Strutsi

Hyvin on menneet ratsastukset, uskokaa tai älkää. Pikkuinen pessimmistipeikko meinaa aina välillä tulla olalle kuokkimaan ja kuiskuttelemaan manauksiaan, mutta sneppaan sen järjestäen matkoihinsa. Aion nauttia täysin siemauksin kaikista näistä ihanista fiiliksistä (pois lukien toi strutsi-hommeli, josta kerron vähän myöhemmin) :)

Viime torstaina oli Durtsin rokotus ja raspaus. Rokotuksesta nousi pieni lämpö ja D oli kyllä perjantaina ihan pois pelistä (vaikkei siis kuumemittari näyttänytkään enempää kuin 38,4) eikä edes päivittäisiä venytyksiä voinut ajatellakaan, koska tyyppi oli ihan huojuva.

Näyttää siltä, että rokotusreaktiot Durtsilla voimistuvat vuosi vuodelta, joten saa nähdä mihin tässä vielä päädytään. Nyt onneksi kolme talutuspäivää riitti palautumiseen, kun lämpöä ei ollut kuin yhtenä päivänä.

Raspaus hoitui jälleen asiallisesti ilman rauhoitusta. Ilman rauhoitusta hoitamisessa on kolme hyvää puolta:

1) hereillä olevan hevosen pään kannattelusta ei tule hiki
2) heppaa ei tarvitse hoidon jälkeen varjella heinältä eli ei tarvitse käydä hysteerisesti imuroimassa korsia pois karsinasta ja
3) en tiedä, onko rauhoittamisesta merkittävää fysiologista haittaa, mutta tuskin siitä ainakaan hyötyäkään on.

Durppulan hampaat olivat hyvällä mallilla. Ihan takimmaisissa hampaissa oli vähän turhan paljon terävyyttä, mutta muuten kaikki näytti hyvältä, hampaiden osalta. Sen sijaan vasemman posken limakalvolla oli noin peukalonpään paksuuntuma, joka on voinut syntyä esimerkiksi paineen seurauksena. Ohjeeksi sain ratsastaa vaihteeksi toisilla suitsilla ja kuolaimilla.

Toisin kuin monilla pidempään lajia harrastaneilla ystävilläni, itselläni ei kaapista löydy valtavaa kuolainvalikoimaa. Niinpä kiinnitin Durtsin vanhoihin suitsiin vajaa vuosi sitten hankkimani suoran kumikuolaimen (juu, happy mouth ja maistuukin kuulemma ompulta), jota ei vaan ole rohkeus riittänyt aiemmin kokeilla (ai miksi ostin? Koska jossain artikkelissa sanottiin, että spagettihevoselle voisi toimia suora kuolain ja suoria kuolaimia osoittautui olevan melko vaikea löytää -> ostin ainoat, jotka löysin).

Nyt sitten maanantaina suuntasin kumikuolaimen kanssa tunnille enkä voi väittää, etteikö olisi vähän jännittänyt. Hyvin kuitenkin sujui. Muutaman kerran D koetti punkea läpi vasemmalle kääntävistä avuista, mutta ei mitään katastrofaalista ja sain korjattua. Muutoin meni ihan mallikkaasti, joskaan ne parhaimmat hetket eivät tuntuneet ihan yhtä hyviltä kuin tutuilla kolmipaloilla. Ehkä tuntui hankalalta saada ihan yhtä "elävää" tuntumaa vaan fiilis oli vähän puumainen. D oli kuitenkin ihan tyytyväisen oloinen ja sopivan reipas.

Tiistaina ratsastin itsenäisesti. Suitsitelineellä mieleeni muistui edellisenä päivänä kuulemani kokeneemman ratsastajan lausahdus: onhan noi muuten varmaan hyvät, mut jos se päättää lähteä, niin noilla sä et sitä saa kiinni. ...ja päädyin ottamaan suitset, joissa oli valmiina tutut, turvalliset kolmipalat (nössö!).

Tänään oli onneksi taas tunti, joten uskalsin laittaa jälleen kumikuolaimen. Ja nyt vasta ollaan tulossa tuohon otsikossa mainostettuun strutsiin.

Kaikki meni alkuun melko kivasti, ja sain Durtsin ravaamaan paikoitellen oikeinkin kivaa ravia. Myös meidän tasoon nähden tehtiin suht kivoja käyntipätkiä pitkän sivun lopusta seuraavan pitkän sivun alkuun asti. Siis kahden kulman läpi, joka ei todella ole meille helppoa. Ja ravissa tehtiin kolmikaarista kiemuraa, joista muutama oli kyllä ihan mun esitysten parhaimmistoa.

Sitten piti nostaa ensimmäisen kerran laukka. Ja ihan on totta, en edes tajua, mitä tapahtui. Laukka ei noussut ja joku mun tavassa pyytää tai jotain ehkä ärsytti Durtsia sen verran, että se hieman heilautti päätään yläetuviistoon. Apua! Ja sitten vielä toistamiseen sama. A-pu-va! Jos se lähtee, niin... Komensin sen verran, että sain D:n edes ravaamaan.

Siinä sitä sitten mentiin pari kierrosta, kunnes valmentaja sanoi, että nosta sitten vaikka ravista, kunhan nyt vaan tulisi sitä laukkaa. Ja siinä kohtaa mä heräsin. Tajusin, että en ollut edes yrittänyt nostaa laukkaa niiden kahden kierroksen aikana, mitä olin siinä ravannut. En ollut edes ajatellut laukan nostamista. En sen puoleen käyntiin siirtämistä, kulmia, taivutuksia tai tahtiakaan. En ajatellut mitään. Sillä hetkellä, kun D toisen kerran liikautti päätään, tungin pääni hiekkaan ja lakkasin ratsastamasta. Ihan kokonaan.

Ja mikä hurjinta, valmentajan kommentti laukan nostamisesta yllätti minut, sillä olin todella strutseillut menemään ihan siinä uskossa, että hänenkin arvionsa mukaan D varmasti näyttää juuri niin villiltä, ettei missään nimessä mitään laukkaa enää kannata ajatella.

En oikeasti tajua! Kyllä mä siis naurankin itselleni tämän vuoksi, mutta kyllä yksi osa mua myös on ihan aidosti hämmentynyt ja ärtynytkin. Miten mä voin mennä niin lukkoon jostain noin pienestä ja mitättömästä. Ja se todella oli pientä, niin pientä, että suurin osa ratsastajista ei varmasti edes mainitsisi koko asiaa - ja osa ei varmasti olisi edes huomannut mitään tapahtuneen. Tai siis, kun eihän mitään tapahtunut!

Katatoniasta herättyäni sain joka tapauksessa lopulta laukan nousemaan, ja sitten laukattiin vähän enemmänkin: kasia niin, että halkaisijalla vaihdettiin laukka ravin kautta. Muutamien roiskaisujen jälkeen siirtymät alkoivat sujua ja laukka oli molempiin suuntiin ihan semihyvää.

Jotenkin tää päivä pistää miettimään, että olisko mulle sit kuitenkin parempi se Simo-heppa, joka ei koskaan tee mitään yllättäviä liikkeitä? Kauhulla vaan venailen sitä päivää, jos D vaikka yskäsee, kun mä oon selässä :D

Muttei edes strutseilu ja sen nolostelu saa pyyhittyä pois hyvää mieltä. Elämä on :)