuksia.

      Poista
  3. Kiitos Heli, kiva kuulla, että tavoitan yhteisiä tuntoja :)

    Se on tosiaan ollut (ja on edelleen) tällaiselle hieman kukkahattuisuuteen taipuvaiselle tädille aika vaikea asia omaksua omassa toiminassa, että anteeksipyytävä asenteen ilmentymä on harvoin (jos koskaan) lempeyttä ja hevosystävällisyyttä.

    VastaaPoista
  4. Olen samaa mieltä tuon "Mian reseptin" kanssa, ja samaa oma valmentaja on tolkuttanut minulle jo kohta kolme vuotta... Niin se vaan on että useimmissa tilanteissa auttaa parhaiten kun vaan keskittyy, vaatii ja RATSASTAA :)

    Onkohan tämä vuodenvaihde joku tätiratsastajien napakoitumisaika? ;) Olen itse myös ottanut vähän napakamman otteen ratsastukseen viimeisen viikon aikana, ja on homma alkanut sujumaan paremmin.

    VastaaPoista
  5. Minäkin kommentoin tuota edellyttämistä ja vaatimista: olen samaa mieltä että usein sillä tavoin päästään parhaiten ja ikään kuin varkain tavoitteeseen. Opetan itse muutamia melko alkeistason ratsastajia, joilla on käytössään veteliä konkarihevosia jotka todella osaavat lintsaamisen taidon. Heille aika usein painotan, että tulee ajatella pistettä jonne on menossa (ja se tietty siirtyy koko ajan eteenpäin koska koko ajan liikutaan). Jos esimerkiksi tarkoitus on ratsastaa lävistäjällä suoraan, mutta hevosella on taipumus pyrkiä portille kesken kaiken, niin sen sijaan että ratsastaja keskittyisi estämään portille menoa, hänen tulee tiiviisti miettiä lävistäjän päätöspistettä ja viedä hevonen sinne. Olla koko ajan menossa sinne minne aikookin, eli edellyttää että hevonen tulee myös. Yleensä tämä jo riittää vähentämään pullikointia ja kiemurtelua.

    Käytän samaa metodia itsekin, kun hevoseni säikkyy jotain tiettyä kohtaa. Sen sijaan että jäisin siinä kohdassa suoristamaan ja korjaamaan ja estämään, olenkin keskittyeesti ratsastamassa hevosta kohti jotain pistettä pahan kohdan jälkeen. Ja kas, yleensä säikkyminen loppuu. Kummallisia otuksia nuo hevoset, ja kummallinen ihmismieli, miten paljon pelkällä ajattelulla voi saada aikaan.

    VastaaPoista
  6. Noora ja Sanna, täällä vaan nyökyttelen lukiessani teidän kommenttejanne. Mielen voima on niiiiiin valtava, mutta valitettavasti isojen voimien hallitseminen ei taida koskaan olla ihan pala kakkua :)

    Muistan muuten jo aikoinaan lähes alkeiskurssiajoilta opettajan ohjeen, että kannattaa katsoa sinne minne haluaa, sillä sinne sitä useimmiten päätyy. Tämän ohjeen sain juuri sen tyyppisen tilanteen seurauksena, jossa heppa toistuvasti keilasi muovitötsiä ja minä aina vaan tiiviimmin vahtasin sitä tötsää ja aina me vaan suuremmalla varmuudella keilattiin se seuravaallakin kerralla :)

    VastaaPoista
  7. Sinut on haastettu! :)

    http://jillanblogi.blogspot.fi/2013/01/perjantai-illan-haasteet.html

    VastaaPoista