Kakkaravia ja ravikakkaa

Edellisen torstain surkeasta esityksestä itseeni sisuuntuneena ratsastin perjantaina niin asenteella, että lähetin ratsastuksen jälkeen rinta rottingilla Mialle tekstarin: Skarppasin -> Durde kakkas ravissa :) 

Olin oikeasti ihan fiilareissa. Tällaista ei nimittäin ole todellakaan tapahtunut montaa kertaa eikä ainakaan viimeisen 10 kuukauden aikana ainuttakaan kertaa. En myöskään joutunut mitenkään potkimaan kakkaavaa hevosta eteenpäin vaan jollain tavalla D ehkä tajusi, että nyt mennään eikä meinata. Tai sitten se vaan kerrankin oli kakka, joka tuli helposti. Mene ja tiedä. Tänään tunnilla ainakin mun tekstarin uskottavuutta koeteltiin, kun D veti taas liinat kiinni laukasta voidakseen kakata rauhassa.

D ja maneesin aurinko

Viikonlopun itsenäiset ratsastelut sujuivat tosi kivasti. Heppa liikkui ja olin yhtä hymyä. Erityisesti lauantaina, jolloin Durando kirmasi iloisesti höristen mua vastaan tarhan portille. Varmaan jokin tilapäinen mielenhäiriö, mutta paistattelin siinä suosiossa kyllä ihan täysin rinnoin :)

Ihan vaan todisaineistoa, että mä oikeasti oon välillä siellä selässäkin :)

Tänään tunnilla oli aika palata maanpinnalle. Durde kyllä liikkuu tällä hetkellä oikein kivasti eteenpäin, kunhan saa jolkotella juuri niin pitkänä kuin huvittaa. Nyt mun pitäisi oppia tunnistamaan, missä ne hyvän tekemisen rajat menee. Ilmeisesti kriteeristössä on muutakin kuin:

a) kentän pintaan ei jää hiihtouria ja
b) kaviot eivät kolise yhteen joka askeleella.

No, sentään nämä alkavat nyt olla edes jotakuinkin hanskassa. Lisäksi on myös mainittava, että maneesin seiniä ja kentän aitoja kolistellaan tätä nykyä aika harvakseltaan, siinä missä aiemmin pelkäsin tosissani polvieni puolesta.

Mutta kokonaisuutena tämän päivän esitys oli melko vaatimaton. Vasta ihan viimeinen ravipätkä oli jostain kotoisin. Siihen asti mentiin aikamoisen epätasaista kakkaravia, jossa ainoa pysyvä asia oli kuskin hienoinen epävarmuus.

Pinnalla:

• Asenne, asenne, asenne – aina, koko ajan, joka askeleella, skarppina ja hetkessä. Ja päätös siitä, että takaisin kevättalven mielentilaan en aio palata.
• Erojen tunteminen: milloin askel oikeasti pitenee ja milloin vain vauhti kasvaa (ja milloin ei  edes sitä).
• Pyörivä laukka.
• Sen ymmärtäminen, että tällä tekemisellä on kuulemma turha pelätä, että tekisin jotain liikaa. Ilmeisesti maiskuttaminen on ainoa asia, jota teen liikaa ;) Eli rohkeutta kokeilla, tehdä jotain eikä vain odottaa, että Durando korjaa itse itsensä.
• Kiitollisuus.
• Vihreä. Voisi jopa luulla, että D on nähnyt nälkää koko kesän.