Tunteesta ja sen tärkeydestä ratsastuksen yhteydessä puhutaan paljon. Minunkin valmennuksissani ihan joka kerta. Tuntemisen tärkeyttä en todellakaan kiistä, mutta haasteellinen opetelteva se totta vie on. Jos voisin toivoa kahta asiaa, jotka olisin saanut synnyinlahjana, olisivat jaetulla ykkössijalla rohkeus ja herkkyys tuntea. Jälkimmäinen on minusta sinällään tärkeämpi, mutta ensimmäisen läsnäolo antaisi jälkimmäiselle enemmän tilaa.
Tuntemisen osalta voin sanoa, että minulla on varsin opettavainen hevonen. Durando ei todellakaan puksuta kuin juna raiteillaan vaan muuttaa itseään vähän väliä ellen ehdi olemaan nopea ja korjaamaan ajoissa.
Tuntemisen (tasapainon, suoruuden, tahdin) ohella keskitytty tunneilla tietysti istuntaan. Haussa on ylöspäin – ja vain ylöspäin – suuntautuva liike. Tänään istunta ravissa oli kuulemma jo vähän parempaa kuin edellisellä kerralla. Videon laadulla teitä en valitettavasti taaskaan pysty hemmottelemaan, mutta ehkä tästä jotain selvää saa.
Säälittävää tuossa istunnan harjoittelussa on se, että mulla kertakaikkiaan loppuu kunto kesken. Osittain se saattaa johtua siitä, että unohdan hengittää, mutta kyllä se on myös myönnettävä, että tahdin tekeminen on paljon raskaampaa kuin tahdin seuraaminen.
*****
Ankaran :) valmentautumisen lisäksi kuluneeseen viikkoon on mahtunut yksi vähän turhan jännittynyt maastotalutuslenkki, kengitys, yksi irtokenkä ja ylimääräinen kengittäjän käynti, paljon rakkautta ja onnellisia hetkiä satulassa ja hevosen vierellä, vähän ylenpalttista porkkanatarjoilua sekä tänään viimein klippaus.
Viime päiviin asti aatos oli antaa Durden mennä läpi talven luomuna, mutta kun kaverille kasvoi ihan himmeä teddyturkki, niin että hiki tuli jo vartin liikunnasta, alkuperäinen aatos alkoi hiljalleen tuntua melko typerältä. Unohdin ottaa kuvan uudesta lookista, mutta yritän muistaa huomenna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti