Pohkeenväistöjä vaihtelevalla menestyksellä

Tiistaina kävin pitkästä aikaa Rauhalassa tunnilla. Olipa kiva nähdä kaikki ihanat Rauhalan ihmiset ja hepat. Sain ratsastaa suloisella Siinalla, joka oli kyllä vähän sitä mieltä, että jos kerran täti on niin pitkään poissa, voi täti sitten tehdä vähän enemmän töitä.

Tehtävänä oli pohkeenväistöjä käynnissä, ja lisäksi meitä lukuunottamatta muut harjoittelivat niitä myös ravissa. Alkuravin aikana Siina oli tosi mukava ratsastaa, mutta heti ensimmäisistä pohkeenväistöyrityksistä alkoi melkoisen toivoton taival. Pidätteet eivät menneet läpi enkä itse saanut hommaan minkäänlaista otetta. Totuus on vaan se, että olen vielä toistaiseksi ihan järkyttävän hidas reagoimaan, ja siksi aina auttamattomasti myöhässä.

Loppuraveissa Siina oli taas ihan hurjan kiva ratsastaa. Itselläni tulee väistämättä mieleen, että oman mielialani on täytynyt vaikuttaa hevoseen aika paljon. Kevyt ravi sujuu kuitenkin jo melko mukavasti enkä siinä joudu normaalisti jännittämään, mutta pohkeenväistöt käynnissä ovat olleet minulle aina vaikeita. Teoriani siis on, että Siina vaistoaa epävarmuuteni ja yrittää siksi juosta alta pois.

No pohkeenväistöissä en siis loistanut, mutta harjoitusravi tuntui aika mukavalta, ja ravi muutenkin oli rauhallisen rentoa, muttei kuitenkaan laiskaa.

*****

Jade <3

Tänään Mian tunnilla kerroin edellisen päivän kokemuksista, ja sen seurauksena harkkailtiin tietysti pohkeenväistöjä :) Väistättää piti suoralla uralla maneesin seinää hyödyntäen eli pitkälle uralle kääntymisen jälkeen nenä kohti seinää ja ristiaskelta koko pitkä sivu.

Alku oli karmaiseva. Unohdin pidätteet ja jäin kaivertamaan jalalla Jaden kylkeä. Tein enemmän kuin ajattelin  - enkä siis tunteella vaan hätäilemällä. Opetus oli jälleen kerran erittäin konkreettista: Mia piti pohkeesta kiinni eikä antanut mun koskea sillä Jadea muuta kuin silloin, jos ristiaskellus tai vauhti meinasi hiipua. Pikkuhiljaa aloin saada juonesta kiinni.

Pienen harjoittelun jälkeen käyntiväistöt tuntuivat jo lähes lasten leikiltä, joten vaikeusastetta piti luonnollisesti lisätä. Tehtiin samaa harjoitusta ensin pari kertaa ravissa, mutta sitten niin, että väistöön lähdettiin käynnissä, siirrettiin ennen puoliväliä raviin ja vähän puolivälin jälkeen takaisin käyntiin. Pohkeenväistö piti saada säilymään kaikkien siirtymien ajan. Ei ollut helppoa ja varsinkin ravista käyntiin siirtyessä väistöaskeleen säilyttäminen oli aikaa haastavaa. Onnistuin kuitenkin muutaman kerran ihan kelvollisesti. Onneksi Jade on niiiiiin taitava väistöissä ja taivutuksissa, että jos teen tilauksen edes suunilleen sinnepäin, niin rouva kyllä toimittaa.

No, jos noiden raviharjoitusten jälkeen juhlin, niin kyllä nuolaisin ennen kuin melkein tipahti. Vuorossa oli ensimmäistä kertaa pohkeenväistöjä laukassa. Pitkän sivun alusta piti lähteä väistättämään lävistäjän suuntaisesti, tähdätä kahden esteen väliseen aukkoon ja sen jälkeen suoristaa, ratsastaa lyhyelle sivulle ja jatkaa uraa pitkin. Ensimmäinen yritys oli semmoinen, ettei siitä jäänyt mitään mieleen. Taisin märehtiä omaa surkeuttani vähän turhan intensiivisesti, koska seuraavaksi löysin itseni Jaden kaulalta!

Toisella pitkällä sivulla oli uralla yksi maapuomi. Se oli ollut siinä lähes tunnin alusta lähtien ja olin todellakin sen huomannut, koska ensimmäisen kerran sen eteen käynnistä pysähdyttin. Ravissakin Jade oli ylittänyt puomin vähän vaihtelevasti, mutta pari kertaa melko tasaisestikin. Jotenkin olin tuudittautunut siihen ajatukseen, että laukassa semmoinen yksi puomi ei tunnu missään. Yritin miettiä hyvää laukkaistuntaa ja koota ajatuksiani seuraavaa pohkeenväistöyritystä varten, kun ylitimme puomin ekaa kertaa laukassa.

Jaden mielestä maapuomin ylittäminen vaatikin vähän isomman hypyn ja siihen ei täti todellakaan ollut yhtään valmistautunut. Tasapaino meni siis ihan kokonaan ja lensin satulan etukaaren yli kaulalle. Oikea jalustin pysyi jalassa, ja se ehkä vähän auttoi siihen, ettei tullut maakosketusta. Eniten auttoi kuitenkin taas kerran Jade; kiltti ja kultainen tamma ei melkein ollut moksiskaan, vaikka yhtäkkiä täti retkottikin kaulalla. Pukittelun tai äkkipysähdyksen sijaan se siirtyi nätisti ravin kautta käyntiin, jotta täti sai punkea itsensä takaisin satulaan. Ihana Jade <3

Ja ne loput laukkapohkeenväistöt sitten tämän ravisuttavan läheltä piti -tilanteen jälkeen? Yllättävää kyllä oikeaan kierrokseen onnistuin saamaan ehkä yhden kelvollisen suorituksen, mutta vasen kierros oli sekä mulle että Jadelle aika vaikea. No, jääpähän parantamisen varaa. Ja oikeasti, jos tällä kokemuksella nämä menisivät ensimmäisellä kerralla putkeen, niin mihin huippuopettajia tarvittaisiin? ;)

Tämän tunnin tärkein opetus: Unagi!

Holtittomia laukanvaihtoja ja muita epäonnistumisia ;)

Oppimiskäyrää kutsutaan kai nimenomaan käyräksi siksi, ettei se ole suora. Eikä se myöskään mene koko ajan samaan suuntaan. Tämän tiedän ja periaatteessa muka varaudun siihen. Silti jossain ihan piilossa mielen perukoilla oli pienen pieni toivonkipinä, että onnistuisin toistamaan keskiviikon onnistumiset vähintään yhtä hyvin...tai ehkä jopa pikkuisen paremmin. Pitkässä juoksussa varmasti taas ihan hyvä, että tuli tyly palautus todellisuuteen - ei pääse kihahtamaan hattuun :)

Paukuttelin henkisesti henkseleitä vielä tunnin alussa, mutta se loppui viimeistään ensimmäiseen laukka-ravi-siirtymään. Laukanvaihtoharjoittelussa unohdin, että mulla oli koskaan ollutkaan mitään aihetta mihinkään paukutteluun. Siinä vaiheessa ei tainnut enää olla edes henkseleitä. 

Laukanvaihdoissa keskityin liikaa siihen, missä vaiheessa vaihtoavut pitäisi antaa ja unohdin, että ankarasta keskittymisestä huolimatta pitäisi muistaa ratsastaa hevonen myös ennen ja jälkeen vaihtohetken. Lopputulos oli se, että kun käänsin lävistäjälle, olivat ajatukseni jo ihan muualla ja Jade rynnisti hirmuiseen vauhtiin. Ensimmäisellä kerralla unohdin myös suoristaa hevosen käännöksen jälkeen, joten laukkakaan ei edes vahingossa vaihtunut. Seuraavilla kerroilla tsemppasin sentään suoristamisen kanssa, minkä vuoksi laukkakin vaihtui. Sen enempää osuutta vaihtoihin tädillä ei sitten ollutkaan. Energia meni siihen, että a) suoristin, b) yritin ennaltaehkäistä kaahailua ja c) mietin, missä vaiheessa ne avut pitäisi antaa (mutta siihen en siis koskaan kerinnyt). 

Jännä oli huomata taas se, että haasteelliselta ei tunnu löytää rytmiä ja tunnistaa sitä askelta, jolla avut pitäisi antaa. Ongelma on siinä, etten mielessäni tunnu saavan lihaksia toimimaan oikeaa aikaan ja sen vuoksi en tee mitään. Jäätyminenhän on kaikissa tilanteissa toimiva ratkaisu.

Lopputunnin ähersin taas harjoitusravissa. Paljon siirtymisiä ja eniten ajatusta käsissä. Huomasin kuitenkin, ettei pyörivä liike lantiossakaan tule vielä lainkaan itsestään, vaan sitäkin pitää koko ajan aktiivisesti miettiä. Kun sitten ympättiin kädet, pyörivä liike, jokaisen askeleen ratsastaminen siihen, että yritettiin löytää syy, miksi vasen jalka siirtyy helposti vähän liian eteen, alkoi tädin systeemi olla aika kuormitettu.

Tänään ei siis ollut ihan samanlaista oivaltamisen ja onnistumisen riemua kuin keskiviikkona, mutta hyvä tunti joka tapauksessa. On kai se niin, että kun tuota harkkaravia tarpeeksi tahkotaan ajatuksella ja tunteella tunnista ja viikosta toiseen, niin jossain vaiheessahan mun on opittava siellä istumaan? Ite ainakin uskon niin. Ja tahdon.

Jade oli tänään superherttainen. Tykkäsi olla lähellä ja nuuskutella <3

Mikä fiilis!

Mitämitämitä? Jätin reissusta kotiutumisen jälkeen pitkät kalsongit ratsastushousujen alta pois, koska oli niin ihanan lämmintä. Se puolialastomana juoksentelu jäi sitten vähän päälle ja tänään oli aika kylmä. Ihan karmean kelin sitten lykkäsikin: pakkasta ja hurjan tuulen. Selvisin kuitenkin tunnille, niin että jäsenissä oli vielä tunto jäljellä. Se sijaan pää oli taas ihan tavalliseen tapaan jäässä.

Mia onneksi herätti mut jäästäni jo heti alkutunnista, ja siitä syystä tästä keskiviikosta muodostui melkoista oivaltamisen juhlaa. Ongelma oli se, että kun Jade muuttaa raviaan yhtään (kiihdyttää, kasvattaa askelta tmv), niin täti selässä jäätyy. Ajatus ei automaattisesti kulje siihen suuntaan, että mitä pitäisi tehdä, jotta saisin hevosen liikkumaan toivomallani tavalla, vaan jäätyessä kaikki energia suuntautuu siihen, että millä osalla kandeis puristaa tai jäkittää, että parhaiten pysyisi satulassa (kun ilmeisesti mitään ei ole enää pelastettavissa).

Sain siis heti alkuun lempeät (oikeasti) huudot tyyliin: "Tee jotain! Sulla on jarrut, käytä niitä!" On se jännä, miten hurja apu on siitä, että joku tulee ja herättää oikealla hetkellä, sanoo sen mikä on normaalitilanteessa kaikille ihan ilmeistä, mutta jäätyneelle ei tule pieneen mieleenkään.

Lopputunti sujui paremmin kuin yksikään aiempi tunti. Taisin välillä ihan oikeasti ratsastaa enkä pelkästään matkustanut. Mukaan mahtui mukavia pätkiä, jolloin käsi pysyi vakaana, mutta elastisena ja pomppu hallussa. Ja sellaisia laukannostoja, jolloin en heittänyt laukka-apujen aikana ohjia pois. Ja sellaisia laukka-ravi-siirtymiä, joilla pomppu pysyi jotenkuten hallussa ja Jade pidätteistä huolimatta ravissa. Kyllä tätiä hymyilytti!

Avotaivutuksia tehtiin ravissa, ja niistäkin yrityksistä osa sujui ihan kelvollisesti, vaikka haastetta olikin miettiä samalla sekä istuntaa, että avon ratsastamista. Onneksi Jade on niin taitava, että taivuttelee melkein pelkästä ajatuksesta.

Nyt kun tarkkailun painopiste on käsissä, niin jaloissa on havaittavissa semmoista vähän ylimääräistä ja vääränsuuntaista hölskymistä, mutta täytyy tarttua siihen sitten, kun käsiä ei tarvitse ajatella ihan koko ajan.

Ei millään meinasi malttaa odottaa seuraavaa tuntia!

Uusi strategia

Heppailua on kalenteriin mahtunut, mutta kirjoittelemaan en ole oikein kerinnyt. Mullistuksia on tapahtunut harjoittelussa. Nimittäin Mia otti käyttöön uuden strategian sen haasteellisen harjoitusravin haltuunottamiseksi: unohdetaan toistaiseksi jalat ja keskitytään enemmän käsiin. Sitä kautta haetaan parempaa tukea keskivartaloon ja sen avulla parempaa pompun haltuunottoa.

Uusi strategia starttasi lupaavasti perjantain tunnilla. Tavoitteena oli siis pitää käsi oikealla paikalla, kannatettuna, elastisena ja kyynärpäästä painavana. Niinä (olkoonkin että toistaiseksi lyhyinä) hetkinä, kun oikea tunne löytyi, tuntui harkkaravi ihan hurjan paljon paremmalta kuin keskiviikon tunnilla.

Suurin haaste kehonhallinnassa on edelleen se, ettei yhteen osaan vaikuttaminen automaattisesti vaikuttaisi kaikkiin. Ettei esimerkiksi vatsalihasten käyttäminen aiheuttaisi jännitystä muuhun kehoon tai toisaalta jalkojen rentouttaminen aiheuttaisi koko paketin lyhistymistä. Uskon, että siinä vaiheessa, kun pystyy hallinoimaan osasiaan toisistaan riippumattomina alkaa homma olla melko hyvin hallussa. Arvioin, että tämä voi olla saavutettavissa helposti muutaman kymmenen vuoden sisällä - sen jälkeen voi sitten pikku hiljaa alkaa harjoitella hevoseen vaikuttamista ;)

*****

Lauantaina kävin ratsastamassa Jadella itsenäisesti. Tulipahan taas todistettua se sama vanha virsi, ettei yksin ratsastaminen taida minua juurikaan kehittää. Kultainen mies oli tällä kertaa mukana ja kuvasi pieniä videonpätkiä. Ne paljastivat karulla tavalla sen, miten kaukana perjantain tunnin oivalluksista olin, vaikka kuinka yritin. Silti hurjan kiva saada aina kuvamateriaalia, koska sen avulla on kiva riemuita kehityksestä pitkällä tähtäimellä.

****

Sunnuntaina luuhasin koko päivän tallilla ja yritin parhaani mukaan olla enemmän avuksi ja vähemmän jaloissa. Juoksutin Wopperin ja ilokseni yhteistyö sujui tällä kertaa oikein positiivisesti eikä herra katsonut tarpeelliseksi testailla auktoriteettia millään tavalla.

Päivän päätteeksi pääsin jälleen Rampen selkään. Ihan huippua! Kaverilla on kyllä niin mahtavat askellajit, että kyydissä on tosi mukavaa.

Voivottelua

Kyllä viiden viikon tauko vaan ON liian pitkä! Olin ihan poikki jo tämän päivän tunnin puolivälissä. Tehtiin erilaisia istuntaharjoituksia (ravia kevyessä istunnassa, 2-2- ja 2-1-kevennyksiä) ja paljon siirtymiä (ravi-käynti-ravi ja laukka-ravi-laukka).

Olen joskus tainnut mainita, että Jaden ravi on haasteellinen.  Vatsalihaksista tuntunut tänään olevan oikein mihinkään (yllättävää kyllä, ne eivät ilmeisesti sittenkään loikoilemalla vahvistu). Tuntuma hukkui vähän väliä, varpaat sojottivat minne sattuu ja jumitin aina kiinni yhteen asiaan. Positiivista raportoivaa jäi aika vähän. Ehkä se, että vaikka ennen tallille menoa jännittikin tosi paljon, niin Jaden selässä ei enää pelottanut. Ja laukka tuntui välillä aika mukavalta.

Objektiivisesti jos yrittää tarkastella, niin olen monella tunnilla ollut paljon huonompikin. Tämä harmitus nyt ehkä johtuu enemmän siitä, että joulukuun intensiivisen jakson aikana tuntui, että aloin jo vähän saada jonkin oikean syrjästä kiinni - ja nyt ylipitkän tauon myötä se livahti taas näkymättömiin. Mutta eiköhän se vielä lähikuukausina sieltä takaisin esille kaiveta :)

Heti perjantaina on tilaisuus parantaa!

Back on Track

Täällä ollaan taas! Reissusta palattiin eilen aamulla, ja tänään jo änkesin itseni tallille. Tarkoitus oli olla avuksi, mutta sen verran oli pitkän tauon aikana se vähäinenkin osaaminen karissut, että melkein taisin olla enemmän vaivaksi :)

Valtavan kivaa oli silti, ja ratsastustakin pääsin kokeilemaan Santerin selässä. Ensimmäiset harkkaraviaskeleet olivat ihan hirveän tuntuisia. Tömähdin satulaan niin kovasti, että sisäelimet heittivät kuperkeikkaa. Pikkuhiljaa alkoi kuitenkin löytyä lantioon vähän pyörivää liikettä ja sain ihan vähän kiinni siitä, että mistä koko hommassa olikaan kyse.

Santeri sai yhdet pienet säpsyt, mutta ei onnistunut pahasti horjuttamaan tasapainoani, joten kaikkiaan ensikokeilu kuukauden tauon jälkeen meni paremmin kuin uskalsin toivoakaan. Mutten silti halua näin pitkää paussia enää toiste, ainakaan ennen kuin olen oppinut selkeästi paremmaksi. Joulukuussa tuntui, että aloin vähän oivaltaa asioita ja huomasin itsekin edistyväni - nyt taidan joutua keräilemään aika pitkään ennen kuin pääsen taas siihen joulukuun tasolle.

Joka tapauksessa ihanaa olla kotona, nähdä kaikki rakkaat ja päästä taas talleilemaan <3 (ei niin, etteikö häämatkalla olisi ollut hurjan ihanaa).

Thaimaastoilua

Huijui, olinhan melkoisella ratsastusreissulla eilen täällä Raya Yain saarella Thaimaassa. Opas ei puhunut sanaakaan englantia. Hevonen oli pieni, melkein ponikokoinen, mutta todella ärhäkkä. Nimeltään enteelllisesti Speed.

Ennen maastoon lähtöä mentiin kentällä kierros puoliksi käyntiä ja puoliksi ravia. Tällä perusteella opas ilmeisesti arvioi ratsastustaitoni!?

Ja sitten mentiin! Ensin vastaan tuli noin 100 metrin välein kolme hevosta, jotka jostain syystä aiheuttivat valtavasti hermostuneisuutta meidän hevosissamme. Sain tehdä ihan tosissani töitä, että sain Speedin menemään oppaan perässä ja pysymään kutakuinkin housuissaan. Hirnuntaa riitti.

Hieman seesteisemmän ratsastelun jälkeen alkoivat sitten vauhtipätkät. Mielikuvitelkaapa tämä: noin metrin levyinen, mutkainen, paikoin kivikkoinen polku, johon vesimassat ovat tehneet valtavia uria. Molemmin puolin polkua tiheät pusikoit täynnä myrkkyhämähäkkejä (tai ehkä ne oli vaan mun mielikuvituksessa). Toiselta puolelta polkua jyrkkä pudotus pöheikön läpi mereen. Askellaji laukka. Välillä pelotti.

Käytiin myös laukkaamassa saaren pisin ranta päästä päähän. Kun näkyvyys oli hyvä, alusta tasainen ja pehmeä, niin vauhti oli pelkästään mukavaa! Tuuli ujelsi korvissa ja Speedikin oli ihan tohkeissaan.

Kotimatkalla koettiin vielä jännittäviä hetkiä, kun tiellä oli tukkeena vesipuhveleita. Opas tuntui pelkäävän niitä ihan tosissaan ja yritti kovasti komentaa niitä ilmeisesti pysymään paikoillaan. Ensimmäisen ohitus sujui hyvin, mutta toisen kohdalla oppaan hevonen vähän pillastui. Speed otti pienen pyrähdyksen, mutta rauhoittui onneksi nopeasti.

Lopuksi kierrettiin vielä resortin tilukset ratsain. Meiningin erilaisuuden kotimaahan verrattuna huomasi viimeistään siinä, kun tultiin resortin rannasta takaisin, bungalowien ohi kulkevaa päällystettyä ylämäkeä. Laukaten.

Korvikeronsuja

Oi voi. Koville ottaa heppailutauko jo nyt, vaikka häämatkalla muuten onkin tosi kivaa. Huomenna ajattelin kokeilla vähän korvikehoitoa ja mennä moikkaamaan norsuja. Kielihaasteiden vuoksi en ole ihan selvillä huomisesta ohjelmasta, mutta toivottavasti pääsen vähän rapsuttelemaan ja jutustelemaan ainakin.