Jotta myös treenipäiväkirjamielessä tulisi olennaiset kirjattua, yritän koostaa tiiviin paketin viimeisen parin viikon kuulumisista.
Vauhtikakkaa
Vaikka jotakuta se saattaakin naurattaa, niin tämä on iso asia. Edellisen postauksen jälkeen kakkaaminen ei ole vaatinyt pysähtymistä. D on onnistunut tekemään tarpeensa jopa kaksi kertaa laukatessa - wuhuu! Valmentajakaan ei kuulemansa mukaan olisi moista ihmettä uskonut, jollei olisi sitä omin silmin ollut todistamassa :)
Skarppaus
Mian tunneilla olen taas päässyt takaisin oikealle polulle. En ymmärrä, mistä tuo pieni poikkeaminen johtui, mutta huomasin, että aloin välissä melkein taas vähän pelätä ratsastamista.
Laitumelta tarhaan siirtyminen ja tuuliset kelit oli sellainen yhdistelmä, joka teki Durandosta selkeästi huonotuulisen, mikä taas johti siihen, että aloin liikaa pohtia kaikkia terveysjuttuja ja panikoida mielessäni jo etukäteen kaikkea mahdollista.
Epävarmuudella näyttää olevan selkeä yhteys pelkoon, silloin kun epävarmuus johtuu ihan muista asioista. Tai meneekö se niin, että kun D huomaa mun olevan epävarma, se jännittyy ja se aiheuttaa pelon?
Joka tapauksessa, se onneksi tuli ja meni. Nyt on taas fiilis satulassa oikein hyvä, vaikka kaikenlaisia tilanteitakin on viime päiviin mahtunut (näistä lisää edempänä tässä tekstissä).
Yksi asia, mikä saattoi auttaa oli se, että kun viime viikon torstai-tunnilla olin ihan jännittynyt enkä saanut taas jalustimia pysymään jalassa, pisti Mia mut ratsastamaan ilman jalustimia. Olikin ensimmäinen kerta melkein vuoteen. Aluksi pelotti. Ravilisäys lävistäjällä ei meinannut syntyä millään, kun en halunnut mennä yhtään isompaa ravia. Kävi kuitenkin selväksi, että tehtävä ei vaihdu ennen kuin jotain eroa syntyy, joten taas piti ylittää itsensä.
Kun tuli laukan nostaminen aika, meni pupu pöksyyn. Meinasi ihan tulla itku, kun jännitti niin paljon ja piti pysähtyä muutamaksi sekunniksi kokoamaan itseään.
Lopputulos oli kuitenkin se, että jossain matkan varrella, jännitys ja pelko hälvenivät ja itseasiassa ilman jalustimia ratsastaminen taisi olla sinä päivänä juuri se, mitä tarvitsin itseluottamuksen ja ratsastamisen nautinnon palauttamiseen. Veikkaan, että asiaa auttoi se, etten ilman jalustimia mennessä ehtinyt keskittyä miettimään ja spekuloimaan Durden terveysasioita vaan jouduin keskittyä ratsastamiseen.
Sen jälkeen onkin taas ratsastaminen ollut pelkästään ihanaa! On se Mia vaan melkoinen mentaalivelho!
Huikeita harjoituksia Marin kurssilla
Toissa viikonloppuna osallistuin Marin kurssille perjantaina ja sunnuntaina. Mari oli taas iloisesti yllättänyt kehityksestäni ja sanoi, että Durandokin näyttää ihan eri hevoselta. Sellaiselta hevoselta, joka tykkää liikkua :) Oli tosi kiva kuulla hyvää palautetta ja välitin sen tietysti myös Mialle, jonka ansiosta tähän on päästy.
Marin johdolla harjoiteltiin etu- ja takaosakäännöksiä, pohkeenväistöä, avotaivutusta, siirtymisiä, lisäyksiä ja kokoamista sekä ravissa että laukassa sekä sunnuntaina aika paljon vastalaukkaa.
Vastalaukassa tehtiin niin huimia harjoituksia, etten todella olisi uskonut niistä selviytyväni. Aloitettiin ennestään tutulla harjoituksella, jossa tehdään myötälaukasta täyskaarto ja sitten mennään kaksi loivaa kulmaa vastalaukassa. Seuraavaksi vuorossa oli kolmikaarinen kiemuraura. Sain tehdä keskimmäisestä eli vastalaukassa mentävästä kaaresta suurimman, mikä vähän helpotti tehtävää. Olin aivan äimistynyt, että onnistuttiin. Viimeinen harjoitus (kuvattu erittäin taidokkaasti alla olevassa piirustuksessa ;)) oli kaikkein vaikein, mutta niin vain klaarattiin sekin – ja kaikki nämä ensimmäisillä yrityksillä!
 |
| Lisää kuvateksti |
Totesin Marille, että minulle antaa uskomattomasti voimaa se, että asiantuntija on vieressä kannustamassa ja rohkaisemassa. Itsekseen ratsastaessa vastalaukkaharjoitukset vähän typistyvät siihen, että heti, kun laukka alkaa tuntua yhtään kulmikkaammalta, menee itseltäni usko koko asiaan, pelkään pyytäväni Durdelta jotain sellaista, joka ei ole mahdollista.
Tämähän pätee minulla kylllä melkein kaikkeen tekemiseen, ei sen puoleen :)
Yksi tehtävä sujui mielestäni tällä kertaa huonommin kuin viimeksi Marin kurssilla: laukasta käyntiin siirtymiset. Muistaakseni viimeksi taisi tulla pari onnistumistakin, mutta nyt taisi jäädä jokaiseen siirtymiseen ainakin pieni pätkä ravihipsuttelua väliin. Muutoin uskoakseni parannetiin viime kertaan verrattuna. Hassulta tuntuu ajatella, että vielä keväällä Marin kurssilla posotin ympyrää ravissa ja yritin epätoivoisesti saada Durden laukkaamaan.
Tuulta ja tappuraa
Marin kurssipäivien välisenä lauantaina yritin ratsastaa itsenäisesti kentällä. Keli oli ihan kammottava, tuuli puuskissa ihan kunnon myrskylukemissa. Itseäni taisi alkaa jännittää, niin sitten pahimman puuskan aikaan alkoi pieni Durde-show. Se onneksi loppui suht nopeaan ja mietin jalkautumista samoin tein, mutta sain otettua itseäni sen verran niskasta kiinni, että ratsatin vielä vähän aikaa käynnissä taivutuksia ja pysähdyksiä, jotta D ei saisi palkintoa poukkoilusta.
Tulin alas ja jäin taluttamaan Durdea kentälle. Tässä vaiheessa itseäni ei enää jännittänyt (ainakaan tietoisesti). Myrsky oli lennättänyt oksia kentälle ja nostin yhden sellaisen viedäkseni sen aitojen ulkopuolelle. Ja muutaman askeleen jälkeen löysin itseni maasta.
Durando oli säikähtänyt jotain ja rynnisti takaa ohitseni. Ei varsinaisesti jyrännyt ylitseni, mutta tuuppasi sen verran vauhdilla oikeaan hartiaan, että kun en yhtään ollut varuillani, kaaduin. D peruutti vielä sen verran, että sai nykäistyä ohjat kädestäni, ja otti sitten muutamat pomput kovan puhinan säestämänä. Siinä samassa sai toisen etujalan ohjien läpi. Pelkäsin todella, että nyt sattuu pahasti ja sain käyttää kaiken itsehillintäni, että sain rauhoitettua hepan seisomaan. Onneksi mitään pahempaa ei sattunut.
Maastoilua
Pellolla olen käynyt sen mukaan kuin kelit ovat sallineet ja pari kertaa ratsastanut rohkeasti myös pienen pätkän tiellä sekä käynyt tien toisella puolella sänkkärillä. Laukkaamaan en kuitenkaan sänkkärillä rohjennut, sen verran näin kiviä, että tuli vähän epävarma olo.
Torstaina tunnin jälkeen kiersin pellon. Kaikki meni tosi kivasti, kunnes lähetyttiin semmoista heinän korjaamiseen jollain tavalla liittyvää korkeaa pömpeliä. Se olikin sitten yhtäkkiä tosi pelottava ja Durde esitteli balettiohjelmistonsa parhaimmistoa. Uusi lähestyminen pohkeenväistössä päättyi – jos mahdollista – vielä upeampiin ja monipuolisempiin askelkuvioihin. Vetäydin hieman ja kaivoin taskustani salaisen aseeni, puhelimen ja soitin mentaalivelholle:
- Onko auttavassa linjassa?
- No mikä on?
Kerroin tilanteen.
- Käännynkö takaisin ja kierrän sitä kautta takaisin tallille vai laskeudunko selästä ja yritän taluttaa pömpelistä ohi?
- No takaisin et käänny missään nimessä!!! Ja taluttaminen on sitten se ihan viimeinen vaihtoehto. Ohitat pömpelin pienen välimatkan päästä avotaivutuksessa niin, että hevosen pää on poispäin möröstä ja liikutat kuolainta tarpeen mukaan.
- Aha, no mä yritän.
Ja näillä neuvoilla päästiin helposti ohi. Tosin pidin kyllä todella reilun etäisyyden pömpeliin. Positiivista tässä kaikessa oli se, että tilanteen jälkeen mulla ei ollut kiire pois satulasta ja balettien aikana pelon kanssa kilpaili myös kiukustuminen.
Huonoa on se, että "hätätilanteessa" ratkaisut eivät muistu mieleen. Olin nimittäin tuon avotaivutusohjeen kuullut ainakin pari kertaa aiemminkin, muttei se silti edes käväissyt mielessäni. Huonoa on myös se, että mun paniikkiratkaisu on edelleen ohjista vetäminen. Ja se ei muuten auta yhtään. Ens kerralla vois kuulemma laittaa jonkun kaulanauhan kauhukahvaksi, niin vois sitten keskittyä nykimään siitä.
Seuraavana päivänä olisi valmentajan määräyksestä pitänyt ratsastaa sama peltoreitti uudelleen. En voi väittää, ettenkö olisi ollut ihan vähän iloinen siitä, ettei pömpeli ollut enää paikallaan. Tätä en tosin ole vielä uskaltanut Mialle raportoida :) Kaivaudun poterooni...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti