Urhea ja ahne

Sukellus- ja valkosantavarpaidenalla-matka on ihan nurkan takana. Silti ajatukset harhailevat vähän väliä heposteluun. Leirejä, vaelluksia, centered ridingia, lännenratsastusta, hevosmiestaitoja...niin paljon kiinnostavia mahdollisuuksia! Ja niin vähän rahaa.

Kaikkea ei voi saada (ja hyvä niin!). Siitä seuraa helposti ahdistukseen johtava ajatuskulku, kun pitäisi löytää se kaikkein paras vaihtoehto. Minullehan harvoin riittää muu kuin tieto siitä, että olen faktoihin perustuen valinnut sen kaikkein parhaimman, tehokkaimman, tarkoitukseen sopivimman tmv. vaihtoehdon.

Nyt ajattelin olla urhea ja rikkoa rutiineja. Lähetin (lähes) summamutikassa kyselyn vaelluksesta ja kesäleiristä. Jos vastaus on mieleinen, niin valinta on tehty. Helppoa, eikö?

Vahvana ehdokkaana vaellus- ja leiripaikaksi Jaakkolan Rustholli. Sivuilla olevat kuvaukset vaelluksista ja gallerian kuvat ovat niin luonnonläheisiä ja lämminhenkisiä, että herkemmällä kostuu silmäkulma.

Aatoksissa olisi osallistua muutaman tunnin vaellukselle tammi-helmikuun vaihteessa ja leirille kesällä, ja jos mitenkään mahdollista, niin vielä parin päivän vaellukselle. Jos, jos ja jos. Pakko yrittää vähän hillitä intoaan, ettei tipu ihan liian korkealta.

Haaveissa jos siintää kesä 2011, jolloin toivon voivani osallistua viiden päivän mittaiselle vaellukselle - oi kun se olis mukavaa!

Tasapainoilua

Eilinen ratsastustunti käynnistyi surullisesti, kun kuulin, että tallin vanhin ruuna, 23-vuotias Luvite, oltiin jouduttu lopettamaan jalkavaivojen vuoksi. Ratsastin itse Luvitella ensimmäisen ja viidennen tai kuudennen tuntini, ja ihastuin vanhaan herraan kovasti (niinkuin toki olen ihastunut joka ainoaan tapaamaani hevoseen - 8-vuotiaan heppatytön sielu 33-vuotiaan ruumiissa). Tietysti on aina parempi, että kovasti kärsivä eläin lopetetaan, mutta surulliseksi siitä silti tulee.

Olin tallilla jo tunti ennen tunnin alkua, joten minulla oli ruhtinaallisesti aikaa harjata Retu oikein kunnolla ja muutenkin viettää laatuaikaa. Suojat menivät ensimmäistä kertaa ensiyrityksellä oikein päin ja oikeisiin jalkoihin - kyllä nämä asiat ovat ihan opittavissa, mutta aikaa se vaatii :)

Itse tunti sujui melko vaihtelevasti. Retulla oli kova vauhti päällä heti ensimmäisestä ravista alkaen, ja minulla oli melkoisia vaikeuksia pidätellä sitä. Retu on tosi herkkä avuille muuten, mutta hillitsevät avut eivät tuntuneet tehoavan.

Minulla oli tasapaino eilen tavanomaista pahemmin kadoksissa. Ainakin kymmenisen kertaa tunnin aikana tuntui siltä, että nyt tipun. En kuitenkaan tippunut. Voisi olla hyvä kerran tipahtaa, mielellään sillain pehmeästi, niin sitten ei ehkä pelkäisi sitä tippumista ihan niin paljoa. Toisaalta, jos tippuisikin vähemmän pehmeästi, pelkäisi ehkä entistä enemmän.

Laukannostot onnistuivat hyvin. Viimeisellä kerralla tosin Retu taisi nostaa laukan jo silloin, kun minä vasta ehdin ajatella sitä. Laukasta pysäyttäminen ei onnistunut lainkaan ja kyydissä pysyminen kaarteessa oli vaikeaa.

Jotenkin epäloogista, mutta kaikista tasapaino-ongelmista huolimatta harjoitusravi sujui eilen melko hyvin. Myös kädet pysyivät edelliskertoja paremmin oikeassa asennossa. Kantapäitä sen sijaan pitää korjata tuon tuostakin. Kaiken kaikkiaan kiva ja vauhdikas tunti!

Varasin maanantaille 14.12. Centered riding -istuntatunnin minulle ja yhdelle ryhmäkaverilleni. Erityisesti eilisten tasapaino-ongelmien jälkeen olen entistä vakuuttuneempi siitä, että istuntatunti tulee enemmän kuin tarpeeseen. Ja yksi tunti on oletettavasti vasta mukava alkupala.

Leevi-koirulin kuulumisia sen verran, että pärskiminen jatkuu. Eläinlääkäri soitti röntgen-kuvista ja hänen mukaansa niissä ei näkynyt mitään kasvaimeen tai krooniseen tulehdukseen viittavaa. Lupasi vielä näyttää kuvia ylipistolle jollekin asiantuntijalle, mutta jos kuvista ei löydy mitään, niin hoitosuunnitelmassa seuraavana on nielurisaleikkaus.

Minulla on leikkauksesta vähän kahtalaiset fiilikset: koska jokainen nukutus on aina riski ja Leevi ei ole varsinaisesti sairaan oloinen, ei leikkaus sinänsä tunnu hyvältä vaihtoehdolta. Toisaalta tuntuu siltä, ettei tuo jatkuva pärskiminenkään voi olla mukava vaihtoehto. Eikä voi kai oikein olettaa, että pärskiminen on ainoa oire, minkä Leevi itse tuntee. Ainakin silloin tähystyksen aikaan nielurisat olivat olleet todella ärtyneet, joten voisi olettaa, että niistä jotain särkyäkin aiheutuu. Voi murua!

Matkalle lähtöön on enää kolme viikkoa. Sukellus, valkoinen hiekka ja turkoosi meri ovat kovasti mielessä. Varasin sukelluskamoille erityismatkavarakuljetuksen paluulennolle (35 €), jotta voi pikiriikkisen jotain shoppaillakin. Ainakin tuon kuljetuksen arvosta pitää siis shopata, jottei tule tappiota :)

Ruunan viemää

Ratsastustunti. Tuntui, että edellisestä kerrasta oli ikuisuus ja oli ihanaa päästä taas nuuhkimaan tallin tuoksua. Se on jännä, miten muiden ratsastusta katsellessa homma näyttää ihan järjettömän helpolta. Erehtyy kuvittelemaan, että itsekin osaa. Nopeasti sitä palautuu reaalimaailmaan, kun ähisten punnaa itsensä satulaan.

Tänään ratsastin Jehverillä, 18-vuotiaalla, älykkäällä ruunalla, joka on opetellut pääsemään mahdollisimman vähällä. Taitavan ratsastajan käsissä Jehveri on kuulemma kuin unelma. Meidän yhteistyömme jäi melko kauas unelmasta, mutta siitä huolimatta tunnilla oli toooosi mukavaa! Into kasvaa (edelleen) taitoja nopeammin =)

Varasin tänään itselleni ja parille ratsastustuntikaverille Centered riding -istuntatunnin parin viikon päähän. Ehkä tästä olisi pitänyt aloittaa, mutta tuskin näin alkeiskurssin juuri päättäneinä olemme ehtineet omaksua vielä valtavaa määrää huonoja tapoja. Itselläni ei ainakaan vielä mikään tunnu menevän rutiinilla, joten toivoakseni ei ole liian myöhäistä.

Ja nyt on enää kaksi yötä seuraavaan tuntiin, ihanaa!

Ai niin, heppavimmassani olen myös katsellut erilaisia ratsastus- ja heppavideoita netistä. Ehdottomaksi suosikiksi nousi Futura-nimisen hevosen jättipukki.

Kauniita unia kuu-ukosta huolimatta!

Arjen marttyyri

Arjen marttyyri saa kiksinsä omasta kurjuudestaan ja sen välittämisestä muille. Arjen marttyyri ei osaa (halua?) ottaa vastaan apua, ystävällisyyttä eikä oikein empatiaakaan. Arjen marttyyri haluaa tulla kohdelluksi sankarina. Arjen marttyyri ansaitsee mielestään sankarikohtelun, koska tyytyy kurjuuteensa.

Arjen marttyyri ei edes toivo muutosta parempaan. Muutos pakottaisi miettimään arvoja ja olemassa olon tarkoitusta kokonaan uudelleen. Miettiminen ei taida olla arjen marttyyrille mieleistä ajanvietettä. Se saattaisi pahimmillaan harhauttaa hetkeksi pois sankarillisesta kurjuuden sietämisestä.

Pilipilipom.

Sataa. Koko ajan ja joka päivä. Kynttilät, lyhdyt ja takka auttavat jaksamaan. (Tosin nyt on satanut niin paljon, että ulkona olevien lyhtyjen kanssa on ollut melkomoista taistelua.) Ei silti hämmästytä, että suomalaiset ovat melankolisia ja masennukseen taipuvaisia. Vähemmästäkin menee alahuuli mutruun.

Liekkien lisäksi pimeyden keskellä jaksamisessa auttaa lomahaaveilu. Välillä tuntuu, että loman odottaminen ja suunnittelu on yhtä hauskaa kuin itse loma. Tätä olenkin hyödyntänyt menestyksekkäästi perustellessani (itselleni) kalliita lomamatkoja: jos varaa matkan ajoissa ja jakaa kustannuksen myös lomaa edeltäville päiville, jotka matkan suunnittelu tekee mukavammiksi, jää päivähinta loppujen lopuksi melko pieneksi :)

Siis sateen keskellä suuntaan katseeni - rauhoitetulla omatunnolla - Similanille!

Hikeä, karvoja ja rapaa

Aamupäivällä Leevin keuhkoröntgen. Ei ollut ihan puistokävely pidellä 40-kiloista hätääntynyttä voimanpesää röntgenpöydällä. Mietityttää, että miksi ihmeessä ei voi olla semmoista röntgenlaitetta, joka olisi kutakuinkin lattian tasalla? Ei olisi ollut mikään ongelma pyytää Levanderia köllettelemään siinä. Mutta se, että tuommoinen lähtökohtaisesti kokonsa vuoksi nosteluun tottumaton kaveri heivataan metrin korkeudelle liukkaalle pöydälle... No karvat pölisi ja hellämieliset omistajat olivat välillä monin tavoin kovilla, kun piti vaan pakottaa koirula pysymään paikallaan. Tyytyväisiä olimme kuitenkin siihen, että kuvat saatiin otettua ilman rauhoitusta. Ensi viikon puolivälin paikkeilla lupasi sitten eläinlääkäri soitella kuvista ja mietteistään. Pidän peukkuja, ettei löydy mitään vakavaa. Toisaalta en oikein osaa kovin vakavaa pelätäkään, kun Leevi kuitenkin on tosi reipas ja hyvinvoivan oloinen. Ja söötti!

Illalla jälleen viikon kohokohta: ratsastustunti! Keli oli mitä hirvein; satoi ja rapa roiskui, mutta sitä tuskin hyvältä mieleltään ehti huomata.

Tänään sain kaverikseni Nastan, joka on vastaansanomattomasti nimensä veroinen tyyppi. Menohaluja kyllä löytyi ja enin energia minulla menikin pidättelyyn. Mukava oli usean Koijarin pomppuravin värittämän tunnin jälkeen huomata, että kyllä siellä harjoitusravissa ns. normihepalla pystyy edes 10 metrin pätkiä istumaan hallitusti.

Harjoiteltiin myös pohkeenväistöjä. Jotenkin luulin, että ne tulisivat ohjelmaan vasta paaaaaaljon myöhemmin, mutta miten väärässä olinkaan. Nasta osasi pohkeenväistöt tosi hyvin, ja olisi mielellään tehnyt niitä jo opettajan käskystä. Haasteeksi siis minulle muodostui saada heppa tekemään asioita vasta minun pyynnöstäni. Pohkeenväistöt meni vähän miten meni, mutta ravi tuntui tänään enimmäkseen tosi mukavalta ja pari laukannostoakin onnistui kohtuullisesti. Niin, ja jalat pysyivät tänään vähän paremmin jalustimissa (tosin se varmaan näkyi sitten repsahduksena käsissä, ryhdissä tai jossain).

Ratsastamisessa on niin paljon asioita, jotka pitäisi saada toimimaan yhtä aikaa. Huomaan olevani aika hidas, tarvitsisin selkeästi enemmän aikaa koota ajatuksiani ja miettiä liikkeet etukäteen pala palalta. Valitettavasti on vaan niin, että - ainakin minun osaamisellani - on kovin vaikea saada hevonen kiltisti odottamaan sitä, että täti saa ajatukset järjestykseen :) Pitää siis vain sopeutua ja yrittää opetella vähän nopeammaksi tai saada liikkeistä mielessään semmoisia kokonaisuuksia, joita ei tarvitse palastella joka kerta ennen niiden suorittamista. Resepti taitaa siis rakentua vahvasti kärsivällisyyden ympärille - ei varsinaisesti vahvuuteni, joten sitäkin arvokkaampaa oppia.

Kynttilähysteriaa

Lommilassa, Turun moottoritien varrella sijaitseva huonekalu- ja sisustusliike on kynttilä- ja tilpehööräfriikille aika vaarallinen paikka. Mitään en oikeastaan tarvinnut, mutta viisikymppiä köyhempänä kävelin ulos. Mukaan lähti jos jonkinlaista kynttilää ja tuikkukuppia. Niin ja pari uutta säilytyskoria, niitä ei voi koskaan olla liikaa. Lisäksi muutama uusi lyhty tuomaan edes pientä valoa tuohon pilkkopimeään pihaan. (Ihan mahtaviksi osoittautuivat muuten öljykynttilät; kokeilukappaleena ollut pienehkö öljykynttilä (2 kpl noin euron) paloi melkein kolme vuorokautta putkeen!)

Leevi Petteri Virolaiselle sain varattua ajan keuhkoröntgeniin huomiseksi. Röntgenlaitteita on aika harvassa paikassa, ja joudumme siksi menemään Espoon Eläinsairaalaan. Saa nähdä miten käy riehuvan Petterin kanssa tuommoisessa vilkkaasti liikennöidyssä laitoksessa. Toki käytiin samaisessa paikassa maahantulotarkastuksessa ja sirutuksessa vuonna 2001, mutta tuolloin olin itse vielä nuori ja uhkarohkeasti kuljin Petun kanssa ihan ihmisten ilmoillakin. Oi niitä aikoja ja nuoruuden rämäpäisyyttä!

Nyt lienee parasta sytyttää muutamia kynttilöitä, sillä tämänpäivän hankinnoista tulee sanomista, jos ei aktiivisesti osoita niitä hyödyntävänsä. Tosin tulee niistä sanomista joka tapauksessa. Kuulemma ei aina tarvitse ostaa uusia kynttilöitä. En ymmärrä. En ole koskaan väittänytkään, että kyse olisi tarpeesta - minä haluan!

Haasteita ja huutoa

Tänään oli ensimmäinen ratsastustunti uudella tallilla. Sain kuulemma helpoimman hevosen...joka sitten osoittautui haasteellisemmaksi kuin yksikään ratsastamani hevonen vanhalla tallilla.

Vaikeuksia oli uralla pysymisessä, myös siihen suuntaan, että välillä jalka hipoi aitaa. Ongelmitta eivät myöskään sujuneet siirtymiset; välillä raviin päästiin ihan pienellä pohkeella, välillä vaati tosi paljon pohjetta, laukannosto ei onnistunut kertakaan. Kädet huitelivat ihan missä sattui, ajatuskin ajoittain. Jotenkin tuntui, että olin aika hukassa. Ja opettaja oli kaikkea muuta kuin lepsu!

Hieman karuhkosta kokemuksesta huolimatta en meinaa jättää leikkiä sikseen. Uskon, että on avartavaa kokea erilaisia hevosia ja opettajia, ja aion käydä näillä keskiviikkotunneilla ainakin vuoden loppuun asti. Matkan jälkeen sitten uusi tilannearvio.

On muuten ihan huikea matkakuume! Koko ajan tekisi mieli katsella edellisten reissujen kuvia ja unelmoida samettihiekasta.

Eilen katselin muutamia sukellusvideoita Mikan ja Riikan matkablogista Balilta, ja jo pelkkä ääniraita olisi riittänyt virittämään sukellustunnelmaan. Siinä pulputusäänessä on jotain todella maagista! Tänään kävin uimahallissa ja yritin simuloida pulputusääntä...no, näistä imitaatiotaidoistani taisinkin jo mainita jotain edellisessä kirjoituksessa.

Uimahallin aulassa tuli vähän déjà vu -tunne, kun ensimmäinen henkilö vastassa oli peruskouluaikainen liikunnanopettaja. Mietin, että kävisin tervehtimässä, mutta jänistin. Tuli tunne, että pitäisi alkaa selitetellä lihomistaan jotenkin - ja siinä vaiheessa totesin, että ehkä on parempi ensin kasvaa aikuiseksi ja itselliseksi (mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan).