Mää selvisin!

Viisi päivää ilman valmennusta - ja mattinykäsasento ei ole palannut! Eli pelko ei saanut niskalenkkiä, vaikkei Mia ollutkaan nyt koko ajan pönkittämässä mun itseluottamusta. Olen iloinen, ylpeä, yllättynyt ja – jos mahdollista – entistä innostuneempi koko lajista ja rakastuneempi mun ihanaan heppaan!

Jättikiitos kaikille kannustavista ja innostavista kommenteista, jotka siivittivät nämä päivät tähän voitokkaaseen tunnelmaan!

Viikon plussalaariin menis ainakin se, että pelon lisäksi Durando tuntuu pikkuhiljaa ymmärtävän, että vaikka sukellus onkin mun harrastus, niin sen ei tartte sitä kuivalla maalla imitoida (=olisko mun kädet pikkuisen rauhoittuneet?).

Tunnelmat siis loman kynnyksellä erinomaiset, vaikka myönnettävä on, että valmennusta ON IKÄVÄ! Tänäänkin tunsin, että oikea laukka oli aikamoista kakkaa, ja vaikka tästäkin nimenomaisesti aiheesta oltiin Mian kanssa puhuttu ennen lomaa, en jotenkin silti uskaltanut tehdä tarpeeksi ja hyviä laukka-askelia oikeassa kierroksessa tuli hyvällä tuurilla kymmenen.

Vasen sen sijaan tuntui koko ajan hyvältä, joten se oli varmaan ihan luokattoman huonoa... Siinä tuntuu olevan joku sellainen jännä pykälä, että Durandon nelitahtinen laukka on niin pehmeää ja tasaista, että se menee vielä mulle hyvin läpi ihan toimivana laukkana. Sitten siinä huonon ja hyvän välissä on semmoinen, jonka tunnistan ei-hyväksi, lähinnä kai epätasaisuuden vuoksi. No, tähän tuntemaan oppimiseen ei varmasti auta mikään muu kuin kilometrit satulassa, joten pitää olla kärsivällinen.

Pellolle taidettiin uskaltautua peräti kolmena päivänä viidestä. Todistusaineistoakin on: videolla ei todella tapahdu mitään, joten siihen ei ehkä kannata tuhlata aikaansa, mutta laitoin sen nyt jakoon, ettette epäile, että huijaan :)



Ai joo, pakko vielä kirjata itseäänkin varten muistiin yksi juttu: ratsastuksen jälkeen tänään tein tavalliseen tapaan taas vähän perusjuttuja maastakäsin: pysähdystä, peruutusta, pysäköintiä ja liikkeellelähtöä.

En tiedä johtuiko yleisestä hyvästä fiiliksestä vai mistä, mutta oli kyllä parhaat peruutukset maasta käsin ikinä! Ja hienointa on se, etten tehnyt muuta kuin sanoin peruuta ja sen jälkeen katsoin aina sitä jalkaa, jonka halusin astuvan taakse. Durando peruutti tasapainoisesti, energisesti, mutta rauhallisesti. Tuli melkein tippa linssiin. Tai ei nyt ehkä niin melkeinkään... ;)

*****

P.S. En ole nyt kahteen päivään pystynyt vastaamaan kommentteihin lainkaan. Blogger ei avaa mulle ollenkaan sitä tekstiruutua. Joten kiitos kaikille kommenteista, ettehän pahoita mieltänne vastauksen viipymisestä =)