Rodeokrapulassa suuntasin maastoon. Kuulostaa hurjan rohkealta, vai mitä? Noo, ei se jalkaisin niin kamalaa ole. Varsinkin, kun Durtsin selässä oli Erikeeper-Ella eli mun tehtäväksi jäi jotakuinkin huolehtia siitä, että läähätin siellä noiden kahden kannoilla ja yritin räpsästä muutaman kuvan :)
Oli mun mukaanlähdöllä oikeasti muukin syy kuin loman plösöyttämän tädin liikuttaminen. Durtsilla on ollut vähän vaikeuksia löytää rohkeutta ojien ylittämiseen ja Ella on joutunut aina jalkautumaan ja taluttamaan tämän urhean urhomme pientenkin ojien yli. Ajatus oli, että jos yhteistuumin päästäisiin jonkun ojan yli niin, että Ella saisi olla kyydissä.
Valittiin semmoinen tooosi maltillinen oja, noin 50 senttiä syvä ja 60-70 senttiä leveä. Kuulostaa helpolta? Ei ollut, eikä onnistunut. Jouduttiin siirtymään 10 metriä eteenpäin, jossa sitten lopulta noin 30 senttiä syvä oja ylittyi jo kutakuinkin mallikkaasti. Sitten pieni kierros metsässä ja takaisin tielle sen "isomman" ojan kautta. Epäonnekseen ennen ojaa oli kaksi risua, jotka molemmat (!) D onnistui saamaan jalkojensa väliin ja kompuroi polvilleen. Siitä ylös könyttyään urhea ratsumme taisi vähän sisuuntua ja ylitti sen miniojan täysin ylimitoitetulla hypyllä :D Onneksi satulassa oli Ella enkä minä.
Maastossa Durtsi käyttäytyi Ellan mielestä hyvin, mutta itseäni olisi kyllä hirvittänyt. Miten mä oppisin nauttimaan ja iloitsemaan siitä, että hevosella on virtaa?
Tässä pari lyhyttä pätkää maastosta. En viitsinyt niihin mitään musiikkia laittaa, kun ajattelin, että tuo keuhkoahtaumapotilaan huohotus on jotenkin ihastuttavan omaperäinen valinta – ai miks hävettäis? :)
Durtsi on kyllä oikea katseiden kääntäjä :)) (ja katseiden kääntäjät tietää ettei ole turvallista hyppiä ojien yli ;))
VastaaPoistaHän kiittää kohteliaisuuksista ja huokaisee tyytyväisenä, että _vihdoinkin_ joku, joka ymmärtää. :D
PoistaMulla oli aikoinaan ihan hirveä maastopelko yhden kurjan tapahtuman takia. Oikeasti pelkäsin niin että meinasin pyörtyä, jos piti lähteä tallin pihasta pois. Sitten piti kuntouttaa hevosta (ei Lottaa) niin että lisäsi aina viisi minuuttia kävelyaikaa. Silloin oltiin uudella tallilla jossa en tuntenut ketään ja maneesissa ratsastuskoulutunteja. Eli mulla ei oikein ollut muuta mahdollisuutta kuin mennä maastoon yksin. Päätin että menen, vaikka henki menis. Niin sitten pidensin lenkkejä ihan pikkuhiljaa. Itsevarmuus kasvoi. Nyt tosiaan tilanne se että voin mennä vaikka myrskytuulella ja vireällä hepalla maastoon, tosin en muilla uskaltaisi kuin omallani. Eli se mitä yritän sanoa, että ei siihen tottumiseen oikein muu auta kuin se, että vaan pakottaa itsensä menemään. Kerta toisensa jälkeen. Sitten jonain päivänä huomaa, ettei se jännitä yhtään ja silloin alkaa se nautinto!
VastaaPoistaJa oih, ihanan näköistä laukkaa!
PoistaOot varmasti oikeassa, että mikään muu ei auta kuin se, että menee ja tekee. Mä yritin kuitenkin tätä hommaa itselleni vähän pehmittää sillä ajatuksella, että jos maastoilusta Ellan kanssa tulisi Durtsille vähän arkisempaa, se voisi vähän lievittää myös mun jännitystä sitten, kun rohkenen yrittää tallinpihasta poistumista muuallekin kuin pellolle. Ja jos mua ei jännittäis ihan niin paljoa, ei Durtsikaan välttämättä jännity, jolloin luodaan semmoinen positiivinen, rentouden kehä :) Ja sit pitäis enää saada tää aukoton logiikka toimimaan käytännössä :D
PoistaEsimerkkisi innoittaa, joten suuri kiitos siitä Liisa!
Toi on hyvä tekniikka, hevoset kun tottuu tiettyihin reitteihin tosi hyvin. Lottakin puhkuu ihan säpäkkänä heti kun poiketaan hiukankin normilenkiltä, ja omalla reitillä kulkee ihan rentona. Jonain hyvänä hetkenä vaan vaihdat kuskiksi hetkeksi sitten Ellan sijaan, hyvä tulee!
PoistaSiellä on ihanan valkoista nyt! Joululomalla, kun kävimme Suomessa ei ollut kovin talvista. Ja Durtsi on todella hieno!
VastaaPoistaJuu, lunta ei paljoa, mutta yleisilme on heti ihan erilainen ja valoa on paljon enemmän. Parempi näin!
PoistaJa kiitos kehuista :)
Miten en ole saanut ilmoitusta täst postauksesta!? Hienolta näyttää, nyt vaan alkuun maastoilet mukana ja sitten vaan kyytiin, kun siltä tuntuu. Kyllä sinä uskallat! :) D on niin hieno!
VastaaPoistaKiitos Elina :) Juu, kyllä mä vielä joku päivä uskallan, sen lupaan! Se on ihan pakko!
Poista