Viime päivinä on tahkottu ihan perusasioiden kanssa sekä tunneilla että itsenäisesti ratsastaessa. Siis tahti, ohjaus ja oma istunta. Tunneilla varsinkin on nimenomaan tahkottu. Siis idealla, että tehtävä ei vaihdu ennen onnistunutta suoritusta.
Ensin torstain tunnilla ratsastin aika monta kertaa lävistäjän vasemmassa laukassa siksi, kun ei meinattu millään päästä uralle kirjaimen kohdalla. Vaikka Mia opasti välillä tähtämään R:ään, onnistuin silti missaamaan B:n. Jotenkin omakin ajatus oli silti jo siellä B:ssä ja Durde punki oikealla lavalla sydämensä kyllyydestä. Sitten löytyi ratkaisu: asetus oikealle ja oikea pohje. Siirtyminen raviin jäin kuitenkin aika hätäiseksi, joten torstaille ei ihan superhyvää suoritusta tullut.
Perjantaille ruinasin ylimääräisen tunnin, koska tällä viikolla joudun taas pärjäämään itseksi. Alkuravien jälkeen lävistäjä vasemmassa laukassa ja - - - oho! Melkein tuli tippa linssiin, kun olin niin tyytyväinen itseeni: laukan tahti säilyi, tultiin uralle siellä missä pitikin ja tsemppasin vielä laukka-ravi-siirtymästäkin kelvollisen. Hyvä mä!
Varsinainen harjoitus perjantaina oli minusta aika haasteellinen: pääty-ympyrällä X:ssä myötälaukka, kokonainen ympyrä laukassa, X:ssä siirtyminen raviin, C:ssä vastalaukka ja kokonainen ympyrä vastalaukassa ja C:ssä siirtyminen raviin.
Vasemmassa kierroksessa vielä selvitin tehtävän suht kunnialla, mutta oikeassa kierroksessa oli kyllä tuskaisen vaikeaa sen vastalaukan nostamisen kanssa. Ravisiirtymän jälkeen piti ajatella sulkutaivutusta ja siirtää Durden takamusta vasemmalle. Ikävä kyllä oikea pohkeeni tuntui kaikuvan melko kuuroille korville ja edes sen tunteminen, milloin D oli oikealla tavalla taipuneena, tuntui ympyrällä tosi vaikealta.
Kertaakaan ei onnistuttu samaan koko kuviota kerralla oikein. Jos jossain kohden vaikutti lupaavalta, niin sitten vastalaukka hajosi raviksi juuri neljänneskierroksen ennen C:tä. Hikisiä oltiin Durden kanssa lopuksi molemmat. Durde varmasti tyytyväinen, että lopulta luovutettiin, mutta itseäni jäi kyllä nakertamaan Mian diagnoosi: kunnioituksen puute. ...Tarttis kai tehrä jottain?
Lauantaina ratsastin kevyesti, mutta ihan kohtuuhyvällä asenteella. Sunnuntaina käytiin talutuslenkillä maastossa ja törmättiin neljään peuraan. Se se vasta kasvatti rohkeutta lähteä noihin kohtaamisiin ratsain - not! Durde käyttäytyi kyllä hyvin, vaikka olikin alkuun vähän täpinöissään.
Tänään oli taas vähän säikkypäivä ja maneesin ulkopuolella ilmeisesti kaikenlaista uhkaavaa. Yhden kerran laukassa D lähti päätyovelta poispäin vähän turhan reippaasti. Näitä on nyt tapahtunut aika tasaiseen, ja kai sitä vanhakin alkaa pikkuhiljaa tottua. Ainakaan en tänään jäykistynyt kauhusta, eikä sydän alkanut tykyttää hullunlailla enkä lopettanut ratsastamista enkä edes laukkaamista. Lähinnä mua mietitytti, että kun se lähtee noin, niin kuuluuko mun pysäyttää se vai vaan rauhoittaa siihen laukkaan, jossa oltiin ennen lähtöäkin? Päädyin jälkimmäiseen.
Maasta käsin on myös treenailtu jokaisen ratsastuskerran yhteydessä aina pikkuisen. Pysähdystä, parkkeerausta, peruutusta, liikkeelle lähtöä ja myös ravia sekä niin että juostaan molemmat ja vaan niin, että D ravaa mun käskystä. Lakritsikarkkien houkuttamana Durandon sais varmaan vaikka heittämään voltin :D Se on ihana!
Mä olen ainakin useimpien hevoseten kanssa päätynyt siihen, että jos nyt ei ole välittömässä vaarassa esim. tippua niin tollaset pikkusätkyt ja -lähdöt kannattaa sivuttaa just tuolleen jatkamalla sitä mitä oli tekemässä. Siitä hevonenkin tajuaa että aha nyt oltiin hommissa ja yleensä hommiin keskittyvällä hevosella onkin vähemmän aikaa etsiskellä ympäriltä mörköjä. Eräskin ihmislinko reagoi säikähdettyään juurikin niin, että sen on saatava ottaa muutama pakoaskel. Jos sitä alkaa väkisin pidätellä niin sille iskee paniikki jo siitä, että hän ei pääse pakoon sitä mitä nyt ikinä alunperin säikähtikään. ...mutta toki ihmislinko onkin vähän sellainen special-child..
VastaaPoistaMulla on myös sellainen käsitys että tuollaisessa tilanteessa tulee ratsastaa hevosta eteen niinkuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Ajattelisin että hiljentäminen, pysähtyminen tms. antaisi hevoselle vääränlaista palautetta kun se kuitenkin teki "väärin" pinkaistessaan. Tai jos hevonen pelästyi jotain ja siksi kiihdytteli niin ratsastajan isompi reagointi kai viestittäisi hevoselle että kohdassa oli oikeasti jotain pelättävää.
VastaaPoistaJoka tapauksessa hienoa että osaat suhtautua noihin pikku spurttailuihin jo noin tyynesti! :)
Juuri kysyin Hannalta viime viikon valmennuksessa mitä pitäisi tehdä sellaisissa pukittelutilanteissa, kun meillä oli viime torstaina Masan kanssa ja sain vastaukseksi, että riippuu tilanteesta :) Eli siitä miksi hevonen tekee sen pukin, haluaako päästä eroon työnteosta vai innostuuko tms. Sen perusteella (ja oman mutun) tuossa tilanteessa jatkaisin hommia ikään kuin en olisi mitään huomannutkaan.
VastaaPoistaJa tosi mahtavaa, että olet päässyt peloista eroon! Blogia seuratessa oon huomannut ihan valtavan edistyksen oikeastaan tämän kesän/syksyn aikana :)
Kiitos kaikille vinkeistä, omien arvailujeni pönkittämisestä ja kannustavasta palautteesta :)
VastaaPoistaOlkoonkin, että olen vielä kaukana siitä, että voisin sanoa päässeeni peloista eroon (pääseeköhän siihen ylipäätään koskaan?), oon kuitenkin jo tosi paljon reippaampi kuin vaikka viime kevättalvella, jolloin koko ajan yritin tyrkätä D:n jonkun muun ratsastettavaksi ja oma selkä puutui jo vartin jälkeen ihan tunnottomaksi. Edistystä siis huomattavasti, mutta edelleen paljon tekemistä.
Mä taas etsin sitä tykkää-nappia mut en löytänyt :D
VastaaPoistaEniveis, pelot on tehty voitettaviksi, mutta aikaahan se ottaa. Sen kun aina muistaisi! Kiva että olet alkanut siedättyä, muutaman vuoden päästä et varmaan edes usko että olet jotain D:n hösellystä pelännyt.
Minuakin on oman hevosen kanssa välillä pelottanut ihan kauheasti (etenkin alussa), vaikka sitä ennen oli vuosia vuokralla heppa joka oli oikeastaan vielä paljon hankalampi. Mutta kun sen kanssa oli jo tullut tutuksi, niin sen sinkoilut tuntui ”kotoisilta”, ei niin pelottavilta. Nyt kun on melkein 3 vuotta taivalta takana tämän nykyisenkin kanssa, alkaa jo olemaan niin sinut, että suurimman osan sinkoiluista voi kuitata ihan olankohautuksella. Tuttuus luo turvallisuutta, olkoon se vaikka sitten sellaista ”tuossa kulmassa se tuulisella kelillä aina pyrkii tekemään sivuloikan ja poistumaan takavasemmalle” –tuttuutta :D
Sanna & Allu
Mä oon kyllä yrittänyt laittaa semmoinen napin, mutta eivät jostain syystä näy?!
PoistaJust tuota mäkin toivon, että vuoden parin päästä voin muistella menneitä ja puistella päätäni epäuskoisena, että miten oon koskaan voinut pelätä Durdea niin paljon, ettei pahimmillaan edes tehnyt mieli ratsastaa. Oot varmasti ihan oikeassa, että tuttuus on yksi avain siihen. Omalla kohdallani uskon, että myös taitojen kehittyminen rakentaa itseluottamusta, mulla kun heppavuosia on takana vielä aika vähän.
Tärkeintä on kuitenkin se, että suunta on nyt oikea - olkoon matka sitten miten pitkä hyvänsä :)